Part 4

Nyt se taas suuttui, kun en heti osannut ylistää talon ostoaan. Mitähän varten talon osti, kun Heinämäkikin on kuin pieni talo. Se vihaa Isotaloa ja sillä se... Vai olisiko suunnitellut saavansa minut yksin pitää, kun Nuotioniemeen muuttaa?

Anna naurahti.

Minua miellyttääkseen se sen osti. Olisihan saanut jäädä ostamatta, mutta kun tahtoo talollisena olla, niin tahtokoon. Eipä sieltä matka ole paljon pitempi Isoontaloon kuin täältäkään. Ja parempihan on olla talon emäntä kuin torpan vaimo. Olisihan pitänyt kiittääkin, mutta enhän ehtinyt. Olisihan saanut syliinsäkin ottaa, kun olisi tahtonut. Olisi muulloinkin saanut, vaan en taida enää kelvata.

Anna oikoi kauniita jäseniään ja naurahti hermostuneesti.

Nyt saisi jo aittaanikin tulla, mutta eipä tule, enkä mene esittämään, kun ei kerran pyytämättä... Jöröttää ja jöröttäköön. Kun en kelpaa hänelle, niin kyllä muille! Eihän ole minun syyni, että kyliä käyn, kun Tuomas kerran...

Anna vavahti. Syvällä jossakin oli vielä hiukkanen tuntoa jälellä, joka vaati vaikenemaan.

Olenko minä Tuomaalle tarjonnutkaan rakkauttani? Jos on aittaansa pyytänyt, niin en ole mennyt. Esteitä on ollut milloin mitäkin.

_Niin_ ei olisi saanut tapahtua. Eikä saakaan vasta enää. Kun saa oikeutensa, niin vähemmän epäilee tästä lähtien. Eikähän Isotalo ole koskaan kieltänytkään. Ja viis', jos olisikin! Alkoi vistottaa joskus se Isotalon kotielämä. Naisia yksi melkein joka sormelle. Ei sano heistä välittävänsä, vaan pitäisikö se niitä talossaan muuten, jos ei välittäisi.

Annalle johtui mieleen Hautamäen nuori isäntä. Oli karjatiellä eräänä iltana tavannut ja alkanut nauraen jutella.

Annan olemukseen valahti sitä ajatellessa hiukaseva kaipuu, joka pani aivan polvet horjahtamaan.

Kun olisi Isotalokin semmoinen! Notkea kuin nuori koivu ja silmissä kumma palo. Mutta vanhaksi alkaa jo käydä ja silmässäkään ei ole enää mitään muuta kuin rasvainen kiilto. Saisi jo pysyä omillaan, mutta eihän se... Enkä minä hänen kanssaan enää... mutta kun on tullut aljetuksi, niin olkoon niin kuin on ja menköön niinkuin menee. Mihinkähän se nyt, kun ei syömäänkään...? Tuomas parka... Suotta vain on tullut hänen mielensä niin usein pahoitetuksi.

XII.

Tuomas oli kävellyt Isotalon puheille. Päätti selvittää asiat hänen kanssaan ja ilmoittaa talon ostonsa nähdäkseen, minkä vaikutuksen se tekisi.

Isotalo köllehti pihamaalla auringon paisteessa. Väki oli aamiaisella tuvassa, josta pihalle kuului kovaääninen puheen porina. Pihamaalla käyskenteli naisväkeä aukoillen aittojen ovia ja muutakin puuhaten.

Väkirikas oli Isotalo. Tuomaan täytyi siinä pihamaalla istuessaan tosiaankin ihmetellä sitä väen paljoutta. Koko kartano kihisi aivan kuin muurahaispesä. Oli se niitä saanutkin, miehiä niinkuin naisiakin.

Joku tytöistä kulki pihamaalla makailevan isännän ohi, niin että helmat hipaisivat. Isäntä kapaisi kintusta. Tyttö mennessään nauraa helisteli. Toinen jo murhaavan silmäyksen heitti: "Olisi minua kopaissut eikä tuota..."

Tuomas hymähti halveksien. Kyllä on mies laittanut itselleen aikamoisen haaremin. Mutta se ei vielä riitä, kun pitää toiselta ryöstää hänen ainoansa.

Tuomas rykäisi.

— Jos sitten mentäisi selvittämään ne asiat...

— Kyllä se sopii tässäkin... Mitä asiaa sinulla on? sanoi Isotalo välinpitämättömästi.

— Se vero on maksettava, koskapa sen suoritus nyt minun kohdaltani loppuu, sanoi Tuomas ja aivan hytkähti sitä sanoessaan.

— Mitä, loppuu? En minä veroa rahana ota.

— Kyllä se nyt tulee otettavaksi.

— Sinäkö pakon panet?

— Kukapa muukaan. Kun minä en aio enää Heinämäessä asua, niin...

— Missä sinä sitten asut?

— Nuotioniemeen muutan vielä tänä päivänä.

Isotalo vääntyi istumaan. Hymähti pilkallisesti.

— Kestinäkö sinä Nuotioniemessä...?

— Ei kun isäntänä.

Tuomaan ääni helähti teräkseltä. Isotalo ei näyttänyt vieläkään oikein käsittävän.

— Mitenkä sinä isäntänä...?

— Siten kun olen talon ostanut Heikiltä.

— Valehtelisit muille. Sinulle ei Heikki ole myynyt taloaan, koskapa ei minullekaan.

— Kyllä se nyt on minulla. Saat mennä kysymään, jos tahdot.

— Tuhannen helvettiä! Eikö se pökkö osannut myydä rahaan, kun rupesi velaksi...

— Ei sanonut sellaiselle miehelle antavansa taloaan kuin sinä olet.

— Minkälaiselle?

Isotalon kasvot vääntyivät kiukusta.

— Kyllä sinä tiedät itsekin, minkälainen olet, syntipesä!

Tuomas oli kerrankin päättänyt sanoa, mitä oli sydämellään.

— Ja mikä sinä olet!

Isotalo aivan kihisi raivosta.

— Olen rehellinen mies, jonka tuntoa ei paina mikään. Mutta sinulla taitaa olla iso tili, kun sitä kerran joudut selvittelemään, sanoi Tuomas.

— Sinulleko?

— Minullekin.

Mitä minä olen sinulta vienyt?

Tuomaassakin jo raivo kuohahti. Hypähtäen Isotalon eteen virkkoi syvällä äänellään.

— Kysytkö sitä, sinä saatana! Kunniani sinä veit ja kerran vielä vastaat siitä!

Isotalo väistyi hätkähtäen, mutta selvittyään huusi miehiä avukseen.

Muutamia renkejä ilmestyi haluttomasti portaille.

— Kuulkaahan, pojat! Tämä sanoo minua varkaaksi. Pitäkäähän mielessänne.

— En minä ole sinua varkaaksi sanonut, vaikka olet vienytkin toiselta onnensa.

— Kuulkaa, pojat, se sanoo sen vieläkin.

Isotalo käveli pihamaalla leuka täristen.

Tuomas kaivoi poveltaan verorahat ja ojensi Isotalolle.

— Tuossa on Heinämäen vero. Muuta minä en rupea kanssasi...

— En huoli sinun rahoistasi.

Tuomas heitti rahat pihamaalle.

— Korjaa siitä. Tästä lähtien tekee veron se, joka ostaa Heinämäen.

— Kuka sen myy? kivahti Isotalo.

— Minä! virkkoi Tuomas.

— Ei sinulla ole mitään oikeutta mennä sitä myymään.

— Minulla on oikeus!

— Nähdäänpähän!

Miesten äänet jyrähtelivät ukkosena pihamaalla.

— Käykää kiinni siihen ja heittäkää portista menemään, kehoitti Isotalo renkejään.

Rengit lähenivät epäröiden. Saisi siitä ukolta pari ryyppyä, jos vähän retuuttaisi Tuomasta.

Tuomas odotti kädet nyrkkiin puristettuina, kasvoillaan uhman tuli. Miehet jäivät neuvottomina katselemaan toisiaan. Se voisi antaa rautakourillaan, niin että huomennakin vielä tuntuisi.

— Raukat, kun ette uskalla! kähisi Isotalo.

Tuomas pyörähti ympäri ja sanoi mennessään.

— Korjaa rahasi pihamaalta, jos tahdot. Minun puolestani vero on maksettu.

XIII.

Tuomas kantoi hakametsästä juhannuskoivuja, pystytteli niitä kuistiin, portaiden eteen ja tupaan. Siinä puuhatessaan uutta kotia juhlakuntoon näytti tyytyväiseltä. Hymykin pilkahti joskus silmäkulmassa.

Annakin laulahteli iloisesti. Tuomaan mielestä oli kuin muuttunut viime päivinä. Tuli usein kysymään asioista, joita ei arvannut voivansa yksin päättää, ja puhelikin väliin milloin mistäkin.

Päivä paistoi kirkkaasti. Nuotiojärvi kuvasteli saariaan ja rantojaan tyvenessä pinnassaan. Käet kukahtelivat järven takana.

Tuomas katseli tyytyväisenä ympärilleen. Talo oli juhlakunnossa. Rakennukset oli Tuomas edellisellä viikolla panettanut punamaaliin ja siistinyt aitoja kartanon ympärillä. Nuotioniemi ei ollut koskaan näyttänyt niin hauskalta kuin nyt, eikä tuntunut enää yhtään vieraaltakaan. Heinämäki tuli enää harvoin mieleen.

Tuomas kepsakehteli tyytyväisenä pihamaalla.

Jopa tämä nyt näyttää hauskalta. Kartano punottaa järvelle kuin herrastalot ja kivettömät pellot ovat kirkkaalla oraalla. Veti kuin vetikin se talon osto. Kun vain Anna nyt kaiken tämän huomaisi. Ja olihan Anna huomannutkin, miten hyvä koti hänellä nyt oli. Heräävää kunnianhimoa se hiveli, kun kylällä kiitettiin ja palvelijat sanoivat emännäksi. Ei kehdannut olla kiittämätön Tuomaallekaan, vaan puheli niinkuin entisinä aikoina ja välistä polvellekin istui ja aittaan tuli iltasin.

— Muuttunut on, arveli eräänä päivänä Tuoma Jannelle, kun olivat kahden samalla työmaalla.

— On sen kun on, arveli Janne, joka oli salaa seuraillut emäntänsä liikkeitä.

— Miten niin?

— Siten vain, ettei se nainen niin pian jätä huonoja tapojaan.

Pitemmältä ei puhunut huomioistaan. Puhuisipahan toiste. Tuomas oli sen päivän allapäin, mutta illalla jo Anna hänen mielensä kevensi.

Ja nyt oli juhannus, kesän kerkein hetki. Eipä sopinut murjotella. Onhan Anna voinut heittää jo kokonaan Isotalon mielestään, koskapa muutenkin on muuttunut. Ja jos tuo nyt jo taivahinen auttaisi, ettei enää koskaan... Palaisi rauha taloon ja muuttuisi elämä siedettävämmäksi.

Anna kulki pihamaan poikki. Seisahti ja näytti hieman levottomalta.

— Menetkö sinä kirkkoon? kysyi Tuomaalta, joka liiterin ovella asetteli valjaita korjuuseen.

— Niinhän olen aikonut. Tuletko sinä?

— En minä nyt... sitten toiste... en taida olla oikein tervekään.

— Saisihan jäädä minultakin, vaan olisi asioita.

— Kylvyn jälestäkö menet? kysyi Anna.

— En tuota vielä osaa sanoa.

— Mutta niinhän eilen sanoit. Minä jo eväätkin laitoin. Nurmi-Juhana saa tulla soutajaksi. Kuuluisi Iidankin mieli tekevän kirkkoon.

— Saahan lähteä, jos haluttaa. Pitänee tästä sitten minunkin...

— Onhan se yöllä viileämpää kävelläkin, toimitti Anna mennessään.

Mitähän se nyt niin toimittaa menemään? Aikoisikohan itse kylään, kun niin... pelkää, etten muuten päästä...

Tuomas oli kylpenyt ja pukeutunut ja laskeutui rantaan, jossa Nurmi-Juhana oli jo häntä odottamassa. Janne pyörähti rantatielle hänen jälkeensä.

— Kuulkaahan, olisi vähän asiaa...

— No mitä nyt?

— Sanoa tuo pitänee, vaikkei oikein sopisikaan, mutta...

— Mitä?

— Kuulin kun Anna laittoi tuon Juhanan pojan sanomaan Isotalolle, että nyt sopisi tulla, kun Tuomas menee kirkkoon.

Tuomas hätkähti.

— Valehtelet nyt varmaankin!

Janne katsoi ihmetellen isäntäänsä ja virkkoi.

— Ei ole valhetta, satuin kuulemaan, kun toimitti pojan menemään. Ei sitä siltä tarvitse uskoa, jollei tahdo.

Tuomaan juhla-ilo särkyi. Uhkaavana hän kääntyi menemään pihaan, mutta pysähtyi virkkaen Jannelle.

— Minä käännyn tuolta jonkun matkan päästä takaisin... Olehan saapuvilla, jos tarvitaan, mutta salaa, ettei Anna huomaa.

* * * * *

Tuomas oli kääntynyt takaisin ja palasi metsätietä kartanoon. Ruumiiseen oli laskeutunut painava väsymys ja polvet horjahtelivat. Povessa kyti mieliharmi hiljaisena lieskana syttyäkseen mielettömäksi raivoksi.

Miten kavala saattoi Anna sentään olla! Ja miten iljettäviä juonia ja kohtauksia se järjesti hänen selkänsä takana ollakseen edessäpäin hänelle liukas ja lipevä, kuin ei enää mitään olisi tapahtunutkaan.

Kartano nukkui. Väki oli lähtenyt kokkotulille ja päivätyöläiset kotiinsa. Karjatarhassa kierteli lehmisavu rauhallisena ja kellokas märehti veräjällä. Jostain kaukaa kuului harmonikan alakuloinen sävel.

Tuomas seisoi tuvan portailla liikahtamatta. Outo tunne niinkuin suuri hätä värisytti häntä.

Jos Anna ei käskenytkään Isotaloa tulemaan, jos kielsi, mutta Janne ei oikein kuullut. Jos Anna ei sitä tahtoisikaan, vaan ainoastaan välien selvitykseksi keskustella, mutta Isotalo saattoi vaatia, ahdistaa. Hänen täytyy mennä auttamaan.

Porstua kamarista kuului ääniä. Tuomas kääntyi ja huomasi Jannen viittovan hänelle porstuan ylisiltä.

Tuomaan suu vääntyi itkun sekaiseen nauruun.

Vai Anna ei tahtoisi...! Ja hän muka auttamaan...! Nopealla liikkeellä veti hän kengät jaloistaan ja kiipesi hiljaa porstuan välikölle.

— Täällä on laipiossa pieni luukku, jota eivät huomaa. Siitä kuulee ja näkee hyvin, neuvoi Janne. Mutta liikkukaa hiljaa.

Tuomas meni osoitetulle paikalle.

Laipiossa oli käden levyinen aukko, jota sisällä olijain oli vaikea huomata. Tuomas laskeutui multimukselle ja painoi kasvonsa aukkoon.

Siellä se oli Isotalo ja Anna hänen polvellaan.

Tuomas tarttui päähänsä. Tuntui kuin joku olisi iskenyt siihen. Pimeni silmissä ja suonet takoivat.

Että hänen piti vielä joutua kaiken näkijäksi ja todistajaksi! Mitä, mitä nyt tapahtui?

Anna riisuutui ja meni vuoteeseen. Isotalo seurasi häntä silmät palaen.

Tuomas kivettyi. Kaikki tunteet katosivat hetkeksi ja hän tunsi vaan hengityksensä raskaan, huohottavan käynnin. Yksi tunne oli vain jälellä. Laskeutua alas ja lopettaa saastaiset siihen paikoilleen! Ei yhtään armoa! Loppu-ikä menisi raudoissa, mutta koston pitäisi tulla veriseksi ja hirvittäväksi!

Kylmä hiki tippui hänen otsaltaan.

Tuomas hoiperteli alas väliköltä. Suonet olivat laanneet lyömästä, mutta nyt ne jo löivät jälleen mielettömästä raivosta.

Tuomas tempasi kirveen porstuan seinältä. Räsähtäen halkesi kamarin ovi ja Tuomaan kirves jo kohosi murskatakseen vuoteessaolijat, jotka kauhu kivetytti paikoilleen.

Janne oli hypähtänyt nopealla liikkeellä ovelle ja tarttui takaapäin kirveeseen.

— Tuomas! Varo verityötä!

Isotalo pakeni, Anna kintereillään.

Tuomas karjahti kuin haavoitettu eläin, muttei lähtenyt pakenevien jälkeen. Saatuaan jälleen kirveen, jonka Janne oli nostanut naulakkoon, syöksyi hän kamariin.

Sänky pirstoutui. Jokaista iskua seurasi karjahdus, joka muistutti haavoitetun pedon raivoa. Pöytä halkesi ja lensi rämähtäen porstuaan. Isotalon vaatteet ja kengät silpoutuivat huimasti heiluvan teräksen alla.

Vihdoin horjahti Tuomas voimatonna porstuan kynnykselle ja purskahti hillittömään itkuun.

XIV.

Isotalo paisutti voimatonta vihaansa. Oli kiertänyt pitäjällä ja saanut ostetuksi muutamia Tuomaan velkoja itselleen. Päätti panna ne heti uloshakuun. Oli pyytänyt Nuotio-Heikiltäkin Tuomaan velkakirjaa ostaakseen onnistumatta aikeessaan. Nuotio-Heikki oli kironnut ja käskenyt mennä hiiteen. Olipa vielä haukkunut Isotalon hyvänpäiväiseksi.

Isotalo kiehui vihasta.

Ensikertaa hänen aikeensa jäi onnistumatta. Ja ensi kertaa häntä vastustettiin. Tuomas sai rauhassa viljellä taloaan, vaikka Isotalo oli sen jo ajatuksissaan liittänyt viljelyksiinsä.

Tuomaalla oli paikkakunnan parhain kalaranta, monta apajakertaa ja sitä Isotalo parhaiten oli himoinnutkin. Se jäi nyt saamatta. Tuomas oli myynyt Heinämäen häntä kuulematta ja siihen täytyi tyytyä, vaikka kirvelikin. Oli pahuksella sellainen vuokrasopimus, niin minkäs teki. Ja vieläkin. Tuomas saattoi vaania hänen henkeään. Olisi varmasti silloin jo tappanutkin, jollei toinen tarttunut kirveeseen.

Isotalo seisoi rannalla ja katseli Nuotioniemeen, joka näkyi laajahkon lahdelman takaa. Punainen kartano peltojen keskellä kuvasteli tyveneen veteen... Punainen kartano ja laaja, rehevä ruispelto.

Se oli kuin helvetti siinä silmien edessä. Kun olisi sen saanut hävitetyksi keinolla millä tahansa. Keräämillään Tuomaan veloilla voisi hän korkeintaan hävittää siltä irtaimen, mutta talo jäisi sille koskematonna käsiin. Pian se uuden irtaimiston hankkisi. Hänen täytyy vielä koettaa Nuotio-Heikkiä taivutella. Jos ei muuten, niin juottaa se pökkelö hutikkaan ja saada silläneuvoin Heikiltä velkakirja.

Isotalo naurahti hyvillään mielestään oivalliselle keksinnölleen ja läksi kävelemään pihaan. Meni kamariinsa, avasi kaapin ja kumosi täyden konjakkilasin.

Heh... eipä se enää karvastellut edes kurkkuakaan. Pitäisi saada pirtua.

Emäntä, laiha ja surkastuneen näköinen olento, tuli kamariin.

— Minulla olisi sinulle pyyntö, virkkoi emäntä arkaillen.

— Mikä?

— Että lakkaisit vihdoinkin himoitsemasta toisen omaa. Sanovat sinun Nuotioniemen taloa sillä silmällä katselevan. Ei siitä hyvää koidu, saat uskoa. Kirousta vain.

— Pidä suusi... Sinuun ei kuulu minun asiani. Eikä minuun kenenkään kirot pysty.

— Saisit kumminkin kunniasi vuoksi... joka paikassa jo puhutaan sinusta...

— Kuka puhuu, sinäkö?

— En minä, vaan...

— Mene helvettiin! Minua ne puheet eivät liikuta.

Emäntä nousi ja seisahti ovelle.

— Siellä on Vehka-Mari lapsensa kanssa. Kysy sinua.

— Mitä se minusta?

— Tietysti pyytäisi apua.

— Minulta... Menköön vaivaistaloon.

— Mutta... se sanoo lapsen olevan sinun.

— Menköön tuhannen tervoihin kakaroineen! Kaikkia mieronkiertäjiä tässä...

— Pitänee sitten minun auttaa häntä, kun sinä et kajoa.

— Ulos! heti!

Emäntä meni. Isotalo avasi kaapin ja kumosi konjakkilasin, toisen ja vielä kolmannenkin.

Vai minun lapseni... kuka heistä tietää mitä ne on... ja kuka on. Kunhan kerjäävät.

XV.

Tuomas heilui muita ripeämpänä heinäniityllä. Nähtyään, että kaikki hänen kauniit suunnitelmansa ja toiveensa särkyivät ja pala palalta lohkesivat, alkoi hän työstä etsiä helpoitusta raskaille mietteilleen.

Melkein levähtämättä, silmäänsä ummistamatta hän liikkui yöt ja päivät, vuoroin heinänkorjuussa, väliin laajalla suoperkkiolla, joka oli saatava syysoraalle joutumaan.

Kauhistuen katselivat talon työmiehet hänen hurjaa raatamistaan ja villejä voimiaan, joista ei näyttänyt loppua tulevankaan.

Muita kehoitti Tuomas lepäämään, mutta itse ei levännyt. Päivisin kun väki aterian jälkeen nukkui ruokauntaan, hiipi Tuomas luokoja korjaamaan ja öisin muiden nukkuessa talutti hevosen auran eteen ja riisui sen, kun aurinko nousi.

— Sinähän tuolla tavoin lopetat itsesi, virkkoi joskus Janne. Et näy siitä kumminkaan itsellesi mielenrauhaa saavan.

— Mitäpä väliä tällä... kun vain loppuisikin elämä, virkkoi Tuomas ääni värähtäen.

Tuomas oli laihtunut ja käynyt entistä kumarammaksi. Parransänki törrötti karkeana ja silmiin oli tullut arka kärsivä ilme.

Entisen lisäksi oli uusi, painava ajatus alkanut vaivata häntä. Oliko poika hänen vai Isotalon?

Kerran hän oli jo sitä aavistellen ajatellut, mutta hävennyt ajatustaan. Nyt oli se tullut uutena painajaisena.

Poika käveli ja soperteli ensimäisiä lauseitaan. Kapusi työstä tultua syliin ja luottavasti silmiin katsoen sanoi oman, vienon tunnustuksensa "isä". Mutta isän täytyi sydän veristäen epäillä sitä tunnustusta.

Se oli kaikesta raskainta. Kun saisi edes siitä selvyyden, mutta mistäpä sai. Kuka tiesi sen?

Toisaalta tuntui kauhealta rikokselta epäillä poikaa toisen omaksi, mutta epäilyksille, aina takaa ajaville ajatuksillehan ei voinut mitään.

Täytyi olla yhtämittaa raastavassa ristitulessa. Kuka siitä pelastaisi, mikä edes hetkeksi auttaisi? Ei mikään, ei muuta kuin kestä vain, niin kauan kuin voimatonna kaadut.

* * * * *

Nuotioniemen heinäväki oli ollut Rantakaarteessa heinänkorjuussa jo pari päivää. Niitty oli kaukana kartanosta ja yö maattiin tuoksuvissa heinissä.

Tuomas oli liehunut yhtämittaa vuoroin niittäen, vuoroin hangoten kuivia heiniä latoon.

Päivä paahtoi herpaisevasti. Heinä kuivi, niin että ritisi. Vielä muutamia poutaisia päiviä, niin Rantakaarteen heinät saataisiin kaikki kuivina latoon.

Tuomas vaan ei osannut siitäkään iloita, vaikka työt sujuivat ja talon tulot lisääntyivät joka päivä, niin että hän saisi niillä lyhentää tuntuvasti talon hintaa.

Tuli päivällisaika ja väki asettui ladon kupeelle syömään. Tuomas käveli lähteelle polttavaa janoaan sammuttamaan.

Niityn veräjällä tuli Mäkäräinen, lautamies, häntä vastaan. Katseltiin varjoisa paikka ja istuttiin lepäämään.

Mitähän tuo nyt...? arveli Tuomas. On sillä asiaa, ei se muutoin tällaisena poutapäivänä...

Mäkäräinen ilmoittikin asiansa. Oli tullut tuomaan Isotalon velkavaatimusta.

— Mitä helvettiä...? Isotalo ei ole penniäkään minulta saamassa.

— Eikö liene se sinun Hautalalta kuukausi sitten ottamasi suonperkkauslainasi Isotalon kynsissä, arveli Mäkäräinen.

— Olisiko Hautala ollut niin kavala?

— Niin tuntui Isotalo sanovan. Ja olen muutenkin kuullut, että olisi koettanut Nuotio-Heikiltäkin saada velkakirjaasi.

Tuomas kirosi synkeästi. Luuliko Isotalo saavansa Nuotioniemen anastaa, niinkuin oli jo monta taloa naapureiltaan anastanut.

— Kerrankin erehtyi se konna laskuissaan minun suhteeni, virkkoi Tuomas aikoen jälleen niitylle.

— Sitä toivon minäkin, sanoi Mäkäräinen hyvästellessään.

XVI.

Tuomas oli vielä toivonut joskus hiljaisina yönhetkinä valvoessaan, että hänen ja Annan välit muuttuisivat, joskaan ei ennalleen, niin ainakin siedettävämmiksi. Hän olisi vieläkin valmis omasta puolestaan anteeksi antamaan, jos vain tietäisi, että Anna ei enää ajatellut Isotaloa ja tahtoisi vastaisuudessa olla uskollinen hänelle. Ja kun varmasti tietäisi, että poika oli hänen.

Siinäpä se taas oli! Mistä sen tietäisi?

Hän olisi kumminkin valmis uskomaan, jos Anna katuisi ja vakuuttaisi, että ainakin poika oli hänen. Kun saisi edes senverran sopua syntymään, että saisi puhua pojasta Annan kanssa, saisi kuulla sen vakuuttavan.

Jäisi edes se maailma särkymättä.

* * * * *

Mutta se särkyi ennen kuin Tuomas aavistikaan.

Heinäväki oli muuttanut järven takaiselle Takamaan niitylle, jossa aiottiin viipyä viikko yhtämittaa kotona käymättä. Anna oli jäänyt niin kuin muulloinkin kotiin ja kaikki muu väki oli ulkoniityllä.

Muutamana iltana katkesi niittokoneesta joku osa ja Tuomaan täytyi lähteä kotiin sitä korjaamaan.

Soudellessaan johtui Tuomaan mieleen mennä salaa kotiin. Saisipahan nähdä, oliko Anna yksin kotona.

Tuomas veti venheensä rantapensaikkoon ja kiersi kartanon taitse pihaan.

Tuvasta kuului hiljaista puhetta. Tuomas hiipi tuvan avonaisen karsina-ikkunan alle ja jäi kuuntelemaan.

Siellä se oli taas Isotalo!

Tuomaan teki mieli katsomaan, istuiko Anna hänen polvellaan. Pikku Matti kuului juoksentelevan tuvassa nauraen ja loruten.

— Vieläkö Tuomas vaan pitää tuota poikaa omanaan, kuului Isotalo kysyvän.

— Tietysti. Mitäpä se siitä nyt osaa epäillä.

— Osaisi vikkelämpi mies, mutta mitä nyt sellainen kuin Tuomas. Näkeehän tuon jo silmistäkin.

— Ja onhan se muutoinkin sinun näköisesi, kuului Anna sanovan.

Isotalo nauraa hohotti.

— Tulehan isäsi polvelle, poika. Pian sinusta mies tulee ja näytäkin silloin, että olet isäsi poika, etkä mikään nahjus.

Uusi naurun räjähdys, jota Annakin kuului säestävän.

Tuomaan silmissä pimeni. Hammasta purren täytyi hänen hillitä itseään.

— Nyt minun jo täytyy mennä ajamaan kaljaa kotiin, kuului Anna sanovan.

— Et nyt menisi vielä, kuului Isotalo estelevän.

— Täytyyhän minun. Tulethan yöksi tänne... minua niin peloittaa yksin.

— Tulen tietysti. Pitänee tästä sitten minunkin verkon laskuun...

Isotalo kuului poistuvan.

Hetkisen jälkeen Tuomas kiersi pihaan ja meni tupaan.

Anna hätkähti, vuoroin punastui ja kalpeni.

— Mistä sinä siihen ilmestyit? kysyi Tuomaalta.

Tuomas seisoi vaieten ja uhkaavana kuin vuori ovensuussa. Pikku Matti huomattuaan hänet kirkaisi ilosta ja juoksi vastaan syliin pyrkien.

Tuomas sysäsi pojan luotaan. Poika katsoi ihmetellen ja purskahti itkuun.

— Kävikö täällä kukaan? kysyi vihdoin Tuomas.

Anna epäröi hetkisen.

— Ei, en minä ole nähnyt.

— Valehtelet, saatana!

Anna horjahti istumaan. Mitä nyt seuraisi hänelle. Tuomas seisoi uhkaavana, kasvoiltaan hirveänä keskilattialla.

Poika pyrki uudelleen isän syliin.

Tuomas räjähti nauramaan.

— Mene vaan Isotalon syliin, porton sikiö!

Anna purskahti rajusti nyyhkimään. Poika riensi katkerasti itkien äitinsä luokse.

Tuomas horjahti kuin ankaran iskun satuttamana. Hetkisen ponnisteltuaan vastaan yllätti raju nyyhkytys hänetkin. Pojan suru koski häneen. Isä ei ennen ollut milloinkaan työntänyt häntä tylysti pois luotaan.

Kolmet itkusta värisevät kasvot, kaksi veriin asti särkynyttä sydäntä.

Tuomas nousi ja tahtoi ottaa pojan syliinsä.

— Isä ottaa pikku Matin.

Anna suojeli vaistomaisesti poikaansa kasvoillaan hätääntynyt avuton ilme.

Tuomas seisoi kivettyneenä. Poikanen ei tahtonut enää isän polvelle. Painoi päänsä piiloon äidin syliin ja näytti pelkäävän.

Vanhan seinäkellon särähtävät lyönnit kaikuivat tuvassa, johon oli hiipinyt painava hiljaisuus.

Tuomas huokasi raskaasti ja meni ulos. Viimeinenkin toivon kipinä sammui hänessä. Pitkä, loputon yö oli alkamassa.

XVII.

Poutaisen punainen päivä painuu Nuotiojärven taakse ja hetkeksi punaa sammuvat laineet ja voimakkaita tuoksuja hengittävän maan.

Anna istuu rantakivellä ja tuijottaa järvelle. Äskeisen itkun voimakkaat mainingit puistattavat vielä häntä.

Mitä, mitä hän oli tehnytkään Tuomaalle ja — lapselle? Niin, miksei myöskin lapselle. Riistänyt Tuomaalta lapsen, isän oikeuden, ja lapselta isän. Hänkö, hänkö, kurja raukka, oli sen tehnyt!

Anna huomaa nyt vasta rikoksensa suuruuden. Nyt vasta. Kaikki on nyt jo myöhäistä!

Kaikkiko? Sovintoko? Anteeksianto?

Kaikki, kaikki!