Part 2

— Eipä se niin... mutta ajattelin, että sinä suorittaisit enemmän kotiniityllä.

— Parasta se on sinun olla kotitöillä, sanoi Tuomas melkein jyrkästi.

— Sinä et sitten päästäisi minua minnekään, virkkoi Anna nyreissään.

— Kyllähän minä sinua muuanne, mutta eihän nyt verotyöhön.

Tuomas nousi pöydästä ja painoi puukon seinän rakoon.

— Mikä lienee tarkoitus isännällä, kun työhönsä tahtoo. Ei tuo ole ennen tahtonut. Joko nyt lienee rahaa liiaksi, kun ei kelpaisi verostakaan... Joko sitä sitten saunaan...?

— Mene vain, käski Anna.

— Etkö sinä tulekaan?

— En. Menköön piika-Iida löylyä lyömään.

— Kyllä minä itsekin...

Tuomas painui ulos, otti portailta oman taittamansa vastan ja meni saunaan.

Löyly virkisti väsynyttä ruumista ja vasta tuoksui nuorelta koivulta. Ei tuntunut veroasia enää niin raskaalta.

Mitähän se eukkokin sinne nyt minua niin ajaisi? Rahaan on sekin perso. Säästäisi vain siinäkin. Eiköhän se, kun vain jaksaisi... Saisihan tuota hänen mielikseen koettaa. Jos tuo antaisi paremman kaskimaankin, Isotalo. Silmillä se on siitä kuitenkin, jos ei mene.

Tuomas pukeutui rantakivellä istuen. Järvi lepäsi tyvenenä rantojaan kuvastellen.

— Saisi sieltä nyt särkiä verkolla, saattaisipa saada ahveniakin, kun olisi jaksanut verkot laskea. Mutta ei jaksa. Semmoista se on. Yhden työn saa kuntoon, niin jo toinen jää. Sitten pitäisi vielä verollekin ehtiä.

Tuomas käveli pihaan ja istui aittansa rapuille.

Anna kuului liikkuvan aitassaan ja paneutuvan nukkumaan.

— Ethän sinä tullutkaan, virkkoi Tuomas alakuloisesti Annalle.

— Mihin?

— Minun aittaanipa.

— Enhän minä ole luvannutkaan.

— Lupasithan.

— Siellä on niin ahdasta.

— On tuonne ennen mahtunut.

— Minua niin nukuttaa, kuului Anna sanovan jo sängystään.

Tuomas kopisti porot piipustaan ja virkkoi äreästi.

— Nuku sitten.

Meni aittaansa ja veti paukahtaen oven kiinni.

— Tällaistako se on sitten vaan eteenkin päin? Tuomas huokasi raskaasti vuoteessaan.

IV.

Topias Isotalo käveli kesantopellollaan. Torpparit olivat saaneet pellon auratuksi ja tyytyväisenä Isotalo katseli sileää vainiota, joka laajana levisi hänen ympärillään.

Oli siinä pelto semmoinen, että sai hakea vertaista. Multa kuin kahvijauhoa eikä yhtään kiveä. Ei ollut naapureilla tilkkuakaan sellaista maata. Kelpasi sitä viljellä ja rikastua.

Kuinka paljon niitä olikaan tuhansia pankissa? Viisikymmentä. Metsästä saisi monta senvertaa, jos möisi. Karjasta jää puhdasta useita tuhansia vuodessa.

Isotalo röyhisti rintaansa ja rasvoittuneelle naamalle levisi syvä tyytyväisyyden ilme.

Kadehtivatkohan naapurit häntä? Kyllä kai! Jokainen sitä osasi. Mutta eivätpä osanneet panna taloansa kuntoon yksikään. Elää kituuttelivat vain jok'ainoa kuin kerjäläiset. Ja kävivät häneltä rahoja lainailemassa. Heh. Vaivaiset raukat!

Isotalo aikoi kävellä pihaan, mutta pyörähtikin pellonveräjästä karjatielle.

Jos pistäytyisi Heinämäessä. Anna oli siellä nyt yksin kotona. Tuomas oli aamulla tullut verotyöhön.

Topias sytytti hyvältä tuoksuvan sikaarin ja hymähteli.

Täytyipäs Tuomaan tulla, vaikka vastusteli. Ei uskaltanut jäädä tulematta. Ei se, äijä poloinen, aavistanut, mitä varten hänet verolle vaadin. Heh. Ei se mitään huomaa, on se toki semmoinen pökkö. Sai pahus keinotelluksi itselleen komean vaimon. Tai oikeastaan sai, kun annettiin saada. Ei sitä olisi saanut, jollen olisi kehoittanut Annaa sille menemään. Taisi tulla mietityksi, että siinäpähän on Anna lähellä.

Omana poikanaan hypittelee Tuomas pikku Mattia, mutta yhtäpaljon siinä pojassa on Isotalon verta kuin Tuomaankin. Mistäpä äijä sitä älyää. Parasta onkin, kun ei mitään huomaa. Tulisi turhanpäiten harmia hyvälle miehelle.

Isotalo kulki suoperukkansa poikki. Yhtä laajana aukeni se kuin kotipeltokin, jollei laajempana. Oras oli tiheää ja lupaavannäköistä. Siitä lähtee helposti kaksisataa hehtoa suviviljaa. Muutamia vuosia oli Isotalo sitä viljellyt ja nyt se kykeni jo antamaan satoja semmoisia, että pitäjällä niistä kerrottiin.

Suo oli kuulunut naapuritaloon, Heikkilään, jonka Isotalo oli keinotellut itselleen ostamalla Heikkilän velkojat ja panemalla velat hakemukseen kaikki yhtaikaa. Se toimenpide ei loukannut Isotalon mainetta. Kukaan ei uskaltanut siitä paljon puhua ainakaan niin, että olisi Isotalon korville tullut. Melkein jokainen oli velkaa hänelle.

Kuitenkin oli Isotalo saanut Heikkilän huutokaupan jälkeen viettää muutaman unettoman yön. Heikkiläisellä oli iso perhe, jonka kanssa joutui maantielle. Pyrki vieläkin joskus vistottamaan raakuutensa. Olisit heittänyt edes yhden lehmän Heikkiläiselle. Torpan paikkakaan ei olisi ollut liikaa. Ja se yksi velkakirja lienee ollut jo hänen isänsä aikana maksettukin. Mistä hän sen tiesi, oliko vai ei. Olisi vaatinut aikanaan kuittaamaan. Saattoi muistaa Heikkiläkin väärin.

Olkoon miten tahansa. Lempoako heistä enää ajattelemaan. Elämän meno kun nyt on kerran semmoista, niin se on. Yksi sille ei mitään voi. Täytyy tietysti jokaisen katsoa eteensä. Muuten jää puille paljaille. Eikähän talo olisi Heikkilän käsissä pysynytkään.

Isotalo pistäytyi Heinämäen pellonveräjästä sisään. Tuli siinä mieleen silloiset ajatukset, kun oli käynyt ensimäisiä kertoja Annaa tapaamassa. Isotalo naurahti.

Tuntuipa silloin niinkuin varkaissakäynniltä, kuin toisen miehen aittaan olisi pistäytynyt luvatta. Nyt se ei enää vaivannut. Kaikkihan tapahtui vapaaehtoisesti ilman mitään vaatimusta. Miksei hän, kun kerran Anna suostui. Hänen puolestaan olisi Anna saanut ottaa muitakin, jos olisi tahtonut.

Isotalo hätkähti.

Joku toinen, tuntematon, sanoi hiljaa.

— Mutta Annallapa ei ollut aikaa enää valita.

— Miten niin aikaa? koetti Isotalo kysyä.

— Sitenpä niin, että Anna olisi jäänyt maantielle lapsensa kanssa.

— Lapsensa?

— Jonka tiesi olevan tulossa — sinulle, Isotalo.

— Minulle? oli Isotalo hämmästyvinään. Oliko se nyt niin varma.

— Kas kun vielä arvelet, vaikka itsekin myönnät, että poika on sinun.

— Mutta enhän minä Annaa pakoittanut Tuomaalle...

— Et, mutta kehoitit menemään. Olisit ottanut itse. Mutta piti saadaksesi rikas, joka nyt ei kumminkaan kelpaa.

— Kelpaa?

— Ei kelpaa, ei kelpaa, kiusasi tuntematon. Vieraan vaimon luona käyt. Veit köyhältä ainoansa. Häpeisit!

— Piru! Mikä se nyt taas noin kiusasikin? Omatuntoko? Mikä se on? Omatunto, omatunto. Sangen hämärä käsite. Mikä on sitä vastaan, mikä ei? Minua se on aina johtanut harhaan. Ja silloin kun sitä olisi tarvinnut, on se ollut paikalla liian myöhään. Ja se on vaatinut tekemään semmoista, joka ei sovi Isotalon maineelle. Ja jota ei Isotalo koskaan tee!

Omatunto? Kiusaaja se on. Takiainen, jota ei saa luotaan pois karistetuksi. Ja sangen hämärä. Tänään omatunto myöntää jonkun asian, huomenna ei. Sekoittaja se on, pannahinen! Ja kintereillä se kieppuu alinomaa. On rahaa ja rikkautta ja komea talo ja terve ruumis. Ei olisi kiusana mikään, jos ei se olisi aina takin helmasta tempomassa: Elä nyt mene sinne. Voitkohan sinä nyt tuon tehdä? Semmoinen se on, pakana. Milloinka sen saisi viimeisenkin itsestään karistetuksi?

Isotalo astui Heinämäen tupaan.

Oli lauantai ja Anna puhdisti permantoa huomaamatta tupaan tulijaa. Tukka oli auennut ja posket hehkuivat. Täyteläiset pohkeet jännittyivät luudan nopeasti heiluessa.

Isotalo hymyili sieraimet värähdellen.

Pakana sitä Tuomasta, miten kauniin vaimon sai! Kelpaisi sen, kun olisi miestä miehekseen. Mikä kiehtojainen hänessä lieneekään. Aina on kuin ensi kertaa näkisi.

Isotalo hiipi hiljaa ja laski takaapäin kätensä Annan silmille.

— Hui! Kuka se niin...?

— Arvaa?

Arvasihan Anna sen kysymättäkin, kuka tulija oli. Ei riuhtaissut itseään irti, vaan odotti lujempaa hyväilyä.

Pikku Matti leikki piika Iidan luona ulkona rannassa.

Isotalo silmäili ympärilleen. Ei näkynyt mitään peljättävää.

— Tule! kuiskasi Isotalo läähättäen Annan korvaan.

V.

Päivä paistoi korkealta. Poutapilvi lepäsi liikkumatta taivaanrannalla. Multa pölisi hevosten kavioissa ja nousi tomupilvenä ilmaan. Miehet astuivat väsyneinä ja hikisinä hevosten jälessä. Pöly tarttui hien kanssa ruumiiseen ja päätä huumasi tulinen auringon paiste.

Kovin olivatkin laajoja Isotalon vainiot, joilla torpparilauma hevosineen sai hikoilla kuumana kesäpäivänä. Kun isännän silmä vältti, lepuutettiin hevosia ja tarinoitiin.

Heinämäen Tuomas oli ruunallaan ajanut yhtämittaa aamiaisilta lähtien yhtään levähtämättä.

Poutalainen seisatti hevosensa ja astuksi Tuomaan saralle.

— Pysäytähän hevosesi, virkkoi. Kuoliaaksihan ajat ruunasi tuolla menolla. Ei meitä Isotalo kiittele, vaikka rupeamassa tämä pelto äestetään. Kyllä minä sen miehen tunnen. Ei kiitosta koskaan, vaikka kuinka raataisit.

Tuomas istui pientarelle ja naurahtaen virkkoi.

— Kissa kiitoksella elää.

— Kukapa tuota niin kaivanneekaan, en sillä sano, mutta sanoakseni vain, minkälainen on mies.

— Kyllähän se tunnetaan, virkkoi Tuomas.

— Sinullekin se nyt muutti työveron, vaikkei ole sitä ennen vaatinut.

— Niin teki, sanoi Tuomas alakuloisesti ja hetken kuluttua lisäsi.

— Lienee sitä rahan roskaa jo kylliksi, ettei tarvitse enää kerätä.

— Onhan sitä. Saa tehdä huvimatkoja ja aina maistella makeita juomia.

— Ja anastaa taloja ja tavaroita niinkuin nyt Heikkiläiseltäkin.

— Ja Purolaiselta.

— No se nyt oli oikeastaan hänen isänsä, joka sen anasti, arveli Tuomas.

— Yhdessä puuhassa olivat, isä ja poika.

Tuomas aikoi nousta lähteäkseen hoputtamaan ruunaa.

— Istuhan pois, kielsi Poutalainen. Ei tässä nyt isäntää pelätä eikä se taida olla kotonakaan.

— Missä se sitten?

— Peltoveräjästä tuo näkyi jo aikoja sitten metsätielle painuvan. Kun ei olisi vain Heinämäkeen mennyt.

Poutalainen näytti vakavalta ja silmäili salavihkaa Tuomasta.

— Meillekö? Mitä se sinne...?

Poutalainen epäröi, sanoako vai ei. Vihdoin virkkoi.

— Jos olisi sattunut olemaan asiata vaimollesi.

Tuomaan muoto musteni. Koettaen sitä salata Poutalaiselta kysyi huolettomaksi tekeytyen.

— Mitäpä asiaa hänellä olisi?

— Niin olen vähän arvellut, virkkoi Poutalainen täytellen piippuaan. Saat sitä pitää varalla. Ja kyllä se mies uskaltaa.

— Vähänpäs...

Tuomaan epäluulo oli kokonaan herännyt. Oliko Isotalo semmoinen? Se niljainen piru kävikin yhtämittaa Heinämäessä kurkkumassa! Sitäkö se onkin, se salakavala ilme sen iljettävässä naamassa?

Tuomaan hengitys melkein salpautui sitä ajatellessaan. Sammaltaen arveli hän Poutalaiselle kuin vielä lisätukea saadakseen äskeiselle.

— Kehtaisikohan tuo todellakin...?

— No etkö tuota ole kuullut? kivahti Poutalainen. Milloinka ne ovat Isontalon piiat saaneet olla rauhassa isännältään? Harva tyttö siitä on lähtenyt samana, kuin on tullut.

— Vai semmoinen tämä saatana... Enkä tuota ennemmin...

— No ei sinullakaan, Tuomas, ole silmiä.

Tuomaan silmissä pimeni ja kädet puristuivat nyrkeiksi.

Sitävartenko se konna on käynytkin yhtämittaa. Ja sitävartenko se laittoi työveron minulle, että saisi paremmin tilaisuutta...? Olikohan mitään jo tapahtunut? Oliko se siellä nytkin parhaillaan? Suostuiko Anna semmoiseen? Sitäkö varten se oli yhtämittaa minulle kuin jostakin nyreissään, eikä sallinut itseään lähennellä? Hyvä jumala! Voivatko hänen aavistuksensa tulla tosiksi? Aavistuksensa, joita hän ei ole oikein itsekään ymmärtänyt.

Tuomas nousi ojanreunalta, tarttui ohjaksiin ja riuhtasi ruunaa, löi sitä ohjasperillä niin, että se ponnahti juoksuun.

Menikö Isotalo Heinämäkeen? Oliko siellä parhaillaan?

Tuomaan sydäntä vihlaisi outo hätä. Mitä pitäisi nyt tehdä? Mennäkö kotiin, että näkisi, vai...?

Pitäisikö ensin muuten silmällä? Eikö se osannut jälkiään peittää, jos olisi semmoinen...? Olisikohan mitään jo tapahtunut...? Olisiko Anna....? Voisiko nainen olla semmoinen petturi?

Kysymykset risteilivät Tuomaan aivoissa. Mitään hän ei kyennyt selvästi harkitsemaan eikä ratkaisemaan. Sen hän vain käsitti, että jotain oli epäkunnossa. Ja jos ei mitään ollut vielä tapahtunut, niin saattoi tapahtua minä hetkenä tahansa.

Ei! Hänen täytyi heti kotiini

Tuomas heitti ohjat luotaan ja lähti juoksemaan peltoveräjälle.

Pysähtyi välillä levähtämään ja juoksi uudelleen, polvet horjuen, välistä hampaittensa takaa päästäen tulemaan sähisevän kirouksen.

Läheni Heinämäen pellon aita. Tuomas lakkasi juoksemasta ja pysähtyi hengähtämään.

Mitäs, jos asia ei olisikaan niin? Jos Poutalainen vain naljaili nauraakseen jälestäpäin? Kovin olisi kummaa todeksi.

Tuomas aikoi hetken mietittyään kääntyä takaisin. Istui kumminkin kivelle levähtämään.

Mutta jospa jo Poutalainenkin on jotain huomannut ja siksi tahtoi sanoakin. Ja mitä muutakaan asiaa olisi isännällä niin usein ollut Heinämäkeen? Ja Annakin kehoitteli verolle menemään. Eikä ole tullut enää samaan aittaan nukkumaankaan. "Harva tyttö se on siitä samana lähtenyt, kuin on tullut", sanoi Poutalainen. Olisiko jo Anna silloin? Sitäkö se oli hää-iltana Isotalon tanssittaminen ja pirulliset silmän luonnit?

Tuomas ponnahti pystyyn ja hiipi kartanon taitse pihaan. Otti käteensä tallin seinältä korennon, mutta kädet vapisivat niin, että korento putosi pois.

Tuomas seisahti pihaan ja kuulosti. Aitasta kuului ääniä.

Tuomas hiipi lähemmäksi ja laski korvansa avaimen suulle.

Siellä ne olivat, Isotalo ja Anna!

Tuomaan polvet horjahtivat ja henki salpautui hetkiseksi. Sitten hän potkaisi oveen, joka lensi rysähtäen sisään.

Isotalo ponnahti aitan perälle ja Anna jäi istumaan sänkyyn kuin halpautuneena.

Tuomas hapuili korentoa, joka oli pudonnut pihamaalle. Kykenemättä siihen tarttumaan painui hän aitan portaille istumaan.

— Mitä varten sinä nyt ovia säret, aloitti Isotalo hypähtäen pihamaalle. Vaimosi kutsui hävittämään tuolta aitasta ampiaispesää ja tuuli löi oven lukkoon, ettemme päässeet pois.

Annakin selvittyään joutui puhumaan.

— Minä huusin sen minkä jaksoin Iidalle, että tulla aukasemaan, mutta ei kuullut. Ampiaiset tosiaankin...

Tuomas ponnahti vaimonsa eteen.

— Valehtelet, kurja, raukka...! Ja sinä saatana... niljainen käärme, mitä sinä...!

Koivuinen kanki heilahti Tuomaan kädessä hirveällä voimalla Isotalon pään yli kuitenkaan sattumatta.

Isotalo hypähti tielle ja siitä suoraa päätä metsään kiroten mennessään.

Anna aikoi myöskin paeta.

— Ei yhtään askelta, narttu... saastainen riiviö... käärme!

Anna purskahti itkuun.

— Sinä syytät minua ihan suotta. Hän tuli tuohon aitan ovelle ja minä pyysin hävittämään...

— Valehtelet!

— No olkoon sitten. Tapa sitten minut, jumalaton.

Tuomas istui aitan portaille vaieten. Anna nyyhkytti ja piti salaa silmällä miestään, milloinka hänen kiukkunsa olisi laskeutunut, että voisi hänelle jotain puhua.

— Mitä sinä, Tuomas, oikein ajattelet minusta? aloitti hän kohta. Luuletko sinä tosiaankin minusta semmoista? Etkö sinä yhtään ajattele, miten sinä loukkaat noilla luuloillasi minua. Jos minä muutoin, niin lapseni tähden minä en semmoiseen... Mitä se nyt isäntäkin ajattelee, kun sinä noin riehuit. Ei luulisi sinun kehtaavan silmiäsi enää näyttää. Mutta sinä luuletkin heti vaikka mitä, jos minä kenen kanssa puhelen tavallisia asioita, ja olet valmis syyttämään minua vaikka mistä.

Anna oli vielä nyyhkyttävinään ja koetti näyttää onnettomalta. Uudelleen itkuun purskahtaen virkkoi hän.

— Voi hyvä jumala, mitenkä minä olen onneton! Kyllä tästä nyt kaunista koituu, kun kyläläiset saavat tietää tämän.

— Vaikene! karjasi Tuomas aitan portailta.

Anna nousi.

— Minä en vaikene ja minä näytän, että sinä et saa luulla minusta niin häpeällistä. Ja minä lähden heti paikalla tästä... Tapathan sinä kumminkin minut luuloillasi.

Anna meni tupaan ja Tuomas jäi aitan portaille istumaan. Päässä takoivat tuhannet ajatukset sekaisin.

Miten tästä nyt selviäisi? Mitähän oli jo tapahtunutkaan, vai eikö ollut vielä tapahtunut mitään? Syyllinen Anna joka tapauksessa oli, mutta oliko jo tapahtunut kaikkein pahinta? Miten saisi siitä selvyyden? Vai oliko turhaa sitä etsiäkään?

Sydäntä raastoi jokin outo tunne, joka ei ollut vihaa eikä katkeruuttakaan. Jotakin selittämätöntä kaihoa. Niinkuin kaikki olisi luisunut pois käsistä ijäksi ja hän itse jäänyt johonkin suureen, outoon yksinäisyyteen. Aivan niinkuin painajainen olisi ahdistanut.

Hetken kuluttua meni Tuomas tupaan, jossa Anna istui karsina-ikkunan pielessä pää käsien varassa.

Painava äänettömyys. Vanha Könniläinen tuvan mustuneella seinällä mittasi aikaa verkalleen.

Epäröityään hetken läheni Tuomas vaimoaan ja virkkoi.

— Sano minulle, Anna, joko kaikista pahin on tapahtunut?

Anna hytkähti kuin iskun saaneena, mutta jännittäen kaikki voimansa ponnahti seisomaan ja huusi.

— Häpeä, häpeä, sinä kurja mies!

Tuomas vaikeni.

Oliko se nyt selvitys asialle? Voipiko mitenkään saada parempaa selvyyttä ja varmuutta? Voiko Annan mielenpurkaukseen ollenkaan luottaa? Kuka tiesi sen?

Könniläinen seinällä löi iltapäivätunteja. Tuomas nousi ja painui ulos. Täytyihän hänen mennä hakemaan hevosensa Isontalon pellolta.

Kävellessään metsätietä horjahtelivat vieläkin Tuomaan polvet ja pää tuntui niin raskaalta. Mieltä jäyti sanomaton katkeruus.

VI.

Anna oli lypsänyt lehmät, siivilöinyt maidon ja laittanut jäähtymään. Tuomasta vain ei kuulunut kotiin tulevaksi.

Missähän se nyt viipyy? Olisikohan tuo tehnyt mitä itselleen?

Anna liikkui ajatuksissaan tuvan ja maitohuoneen väliä. Tuntui vieläkin pahalta päivällinen kohtaus. Mitähän Tuomas nyt ajatteli? Suunnitteleekohan tuo mitä vastaisen varalta? Olisihan kohtaus saanut jäädä sattumattakin, mutta kun se nyt ei ollut ensimäinen kerta, niin... Tarvitsiko Tuomaan lähteä työpaikaltaan ja hiipiä kuin metsänpeto elämöimään? En minä miehenä olisi vain niin pakoon lähtenyt kuin Isotalo läksi. Uhkasi korennolla tappaa. Olisipahan tappanut, olisipahan lyönyt, miten tuossa olisi silloin Tuomaalle käynyt. Oli se onni, ettei sattunut, kun yli pään hipaisi se kanki.

Eihän olisi Tuomas niin suuttunut siitä, jos en olisi häntä niin kauan yksin öisin aitassaan kiusannut. Mutta minkäs teet, kun ei miellytä, niin ei. Mitäs on sellainen jörökki, ettei koskaan pakinoi hauskasti asioista eikä naura. Naurua nainen kaipaa ja ilonpitoa. Tuomas ei muusta kuin pelloistaan ja niityistään haastaa ja vaatisi minuakin haastamaan. Lehmistään ja hevosistaan untakin näkee. Puhuisi kerran muustakin. Jutteleisi kylän asioista. Niitä nainen mielellään kuuntelisi ja mukana nauraisi. Mutta mitäs tämä. Kun saa työtä ja ruokaa, ruokaa ja työtä ja välistä kuuman saunan, niin siinä sen on maailma. Pyh!

Toista on Isotalo. Sillä piisaa juttua vaikka mistä alottaisi. Aina nauraa ja osaa olla iloinen. Koko mies on hyvää tuulta aina, kun tulee. Ja miten se on voimakas! Aivan sydäntä hiipaisee, kun sitä ajattelee. Kun ottaa käsivarsilleen, niin nostaa kuin höyhenen. Kerran pyysin Tuomasta kirkkomatkalla vetisen paikan yli kantamaan. Otti kömpelösti syliinsä, retuutti ja pudotti keskelle vesilammikkoa. Ihan vieläkin täytyy nauraa.

Eihän olisi pitänyt mennä Tuomaalle, kun en hänestä kerran pitänyt... Täytyihän sitten mennä, kun tuli luvatuksi. Eikähän sovi sanoa, ettei leipää ole riittänyt. Saattaisihan tästä kaikesta olla kiitollinenkin, kun osaisi olla. Pitäisihän ainakin koettaa, että saisi hänen epäluulonsa vielä haihtumaan. Mikä hänessä lieneekin niin vastenmielistä minulle?

Anna meni ulos aikoen mennä rantaan verkkoja puikkaroimaan, mutta kääntyikin takaisin.

Kyllä sille täytyy laittaa hyvä illallinen, siksi kun tulee. Olisi tuolle saanut saunankin lämmittää. Missähän se nyt, kun ei kuulu kotiin? Jokohan tuo höperö teki nyt itselleen mitä...? Kun ei olisi oksaan itseään vetänyt! Hyi! Teki ihan pahaa sitä ajatellessa. Mitä siitä ihmisetkin sanoisivat? Hänen ja Isotalon suhteista eivät toki tiedä mitään. Hyvä että onkin salassa pysynyt. Tuomas siitä nyt ei ainakaan kehtaa kylille huutaa. Mitähän Isotalo päivällä ajatteli? Pistiköhän tuon vihaksi, kun parhaiksi tuli siihen räyhäämään.

Samoin kuin edellisenäkin iltana kantoi Anna viilikehlon pöytään, voilautasen ja lihamukareen.

Syököön nyt, että vihansa lauhtuu. Pääsisi nyt aittaanikin, kun pyrkisi. Pyytämään en häntä mene. Kun se tulisikin, niin kyllä minä hänestä epäluulot hävittäisin. Hyvä se on uskomaan, kun vain oikein tosissaan puhuu.

Ampiaispesä!

Anna purskahti nauramaan.

Olipa se keksintö! Eipähän huomannut katsoa, oliko ampiaispesää aitassa vai ei. On se nyt siellä, kun äsken vein tyhjän pesän. Saa sitä nyt näyttää sille.

Anna meni rantaan. Lahti lepäsi tyvenenä. Ruohikossa ui sorsapari jättäen heikon virin jälkeensä. Käki kukahteli jossain rantakoivussa. Ihmeteltävä hiljaisuus. Anna jäi sitä kuuntelemaan ja tuli jotenkuten rauhattomaksi sitä kuunnellessaan. Niinkuin jokin outo voima olisi alkanut häntä ahdistaa. Tuntui turvattoman yksinäiseltä, niin että sydäntä aivan hiipaisi.

Mitä se oli semmoinen?

Jossakin syvällä heräsi ajatus: Olenkohan tehnyt hyvinkin suuren rikoksen ollessani uskoton Tuomaalle? Mitähän minä ajattelisin, jos Tuomas olisi muiden kanssa eikä yhtään välittäisi minusta? Tuntuisikohan näin turvattomalta?

Onko minun siltä tarvinnut olla paha Tuomaalle, vaikka olenkin pitänyt toisesta? Olen varmaankin ollut tyly hänelle. Mies poloinen. Mitä hän nyt ajattelee? Toinen pitelee sillä tavoin hänen omaansa.

Pitäisikö minun tunnustaa, sanoa suoraan, pyytää anteeksi ja aloittaa uutta elämää? Ei tunnustaa, ei! Korkeintaan tyhmyyttäni vain pyytää anteeksi, muuta ei!

Pitäisikö jättää Isotalo? Korjaantuisiko se silläkään enää? Tuomas epäilisi vaan edelleen, sillä epäilee se kuitenkin, vaikka kuinka vakuuttaisi viattomuuttaan. Jos jättäisi kaikki, olisi elämä taas sitä yhtä ja samaa, ilotonta, ikävää...

Anna nosti verkot venheeseen, työnsi vesille ja alkoi soutaa lahden poukamaan. Siinä soutaessaan näki Tuomaan tulevan pihaan ja menevän pirttiin.

Jopahan tuli. Ei se toki itselleen uskalla mitään tehdä. Naurettavaahan tuo olisikin ollut, että nyt semmoisesta...

Laskettuaan verkot meloi Anna rantaan, veti venheen telalle ja meni pihaan. Tuomaskin oli jo aterioinut ja istunut portaille piippuaan polttelemaan. Anna istui alemmalle porraslaudalle ja odotti, sanoisiko Tuomas mitä. Ei olisi oikein kehdannut ensiksi keskustelua aloittaa.

Tuomas vaikeni.

Anna aprikoi, pitäisikö hänen sittenkin aloittaa vai ei. Vihdoin virkkoi.

— Kävin verkot laskemassa, kun kalatkin jo loppuvat. Sattuisi vaikka jo lahnatkin tulemaan. Eikö ne ennen näin juhannuksen edellä...?

— Niinhän ne...

— Pitäisi pitää varalta, ettei menisi kutu ohi.

— Pitäisipä, pitäisi...

Jo uskalsi Anna katsoa Tuomasta silmiin. Maahan se vielä katsoi, mutt'ei näyttänyt enää kovin vihaiselta. Uskoisikohan tuo, jos tuolle koettaisi vakuuttaa, että turhaa on luullut...? Kun uskaltaisi.

Anna päätti koettaa.

— Sitä minä kanssa tässä... että kyllä saat rauhoittua aivan kokonaan minun ja Isotalon suhteen. Minä olen siitä niin kovin pahoillani... Onhan se kyllä käynyt usein tässä ja mikäpä hänen tietää, jos olisi mielessään jotain ollutkin, mutt'ei se ole vielä rohjennut ainakaan esittää. Kyllähän se kuuluu sentapainen olevan, mutta tulisipahan minulle aikeistaan esittämään, niin antaisin semmoiset lähtimet, ettei toista kertaa tulisi.

Tuomas katseli epäluuloisesti Annaan. Mielellään kumminkin kuunteli vaimonsa sanoja.

Anna jatkoi.

— Koetti se kerran, kun olin palveluksessaan, saada kamariinsa, vaan heitin sille niskaan täyden vesisangon ja sen jälkeen ei ole tullut pyytämäänkään.

Annaa hytkäytti valheensa. Kesäkauden oli Isotalo käynyt hänen aitassaan joka toinen yö. Mistäpä Tuomas sen tiesi. Eikä saanutkaan tietää.

— Mitä asiaa hänellä tänäänkin lienee tänne ollut, jatkoi Anna. Tuli tuohon pihaan juuri, kun olin aittaan aikeissa. En huomannut ampiaispesää ja nekös kaikki minun kimppuuni. Isotalo tuli hätään, tuuli löi oven lukkoon ja siinä se oli kaikki. Ja sinä niin hirmuista elämää siitä... Mitähän nyt ajattelee Isotalo. Olipahan kuitenkin niinkuin parhaiksi. Mitäs tänne aina tulee.

— Hm... mitenhän lienee, murahti Tuomas. Kyllä vaan olisi joutanut päänsä haljeta, kutaleen.

— Vieläkö sinä sitten uskot yhä edelleenkin, että...? kysyi Anna.

— En tuota nyt osaa sanoa, virkkoi Tuomas maahan katsellen.

Anna nakkasi niskojaan.

— Usko sitten!

Ja pyörähti tupaan.