Part 21

"Muistatko tuota silloista jouluaattoa, Ole?" kysyi hän.

Ole Rorsween, kumaraselkäinen, hymyili.

"Kyllä, Hauge", vastasi hän. "Sitä pientä jouluvaloa, jonka sinä iltana ikkunaasi kohotit, en milloinkaan unhota."

"Niin, nyt on valo voittanut", sanoi Hauge; "nyt on se pidettävä puhtaana, jotta se voi loistaa kirkkaana yli koko maan!"

Mutta illalla, kun ystävät olivat sanoneet jäähyväiset ja Hauge oli kotona emännöitsijänsä Andrea Nyhusin kanssa, joka oli häntä uskollisesti sairauden aikana hoitanut, sanoi Hauge hänelle:

"Sinä uskollinen, nyt kun minä olen vapaa mies, tahdon pyytää sinulta sitä, jota kauan olen ajatellut -- että sinä tulisit vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä. Minä tiedän, että sinä et minua jätä, ja sinä olet tullut minulle niin rakkaaksi."

Andrea Nyhus, orpo, katsoi mieheen, joka hänestä oli kaiken vapahduksen ja hyvyyden ilmestys maanpäällä.

"Kyllä, sen tahdon", vastasi hän hiljaa.

Tammikuun 27 päivänä 1815 vihittiin Hauge avioliittoon, mutta tämä onnellinen avio ei tullut pitkäaikaiseksi. Ennen vuoden loppua kuoli Andrea Hauge, synnytettyään joulukuun 12 päivänä 1815 pojan.

Hän kuoli pitäen Haugen kättä omassaan, iloisena ja onnellisena kuin lapsi, joka pääsee joulun iloon.

Vuonna 1817 meni Hauge uuteen avioliittoon Ingeborg Marie Olsdatterin kanssa, jonka hän oli oppinut tuntemaan Ekerin paperitehtaalla. Tästä aviosta syntyi kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä.

Samana vuonna, 1817, muutti Hauge Bredtvedt-nimiseen taloon Ekerissä, minkä talon hän oli ystävien avustuksella ostanut. Täällä eli hän lopun ikänsä täydessä rauhassa; hänen terveytensä oli ainiaaksi murtunut, eikä hän enää katsonut voivansa jatkaa matkustamistansa. Mutta kotoansa johti hän kirjoitustensa ja kirjeittensä kautta koko tuota hänen vaikutuksestansa syntynyttä uskonnollista liikettä, samoinkuin hän myöskin alituisesti keskusteli niiden monien ystävien kanssa, jotka kaikilta Norjanmaan kulmilta tulivat häntä katsomaan ja puhuttelemaan.

Näiden ystävien joukkoon luki hän ilolla entisen hyväntekijänsä, oikeusneuvos Bullin, joka usein kävi hänen luonansa ja puheli hänen kanssaan asioista, jotka Jumalan valtakuntaan kuuluvat.

Muuten eivät ainoastaan haugelaiset käyneet Bredtvedtissa. Haugesta oli vapauttamisensa jälkeen tullut koko maassa tunnettu henkilö, jonka luona kävi sekä pappeja että virkamiehiä. Niinpä vuonna 1815 suurkäräjäin koossaollessa tulivat piispa Bugge ja professorit Hersleb ja Stenersen sekä 15 pappia samalla kertaa tapaamaan tuota merkillistä maallikkoa.

Kun Bugge näki tuon kumartuneen, raihnaisen miehen, tarttui hän tämän käteen ja sanoi suuresti liikutettuna:

"Tämän olet sinä kärsinyt Kristuksen tähden, Hauge!"

"Ja ilolla", vastasi tämä.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Oli kevätpuoli Akerlaaksossa. Kevätlinnut olivat jo aikaa sitten tulleet. Teirien kuhertelu vuorilta ja metsistä kuului selvästi ja keväisesti auringonkylläisessä aamuilmassa. Ruoho teki terää; sinivuokot ja esikot olivat täydessä kukassa.

Kaikki metsän pienet laulajat olivat saapuneet; surunvoittoinen visertely kaikui kukkaan puhkeavilta oksilta, ja ruislinnun terävä ääni kaikui salaperäisenä kevätiltain hämärässä.

Pitkin Bredtvedtin maita kulki kaksi henkilöä kevätauringon paisteessa. Kellertävä, kuihtunut mies, jolla oli hyvin lempeät, suurta rauhaa ja surumielisyyttä ilmaisevat piirteet kasvoillaan. Kädessään talutti hän sinisilmäistä, noin 5-6 vuotiasta poikaa.

Siinä oli Hans Nielsen Hauge ja hänen poikansa Andreas.

"Isä", sanoi poika, "nyt ovat kukat heränneet!"

Hän kumartui poimimaan loistavan kukan maasta.

"Niin", vastasi Hauge hymyillen. "Nyt ne ovat heränneet."

Poika katsoi isäänsä.

"Kuka on ne sitten herättänyt?" kysyi hän.

"Jumala on sen tehnyt, poikaseni." Hän katsoi tähän kalpeana, onnellisesti hymyillen.

"Hm." Poika ajatteli.

"Missä niiden vuode on tähän asti ollut?" kysyi hän jälleen.

Hauge hymyili.

"Lumessa. Jumala on levittänyt lumipeitteen niiden yli. Siellä ovat ne nukkuneet koko talven."

"Hm." Poika ajatteli taas.

"Tulemmeko mekin nukkumaan koko talven sitten?" kysyi hän. Sinisilmät katsoivat suurina isää.

Ihmeellinen, surumielinen piirre levisi Haugen laihoille kasvoille.

"Kyllä, lapseni -- sen tulemme tekemään. Kerran, kun kuolemme. Jumala levittää lumivaipan meidänkin ylitsemme. Ja sitten me nukumme."

"Onko meillä siellä maassa sänky?" Kysymys oli niin kummasteleva.

"On."

Hauge tarttui pojan käteen.

"Sitä kutsumme haudaksi."

"Siellä on kai kylmä talvella?"

Poika näytti olevan huolissaan.

"Ei, siellä on rauhaisa ja hyvä olla."

Kauan oltiin vaiti.

"Mutta kun aurinko tulee -- nousemmeko ylös sitten taas?"

"Kyllä, poikani. Näethän, että kukatkin nousevat maasta."

"Miten ne voivat sen tehdä?"

Kysymys oli hyvin innokas.

"Siten, että niillä on elämän itu itsessään." Hauge katsoi poikansa kirkkaisiin sinisilmiin.

"Niinkö!" Poika tarttui isänsä käteen, ja he kulkivat edelleen.

Poika oli kauan vaiti.

"Menetkö sinä pian maahan, isä?" kysyi hän hetken perästä. Haugen kasvoille ilmestyi merkillinen tyynen väsymyksen ilme.

"Kyllä", vastasi hän. "Kun kukat eivät jaksa enää elää, niin ne kuihtuvat, ja niin ne joutuvat lumen alle, kunnes kevät tulee jälleen."

"Ja milloin sitten tulee kevät jälleen?" Poika seisoi isäänsä päin kääntyneenä ja katsoi häneen.

"Kun Jumalan valo uudelleen rupeaa loistamaan, poikaseni. Kun Hänen aikansa tulee."

"Niin hänen aikansa tulee kai? Sillä hänhän on hyvä", sanoi poika kuni kokemuksesta.

"Kyllä se tulee. Siihen voi luottaa, poikani."

Ja he molemmat kulkivat edelleen, Hauge ja hänen ainokaisensa ainoa elossa oleva lapsistansa.

Ja Hauge puhui kaikesta maan ja maailman elämästä, ja kaikesta siitä puhui elävän Jumalan kaikkivaltias rakkaus. Poika ei milloinkaan tullut kylläiseksi, eikä sairas, väsynyt isä kuitenkaan koskaan väsynyt vastaamasta. Oli kuin olisi hän tahtonut istuttaa koko sielunsa ja uskonsa tuohon nuoreen sieluun, jotta se kaikki voisi jatkuvasti kehittyä sukupolvien kautta, kun hän itse ei voinut enää mitään. Ja hän tunsi yhä enemmän, että kuihtumisen hetki oli lähellä.

Hänen siten kärsivällisesti kulkiessaan lapsensa vieressä, kuului lähestyvien kärryjen kolina. Hauge katseli tulijaa, tunsi hänet heti ja tummeni kasvoiltaan.

Se oli nimismies Thorleif Bache, nyttemmin kauppiaana Drammenissa.

Hauge päästi pienen poikansa käden ja meni hitaasti tulijaa vastaanottamaan.

Bache oli jo avannut veräjän ja ajoi pihalle.

Kun hän astui alas, seisoi Hauge siinä vieressä ja katsoi häneen puoleksi surullisin silmin kalpeankeltaisena kasvoiltaan. Hän ojensi Bachelle kätensä, mutta ei sanonut mitään.

Bache tarttui ojennettuun käteen.

"En ole ehkä tänne tervetullut?" kysyi hän äänen omituisesti värähtäessä.

Haugen katse pysyi rauhallisesti hänen silmiinsä suunnattuna.

"Tänne on jokainen tervetullut, joka tulee Jumalan nimessä", vastasi hän hiljaa.

Bache ei vastannut. Renkipoika otti hevosen; he menivät molemmat huoneeseen.

Mutta kun he hetkistä myöhemmin istuivat kahden Haugen huoneessa, katsoi Hauge Bacheen tuolla puoleksi surumielisin, puoleksi väsynein katsein.

"Pysytkö yhä edelleen epäkristillisessä aikomuksessasi?" kysyi hän.

Bache punastui.

"On kirjoitettuna eräässä paikassa: 'Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi'," sanoi hän varmasti.

Jonkunlainen elämän voimien verestyminen tuli Haugen kasvoilla näkyviin.

"Minä en tuomitse", vastasi hän. "Mutta Jumala tuomitsee lakinsa kautta, ja hän sanoo: joka eroaa vaimostansa muuten kuin huoruuden tähden, hän tekee syntiä, ja joka nai erotetun, saattaa hänet tekemään synnin! Niitä sanoja ei voi sivuuttaa, rakas Bache. Ja vähimmin olin odottanut sinulta, jolle Jumala on antanut kaikkia hengen lahjoja, että vapaalla tahdolla ja aikomuksella rikkoisit hänen käskynsä!"

Bache aikoi vastata, mutta vaikeni äkkiä; Hauge oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja itki.

Kauan aikaa oltiin vaiti.

Sitten sanoi Bache vihdoin matalalla äänellä:

"Jospa tietäisit, minkälaisen helvetin vaimoni minulle kotona valmistaa, niin et puhuisi, niinkuin nyt puhut."

Hauge katsoi häneen.

"Sinä olet itse valinnut hänet", vastasi hän. "Olet itse Jumalan kasvojen edessä luvannut, ettei mikään muu kuin kuolema erota teitä, että ja'at sekä hyvät että pahat hänen kanssaan -- sinä saat kantaa ristisi kärsivällisenä kuten kristityn tulee."

Bache nousi.

"En _voi_ sitä, Hauge", vastasi hän. "Vaimoni tekee minut pahaksi."

Hauge oli myöskin noussut. Hänen väsyneet silmänsä säihkyivät.

"Silloin on uskosi Jumalaan huonolla kannalla, rakas veli", sanoi hän voimakkaalla äänellä. "Me emme ole tänne asetetut maailman pahaa pakenemaan, vaan sen voittamaan! Jos jätät hänet, silloin _sinä_ teet hänet pahaksi, silloin syökset sinä, jonka pitäisi olla hänen tukensa, hänet turmioon, silloin on sinulla hirmuinen vastuu Jumalan edessä hänen kadotetusta sielustaan, ja sinä petät Jumalan asian maan päällä. Sinä julistat, että paha voittaa hyvän sekä että hyvän on paettava! Oi veli, älä Jeesuksen kuoleman tähden tee sitä!"

Hän seisoi kuolonkalpeana ystävänsä edessä. Bache tahtoi jälleen vastata, mutta Hauge jatkoi:

"Ja hänet, jonka sinä aiot naida -- hänet sinä teet osalliseksi synnistäsi, teet hänet huoraksi! Voiko siitä mitään hyvää tulla?"

Hän kalpeni peräti ja oli pakotettu istumaan. Hänen päänsä vaipui pöydän reunaa vastaan. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt.

"Hauge!" Bache pani kätensä hänen hartioilleen. Hauge ei kohottanut päätään.

"Minun täytyy päästä vuoteeseen", mumisi hän. "Pyydä vaimoani tulemaan tänne."

Hän oli aivan näännyksissä.

Muutaman minuutin kuluttua oli Hauge vuoteessa.

Hänen vaimonsa istui pitäen hänen kättänsä omassaan; Bache seisoi vaiti ja synkkänä vieressä.

"Ei ole enää mitään sanottavaa", sanoi Hauge heikosti hymyillen. "Jumala on auttava; hän tietää, että koettelemuksia ja pettymyksiä tarvitsemme, jotta pysyisimme nöyrinä."

Hän hengitti raskaasti.

Silloin nousi Bache:

"Voipa tulla asioita, joita et sinäkään ymmärrä."

Hauge katsoi ylöspäin uneksivilla raukeilla silmillään.

"Kyllä, Bache", vastasi hän. "Ja minä rukoilen Jumalaa, että hän sallii minun lähteä, ennenkuin ne asiat tapahtuvat. Ennenkuin suuri pahennus ja suuri taistelu tulee veljille. Hyvästi!" Hän katsoi Bacheen ja ojensi väsyneen käden hänelle.

Silloinpa nousivat kyyneleet tuon väkevän miehen silmiin. Hän tarttui Haugen käteen.

"Jumala olkoon meille armollinen taistelussamme", sanoi hän murtuneella äänellä. "Ja Jumala siunatkoon sinua kaikesta, mitä olet tehnyt meille!"

Ja hän kääntyi ja sanomatta enempää lähti.

LOPPU

Oli maaliskuun loppupuoli vuonna 1824. Kevät oli tullut aikaisin; päivin suli lumi ja öisin pakasti. Bredtvedtin valkoiset maat välkkyivät ja kimaltelivat auringon paisteessa; jokunen pelto oli jo paljaana; joitakin räystästipahteluja kuului keskipäivällä, jolloin aurinko oli kirkkaimmillaan, valaen kultaansa valkoiseen talveen. Ympärillä oleva metsä oli kosteana ja tummana auringon paisteessa. Etelästäpäin lenteli variksia, jotka istuutuivat latvoihin ja katselivat ympärilleen; harakat räkättelivät asumusten ympärillä, mutta metsän kaikki pienet laululinnut eivät vielä olleet tulleet, vaikka ne olivat odotettavissa minä päivänä hyvänsä. Sillä metsän syvyydessä oli suurien puiden ympäriltä alkanut sulaa; siellä ja täällä eteläänpäin olevilla rinteillä olivat sammal ja talven kylmäämät mättäät lumettomina ja honkain neulasissa oli suuria sulaneita vesihelmiä, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Mutta iltasin taas kaikki jäätyi; pohjoinen yötuuli puhalteli jäätävästi metsäin yli; jänikset värjöttelivät viluisina satumaisessa kuuvalossa. Vielä lepäsi pakkasen auer yli maan. Mutta kuukauden kuluessa Norja heräisi. Kuukauden kuluttua täyttyisi kevätunelma linnunlauluineen vihreässä metsässä, kukkineen ja kesälämpöineen yksinpä vuorillakin!

Bredtvedtin talossa vallitsi hiljaisuus. Räystäät tippuivat tasaisesti; kärpäset olivat uskaltaneet ulkona asettua eteläiselle lämpöiselle seinälle. Mutta ihmisiä ei näkynyt; ei niitä ovissa kulkenut; ei hakovajassa kukaan hakannut; ei kuulunut ääniä ulkona eikä sisällä. Sillä kuolema, tuo suuri vieras, oli ilmoittautunut vierailulle taloon.

Kautta koko talven oli Hans Nielsen Hauge huomannut merkkejä siitä, mitä tuleman piti, ja puhui siitä usein rakkaittensa kanssa. Hänelle ja hänen omaisilleen ei kuolema tuottanut pelkoa; sehän oli vain portti uuteen elämään; se oli Jumalan suuren laupeuden sanansaattaja, ihmisen lopullinen paras ystävä.

Hans Nielsen Hauge lepäsi vuoteessaan niin hiljaisena ja valkoisena. Yö oli ollut vaikea rinnankouristuksineen ja hengenahdistuksineen; nyt oli pahin ohitse; hän voi taasen puhua.

"Tänään on sunnuntai", sanoi hän heikolla äänellä; "minun kärsimykseni lepää tänään."

Hänen silmänsä tuijottivat sinertäen kauas.

"Aivan niin", sanoi hänen vaimonsa -- "tänään on sinun parempi olla."

Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään hiljaisesti.

"Kohta on se täytetty", sanoi hän kuiskaten.

Hänen vaimonsa kasvoilla tuntui väristys; hän vuodatti kyyneleitä.

Hans Nielsen Hauge näki sen; hän käänsi väsyneen päänsä vaimoaan kohden.

"Ja katso -- kaikki oli sangen hyvää", sanoi hän ihmeellisen voimallisella äänellä. "Minun työni on loppuun suoritettu tässä maailmassa; minä halajan lepopäivääni!"

"Aivan niin!" sanoi hänen vaimonsa. "Kaikki on hyvin." Hän kuivasi kyyneleensä ja jäi vaiti ollen istumaan kauan.

Hans Nielsen Hauge makasi edelleen hiljaa. Vihdoin käänsi hän päänsä ja loi vaimoonsa huolestuneen katseen.

"Ainoastaan yksi asia minua vaivaa", sanoi hän syvästi huokaisten -- "pelkään, että veljien kesken nousee taistelu, kun minä olen poissa!"

"Voi kyllä niin käydä", vastasi hänen vaimonsa: "mutta eihän _Jumala_ ole poissa -- kyllä hän tahtoo omiaan auttaa."

Hans Nielsen Hauge hymyili ja hänen vaimonsa tunsi heikon kädenpuristuksen.

"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Jumala elää, älkäämme sitä unhottako!" Sanat häipyivät; hänen silmäluomensa sulkeutuivat hiljalleen; syvä hengitys kävi keveämmäksi ja kalpeus suuremmaksi.

Hans Nielsen Hauge nukkui.

Ja hänen vaimonsa istui kokonaisen tunnin liikkumatta hänen kätensä omassaan.

Äkkiä aukaisi sairas silmänsä ja katseli vaimoaan ihmetellen.

"Siinäkö vielä istut?" kysyi hän. "Minä luulin yön jo tulleen ja että meidän piti nukkua."

"Ei toki, nyt on päivä", sanoi hänen vaimonsa. "Olet nukkunut kokonaisen tunnin."

Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän makasi ja tuijotti eteensä.

"Ainoastaan meissä on yö", kuiskasi hän vihdoin. "Jumalan päivä kestää ainiaan."

Ja hän sulki taaskin väsyneet silmänsä.

Iltapuolella tuli rinnankouristus taaskin, ja tällä kertaa musertavan voimakkaana. Mutta mitään valitusta ei tuo kärsivällinen, kipuihin tottunut mies päästänyt, mies, jonka sielu ja ruumis oli karaistu ja koeteltu uskon tähden Jumalaan. Tunti tunnin jälkeen, koko yön, makasi hän taistellen kouristusten ja hengenahdistusten kanssa. Talossa olivat kaikki kokoontuneet hänen vuoteensa ympärille. Hänen vaimonsa seisoi kumartuneena hänen ylitsensä neuvotonna ja kärsivänä; ei tässä enää mikään apu auttanut. Vähän väliä aukaisi hän silmänsä ja katseli vaimoaan rukoilevasta; sitten sulki hän taasen ne.

Kello oli yli neljän yöllä. Hengitys kävi nopeasti ja raskaasti; vähän väliä ponnisteli hän puhuakseen. Äkkiä aukaisi hän silmänsä. Huulet liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Silmät olivat avoinna, suurina ja vakavina; oli kuin olisi koko hänen sielunsa niissä ollut.

"Oi, Jumalani, jospa ymmärtäisin, mitä sinä tahdot sanoa!" virkkoi hänen vaimonsa, joka seisoi ja katseli häntä kyynelsilmin ja kädet ristissä.

Äkkiä oli kuin olisi koko se innostuksen tuli, joka ennen oli sytyttänyt valon niin moneen sydämeen, syttynyt hänen sammuvissa silmissään.

_"Seuratkaa Jeesusta!"_ sanoi hän lujalla äänellä; äänessä oli sama viehättävä kaiku kuin hänen nuoruusaikanaan.

Ja sanat tunkivat kuin elämää antavana tulena kaikkien niiden lävitse, jotka ympärillä seisovat.

Pää vaipui alas; onnellinen hymy levisi kuin päiväpaiste hänen kalpeille kasvoilleen.

"Oi, sinä ijankaikkinen, rakas Jumala!" huudahti hän ja hänen silmiinsä ilmestyi kuoleman kirkastettu välke.

Silloin kumartui hänen vaimonsa hänen ylitsensä.

"Nyt Jumala tahtoo ottaa sinut luokseen", sanoi hän.

"Niin tahtoo", kuului kuin häipyvä ääni. "Rukoile kanssani."

Hänen vaimonsa lankesi polvilleen hänen vuoteensa ääreen; kaikki hänen ympärillään seisoivat kädet ristissä.

"Isä meidän, joka olet taivaissa", -- mies ja vaimo rukoilivat. Mutta vähitellen hiljeni Haugen ääni kuiskaukseksi, ja ennenkuin rukous oli loppunut, kuului vaimon ääni yksin selvänä ja lujana kuolonhiljaisuudessa.

Siten kuoli Hans Nielsen Hauge.

Hän oli Norjanmaan parhaita miehiä. Hän oli Norjan varsinaisesta kansasta nousseista jalomielisin, epäitsekkäin, suurisuuntaisin ja ehjin henkilö. Hän oli yksi harvoista, todellisista ihmisistä, joka panee elämänsä alttiiksi uskonsa vuoksi. Koko hänen elämänsä oli uhrautumista muille, uhrausta viedäkseen jaloimman osan Norjan kansaa voittoon.

* * * * *

Akerin hautausmaalla kertoo uskollisen ystävän nostama yksinkertainen muistokivi, missä Hans Nielsen Hauge lepää haudattuna. Norjan kristikansa, jolle hän uhrasi elämänsä ja koko mahtavan voimansa, on unhottanut nostaa muistomerkin hänen haudalleen.