Part 20
Hänen hengenvoimansa tylsistyivät tietysti näissä oloissa; ystävät saattoivat huolella huomata tämän niistä kirjeistä, joita hän sai luvan lähettää; jopa oli hänen puhdas, evankelinen uskonsakin vaarassa sekottua ja heikontua niiden järkeisopillisten teosten vaikutuksesta, joita hänen tuomarinsa ja muutkin huolehtivat toivat hänen luettavakseen vankilaan.
Hänen veljensä Mikkel Hauge oli kahdesti jättänyt hakemuksen hänen vapaaksi laskemisestaan takausta vastaan, mutta tuloksetta; kreivi Wedel-Jarlsberg oli hakemusta mitä lämpimimmin puoltanut ja siihen oli liitetty mitä kauneimmat lausunnot Buskerundin ja Kristianssandin maaherroilta; mutta hakemus hyljättiin, kun nähtävästi peljättiin, että Haugen vangitsemisen tuottamat erinomaiset tulokset haihtuisivat, jos hänet taas laskettaisiin vapaaksi.
Silloin tapahtui toisena sotavuonna jotakin, joka kerrassaan muutti Haugen aseman, niin omituinen ja harvinainen tapahtuma, että se on tässä erikseen kerrottava.
* * * * *
Oli muuan tammikuun viimeisiä päiviä 1809.
Kristianian raatihuoneen edessä seisoi kaksivaljakkoinen reki. Pitkä mies puettuna sudennahkaturkkiin ja suuriin matkasaappaisiin nousi juuri reestä, tervehti sivumennen vartijaa, joka teki kunniaa, ja nousi portaita.
Tultuaan ylös suureen käytävään, kysyi hän poliisimestaria, joka oli tavattavissa.
Kaksi minuuttia myöhemmin istui oikeusneuvos Bull, sillä hän se oli, poliisimestarin huoneessa vastapäätä tätä, joka suurella mielenkiinnolla kuunteli, mitä tulijalla oli kerrottavana.
"Niinpä niin, rakas herra poliisimestari", sanoi oikeusneuvos Bull, "nyt luulen vihdoinkin keksineeni keinon Haugen pelastamiseksi."
Wulfsberg katsoi ihmeissään häneen.
"Iloitsisin suuresti", sanoi hän. "Minun täytyy tunnustaa, että tämä onneton mies minua erinomaisesti säälittää."
"Minua myös ilahuttaa, että tekin olette tullut niin pitkälle", vastasi Bull, "vahinko vaan, että Ingstad ja Collet yhä edelleenkin ovat häntä vastaan."
Poliisimestari kohautti olkapäitään. "Hehän ovat nyt hänen tuomareitaan", vastasi hän.
Bull hymähti.
"Hänen vanhurskaita tuomareitaan", sanoi hän. "Sen verran heistä; mutta kuulkaa nyt, mitä olen tuuminut."
Poliisimestari nyökkäsi; Bull nykäsi tuolinsa lähemmä.
"Kuten jo kaikki tiedämme", sanoi hän hiljaa ja vilkasi ympärilleen, "on sota edellisenä vuonna ehkäissyt kaikki elinkeinomme siihen määrään, että sitä täytyy sanoa arveluttavaksi, ja kuten ehken tiedätte, on viljan puute suolan puutteen ohella pahin. Nyt on, kuten tunnettua, Hauge erinomaisen käytännöllinen mies, joka on pannut monta liikeyritystä tässä maassa toimeen ja erittäinkin tiedän hänen ottaneen tutkimuksensa esineeksi suolakeittimön Vallössa ja muuallakin. Olemme usein puhelleet tästä. On yleensä ihmeellistä, millainen äly ja kyky tällä uskonnollisella miehellä on kaikkeen, mikä voi hyödyttää maan taloudellista edistymistä; minusta näyttää tämä hengellisen ja aineellisen yhtymä melkein ihanteelliselta. Se lähenee minun käsitykseni mukaan todellista kristillisyyttä."
"Varmaan." Poliisimestari nyökkäsi leikitellen nuuskarasiallaan.
"No hyvä!" -- jatkoi Bull. -- "Mitä sanotte, jos tämä mies asetettaisiin hallituksen käytettäväksi suolakeittimöiden aikaansaamista varten pitkin rannikkoa, jotenka pelastuisimme hädästä ja saisimme oman avun vastaisia aikoja varten? Ettekö luulisi hallituskunnan tahtovan halulla tarttua tilaisuuteen, kun siitä saattaa olla silmiinpistävä etu? Ja ettekö luule, että Hänen Majesteettinsa ilolla suostuisi siihen?"
Bull katseli suurin loistavin silmin yhä poliisimestaria.
Tämä katsoi alas kuin miettien.
"Tuuma on oivallinen", vastasi hän vihdoin, "ja minä luulen, kuten tekin, että hallituskunta kyllä suostuu siihen sitäkin suuremmalla syyllä, kun sillä nyt varmaan on myötätuntoa miestä kohtaan; mutta kumminkin tuottaa se jonkun verran vaikeuksia."
"Mitä vaikeuksia?" Bull kysyi melkein kärsimättömänä.
Poliisimestari vilkasi ylös.
"Täytyy kai asettaa tuntuva takaus?" sanoi hän hitaasti. Hän heitteli nuuskarasiaa sormiensa välissä.
"Kuinka suuri?"
Kysymys tuli lyhyesti ja voimakkaasti. "No -- vähintäin tuhannen taaleria", vastasi poliisimestari.
Bull muuttelehti tuolillaan.
"Olipa siinä riittämään asti", sanoi hän. "Mutta samapa se; minä takaan tämän summan, jos vain hallitus suostuu ehdotukseeni suolakeittimöistä."
Poliisimestari Wulfsberg sai suuret silmät.
"Jopa jotakin!" huudahti hän. "Niin, sehän muuttaa asian! Mutta --"
Hän tuijotti eteensä.
"On kumminkin vielä jotakin, joka mielestäni saattaa tulla esteeksi!" Hän katsoi alaspäin.
"Mikä vielä?"
Bull näytti kärsimättömältä.
Wulfsberg nosti raskaat silmänsä vinojen silmäkulmiensa alta.
"Oletteko varma, että Hauge itse suostuu tähän?" kysyi hän.
Bull tuijotti ihmeissään.
"Hauge itse", uudisti hän.
"Niin." Poliisimestari nousi istumasta. "Mieskö, joka teidän mielestänne on kärsinyt niin mahdottoman oikeusloukkauksen, tahtoisi nyt hädän hetkellä astua vastustajaansa palvelukseen! Hänen sijassaan minä miettisin asiaa; niin, jopa sen hylkäisin, herra oikeusneuvos!"
Syntyi pitkä äänettömyys. Bullin suuret, kirkkaat silmät sumeutuivat, hän katsoi kauan suoraan eteensä.
"Olette oikeassa", sanoi hän. "Tätä en, merkillistä kyllä, ole tullut ajatelleeksi." Taaskin hän vaikeni. "Olemmehan kaikki ihmisiä", jatkoi hän. "Olisihan melkein yli-inhimillistä, jos hän suostuisi!"
Hän nousi.
"Hänen nykyisessä tilassaan, näiden monien vuosien kärsimysten perästä, kaikkien näiden turhien anomusten perästä saada oikeutta -- minun täytyy tunnustaa: hänen sijassaan kieltäytyisin minäkin! Hän pitää sotaa Jumalan rangaistuksena kansalle, pelkkänä rangaistuksena, joka vihdoin on tullut. Ei minua kummastuttaisi, jos hän hylkäisi!"
Hän seisoi hetken aikaa ääneti ja katsoi alas. Sitten ojensi hän poliisimestarille kätensä.
"Niin", sanoi hän. "Mutta aion kumminkin koettaa. Tahdon kaikissa tapauksissa tehdä, mikä minusta riippuu."
Hän sanoi jäähyväiset ja meni.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge istui kyyryissään kopissaan, hänellä oli kylmä; silmät tuijottivat sumeina eteensä; kellankalpeat kasvot kertoivat sanomattomista kärsimyksistä.
"Herra, kuinka kauan? Herra, kuinka kauan?" Tätä sanaa oli hän nyt vuosikausia mutissut itsekseen joka päivä; hän kuiskaili sitä nyt koneellisesti, ajatuksettomasti. Hän pani kätensä ristiin sitä tietämättään.
Sellaisena istui Hans Nielsen Hauge odottaen Jumalan hetkeä.
Hänen voimansa oli murtunut; mutta hänen silmäyksensä oli kääntynyt ylös sen Voimallisen puoleen, joka tahtoo kuulla ennemmin tai myöhemmin rukouksen.
Sellaisena istui Hans Nielsen Hauge ja odotti uskollisesti Jumalaansa.
-- -- -- Kuului askeleita; avaimet natisivat, kuten tavallista; joku tuli.
Se oli oikeusneuvos Bull, joka vartijan seuraamana astui sisään.
"Voit mennä", sanoi Bull tähän kääntyen. "Haluan puhutella Haugea kahdenkesken."
Vartija tervehti ja meni. Ovi painui raskaasti kiinni hänen perässään.
"Hyvää päivää, Hauge!" Bull ojensi Haugelle kätensä. "Mitä sinulle kuuluu tänään?"
Hauge katsahti ylös; raskas silmäys.
"Kuten muinakin päivinä", vastasi hän. "Kun en ole Töienissä hyväntekijäni luona, on minulla aina samanlaista."
Bull istahti tuolille, Hauge istui vuoteellaan.
"Minulla on jotakin erityistä tänään sinulle puhuttavana", alkoi Bull. "Ja minä käyn kohta asiaan. Norja on hädässä. Viljan ja suolan puutteessa. Aiotaan perustaa suolakeittimöitä ympäri maata; mutta mies niitä perustamaan -- olet sinä!"
Hän katsoi lujasti Haugeen.
Kalpea punerrus nousi Haugen kellahtaville kasvoille. Sumentuneet silmät sinertyivät.
Hän katsoi Bulliin saamatta sanaakaan sanotuksi.
"Minä!" kuiskasi hän pitkän perästä.
"Niin, sinä", vastasi Bull. "Sinä olet ainoa mies, joka kykenet tähän!"
Hauge istui kauan ääneti. Hän muuttelihe edes takasin istuimellaan. Veri nousi ja laski hänen kasvoillaan, jotka äkkiä kalpenivat. Sitte vaipui pää käsiin. Näin jäi hän istumaan.
Bull nousi.
"Ymmärrän", sanoi hän. "Et voi. Arvelet, että nyt saa se, mitä on tapahtunut, kantaa katkerat hedelmänsä. Arvelet, että nyt on Jumalan kosto tullut!"
Hauge vaikeni yhä. Ei katsonut ylöskään.
"Ei, ei!" jatkoi Bull. "Onhan yli-inhimillistä pyytää tätä. Mutta siitä seuraisi pitkäaikainen vapaus."
Hän katsoi jännittyneenä Haugea, joka nyt nousi hitaasti ja seisoi suorempana kuin pitkiin aikoihin.
"Rakas herra oikeusneuvos!" sanoi hän hitaasti ja melkein vaivaloisesti. "Tervehtäkää ja sanokaa Hans Nielsen Haugelta, että sitä Jumalaa, joka kostaa pahan hyvällä, tahdon minä palvella. Jos hätä on käsissä ja minä voin auttaa, niin tahdon tulla. Ijankaikkinen rakkauden Jumala olkoon kiitetty, joka taas antaa minulle armon tehdä jotakin hyvää maailmassa! Ijankaikkisen Jumalan kiitos!"
Kalpea, laiha mies seisoi suorana uhrautuvaisuuden innostuksen sumentamin silmin!
Oikeusneuvos Bull veti syvään henkeä. Hänen kasvonsa saivat onnellisen hohteen; suuret ruskeat silmät leimusivat.
"Toden totta, Hauge", huudahti hän. "Sinä olet Jumalan mies maan päällä." Hän tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä molemmin käsin. Ja hän hengitti taas syvään vapauttavin tuntein siitä, että toki oli olemassa todellisia vilpittömiäkin ihmisiä.
Kahdeksan päivää myöhemmin laskettiin Hans Nielsen Hauge vapaaksi vankilasta oikeusneuvos Bullin tuhannen taalerin takausta vastaan, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut umpeen, matkusti tuo vaarallinen rikoksellinen kuninkaan asioissa valtion apurahalla ympäri maata opettamassa kansaa auttamaan itseänsä ja kohentamassa sen taloudellistakin uskoa, niinkuin hän oli rakentanut sen hengellistäkin.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Oli elokuu 1809.
Tutkijakunnalla oli assesori Collettin puheenjohdolla ensimäinen istuntonsa Haugen asiassa.
Jäsenet olivat jo kaikki saapuneet, kun äkkiä läänin maaherra ilmoitti saapuvansa.
Asessori Collett nousi istuimeltaan ja lähti kreiviä vastaan.
"Mikä saattaa meille kunnian saada herra kreivi luoksemme tänään?" kysyi hän, ojentaessaan kätensä.
Kreivi tervehti toisia jäseniä armollisella päännyökähdyksellä, astui keskelle huonetta ja sanoi:
"Olen saanut tietooni, että Hans Nielsen Haugen asiaa varten asetetulla tutkijakunnalla on tänään ensimäinen istuntonsa toukokuun 5 p:nä annetun kuninkaallisen käskyn johdosta."
"Asia on niin, herra kreivi", vastasi asessori Collett, joka sillävälin oli käynyt paikalleen.
Kreivi Moltke kumarsi.
"Kiitän ilmoituksesta, herra asessori", sanoi hän -- pieni hymy värähti hänen suupielissään. "Mutta silloin kai olisi suotava, että syytetty itse olisi paikalla?"
Asessori Collett nousi puoleksi istualtaan.
"Luonnollisesti, herra kreivi", vastasi hän. "Hänet kutsutaan iltapäiväkokoukseen edelleen kuulusteltavaksi."
Kreivi Moltke hymyili nyt avoimesti.
"Se olisikin ehkä sitä tarpeellisempaa", sanoi hän, "kun varmaankaan ei moneen vuoteen ole mitään tehty tässä merkillisessä asiassa."
Asessori Collett punastui.
"Siihen on ollut syvät syynsä, herra kreivi", vastasi hän lyhyesti. "Sota --"
Kreivi Moltke kumarsi taas.
"Luonnollisesti", vastasi hän. "Sota on pakottanut kaikki valtiomiehet toimimaan aivan erikoisella tavalla; se on vaatinut maan kaikki voimat vihollista vastaan tai yhä kasvavan hädän lievittämiseen."
Collett silmäsi varsin terävästi kreiviin.
"Tiedämme kyllä, mikä on velvollisuutemme", sanoi hän. "Vanki tulee heti paikalla kutsuttavaksi kuulusteluun jo tänään."
Kreivi Moltke astui lähemmäksi.
"Siihenpä taitaa tulla vaikeuksia", vastasi hän rauhallisesti. "Ja juuri siitä syystä on minulla ollut tänään kunnia saapua tähän istuntoon." Hän katseli ympärilleen kuin mies, joka tietää asemansa ja valtansa.
"Kuninkaallisen hallituskunnan jäsenenä ja hänen korkeutensa prinssi Kristian Augustin puolesta on minun ilmoitettava, että Hans Nielsen Hauge on hallituskunnan käskystä vapautettu vankeudesta ja on nyt Egersundissa."
Asessori Collett oli ensin tullut punaiseksi ja sitten kalpeaksi kasvoiltaan.
Hän nousi tuomari-istuimeltaan.
"Herra kreivi!" sanoi hän -- ääni oli käheä tukahutetusta kiukusta. "Tätä hallituskunnan toimenpidettä vastaan panen tämän tutkijakunnan esimiehenä vastalauseeni."
Kreivi Moltke kumarsi mitä rauhallisimmin. "Siihen on teillä oikeus, herra asessori", vastasi hän. "Hallituskunta tietää kyllä, miten puolustaa tekojaan."
Asessori Collett kumarsi jäykästi.
"Saanen kai pyytää armollisinta selitystä, millä syillä hallituskunta on ryhtynyt sellaiseen erikoiseen toimenpiteeseen", sanoi hän. Samalla hän silmäsi Ingstadiin ja toisiin tovereihinsa.
Kreivi Moltke nyökäytti päätään.
"Syyt eivät ole salaisia", vastasi hän. "Erinomaiset olot vaativat erikoisia toimenpiteitä. Sota on saanut viljan ja suolan puutteen mitä korkeimmilleen. -- Oli löydettävä mies, joka voi järjestää suolakeittimöitä pitkin rannikkoa. -- Hans Nielsen Hauge oli ainoa siihen sovelias."
Collettin kasvoille ilmestyi ivallinen hymy.
"Kansanpelastaja vankilasta", sanoi hän itsekseen.
"Niin vankiloista kuin tuomiosaleistakin", vastasi kreivi Moltke; hänen silmiinsä syttyi tumma loiste. "Hallituskunnalla ei ole käskyläistensä joukossa ketään kunnollisempaa eikä uhrautuvaisempaa miestä kuin Hans Nielsen Hauge. Pyydän teitä kiinnittämään huomiotanne tähän. Ja saanpa omasta puolestani lisätä jotain: Hans Nielsen Haugen kannattajat ovat osottautuneet olevansa Norjan parhaita kansalaisia; tuskinpa erehdyn, kun sanon, että he ovat se suola, joka pitää Norjan kansan puhtaana ja turmeltumattomana tässä suuressa koettelemuksessa, joka nyt ja vastaisina aikoina koettelee maatamme."
Hän vaikeni.
Collett katseli suuttuneena eteensä.
"Herra kreivihän puhuu kuin paras puolustusasianajaja", sanoi hän ivallisesti.
Kreivi Moltke katsoi terävästi asessoriin.
"Eipä millään muotoa, herra asessori", vastasi hän. "Haugen toiminta ja siitä syntyneet hedelmät ovat hänen parhaat puolustajansa. En epäile, ettei häntä voisi tuomita yhden ja toisen kieron lakipykälän nojalla, jota selitetään vain muodollisesti; mutta miten Norjan kansa ja tulevaisuus on sen tuomion hyväksyvä -- sitäpä epäilen."
Hän kumarsi.
Silloin nousi Collett.
"Herra kreivi", sanoi hän kalpeana kiukusta. "Me olemme täysin valmiit vastaamaan tuomaritoimestamme. Mutta kun vanki on vapautettu, eikä ole täällä, emme mitään enempää voi tehdä. Siitä esteestä, joka täten on pantu tuomaritoimemme täyttämiselle, on hallituskunta vastuussa."
Kreivi Moltke kääntyi.
"Luonnollisesti", vastasi hän, kumarsi vielä kerran ja lähti.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge oli perustanut suolakeittimöitä Lillesandiin, Svanöhön ja muihin paikkoihin, ja oli nyt Egersundissa samaa tarkoitusta varten. Oleskelu raittiissa ilmassa, vapaus ja onnellistuttava tunto siitä, että voi tehdä jotain ihmisten hyväksi, oli jo alkanut parantaa hänen vointiansa.
Silloin sai hän Egersundiin kirjeen oikeusneuvos Bullilta, joka hänelle ilmoitti, että hänen on oitis matkustettava Kristianiaan, jossa hänen läsnäolonsa on välttämätön, kun hänen asiansa nyt todenteolla on jälleen esille otettu ja pontevasti aiotaan saattaa päätökseen.
Hauge lähtikin heti matkaan, saapui Kristianiaan lokakuun 2 p:nä 1809 ja esiintyi tutkijakunnan edessä saman kuun 11 p:nä.
Tutkijakunnan esimies, asessori Collett, ei puhunut sanaakaan Haugen vapauttamisesta; kuulustelu kävi tavalliseen tapaansa kaikkien muodollisuuksien mukaan. Mutta kun istunto oli loppunut ja Hauge puolustajansa kera aikoi poistua, koputti asessori nuijallaan pöytään ja antoi läsnäolevalle vartijalle viittauksen.
"Vielä on yksi asia jälellä", sanoi hän. "Minä vaadin tutkijakunnan nimessä jyrkästi, että Hans Nielsen Hauge tästedes säilytetään vangittuna, kunnes tuomio hänen asiassaan on langennut."
Kaikki olivat vaiti.
Hauge kääntyi Collettiin päin astuen lähemmä.
"Minä olen, kuten asessorikin kyllä tietää, vapautettu takausta vastaan ja minulle on uskottu kuninkaallisen majesteetin asioita tehtäväksi maassa", sanoi hän sävyisällä tavallaan. "Suolakeittimöt, jotka olen järjestänyt toimeen, eivät voi tulla toimeen ilman minun valvontaani. Pyydän sentähden saada olla vapaana."
Collett yskäsi kuivasti.
"Sellainen pyyntö on vastoin kuninkaan tahtoa, eikä siihen voida myöntyä", vastasi hän. "Tämän vuoden toukokuun 5 p:nä annetun kuninkaallisen käskykirjeen mukaan on kuninkaan tahto, että sinun on oltava vangittuna, kunnes asiasi on ratkaistu."
Hauge vaihtoi silmäyksen puolustajansa kanssa. Mutta ennenkuin tämä ehti puhua, oli hän jo tehnyt päätöksensä. Surumielinen, syvä katse oli tullut hänen silmiinsä.
"Jos tämä on hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollisin tahto ja toivomus", sanoi hän, "silloin on minun toteltava."
Hän kääntyi enempää puhumatta ja kulki ovelle päin, puolustajansa seuraamana. Poliisin saattamana meni hän sitten suoraan raatihuoneeseen, jossa hänet pantiin entiseen koppiinsa.
Mutta kun asessori Collett samana päivänä jätti oikeussalin, kohtasi hän eteisessä oikeusneuvos Bullin.
Tuo suuri mies voimakkaine, suuripiirteisine kasvoineen ja tulisine silmineen oli kuohuksissa.
"Olen kuullut", sanoi hän, "että te olette vanginneet Haugen uudelleen -- huolimatta minun antamastani riittävästä takauksesta ja hallituskunnan määräyksestä."
Collettin silmät kiilsivät vihastuksesta.
"Kyllä", vastasi hän. "Hänen majesteettinsa määräyksestä toukokuun 5 päivältä tänä vuonna."
"Tuo viaton mies! Tuo mies, joka, huolimatta vuosikausien pahoinpitelystä, uhrautuu maansa puolesta, kun se on hädässä." Bullin ääni tuli teräväksi ja hänen silmänsä säkenöivät. "Silloin minun on sanottava eräs asia teille, herra asessori. Teiltä puuttuu tuo ylevä hienotuntoisuus, jota vaaditaan korkeammassa asemassa olevalta tuomarilta. Se, mitä tässä olen kuullut, on raakaa, kiittämätöntä ja sivistyneelle kansakunnalle valistuneella yhdeksännellätoista vuosisadallamme sopimatonta."
Hän kääntyi ja meni enempää sanomatta, jättäen hölmistyneen asessorin, joka ei ollut odottanut sellaista tuolta muuten niin rakastettavalta ja hienotunteiselta mieheltä.
* * * * *
Haugen uudistunut vankeus joudutti nopeasti hänen jo suuresti heikontuneen terveytensä sortumista, johon lisäksi koskivat kuolemantapaukset hänen perheensä keskuudessa. Niinpä kuoli vuoden 1810 alussa hänen lankonsa ja uskollinen työtoverinsa, kauppamies Loose, ja seuraavan vuoden alussa sai hän isältään tiedon, että hänen äitinsä oli kuollut lyhyen sairauden perästä, joka alkoi jouluaattona ja päättyi tammikuun 3 päivänä 1811.
Hauge oli koko vuoden 1810 sairastanut verensylkyä ja keripukkia; syksyllä sairastui hän vakavaan tautiin, joka kesti useita kuukausia ja vei hänet lähelle kuolemaa.
Kaikki nämä ankarat kokemukset edistivät suuresti tuon luonnostaan elinvoimaisen miehen murtumista, niin että syksyllä 1811 katsottiin parhaaksi laskea hänet, huolimatta tutkijakunnan vastaväitteistä, vapauteen, kun oltiin selvillä siitä, että vankeus on tappava hänet, ennenkuin tuomiota ehditään langettaa.
Hänen veljensä Mikkel Hauge osti silloin Bakken talon Sagenilla, ja sinne muutti Hauge syksyllä 1811 ja pysyi siellä, kunnes tuomio langetettiin joulukuun 4 päivänä 1813.
Tuomio oli kaksi vuotta vankeutta linnatyössä. Useat Haugen ystävistä kehottivat häntä anomaan armahdusta, jonka hän varmaankin olisi saanut, mutta Hauge oli päättänyt valittaa asiasta ylirikosoikeuteen.
"Minä tahdon nähdä korkeimman oikeuden tuomion siitä, että olen syyllinen", sanoi hän. "Jos se havaitsee minut siksi, saanpa silloin kärsivällisesti kantaa rangaistuksen, vaikkapa se tuottaisi minulle kuolemankin."
Sota Ruotsin kanssa ja vuoden 1814 tapaukset estivät Haugen asian käsittelyä joulukuuhun asti 1814.
Oli tullut jouluaaton aatto.
Hauge oli päivää ennen saanut kutsun saapua ylioikeuteen kuulemaan tuomiotansa.
Hän läksi siis varhain aamulla joulukuun 23 päivänä kaupunkiin. Hän oli turvallisella mielellä, ja hänen kasvoillaan loisti rauha. Hän oli asiansa Jumalan kanssa sopinut ja oli halukas ja valmis kristillisellä kärsivällisyydellä kantamaan, mitä hyvänsä tulisikin. Äitinsä ja rakkaan sisarensa Annen kuolemaa ajatellen ei hän enempää toivonutkaan kuin että kuolema pian vapauttaisi hänet, että hän taasen pääsisi kohtaamaan nuo rakkaansa. Hän hengitti kuin kirkkaampaa ilmaa; halu maalliseen elämään oli kuin kuollut hänestä; ihmisten elämää täällä alhaalla hän katseli kuin kirkastetusta etäisyydestä. Ja silloin tunsi hän sielussaan sitä viileyttä ja onnellista lepoa, joka tulee sille, joka on tehnyt tilinsä ajallisen elämän kanssa.
Yhdentoista aikaan seisoi Hauge oikeuden edessä, jonne useita hänen ystäviään, niiden joukossa oikeusneuvos Bull, oli saapunut.
Oikeuden puheenjohtaja nousi ja hiljaisuuden vallitessa julistettiin tuomio.
Se kuului:
1. että Hans Nielsen Hauge itse vastoin tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta oli matkustellut ympäri maata ja puhunut Jumalan sanaa;
2. että hän oli kehottanut muita tekemään samaa;
3. että hän kirjoituksissaan oli esittänyt raskaita syytöksiä hengellistä säätyä vastaan, joista syytöksistä kuitenkin saattaa olettaa, etteivät ne perustuneet pahaan aikomukseen, sekä etteivät ne, oikeassa yhteydessään luettuina, olleet siihen määrään loukkaavia, kuin miltä ne ensi näkemältä ja erikseen otettuina näyttivät.
Oikeus katsoi, että nämä rikokset, katsoen lainlaadinnan lievään henkeen haaveilijoita kohtaan, on sovitettava, ei ruumiillisella rangaistuksella, vaan rahasakoilla.
Kaikkien kuulijain kasvot kirkastuivat, kun esimies lausui nämä sanat.
"Senvuoksi tuomitaan Hans Nielsen Hauge maksamaan Kristianian köyhäinkassaan tuhannen hopeataaleria sekä kärsimään kaikki kulut asiassa. Muutoin saa hän olla vapaa enemmistä syytöksistä tässä asiassa."
Salissa kävi tukahutettu mumina, kun tuo oli julistettu.
Haugen ystävät riensivät hänen ympärilleen ja onnittelivat häntä. Mutta Hauge vastasi aivan hiljaa.
"Kaikkitietävän Jumalan tuomioon vetoan tästä tuomiosta; nyt vain iloitsen siitä, että kaikki pahat syytökset minua vastaan ovat maahan lyödyt."
Oikeusneuvos Bull tuli nyt Haugen luo ja löi häntä olalle.
"Hauge", sanoi hän. "Minä ja moni muu kanssani pidämme sinua täydellisesti syyttömänä ja viattomasti väärin kohdeltuna miehenä. Ole hyvällä mielellä. Tuleva aika on vahvistava sen, mitä tässä olen sanonut. Ja nuo vaivaiset sakkorahat kyllä saadaan suoritetuksi." Hän ojensi Haugelle kätensä.
"Sitä en epäile", vastasi Hauge hymyillen. "Tosin ei itselläni ole killinkiäkään, mutta apu on kyllä tuleva."
Ja apu tuli.
Kun tieto Haugen lopullisesta tuomiosta tuli maassa tunnetuksi, tuli rahoja virtanaan ystäviltä, ja ennen pitkää oli tuo melkoinen summa suoritettu ja Hauge nyt kymmenen vuoden vankeuden jälkeen vapaa mies.
Silloin kirjoitti hän ystävilleen:
"Mihin ovat nyt joutuneet nuo kaikki pahat syytökset, joilla monet vaivasivat itseään, saadakseen minut ainakin elinkautiseen vankeuteen?
"Mitä hyödyttävät nyt nuo monet kirjoitukset, joilla monet ovat itseänsä väsyksiin asti vaivanneet ja kiusanneet minua noin kuudellasadalla kysymyksellä, kuulustelleet yhtä monta todistajaa, toivoen voivansa saada rangaistavia paheita minussa toteennäytetyksi?
"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty, että hän on minut varjellut paheista, niin että syyttäjäni eivät löytäneet muuta kuin Jumalan sanan harjoitukset ja ne kirjat, jotka olin kirjoittanut, joihin oma todistukseni oli riittävä, kun sanoin, että olin ne kirjoittanut.
"Rukoilin ahdistuksissani, kun vastustajani minua sortivat ja minä olin heidän vallassaan, että Herra minut asiassani vapauttaisi; minä sydämestäni kiitän häntä, kun hän pelasti minut, ja sitä tahdon edelleen tehdä; siihen antakoon hän itse armoa minulle.
"Tervehdin teitä Jeesuksen nimessä ja rukoilen, että saisitte elää hyvin, kunnes ijäisyydessä kohdataan, pysyen minä teidän ystävänänne Herrassa."
Tuomion jälkeisenä päivänä oli paljon Haugen ystäviä kokoontunut hänen luokseen Bakkehaugenille. Oli jouluaatto, ja jouluvirsi kohosi kirkkaana ja onnekkaana noiden iloisten ihmisten huulilta.
Silloin kääntyi Hauge äkkiä Ole Rorsweenin puoleen, joka nytkin oli siellä.