Part 12
"Sitäpaitsi", kirjoitti hän, "näyttää minusta tämä uusi vastus olevan aivan ainoa laatuaan, koska en minä monilla matkoillani läänissäni ole kuullut minkäänmoista valitusta. Päinvastoin on Haugea aina mainittu miehenä, jota jokainen rehellinen ja kunnianarvoisa talonpoika kunnioittaa ja suosii.
"Ja vielä ovat minulle kunnioitetut perheenisät talonpoikaissäädystä kertoneet, että he saavat kehitystä hengelliselle elämälleen keskustellessaan Haugen kanssa ja kuullessaan hänen heille puhuvan, ettei hän koskaan kehoita joutilaisuuteen, ettei hänen opetuksensa maksa heille mitään ja että heidän mielestään on parempi pitää sellaisia kokouksia, kuin että he korttipelin ja viinan ääressä aikaansa kuluttaisivat, josta useimmin seuraa eripuraisuutta ja meteliä; ja vielä sitten he ovat vakuutetut siitä, että sen jälkeen, kun Haugen jumaliset kokoukset ovat tulleet käytäntöön, on seudulla harvemmin kuin ennen havaittu tuollaisia pahamaineisia kokouksia.
"Onko siis ihme, että kansa sydämestään suosii tällaista heidän keskuudessaan niin kunnioitettua miestä!"
Näin kirjoitti maaherra, ja seurauksena hänen neuvoistaan oli se, että Haugea vastaan tehdyt syytökset raukesivat ilman muuta pappi Feiermannin suureksi harmiksi.
Haugen vastauksena Feiermannin vainoon oli pienoisen kirjan ilmestyminen nimeltä: "Totuuden tunnustaminen autuuden asiasta", jonka hän sai painatetuksi Kööpenhaminassa, Kristianiassa asuvan kirjakauppias Dyrendahlin toimesta. Kirjanen päättyy seuraavilla sanoilla papeille:
"Jos olette Jumalan kutsumat, silloin teette Jumalan töitä ja pidätte Jumalan sanan pyhänä ja kunniassa, saarnaatte sopivalla ja sopimattomalla ajalla, rankaisette pitkämielisyydellä, ja huolehditte rakkaudella niistä ihmisistä, jotka kulkevat onnettomuudessa ja synnissä; heidän puolestansa te itkette Kristuksen kanssa, jos olette oikeita paimenia, tietäen että teidän on kerran tili sieluista tehtävä.
"Mutta nyt te olette palkkapaimenia ja saarnaatte maksusta.
"Omatuntonne voi todistaa, että te haette yhtä paljon, vieläpä enemmän, omaa hyötyänne kuin Jumalan kunniaa ja kuulijainne ijäistä pelastusta; sillä vaikkakin saarnaatte Jumalan sanaa oikein, niin te kuulutte kumminkin niihin, joista Kristus sanoo: He sälyttävät raskaat kuormat toisten hartioille, mutta eivät koske niihin itse sormellansakaan.
"Sanankuulijoiden tulisi kai seurata saarnaanne eikä tekojanne; mutta näin ei, sen pahempi, tapahdu; sillä he tahtovat oppia enemmän elämästänne kuin saarnoistanne ja siksi te revitte rikki toisella kädellä sen, minkä toisella olette rakentaneet.
"Sillä missä ahkera ja rehellinen työntekijä on, siellä näkyy hedelmiä. -- -- --
"Mutta täällä saarnataan vuosi toisensa jälkeen ja kumminkin lisääntyy paha aina enemmän.
"Siksi olette hyödyttömiä paimenia (Hes. 34), sokeita taluttajia ja mykkiä koiria, jotka eivät osaa ulvoa.
"Siksi on teidän ensinnä itse käännyttävä ja sitten vasta vahvistettava veljiä."
Käsikirjoitus tähän kirjaan oli Haugella valmiina jo helmikuussa 1798. Hän matkusti itse Kristianiaan saadakseen sen siellä painetuksi. Täältä vetäytyi hän yli vuoriston Grundset Markediin, Elverumissa Österdalenissa, jossa hän voitti monta ystävää.
YHDEKSÄS LUKU
Huhtikuussa 1798 lähti Hans Nielsen Hauge jälleen Kristianiaan, missä hän edellisillä käynneillään oli voittanut monta ystävää; seuralaisenaan ja apulaisenaan oli hänellä tällä kertaa mukanaan seebergiläisen Niels Baersön poika Kristian Baersö, josta oli tullut Haugen hengenheimolainen.
Ulkona Grönlandilla, eräällä maatilalla, jonka omisti pyöräseppä Meier, piti Hauge herätyskokouksia, joihin saapui sekä vakavasti etsiviä ihmisiä että uteliaita. Samoin piti hän kokouksia Anders Kristofersen Gröndahlin luona Kudskebakkenilla Sagene nimisessä etukaupungissa.
Toisena helluntaipäivänä oli Hauge ollut läsnä jumalanpalveluksessa kaupungin kirkossa ja tuli hänen nyt iltapäivällä pitää hartauskokous erään tuttavan luona Lakkegadenin varrella.
Kristian Baersö oli myöskin mukana; mutta heti heidän sinne saavuttuansa ilmestyi sinne Akerin piirin kruununnimismies Knoph, palvelijainsa seuraamana, vaatien Haugea puheilleen.
Tämä, hyvin arvaten nimismiehen asian, meni heti ulos hänen luokseen ja kysyi mitä hän tahtoi.
"Oletteko Hans Nielsen Hauge?"
Nimismies teki kysymyksensä karkeasti.
Hauge vastasi, kuten tavallisesti, hiljaisesti ja lempeästi:
"Kyllä olen."
"Onko totta, että tulet pitämään julkisen hartauskokouksen täällä tänä iltana?" kuului vielä karskimmasti.
"Kyllä se on totta."
"Siitä ei tule mitään. Minä vangitsen sinut tässä lain nimessä."
"Niin, niin", vastasi Hauge. "Saatte tehdä kuten tahdotte. Mutta Jumalan lain nimessä ette sitä tee."
"Se on oleva minun eikä sinun asiasi", sanoi nimismies Knoph tuimasti.
"Suvaitse heti seurata minua."
Samalla tulivat isäntä ja Kristian Baersö ulos, kuultuansa viimeiset kovat sanat.
"Seuraako hän mukanasi?" kysyi nimismies ja osoitti Kristian Baersötä.
"Kyllä", vastasi Hauge. "Hän on yksi veljistäni Herrassa."
"Sitten saa hänkin seurata sinua vankeuteen", sanoi nimismies.
"Kyllä", vastasi Kristian, "sen teen mielelläni."
Otettuansa lyhyesti hyvästit isännältä seurasivat molemmat maallikkosaarnaajat ilman napinaa nimismiestä, joka vei heidät kaupungin vankilaan, antaen samana iltana tiedon maaherralle asiasta.
Tiistaina aamupäivällä saapui maaherra omassa persoonassaan vankilaan ja kutsutti Haugen ja Baersön eteensä.
Molemmat maallikkosaarnaajat astuivat hiljaisina sisään ja tervehtivät.
Läänin maaherra katsoi kauan ja tutkivasti Haugea.
"Sinäkö siis olet Hans Nielsen Hauge?" kysyi hän.
"Kyllä -- se on nimeni", vastasi Hauge.
Maaherra oli hetken ääneti, katsoi jälleen Haugea, jonka suuret, kirkkaat silmät eivät poistuneet hänen kasvoiltaan, ja sanoi:
"Sinua on syytetty irtolaisuudesta ja luvattomasta esiintymisestä; on häpeä, että sinä, joka kumminkin olet kunnioitettavan talonpojan poika, tahdot esiintyä sillä tavoin ja välttää rehellistä työtä henkesi elatukseksi."
Maaherralla oli vakavat, harmaat silmät, ja hän puhui hyvin hitaasti, painostaen joka sanaa.
"Seuraus tuollaisesta irtolaisuudesta on se, että sinä tulet kuritushuoneeseen", lisäsi hän varottaen.
Hauge vaikeni, kunnes maaherra oli puhunut loppuun saakka. Sitten otti hän askeleen eteenpäin ja seisoi uskaliaana tuon korkean virkamiehen edessä.
"Maaherra sanoi, että minua on syytetty irtolaisuudesta", sanoi hän rauhallisena ja kirkkaalla äänellä. "Sellainen syytös ei ole tosi, tehköönpä sen sitten ken tahansa. Eikä sekään, että olisin laiskuri, joka tahdon vetäytyä työstä."
Maaherra keskeytti hänet.
"Nimismies Knoph on ilmoittanut tämän minulle", sanoi hän jyrkästi, "virkansa puolesta -- ja silloin lienee se kumminkin totta."
"Ei, sitä se ei ole", vastasi Hans Nielsen Hauge rohkeasti vetäen paperin taskustansa ja astuen maaherran eteen.
"Tässä on minun laillinen passini matkaani varten Kristianiaan", sanoi hän; "ja mitä työhöni tulee, olen koko kevään kyntänyt isäni Haugen talossa Tunessa. Sen voi hän itse ja koko sen seudun väki todistaa."
Hän asetti passinsa pöydälle maaherran eteen.
Tämä otti paperin ja tutki sitä tarkoin.
"Hm", sanoi hän ja ojensi paperin Haugelle takaisin. "Kyllä se näyttää olevan järjestyksessä", mumisi hän.
"Mitä muutoin opetukseen ja julkisen sanan julistukseen tulee", jatkoi Hauge, "niin en ole opettanut enkä julistanut muuta kuin että meidän on pidettävä Jumalan käskyt pyhinä ja kunniassa, palveltava Jumalaa ja opittava hyvää toisiltamme."
Hän seisoi odottaen maaherran vastausta.
"No niin", sanoi tämä ja katsoi häneen sivulta. "Tuo kaikki voi kyllä olla oikein ja hyvää; en tahdo siitä vielä sen enempää sanoa; huomenna tahi ylihuomenna on kruununvouti Hagerup tutkiva teitä molempia; saamme sitten nähdä ovatko asiat aivan niin kuin sinä olet ne tänään esittänyt."
Maaherra antoi merkin vanginvartialle ja molemmat vangitut vietiin jälleen vankilaan.
Seuraavana päivänä kuljetettiin heidät kaupungin raatihuoneelle, missä vouti Hagerup heti ryhtyi heitä kuulustelemaan.
Hans Nielsen Haugelta ensiksi kysyttiin:
"Mikä on sinun elinkeinosi?"
"Maamiehen työ isäni talossa, herra vouti", vastasi Hauge.
"Mitä asiaa on sinulla täällä Kristianiassa?"
Vouti katseli tutkivasti Haugea, jonka ulkomuoto silminnähtävästi teki syvän vaikutuksen häneen.
"Minulla on muutamia kirjoituksia painossa", vastasi Hauge.
Vouti nyökäytti päätä.
"Hengellissisältöisiäkö?" kysyi hän.
"Niin."
Vouti nyökäytti jälleen.
"Oletko pitänyt puheita täällä?" kyseli hän edelleen.
"Kyllä olen", vastasi Hauge vapaasti. "Olen puhellut muutamien ihmisten kanssa täällä kristillisyytemme velvollisuuksista."
Vouti nyökäytti kolmannen kerran.
"Eipä olisi, varsinkin muutamin paikoin, pois tieltä", sanoi hän itsekseen.
Hän katsoi jälleen Haugeen.
"Mikä on sinun oppisi?" kysyi hän.
"Juuri se, mikä meillä on pienessä katekismuksessamme ja raamatussa", vastasi hän.
"Etkö ole mitään muuta opettanut?"
"En, en mitään muuta", vastasi Hauge. Hän katsoi voutia suurilla rehellisillä silmillään.
Vouti kääntyi kirjuriinsa.
"Tässä en löydä mitään väärää", sanoi hän. "Minä luulen, että olet syytön, kelpo mies", jatkoi hän Haugen puoleen kääntyneenä.
Tämän kasvot kirkastuivat.
"Ja te olette oikeamielinen", vastasi hän.
"No niin, niin -- sitähän meidän tulee olla", vastasi vouti Hagerup. "Hullusti kävisi muuten."
"Niin, koska niin on", sanoi Hauge, "pyydän voudilta lupaa saada tehdä kysymyksen."
Vouti nyökäytti päätään myöntyvästi.
"Kysy sinä vaan."
Hauge astui askeleen eteenpäin.
"Tahtoisin kysyä", sanoi hän hiljaisesti, "onko kristillistä, että ne, jotka juovat itsensä juovuksiin ja tappelevat niin että makaavat kaduilla, saavat pitää vapautensa, kun minut, joka käyn kirkossa joka kerran kun siellä saarnataan -- ja joskus, varsinkin iltasin, koetan kehoittaa ja vahvistaa lähimmäisiäni laululla ja puheella valtion voimassa olevan uskonnon mukaan, pannaan vankeuteen ja uhataan kuritushuonerangaistuksella?"
Vouti hymyili.
"Ei, sitä ei voida millään muotoa kutsua kristillisyydeksi", vastasi hän. "Se ei ole myöskään lain hengen ja tarkoituksen mukaisesti oikein; me tulemme tekemään jotakin tässä asiassa."
Hän kohousi seisaalleen.
Hän ojensi Haugelle kätensä hyvästiksi ja poistui.
Seuraavana päivänä tuli hän takaisin ja kutsutti hänet yksin luoksensa.
"Minulla on hyviä uutisia", sanoi hän hilpeästi. "Läänin maaherra on samaa mieltä kuin minäkin. Te molemmat saatte jo tänään jättää vankilan; mutta olkaa toki varovainen mies ja välttäkää yhteentörmäystä esivallan kanssa!"
"Sitä en voi luvata", vastasi Hauge hymyillen; "mutta se ei ole vaikea asia, kun esivalta on niin oikeudenmukainen kuin te."
Nyt hymyili voutikin.
"No niin, poikani, voisitpa sattua tapaamaan sellaisia, jotka ovat pahempia."
Hauge pyysi nyt voudilta todistusta käytöksestään, jossa tämä selittäisi vangitsemisen syyn.
"Sen teen ilolla", vastasi vouti, istui pöydän ääreen ja kirjoitti.
Saatuansa kirjoituksen valmiiksi, työnsi hän sen Haugelle. "Minä luulen, että tässä on tarpeeksi", sanoi hän herttaisesti hymyillen. Hauge otti paperin ja luki. Se sisälsi seuraavaa:
'Hans Nielsen Hauge ja Kristian Baersö ovat tosin olleet vangitut, mutta ovat he havaitut ei ainoastaan syyttömiksi, vaan rehellisiksi ja Jumalan sanassa sielujen pelastukseksi hyvin valaistuiksi ja ovat he siksi päästetyt vapaiksi ja suositellaan heitä kaikille asianomaisille parhaiten. Kristianiassa huhtikuun 20 p:nä 1798.
Hagerup, kruununvouti.'
Hans Nielsen Hauge astui voudin eteen ja ojensi hänelle kätensä.
"Tästä saatte kerran palkan Jumalalta", sanoi hän, sinisenharmaat silmänsä loistavina. "Tällaista ei voi unhottaa."
Ja vouti ja vanki vaihtoivat sillä hetkellä veljeyssilmäyksen.
Seuraavana päivänä, kun Hauge ja Kristian Baersö vapaina miehinä palasivat ystäviensä luokse Sageniin, alkoi Hauge jälleen väsymättä pitää hartauskokouksia ja jatkoi tätä kokonaista 8 päivää, siksi kunnes nimismies Knoph katsoi velvollisuudekseen toistamiseen vangita hänet ja lähettää hänet sekä Kristian Baersön nimismiesten välityksellä takaisin Tuneen.
Hauge totteli nöyrästi, ja pian tapahtui se ihme, että nimismiehet antoivat hänelle itselleen määräyksen mukaan ja sallivat hänen ominpäin ja vain luottaen hänen lupauksiinsa ja rehelliseen käytökseensä matkata kotiinpäin kylästä kylään noita tuttuja seutuja.
Tällä vaelluksellaan kotiansa kohti oli Hauge eräänä iltana yöpynyt erääseen hänelle siihen asti tuntemattomaan taloon, missä hän hyvin sanoin ja maksulupauksin sai yösijan.
Iltamyöhällä tuli taloon paikkakunnan kansakoulun opettaja, joka oli kuullut Haugen olevan siellä, ja alkoi heti kohta hyökätä syytöksineen Haugen kimppuun, jota hän parjasi typeräksi harhaopin levittäjäksi, pilkkasi Häntä kaikin ajateltavin tavoin, käyttäen lopulta haukkuma- ja kiroussanojakin.
Hauge vastasi perin vähän tai ei mitään tähän kaikkeen, mutta lopuksi puhkesi hän puhumaan levollisella, hillityllä äänellä, sanoen että Jumalan sana, jonka koulunopettaja tietenkin tunsi paremmin kuin hän, opetti meitä ettei meidän tulisi näin menetellä.
Silloin koulunopettaja hypähti pystyyn penkiltä, jolla hän istui, ja kävi käsiksi Haugeen.
"Minäpä opetan sinua menettelemään!" kiljasi hän, antaen samalla hänelle kovan iskun korvan juureen, niin että se soi.
Veri nousi Haugen päähän; hän nousi seisoalleen; voimakas talonpojan poika seisoi siinä leveäharteisena ja voimakkaana, ihmeellinen palo siniharmaissa silmissään. Vaan samalla oli hän jälleen voittanut itsensä.
"Sellaista ei sinun olisi pitänyt tehdä", sanoi hän.
Hän katsoi talon emäntään, joka seisoi siinä säikähtyneenä ja neuvottomana.
Koulumestari seisoi kokoonpuristetuin nyrkein hänen edessään. Nyt avasi hän oven.
"Ulos heti!" huusi hän. "Täällä ei sinulla ole mitään tehtävää!"
Hauge katsahti emäntään.
"Oletko isäntä täällä?" kysyi hän koulumestarilta.
"Kyllä, sen verran olen täällä isäntä, että sinun on mentävä ulos ja paikalla, muutoin saat lisää", vastasi hän, jälleen nyrkkiään puistaen.
"On minullakin nyrkit", vastasi Hauge levollisesti, "mutta niitä en käytä lyödäkseni niillä veljiäni!"
"Ulos!" kiljui koulumestari ja osoitti ovea, josta kylmä yöilma tulvehti tupaan.
Hauge kääntyi hiljaisesti häneen.
"Sen teen minä; -- odota vaan, että saan maksetuksi emännälle velkani", vastasi hän, otti kukkaronsa ja ojensi emännälle maksun, josta olivat jo etukäteen sopineet.
Tämä vastaanotti arkaillen rahat.
Mutta Hauge puki päälleen rauhallisena takkinsa, kääntyi koulumestarin puoleen, ja sanoi lämpimällä, hyväntahtoisella äänellä:
"Tuntuu hyvältä olla lämpimästi puettuna, kun on kylmä; samoin myöskin olla varustettuna Kristuksen rakkaudella, niin että voin sydämestäni rukoilla niiden puolesta, jotka hyökkäävät päälleni ja vainoovat minua. Jumalan rauhaa, ja hyvästi jääkää!"
Hän kääntyi hiljaisesti ja poistui.
Silloin tapahtui jotakin harvinaista.
Koulumestari, joka oli tuijottanut masennettuna hiljaiseen, rauhalliseen mieheen, purskahti yht'äkkiä itkuun niin hillittömään, että hän vapisi.
"Oi Jumala, armahda minua!" pusertui hänen huuliltaan.
Sitten riensi hän ovelle Haugen perästä.
Hän huusi.
"Jaha!" vastasi Hauge ulkoa pimeästä.
"Onko sinulla anteeksiantoa minulle!" -- kuului nyyhkytysten keskeltä.
"Kyllä!" vastasi Hauge ulkoa.
"Jumala antaa anteeksi meille kaikille!"
Hauge kääntyi ja kulki edelleen.
"Ei, älä mene!" huudettiin hänen jälkeensä.
"Kyllä, niin on nyt tehtävä!" -- vastattiin kauempaa.
Koulumestari seisoi ulkona porraskivellä, kädet vaipuneina, tuijottaen ääntä kohti.
"Mihin sinä menet?" huusi koulumestari.
"Sinne, minne Jumala tahtoo!" kuului vastaan.
"Tervetuloa perästä sinäkin!" oli viimeinen vastaus, jonka koulumestari saattoi kuulla. Ja vieras yöpyi pimeään.
Sellainen oli Hans Nielsen Hauge.
KYMMENES LUKU
Väylällä Bergenin eteläpuolella oli purjealus.
Tuuli oli heikko; purjealus liukui hitaasti eteenpäin kaikki purjeet ylös vedettyinä.
Peräkannella, kapteenin vieressä seisoi mies talonpoikaispuvussa tuijottaen pohjoiseen päin.
Se oli Hans Nielsen Hauge.
"Olla vaiti siitä, mihin hänen henkensä pyrki tahi olla hiljaisuudessa", se oli ollut Hans Haugen pyrkivälle sielulle mahdotonta; siksi oli hän kohta kotiintulonsa jälkeen jälleen menossa, tällä kertaa meriteitse Drammeniin, ystävänsä kauppias Möllerin luokse, joka oli kehoittanut häntä matkustamaan Bergeniin, missä hänen luulonsa mukaan Haugella olisi sekä suuri että rauhallinen vaikutusala.
Tämä oli seurannut ystävänsä neuvoa ja lähtenyt matkaan ensimäisellä purjealuksella, varustettuna asianmukaisella Drammenin pormestarilta saadulla passilla.
Nyt seisoi hän siinä, pitkän ja vaivaloisen matkansa jälkeen, ja tuijotti tutkivasti pohjoista kohti, jännitettynä ajatellessansa miten hänen kävisi täällä vieraassa kaupungissa, jonka asukkaat olivat aivan erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut.
Oli kirkas heinäkuun sää. Auringon kirkkaus kultasi sinertävät rannikot; pyöriäiset leikkivät sinihohtoisessa vedessä; vaipuva tuulahdus lounaasta täytti niukasti raskaat, harmaat purjeet.
Haugen valtasi siinä seistessään selittämätön kaihon tunne.
Hänestä tuntui, että hän voisi elää koko lopun ikänsä tuolla kaukaisessa kaupungissa -- kunhan nyt vain kerran pääsisi perille.
Hän näki unelmoidessaan hyviä, lempeitä kasvoja, valmiina seuraamaan Jumalan käskyjä, rehellisiä tahdossaan, ilman petosta. Ja hänestä näytti kuin olisi tuolla kaukana sinertävässä etäisyydessä kasvanut ja kehittynyt suuri Herran seurakunta, se kallio, jolle koko Norjan kirkko rakennettaisiin.
Hän hengitti syvään.
"Koska luulet meidän saapuvan perille?" kysyi hän kapteenilta.
Tämä katseli aavaa merta ympärillään.
"Ei tänään, eikä huomenna", vastasi hän. "Tyyntyy; taitaa tulla aivan tyven yöksi."
"Niinkö?"
Hauge kääntyi hitaasti pois ja alkoi kävellä edestakaisin kannella.
Kaksi päivää, ehkä enemmänkin, täytyisi hänen kävellä tässä toimetonna!
Hänen rintaansa poltti kuin tuli; hän pysähtyi jälleen ja kääntyi uudelleen kapteenin puoleen.
"Eikö näillä rannikoilla voi saada venettä itseään kuljettamaan?" kysyi hän.
Kapteeni seisoi hetkisen.
"Onko sinulla niin kiire?" kysyi hän vihdoinkin.
"Kyllä", vastasi Hauge. "Minulla on tärkeä asia, jota ei tohdi siirtää."
"Millä asialla sinä kuljet?" kysyi kapteeni. "Ei se kumminkaan taida olla kuninkaan asiaa?" -- sanoi hän hymyillen.
"Ei", vastasi Hauge.
"Minä kuljen Herramme asialla."
Kapteeni hymyili.
"No, jos niin on", vastasi hän, "niin täytyy sinun päästä perille."
Hän silmäili rannikkoa pitkin.
"Täällä voi kulkea yksi ja toinen kalastajavene", sanoi hän. "Ehkäpä voisit saada sellaisen saattamaan itseäsi. Jos joku näyttäytyy, annan sinulle merkin."
Hauge kiitti.
Samana iltana, kun oltiin noin kymmenen tahi kahdentoista penikulman päässä Bergenistä, antoi kapteeni merkin eräälle kalastajalle, joka lähestyi laivaa soutaen kotiansa kohti Bergeniin, ja tämän mukana pääsi Hauge lähtemään.
Seuraavana päivänä nousi hän maalle saksanlaiturille ja kiiruhti kohta raatihuoneelle, missä hän ilmoittautui ja näytti poliisimestarille pormestari Strömin Drammenissa antaman passin.
* * * * *
Pyssyseppä Erik Svartstölin pienoisen kauppapuodin edustalla Skinderestraedkadun varrella oli tungokseen asti väkeä. Pitkin pientä kapeaa katua he, vanhat ja nuoret, pysähtyivät kuulostelemaan pienoisen portin edustalla ja tunkeutuivat sisään. Katupojat antoivat näytöksiänsä ulkopuolella; mutta sisällä laulettiin.
Hans Nielsen Hauge piti siellä hartauskokousta.
Huone oli tupaten täysi. Kohta korokkeen edustalla, jolla Hauge seisoi, istui mies pää käsiin vaipuneena. Mies oli Erik Svartstöl, pienen puodin omistaja. Hän oli aikaisemmin kuulunut heränneisiin, vaan oli nyttemmin tullut niin vaikutetuksi Haugen saarnasta, että hän oli kokonaan liittynyt häneen. Hänen vieressään istui Samson Traae Hardangerista, Erikin hyvä ystävä. Hän oli kalpea; kasvot kuvastivat sisäistä taistelua. Mutta vähän kauempana oikealla, erityisellä tuolilla istui vanha neito Maren Boes, autuaasti nukkuneen piispa Erik Pontoppidanin taloudenhoitajatar. Hän oli kuullut siitä suuresta Jumalan voimasta kääntymykseen, jota oli vieraan talonpojan Hans Nielsenin julistuksessa, ja tahtoi hän nyt omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla oliko huhu puhunut totta.
Hän istui siinä odottaen, mustaan nuttuunsa puettuna, 70 vuotiaana ja taudin murtamana. Ylt'ympäri näiden mainittujen henkilöiden takana istui vanhaa ja nuorta väkeä ristissä käsin tarkasti kuunnellen.
Virsi oli jo laulettu; Hauge alkoi puhua. Aluksi sangen hiljaa, melkein tapaillen; mutta sen mukaan kuin teksti häntä innostutti, paisui hänen äänensä ja puheensa vapautui vapautumistaan ja pian istui hänen kuulijakuntansa selittämättömän sydämen lämmön valloittamana; muutamat kyynelsilmäisinä, toiset vakavasti tuijottavina; Erik Svartstöl oli kohottanut päätänsä; vanha neito Boes oli nykäissyt tuoliansa lähemmäksi ja hän nyökäytti joka kerran, kun jotakin uutta saarnassa esille tuotiin -- nyökäytti kuin näkisi hän vanhan ystävänsä ja mumisten "niin, niin" vähän väliä. Sillä tässä ei puhuttu vain kuivia sanoja terveestä järjestä, ei imeliä sanoja Jumalan armosta, vaan vakavia, voimallisia sanoja synnin hävittämisestä juuriansa myöten Jumalan voimalla ja ihmisen vaelluksesta Kristuksen askelien jäljissä ahdinkojen läpi lopulta ijankaikkiseen autuuteen.
Kuolon hiljaisuus vallitsi tuvassa ja pitkin pientä ahdasta katua, jolla jokapäiväinen hälinä oli ennen vallinnut. Jokainen sana kuului ja kaikui voimakkaan lempeänä etäisyyteen. Ja kun Hauge lopetti lyhyellä, yksinkertaisella hartaalla rukouksella ja virren veisuulla, tuntui kaikista, kuin olisivat he olleet mukana jossakin ihmeellisen suuressa, ja he menivät koteihinsa hiljaisina ja vakavina, tuntien olleensa läheisessä yhteydessä -- ikäänkuin silmä silmää vasten -- totuuden kanssa.
Tuvan tyhjentyessä ja Erik Svartstölin tarttuessa lämpimin silmäyksin Hans Haugen käteen, istui vanha mamselli Boes edelleen tuolillansa eikä tahtonut mennä.
"Tule tänne, sinä Hans Hauge", sanoi hän, kiinnittäen silmänsä suurina ja vakavina vieraaseen nuorukaiseen.
Hans Hauge astui lähemmäksi. Vanhus sai hänen oikean kätensä omaan käyristyneeseen vasempaan käteensä.
"Tahdon kiittää sinua!" sanoi hän värähtävin äänin. "Olet vahvistanut minua! Niin, se on Jumalan kirkas totuus! Olet tehnyt minusta vanhasta ihmisestä nuoren jälleen. Olipa juuri kuin olisin kuullut autuaan isäntävainajani, hänen ylhäisyytensä Erik Pontoppidanin puhuvan -- oi se oli Jumalan suuri henkäys, nähkääs! Niin, siinä oli mehua ja voimaa! Se oli Jumalan siemen, joka riitti!"
Hän ei päästänyt Haugen kättä.
"Niin, kiitos ja siunaus tästä päivästä", sanoi hän; "mutta kurkistapa jonakin päivänä minunkin tupaani, niin saamme jutella. Minä tahdon saada lisää tätä lajia!"
Hän nousi tuoliltaan ja asetti sauvansa lähtökuntoon.
"Niin, tervetuloa sinäkin, Erik Svartstöl", sanoi hän, kääntyneenä hänen puoleensa, "vaikkapa sinä oletkin minusta liian imelä!"
Hän astui vaivaloisesti ovea kohti, nyökäyttäen suurta, raskasta päätänsä itsekseen.
Ovella kääntyi hän vielä kerran ympäri.
"Tervetuloa tuvalleni", sanoi hän ja nyökäytti vielä kerran päätänsä.
Hauge kiitti. Eikä kulunutkaan monta päivää ennenkuin hän istui Maren Boesin tuvassa, puhellen kaikesta, mikä koskee Jumalan valtakuntaa.
Mutta Erik Svartstöl, aseseppä, ei ollut kauemmin "liian imelä".
Haugen kautta oli hän päässyt käsittämään kristillisyyden koko ytimen, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän ja hänen ystävänsä Samson Traae olivat saavuttaneet täyden ja kirkkaan kristillisen käsityksen.
* * * * *
Enemmän kuin kuukauden ajan piti Hauge väsymättä hartauskokouksiaan Bergenissä; mutta täälläkin sai hän vähitellen monta vastustajaa, jotka kaikin tavoin, juonitellen ja hätyytellen, saivat asiat sille kannalle, että Bergenin poliisivalta päätti käydä käsiksi niihin.