Part 11
Toinen ei tähän vastannut mitään, avasi vaan tammioven ja sanoi: "Tule nyt, sinun ei tarvitse istua täällä tänä yönä ja huomenna viedään sinut kruununvouti Radichin luokse kuulusteltavaksi."
Haugen kasvot kirkastuivat.
"Sinä tulet kuin Herramme lähettiläänä", sanoi hän.
Aliupseeri hymyili. Silloin huusi joku ulkona:
"Korpraali Blegen!" -- Luutnantti seisoi ulkona pihamaalla odottaen.
"Täällä olen, herra luutnantti", vastasi aliupseeri.
"Joutuin!"
Luutnantti seisoi kärsimättömän näköisenä. "Kyllä, kyllä, herra luutnantti!"
Molemmat astuivat ulos "häkistä", jonka korpraali Blegen lukitsi.
"Mars!"
Luutnantti tarttui sapeliinsa ja vanki, aliupseerin seuraamana, astui päävahtia kohti, johon Hauge jälleen yöksi teljettiin entiseen paikkaansa toisten vankien seuraan.
Seuraavana aamuna nähtiin reki päävahdin edustalla.
Hans Nielsen Hauge kutsuttiin ulos ja käskettiin astumaan rekeen.
Reen vieressä piti eräs sotilas ohjaksia ja eräs aliupseeri täysissä tamineissa seisoi odottaen.
"Pidä vankia tarkasti silmällä, Blegen", käski luutnantti, "sinähän tunnet tien?" Aliupseeri teki kunniaa. "Varmasti, herra luutnantti", vastasi hän. Sitten hypähti hän Haugen viereen istumaan; sotilas istuutui takaistuimelle ladattu kivääri käsivarrella;. hevosta läimäytettiin piiskalla ja reki liukui eteenpäin epätasaisella tiellä läpi Fredriksstadin linnan portin.
Portin sulkeuduttua laski Hauge kätensä hymyillen korpraali Blegenin käsivarrelle.
"Tiesinhän että me vielä tapaisimme", sanoi hän hiljaa. "Jumalalla on kyllä tässä oma tarkoituksensa", jatkoi hän puoliääneen. "Paha karkoittaa pahan; vaan hyvä ja hyvyys tahtovat mielellään toisensa tavata!"
Hän katseli suurilla, kirkkailla silmillään suoraan aliupseeria silmiin.
Tämä kiristi suitsia. "Sittenpähän saamme nähdä", vastasi hän, ja reki kulki hitaasti valtamaantietä pitkin vouti Radichin asuntoa kohti, joka oli puolentoista penikulman päässä Fredriksstadista. Matkalla jutteli Hauge korpraalin kanssa kaikista asioista aina ymmärtäen johtaa keskustelut niin, että hän pääsi käsiksi hengellisiin asioihin, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään.
Kuulustelu kruununvouti Radichin luona oli tulokseton. Tämä, joka tunsi Haugen, kuten tiedämme, hartauskokouksesta Graalumilla, koetti vaikuttavasti katsoa Haugeen ja nuhdella häntä siitä, että hän oli villinnyt kansaa. Hauge vastasi, ettei hän ollut julistanut muuta kuin Jumalan sanaa, toiminut kristillisyyden mukaisesti ja saanut Jumalan avulla kansan hylkäämään paheensa ja näkemään syntinsä. "En voi havaita tämän olevan villitsemistä", sanoi hän lopuksi.
Kruununvouti Radichin ymmärrettyä, ettei hän kyennyt suoriutumaan Haugen kanssa ja ettei hänellä ollut mitään pätevää syytä ja oikeutta nuhdella häntä, lähetti hän jo seuraavana päivänä vangitun takaisin Fredriksstadiin, jossa hänet teljettiin kaupungin yhteiseen vankihuoneeseen myöhemmin kuulusteltavaksi piirin tuomarin, herra Siewersin edessä.
"Sinä olet eriskummallinen mies", sanoi korpraali Blegen, kyyditessään jälleen Haugea Fredriksstadiin. "Pääsisit heti huomenna vapaaksi, jos vaan lupaisit jättää kaiken tällaisen, ja sinä tahdotkin mieluummin vankilaan."
Hauge hymyili.
"Päivä on koittava, jolloin sinä tahdot tehdä samoin", sanoi hän, "vaan sitä ennen on sinun opittava tuntemaan Jumala."
Korpraali Blegen istui ääneti koko välin ja ajatteli tätä. Hän tunsi selittämätöntä vetovoimaa tähän voimakkaaseen, hiljaiseen mieheen, joka mieluummin valitsi vankeuden ja rauhan Jumalan seurassa kuin vapauden ja rauhan maailman kanssa.
Perille saavuttua ja Haugen maahan astuessa ojensi hän korpraalille kätensä.
"Kiitos kaikesta hyvästä", sanoi hän. "Toivon tapaavamme siellä, missä tosi onni on löydettävissä."
"Kiitos itsellenne", vastasi korpraali Blegen.
* * * * *
Fredriksstadin kaupungin vankilan edustalla oli suuri ihmisjoukko koolla. Tieto Haugen vangitsemisesta oli levinnyt salaman nopeudella kaupungissa ja ympäristössä. Oli hyvin uutta ja ihmeellistä, että mies, joka oli julistanut Jumalan sanaa, oli teljetty vankilaan; kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä tuon ihmeellisen miehen, josta kaikenmoisia viestejä alkoi kierrellä.
Tänään piti Hauge vietämän vankeudesta raatihuoneelle kuulusteltavaksi. Todistajia oli suuri joukko sekä pappi Feiermannilla, joka oli ilmiantanut Haugen, että Haugella itsellään taas puolustuksekseen. Hurjia huhuja oli liikkeellä siitä, mitä kullakin todistajalla olisi sanottavana.
Oli pakkanen. Ihmiset seisoskelivat, jalkojaan yhteen koputellen ja palellen, pakkautuen niin lähelle toisiaan kuin suinkin vankilan porttiholvissa.
"Hän sanoo, että hän voi tehdä ihmeitä", sanoi joku niistä, joka seisoi lähinnä ovea.
Naurun rähinää kuului. Mies, joka oli puhunut, jatkoi: "Joka vaan uskoo, voi vapaasti heittäytyä alas huoneiden katoilta satuttamatta itseään --", jälleen hymyiltiin. "Jos hän loukkaantuu, silloin ei hänellä ole oikeata uskoa!"
Mies tarkasteli lähinnä seisovia punanenäisenä.
Ihmiset pudistivat päätään ja mumisivat.
"Niin, eipä ole ihmeellistä, että hänet on vangittu", sanoi eräs vanha eukko.
"Oh, hän kai on tehnyt jotain pahempaakin", sanoi eräs vanhus, joka seisoi syrjemmällä. "Hän kuuluu olevan pahanlainen juomari. Hän ja eräs toinen, jota sanotaan Glengin Kristeniksi, kuuluvat olevan pahimmat koko Tunen pitäjässä."
"Ah!" huusivat monet. "Glengin Kristen, soittoniekka -- tuo naisten naurattaja!"
"Niin, niin", sanoi eräs vanha akka ja solmitsi huiviansa lujemmin päänsä ympärille. "Ei sitä voi tietää mitä tuollaiset ihmiset voivat keksiä. Ne tulevat päästään piloille silloin, kun niistä tulee uskovia!"
"Sanotaan, että hän rukoilee puujumalia", selitti eräs nuori mies Kristianiasta.
"Hän kuuluu olevan puuseppä -- hän kai valmistaa niitä itse", tokasi eräs merimies äänekkäästi. Kaikki hymyilivät.
"Hiljaa -- tuolla tulee tuomari" -- samalla oli aivan hiljaista. Paikkakunnan tuomari Siewers tuli vankilasta monen seuraamana.
Ja jälleen tähystelivät sadat uteliaat silmät vankilan porttia, josta joka silmänräpäys odotettiin Haugea tulevaksi. Kuului lyhyt rummun pärinä vankilan sisäpihalta, joka kaikui komentosanoista. Pieni sotilasosasto, kaikkiaan kaksitoista miestä, korpraalin, jolla oli paljastettu sapeli kädessä, johtamana marssi vankilan portin edustalle.
Kuolon hiljaisuus vallitsi ihmisjoukossa.
Heti jäljessä astui Hauge. Sotilaat nostivat kiväärit olkapäilleen ja pieni joukkue marssi raatihuonetta kohti, Hauge keskellänsä, suoraan ihmisjoukon halki, joka laineen tavoin läikähti sivulle ja samalla taas sulkeutui yhteen, seuratakseen kuni leveä virta vangitun talonpojan jäljissä.
Haugen kasvot ilmaisivat rauhaa ja levollisuutta hänen astuessaan uteliaan ihmisjoukon läpi.
Hän kuuli pilkkasanoja lausuttavan ja näki hävyttömiä, nauravia kasvoja, mutta hänen silmäyksensä oli kirkas eikä horjunut.
Silloin tällöin näki hän tuttuja, vakavia kasvoja ihmisjoukosta, johon oli uskaltautunut muutamia hänen uskollisia ystäviään ja uskonveljiään; silloin hän nyökäytti vakavasti ja hiljaisesti päätänsä ja sai myöskin vastaanottaa takaisin ymmärtämyksen ja ystävyyden hymyilyn.
Hauge ei ollut suutaan avannut, astuessaan kansanjoukon halki. Nyt, huomatessaan suuren saattajajoukon kintereillään, sanoi hän korpraalille, joka käveli hänen rinnallaan:
"Minua he saattavat; -- kunpa he yhtä mieluisasti seuraisivat Herraa Kristusta!"
Korpraali nyökkäsi.
"Sepä näyttäisi ihmeelliseltä", sanoi hän lyhyesti.
* * * * *
Oikeus istui.
Tuomari herra Siewers kirjurineen ja lautamiehineen istui suuren pöydän ääressä. Hauge seisoi syytetyn paikalla; todistajien penkillä istui vaatimattomia miehiä lähiseuduilta, näiden joukossa Iver Graalum Tunesta, Kristen Baersö ja Kristen Stillaugsen Fredriksstadista, Kristen Lyndeplads Tunesta, Elling Höidal ja Paul Gundersen, Knut Eivindröd Glemmingestä, missä hartauskokous kolmantena joulupäivänä oli pidetty, ja vielä useita miehiä ja naisia, seudun parasta väkeä.
Tuomari kääntyi nyt Haugen puoleen.
"Nimesi?" kysyi hän.
"Hans Nielsen Hauge Tunen pitäjästä", vastasi Hauge rauhallisesti.
"Syntynyt?"
"Kolmas päivä huhtikuuta 1771", -- vastaili Hauge hiljalleen; hän tunsi nyt selvästi, että hän seisoi siinä ikäänkuin joku pahantekijä.
"Vanhemmat?"
"Niels Mikkelsen ja Maria Olsdatter Hauge."
Hauge tunsi omituista painoa rinnassaan, mainitessaan vanhempiensa nimet. Heidänkin täytyi kärsiä hänen kanssaan!
"Ei aikaisemmin syytetty eikä rangaistu?"
Haugen rinta paisui; silmien syvä sini välähti. Hän katsahti tuomaria silmiin.
"Tätä kärsin minä Kristuksen tähden", sanoi hän niin kuuluvasti, että sanat kantoivat yli koko suuren salin.
Tuomarin kasvoilla saattoi huomata tällä hetkellä eriskummallisen ilmeen. Hän tuijotti lyötynä Haugeen.
"Suvainnet vastata ainoastaan minun kysymyksiini", sanoi hän virallisella äänellä.
Hauge vaikeni.
Silloin loi tuomari katseensa papereihinsa.
"Ei siis aikaisemmin syytetty eikä rangaistu", saneli hän. Ja jatkaen matalalla äänellä; "esillä oli ensikerran syytetty Hans Nielsen Hauge ilman siteitä ja kahleita --"
Hän kääntyi jälleen Haugen puoleen.
"Onko siis totta, että sinä kolmannen joulupäivän iltana vastoin pastori Feiermannin uudistettuja varoituksia pidit julkisen hartauskokouksen Eivindrödissä Glemmingessä?"
Hans Nielsen Hauge oikasihe.
"Ei ole", vastasi hän hiljaisesti.
Tuomari tuijotti hämmästyneenä häneen.
"Etkö ole pitänyt mainittua hartauskokousta"? kysyi hän.
"Kyllä." Hauge katsoi tyyneesti tuomaria. "Mutta en pastori Feiermannin uudistetuista varoituksista huolimatta. Päinvastoin. Pastori Feiermann on antanut minulle suostumuksensa hartauskokouksen pitoon aikaisemmassa tilaisuudessa."
Tuomari hätkähti ja katsahti oikeusmiehiin.
"Koska tämä tapahtui?" kysyi hän.
"Täällä Fredrikstadissa tänä vuonna helmikuussa", vastasi Hauge.
Tuomari merkitsi kirjoihin.
"Onko sinulla tähän todistajia?" kysyi hän. Hauge käänsi katseensa todistajien penkkiä kohden.
"On", vastasi hän.
"Tuolla istuu Niels Baersö, jonka luona hartauskokous pidettiin. Niels Stillaugsen, joka tuolla istuu, oli myöskin läsnä."
Tuomari kohousi seisoalleen.
"Niels Baersö ja Niels Stillaugsen, oletteko tämän todistajia?"
Molemmat nousivat pystyyn.
"Olemme", kajahti kummankin suusta samalla kertaa.
"Ja te voitte vahvistaa tämän sieluinne autuuden valalla?"
"Kyllä", kuului uudelleen molempien suusta.
"Hyvä on", sanoi tuomari. "Tulette sitten erikseen kuulusteltaviksi."
Hän kääntyi jälleen Haugen puoleen.
"Ja sinä et ole sen jälkeen saanut mitään kieltoa?" kysyi hän, lukien Feiermannilta saamaansa syytöskirjoitusta.
"En", vastasi Hauge.
"Voitko tämän todistaa?"
Hauge vaikeni silmänräpäykseksi.
"Minä kiellän pastorin väitöksen siitä", vastasi hän. "Hänen asiakseen tulee kai todistaa tämä?"
Tuomari hymyili.
"Niin tulee", vastasi hän.
"Sinä et siis ole saanut mitään kieltoa?"
"En." Haugen vakavat silmät katsoivat tiukasti tuomarin silmiin. "En ole nähnyt enkä kuullut pastori Feiermannista sen päivän jälkeen helmikuussa, jolloin hän antoi minulle luvan pitää hartauskokouksen Baersön luona -- ennenkuin hän tuli Eivindrödiin nyt viimeksi kolmantena joulupäivänä ja otti minut väkivallalla kiinni sotilasvallan avustuksella Fredriksstadiin, missä minut pantiin linnoituksen yksinäiseen vankilaan ilman lakia ja tuomiota. Minä tahdon kysyä hyvältä kristilliseltä esivallalta, onko sellainen oikein Jumalan ja Norjan lain mukaan?"
Tuomari punastui.
"Sinä et saa täällä kysellä, ainoastaan vastata", sanoi tuomari ankarasti. "Oikeus on harkitseva ja tuomitseva mikä on väärää mikä oikeata."
Hän kääntyi pöytäkirjurin puoleen ja saneli puoliääneen. Hän selaili jälleen asiapaperia ennenkuin hän vastasi.
"Olkoon asia miten tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisi sinun tietää, että asetus vuodelta 1741 kielsi sinua pitämästä julkisia herätyskokouksia maallikkona. Etkö tiennyt sitä?"
"En", vastasi Hans Nielsen Hauge.
Kihlakunnan tuomari suurine ulkonevine silmineen ja kylmine sotilaallisine kasvoineen hätkähti ja oikaisi valtavaa yläruumistaan.
"Sinäkö et tuntisi asetusta?" sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge seisoi siinä uljaana ja luottavana.
"Kyllä", vastasi hän. "Minä tunnen hyvin asetuksen, mutta sen verran kuin sitä tunnen, ei se kiellä pitämästä hartauskokouksia paitsi silloin, kun tämä tapahtuu kansan väärään oppiin johtamiseksi, ja siihen en tunne itseäni syylliseksi."
Hän katsoi toivorikkaasti tuomariin.
"Vai niin? -- Silloin pastori Feiermann on toista mieltä", vastasi tämä.
"Pastori Feiermann voi kovin vähän tietää siitä", sanoi Hauge. "Hän ei kuullut sanaakaan hartauspuheesta, hän vain saapui kruununpalvelijoiden kanssa ja vei minut mennessään."
Tuomari katseli jälleen asiakirjojaan.
"Mitä te oikeastaan teitte siellä Eivindrödissä?" kysyi hän sitten.
"Me keskustelimme meidän kristillisyydestämme, jumalattoman elämän hylkäämisestä ja siitä miten voisimme tulla ahkeriksi hyviin töihin", vastasi Hauge.
"Hm, -- oliko siinä kaikki?" kyseli hän.
"Oli." Hauge katsoi tuomaria suoraan silmiin.
"Sinä et saanut mitään kestitystä?"
"En yhtään mitään", vastasi Hauge. "En muuta kuin mitä pappi Feiermann minulle antoi", lisäsi hän hymyillen.
Tuomari katsoi todistajia.
"Onko asianlaita sellainen?" kysyi hän kovalla äänellä.
"Kyllä", kaikui vastaus moniäänisesti.
"Hm!"
Tuomari yskäsi, kääntyi kirjurinsa puoleen ja puheli matalalla äänellä hänen kanssaan. Tuomari kääntyi jälleen Haugen puoleen.
"Mutta kun sinä nyt et muuta opeta kuin mitä Jumalan sana neuvoo -- miksikäs sitten ryhdyt toisia opettamaan? Meillähän on kirkkoja ja vihittyjä pappeja, joiden kutsumus se on."
Hauge katseli vakavasti tuomaria.
"Siksi", vastasi hän, "että raamattu kehoittaa meitä neuvomaan ja tukemaan toisiamme."
Tuomari nyökäytti hiukan päätään.
"No niin, niin" sanoi hän. "Me kuulustamme nyt todistajia!"
Hän antoi viittauksen vahdille ja Hauge vapautettiin kuulustelusta ja vietiin vahtitupaan.
Koko päivä kului todistajien kuulustelussa, ja lopputulos kaikista kuulusteluista oli, että Haugesta levitetyt huhut todistettiin perin pohjin vääriksi.
Tuomari, joka enemmän ja enemmän tuli vakuutetuksi siitä, että hänellä oli käsiteltävänään täydellisesti viaton ja kunnianarvoisa henkilö, lähetti toisinnon eli kopion kuulustelusta läänin maaherralle, Anders Hofgaardille, ja panetti Haugen jälleen kaupungin vankilaan siksi kunnes maaherra tulisi antamaan päätöksensä.
Kesti neljätoista päivää, ennen kun maaherran päätös asiasta saapui; mutta kun se vihdoinkin tuli, sisälsi se määräyksen, että Hauge on heti vapaaksi laskettava.
Maaherran virasto lausui vaan vaatimuksen, että Hauge yleensä pysyttelisi kotosalla isänsä luona ja ettei hän saisi liikkua Tunen pitäjän rajojen ulkopuolella ja että hän ylipäänsä koettaisi pitäytyä vapaana esivallan epäluuloista. Itse tuomari julisti Haugelle nämät vaatimukset vankilassa.
Hauge vastasi tuomarille:
"Mitä siihen tulee että minun olisi pysyttävä kotona isäni luona" -- sanoi hän, "niin olen tehnyt lupauksen Jumalalleni palvellakseni Häntä ja lähimmäisiäni; siitä olemme isäni kanssa samaa mieltä. Pysyä Tunen pitäjän rajojen sisällä -- sitä en voi luvata; minä vaadin vapauttani, kuten kuka muu tahansa asettuakseni mihin tahansa ja tehdäkseni mitä työtä tahansa, sillä edellytyksellä ettei toimeni ole ristiriidassa maan lakien kanssa. Mitä lopulta siihen tulee, että minun on pysyttävä vapaana kaikesta epäluulon aiheesta esivallan puolelta, niin näyttää tämä minusta liialliselta vaatimukselta, koskapa paha aina on esiintynyt valheilla tosikristittyjä vastaan, kuten nytkin on ilmennyt. Tästä kai herra tuomari on saanut täyden selvyyden ja todisteet minua kuulusteltaessa vähän aikaa sitten. Muutoin on minun mielipiteeni se, että kristillisen tuomioistuimen on rangaistava ainoastaan julkista pahuutta ja annettava ajatuksien olla rauhassa; siten tulee kaikki mikä on hyvää itsestään suojelluksi!"
Hän seisoi suorana tuomarin edessä, katsoen häntä niin sydämellisesti ja kuitenkin niin pelottomasta silmiin, että tämän sydän vallan lämpeni.
"Eikö olisi sentään parempi", sanoi tuomari Siewers, "että sinä ottaisit nämä maaherran varoitukset huomioosi, kuin että jäisit istumaan tänne vielä pitemmäksi aikaa saamatta ehkä koskaan enää vapauttasi?"
Haugen kasvot tulivat vielä lempeämmiksi.
"Ei", vastasi hän. "On parhainta sekä maaherralle että minulle menetellä omantuntonsa ja Jumalan käskyjen mukaisesti. Jos minun täytyy istua vangittuna, niin suotakoon minun istua; minä tiedän istuvani hyvän asian takia. Ja muilla perusteilla en lähde vankilasta, kuin että minulla on täydellinen vapaus tehdä hyvää. Vastaanottakaa, herra tuomari, kuitenkin kiitokseni hyvästä tahdostanne ja hyvää tarkoittavasta neuvostanne!"
Tuomari hymyili ja pani kätensä Haugen olkapäille.
"Sinä olet yhtä itsepäinen kuin lempeä", sanoi hän vahvalla bassoäänellään. "Saatpa tehdä kuten itse parhaaksi näet. Kun ei vain meillä olisi pahempia kuin sinä täällä, niin ei olisi mitään vaaraa."
Hän löi vielä kerran Haugea olkapäille, nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja lähti.
Hans Nielsen Hauge jäi istumaan vankilaan. Seuraavana päivänä toimitti hän maaherran virastolle "alamaisimman kirjelmän", jossa hän selvästi ja suoraan lausui ajatuksensa siitä, kuinka järjetön on tuollainen vapauttamisen ehto, ja lopetti seuraavalla tavalla:
'Ja sitten saamme nähdä, ovatko ne, jotka ensinnä tahtoivat totella ja seurata kuninkaallisia määräyksiä, puhtaita heittämään ensimäisen kiven siihen, joka tahtoo, että Jumalan käsky Jeesuksen rakkaudessa on ensinnä täytettävä ja sen jälkeen kuninkaan. Minä olen toimittanut tehtäväni hiljaisuudessa anoville ystävilleni, kehoittamalla heitä tekemään samoin ja olemaan epäkristilliselle esivallalle alamaiset ruumiillisessa vaelluksessa, välttämään epäjärjestystä Jumalan sanan neuvon mukaan sekä rukoilemaan heidän puolestaan, jotta he saisivat armoa ja aikaa kääntymykseen, että valo koittaisi heidän pimitetyssä järjessänsä; silloin totuus yhdistäisi meitä parhaiksi ystäviksi Kristuksessa. Minä olen kaiken kristillisen esivallan alamaisin palvelija.
Hans Nielsen Hauge.'
Haugen olo vankilassa ei kestänyt kauan. Jo kuusi päivää myöhemmin, tammikuun 29 päivänä 1798, vapautettiin hänet ilman noita ennen asetettuja ehtoja!
Kun häntä tultiin vapauttamaan vankilasta, kysyi hän pastori Feiermannia.
"Hänen tulisi, apostolien tekojen 16 luvun 37 säkeistön mukaan, sen jälkeen kun hän on minut viattomasti vanginnut, olla myöskin se, joka minut johdattaisi ulos", sanoi hän.
"Siihen ei hän ikinä suostu", vastasi vanginvartija.
Hauge hymyili.
"Eipä toki", sanoi hän, "syntiensä katuminen ja pahojen tekojensa sovittaminen ei ole sen tapaisen Herran palvelijan maun mukaista; mutta samapa se voi olla. Minä olen jo niin tottunut kunnianosoituksiin ja häväistyksiin, hyvään ja huonoon maineeseen Herran Kristuksen tähden, että tämänkin asian jaksan helposti kantaa ja hyvityksen kieltää itseltäni."
Niin seurasi hän vanginvartijaa ulos.
Mutta pappi Feiermann oli jo enemmän kuin kyllin saanut oikaisua siinä mikä oli tapahtunut. Eikä siinä kyllin, että hänen valituksensa Haugea vastaan oli havaittu aiheettomaksi ja jätetty huomiotta esivallan puolelta, vaan myöskin maaherra Hofgaard oli niin harmistunut Feiermannin häikäilemättömästä ja raa'asta menettelystä, että hän myöhemmin asiaa selostaessaan kirjoitti kirjeen Kristianian hiippakunnan hallinnolle, jossa kirjeessä hän syytti pappia siitä, että tämä oli luvattomasti panettanut vankeuteen syyttömän kansanmiehen, huomioonottamatta asianomaisen lain varsinaista tarkoitusta ja rajoituksia.
Hauge oli niinmuodoin kunnialla kestänyt ensimäisen kokeensa ja kärsinyt ensimäisen uhrikoetuksensa Jumalan asian edestä.
Hänen todistuksensa eivät jääneetkään hedelmiä kantamatta. Yhä useampia henkilöitä sekä Fredriksstadissa että sen ympäristössä liittyi liikkeeseen; niin vieläpä Fredriksstadin linnoituksen varusväen keskuudessa oli muutamia, jotka Haugen rohkean ja samalla hiljaisen käytöksen kautta tulivat voitetuiksi kristilliselle elämälle. Eritoten oli hän syvästi vaikuttanut jo ennen mainitsemaamme aliupseeriin John Thorgersen Blegeniin, joka oli kotoisin Faabergista Guldbrandsdalista.
Tämä rehellinen ja rohkea mies tunnustautui pian avoimesti Haugen opin kannattajaksi ja alkoi kohta vaikuttaa sotilasten keskuudessa.
Kun hänen päällysmiehensä saivat tästä vihiä, tuli siitä suuri hälinä.
Sen osaston kapteeni, johon aliupseeri kuului, kutsutti eräänä päivänä hänet huoneeseensa ja teroitti hänelle ankarin sanoin, ettei tahdottu tietää mitään hänen heräämisestään; ollen aliupseerina hänen majesteettinsa ja valtion palveluksessa täytyy hänen pidättäytyä kaikesta tällaisesta haaveilusta ja ainoastaan täyttää tehtävänsä sotilaana.
Blegen vastasi, ettei hän voinut luvata tätä; pyhä henki vaati häntä Jumalan sanan kautta todistamaan tovereilleen ainoasta tärkeästä.
Kapteeni kirosi tarttuen sapeliinsa.
"Minun täytyy", -- sanoi hän samatta kiroten -- "saada sinut heti kuittaamaan pyhähenki!"
Hän huusi vahtia, käski tämän hakea välskäriltä oksennuspulveria ja pakotti, sapeli kädessä, Blegenin nielemään sen.
"Mars! Nyt saat mennä matkaasi oksentamaan pyhänhenkesi", sanoi hän.
"Herra kapteeni", sanoi Blegen mennessänsä; "on synti, jota kutsutaan synniksi pyhää henkeä vastaan ja jota ei anneta anteeksi tässä eikä tulevassa elämässä -- se on pilkka; Jumalaa vastaan, herra kapteeni!"
Kapteeni kirosi hänen jälkeensä.
Eivät kirosanat eivätkä pahoinpitelyt auttaneet; Blegen pysyi vahvasti kiinni uskossaan ja saikin siksi ennen vuoden loppua eron virastaan. Hänen esimerkkinsäkin olisi voinut olla vaarallinen koko armeijalle. Hän palasi jälleen Blegen-nimiselle talolleen Faabergissa ja oli kuolemaansa saakka, Haugen uskollisimpia ystäviä ja hengenheimolaisia.
Haugen vapauttaminen ja hänen oppinsa varma edistyminen ja menestys näissä seuduissa herätti pastori Feiermannissa riehuvan harmin. Hän ei voinut suorastaan vahingoittaa Haugea persoonallisesti sen jälkeen mitä oli tapahtunut; mutta sitä pahemmin piteli hän "haugelaisia", joita löytyi hänen seurakunnassaan. --
Eräänä sunnuntaina, kun muutamat heistä olivat päättäneet käydä Herran ehtoollisella, mutta olivat tulleet liian aikaisin kirkkoon, jonka vuoksi he pistäytyivät Niels Baersön luokse odottamaan, kysyi pappi heiltä heidän sakaristoon tultuansa missä he olivat olleet.
"Niels Baersön luona", kuului vastaus.
Pappi tuli heti rajuksi.
"Vai niin!" huudahti hän.
"Vai sen laatuisia pyhiä te olette!"
He eivät vastanneet.
"Te juoksette kai Hans Nielsen Haugen perässä?" Pappi oli tulipunainen kiukusta.
Eräs heistä vastasi hiljaisella sävyllä:
"Me olemme hänen veljiään Kristuksessa!"
Silloin joutui pappi Feiermann pois suunniltaan. Hän tarttui piiskaansa, joka oli sakaristossa, ja alkoi läimiä sillä rippivieraita. Hän iski heihin piiskan varrella mihin ja kehen vaan saikin sattumaan.
"Ulos Jumalan huoneesta, te teeskentelijät!" kirkui hän. "Ulos! Täällä ei ole teillä mitään tekemistä!"
Kauhistuneet ja säikähtyneet haugelaiset kiirehtivät pakoon niin pian kuin suinkin kerkesivät, ja pappi paiskasi oven kiinni heidän jälkeensä.
Ei ihme, että viha valtiokirkkoa kohtaan kasvoi niinä päivinä. Ei ole ihme, että Haugen yksinkertainen, rehellinen ja uhrautuva kristillisyys sytytti ilmiliekkiin hoidotta jääneen kansan!
Joku aika tämän tapahtuman jälkeen lähettivät muutamat miehet Glemmingestä, arvattavasti pappi Feiermannin vaatimuksesta, uuden valituksen Haugesta ja hänen vaikutuksestaan. Mutta tämä valitus ei auttanut enempää kuin edellinenkään.
Maaherra Hofgaard liitti ilmoitukseensa asiasta hiippakunnan hallinnolle pitemmän kirjoituksen, jossa hän lausui, että hänen mielipiteensä mukaan ei olisi tarkoituksenmukaista, jos nyt jälleen Haugea uhattaisiin, neuvoen luopumaan häntä kohtaan suunnitelluista vainoista, koskapa muutoin niin suosittu mies saisi helposti aihetta perustaa puolueen ja saada aikaan kapinallisia liikkeitä.