Chapter 3

Varma oli Anssin lähtöpäätös. Yhtä varma suostumus ei isän, äidin. »Älä tapa, sanoo Herra», niin jo kuuli äidin vastauksen korvissansa poika -- isän kielto yhtä ehdoton ei ehkä ollut. Tiesi sentään heidät, hurskaat! Niinpä ilman heidän suostumustaan oli lähdettävä miehen, minne häntä isänmaa ja omatunto kutsui. Tavaraa ei tarvis mukaan, yksin miestä oli tarvis. Joutuin matkaan!

Tömisteli lunta jaloistansa kodin portaill' Anssi. Vastaan juoksi koira iloisesti haukahdellen. Ei nyt aikaa sua varten, Vahti! Pian voivat kirkkomiehet tulla -- eivätkö jo soikin kellot? Hoi, sa muori kulta, viikon eväät konttiin! Poies haihatus, ei aikaa tässä pitkiin selityksiin. Reppuun rieskaa! Tulipahan matka miehen eteen! Kiireessänsä akkunasta Anssi näki, kuinka verkkaan kirkkotietä liukui sanankuulijoiden jono, niinkuin tumma nauha lumen halki välkkyvässä talviauringossa.

Heitti repun selkään Anssi, nousi suksille ja painoi oikopäätä kotivainioiden halki, laski törmält' alas jokiuomaan, missä syvät, kauniit suksiladut juoksi seuraellen rannan kaarteluita, puolehensa susta houkutellen, kauemmaksi, etäisyyttä kohti. Kuuli takanansa tiu'un soiton, aisakellon harvat läppäykset kirkkokansan kotiin ajaessa. Kauas eelle riensi Anssin aatos, mainetöihin riensi, taisteluihin vuosisataisvihollista vastaan. Poltti viima pojan poskipäitä, kiukku poltti palavammin, viha perivihollista vastaan. Tuskin malttoi poiketa hän vallesmanniin, missä päätöksensä mukaan poikain tuli toisiansa odotella.

Pian oli koolla poikaparvi, joukko, jonka hartioita vuodet eivät painollansa rasittaneet. Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle! Suhahtivat poikain sukset, heidän painaessaan hyvään alkuvauhtiin. Eellä hiihti vallesmannin renki, selässänsä ainut luotipyssy, retkikunnan ylpeys ja aarre. Kaksitellen taikka kolmitellen painoi pojat hänen perässänsä mainetöihin palavaisin mielin. Keltä morsian jäi naapurihin, keltä salaisesti rakastettu, mutta naisia nyt muistamahan aikaa ollut ei. Nyt toinen alkoi, toinen, toden leikki Suomenmaassa! Kerrottiinhan, että kenraalilta oli tullut sana, että miestä oli joutuisasti tarvis, sillä röyhkeäksi alkoi käydä ryssä. Taisi tässä tulla suuri sota! Niinpä tulkohonkin, Ryssänmaalle ajettakoon viimeinenkin ryssä. Sujui sukkelasti poikain matka huudoin, leikkipuhein, kompasanoin. Oli ensi retkellänsä moni kotinurkkiansa kauemmaksi, ensi matkallansa maailmalla. Oli eessä outo matka, outo oli myöskin mieli, juhlallinen, niinkuin pitkän koululuvan eellä.

Likenivät määräpaikkaa pojat sammuvana tammisunnuntaina. Yhtyi miestä heidän joukkohonsa joka suunnalta kuin yhtyy puro kevättulvan aikaan toiseen puroon kuohuvaista voimaa paisuvana valmistamaan suurta suvi-aikaa. Asemalla oli miestä koolla niinkuin metsää, pieksuniekkaa miestä. Kellä kivääri ja kirves kellä, kaikill' yhtehinen intomieli. Yltyi siinä poikienkin into, yltyi niinkuin tuli tappuroissa: tulkoon vaikka lempo ryssän kanssa, sata yhtä vastaan, täältä saavat lähtöpassit parempaan he paikkaan! Saapi kerran korkoinensa ryssä, mit' on hälle velkaa suomalainen. Koron korolle on kasvanutkin pitkät vuosisadat umpeen täällä ryssäin mahtailut ja mekastukset. Jo nyt tuli loppu, äkkiloppu! Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle!

Huomenessa odotettiin junaa, joka toisi aseet, joka veisi mukanansa miehet rintamalle.

Painui olkilyhtehelle Anssi kylki kylkeen toisten poikain kanssa, painui ladon kuuraisehen nurkkaan. Meni miettiväksi Anssin mieli, muisti kotia ja vanhempia. Mitä sanoisikaan isä, äiti, mitä vaari, jonka silmäterä oli Anssi aina ollut, näin kun lähti omin luvin sotaan poika. Jäi vain pieni veli heille, vielä lapsenkengissänsä kulkevainen.

Ladon harvan seinän läpi loisti suuri, kylmä, yksinäinen tähti talvi-illan yöksi tummetessa.

II

Oli jalkeilla jo poikaparvi aamun vihreänä sarastaissa. Yöllä oli raiteen kahden puolen syntynyt kuin täysi sotaleiri. Miesten kesken naisiakin nähtiin hääräilevän naisten askareissa. Välkkyi nuotiolla pyssynpiiput, paukkui näreet kattiloiden alla, joissa aamukeitto kypsytettiin, räiskyi leiritulten tervaspölkyt.

Hiukan syrjemmällä muista nähtiin pieni parvi miehiä, ja heidän kulmaltansa kuului virrenveisuu, körttiläisten tuttu aamuvirsi. Painui hartahasti tasatukat maata kohti hetken rukoukseen.

Hätkähteli Anssin sydämessä tutun virrennuotin kuullessansa: heränneitä täällä, körttikansaa! Nyt se totta maarin sota nousee, jommoista ei nähty näillä mailla. Kaukana on silloin leikki, koska tarttuu kivääriinsä körttiläinen. Jospa näkisivät isä, vaari, häntä lempeämmin tuomitseis he!

Yöllä oli tullut upseereita, ryhmäin, joukkueiden johtajia, korkeamman koulun käynehiä. Niiltä ohjeet saatiin, aseitakin, sikäli kuin riitti. Anssin haltuun joutui vanha venäläinen pyssy, ensi otteluissa anastettu, piikkinensä miehen mittahinen.

Komennettiin pojat riviin, saivat vallesmannin rengin sijaan toisen päällikön ja toisen esivallan Karskit komennukset kuullessansa sotaisemmaks yhä Anssin into kasvoi siinä rintamassa seisten. Oisi taistelu jo tänään, kyllä tulis punaisista puhdas jälki, ryssistä ja muista ryöväreistä!

Saapui kansaa kaukokulmiltakin, tuli ajaen ja hiihtämällä. Niinkuin aalto nousee myrskysäässä valtavana vettä vyörytellen yhtä rintaa -- niinpä noussut oli yhtä aikaa miesten mielet maassa. Torpan mies ja talollinen oli noussut renkipojan kanssa rinnan, moni vanha mennyt nuorten mukaan, sillä vaara väijyi kallehinta, kotikontua ja isänmaata.

Nousi talvipäivän kylmä kiekko veripunaisena taivahalle, nousi ankarana, säteetönnä niinkuin sodan merkki metsän ylle. Vihelteli radan kääntehessä juna, porhalteli asemalle.

Aseet tuli! Välkkyväiset aseet, tuli piikit, pyssyt, kuularuiskut! Eipä ollut enää hädän päivää! Sotaan miehet, sotaan ryssää vastaan! Seis, ei kaikki vielä saapunehet: ajoi asemalle rekijono kiireesti kuin autuutensa eestä.

Tunsi täynnä ihmetystä Anssi, tunsi kotipuolen hevoset hän, tunsi raudikot ja liinaharjat, tunsi oman nimikkonsa myöskin, tunsi kotikylän kirkkokansan, vaan ei virsikirjat kainaloissa, mutta haulikot ja susipyssyt.

Ketkä ensimmäisnä reestä nousi? Isä, vaari! Syöksyi esiin Anssi, itsens' unohtaen, rintamasta juoksi vaaria ja isää vastaan. Eipä kuullut moitteen sanaa heiltä, eipä nähnyt ankarata silmää, näki vaarin leuan liikutuksen, näki tutisevan seppelparran, näki isän hyväksyvän hymyn, kuuli isän äänen, kun hän huusi, seisten kylän körttiläisten kesken, kristikunnan jäykkäin sotilaiden:

-- Miehet, pirua ja ryssää vastaan!

III

Kastui hurmehesta Pohjan hanget, miehien ja poikain hurmehesta, koska käytiin Suomen suuri sota, tehtiin vapauden veritouko, Suomen vapauden suuri kylvö.

Kauan oli viipynytkin kevät, vuosisadan pitkän talven ajan, orjuuden ja alennuksen ajan -- viipynyt, mut vuotettuna aina, ikävöitynä ja vuotettuna. Pohjan mies ja karjalainen nousi ennen muita, sillä Pohjanmaalla sekä Karjalassa kiivaampana paloi miesten sydämissä veri. Savonmaa ja Satakunta nousi yhtä alttihina, nousi Häme, kilpaellen vaaran kunniasta. Puukoin pattereita otettihin, paljain käsin ryssän kanuunoita. Ylivoimin etelästä tullen vihollisen voimat hyökkäsivät, mutta Suomen miesten rivit kesti, seisoi vankkumatta paikoillansa, yksi kymmentä ja sataa vastaan. Kalleimpansa antoi joka koti, joka mies ja nainen parhaimpansa, uhras Suomen omaan pyhään sotaan, vapauden sotaan ryssää vastaan.

Askel askelelta ostettihin uudellensa Suomen kallis manner Suomen sankarien veren hintaan. Vilppulan ja Antrean ja Raudun nimet Suomen kunniasta kertoi, Suomen oman sodan urhotöistä, kertoi kirkkaammin kuin Narva, Lützen, Porrassalmi taikka Siikajoki. Painui rivit etelätä kohti, kevättä ja vapautta kohti. Suli verkallensa Suomen hanget lähestyvän suven lämmön tieltä, suli verkkaan vihollisen voima rynnistäissä Suomen sotajoukon.

Laskettu ei siellä mainetöitä, missä Suomen raskas kämmen iski vuosisataisvihollista vastaan. Muita raskaampana, tiedettihin, usein iski körttiläisen koura »nimeen Jumalan ja kotikonnun». Heränneiden lipun alla soti myöskin Anssi, Anssin isä, vaari, kolmen sukupolven edustajat, kolmen polven rakkauden ja vihan. Hiukan joskin vanhuudesta vapis vaarin käsi, Anssin nuoruudesta, sitä varmemminpa tähtäs isä, kun hän pyssyn liipasinta painoi. Missä rynnistykseen komennettiin, ketjuun vihollista vastaan, siellä kantoi Anssin nuoret jalat eellä isän sekä vaarin. Mutta missä tuli puolustaa, ei rynnistellä, niinkuin muuri seistä, siellä seisoi vaari vankkumatta. Paon taito oli jokaiselle yhtä outo.

Kasvoi vielä Suomen voima, kasvoi niinkuin kymi kasvaa kevätsäässä: saapui Saksanmaalta jääkäreitä, sodan koulun kokenutta miestä, jotka ensimmäisnä uskaltaneet oli nostaa Suomen viirin siellä, missä vapaat kansat voimiansa tappotanterilla mittailivat. Kansan lämpimimmän uhrimielen, palavimman vapaudenuskon kantaneet he oli maailmalle Suomen nimeen, Suomen pyhään nimeen. Kuurinmaalla olivat jo ryssät tuta saaneet heidän iskujansa, Suomen sorron kostajien iskut. Juhlamielin heidät vastaanotti isänmaa ja nuori sotajoukko johtajinaan, neuvonantajinaan vapauden vuosisataistyöhön.

Saipa myöskin körttiläisten parvi heistä johtajansa, joiden kanssa taisteluun ja kuolemahan meno oli niinkuin hartauden pito. Heidän johdollansa juhlaa oli rynnistellä, päälle käydä, käydä vaikka piruakin sarviin kiinni, kiukkuisata sielunvihollista. Oli vormut heillä Wilhelmiltä, sotakojeet Saksan sepän työtä, mutta sydän oli suomalainen, kotoinen myös oli kouran laatu. Körttisotilaankin käsi nousi, vaikka muutoin kankea se oli kunniahan, lakin reunaan, koska jääkärupseerin hän ohi astui, 'Jumalalta säätyn esivallan'.

Usein illoin leirivalkealla, koska tehty oli päivän toimet, vihollinen vankina tai lyöty, kokoontuivat yhteen körttiläiset veisamahan virsiänsä taikka puhumaan myös uskon asioista, Herran vihasta ja rienaajasta, joka kavalasti ansat laskee, pyydystääpi syntisparan, niinkuin erämiesi teeren turvattoman. Syrjäss' istuin kuuli Anssi miesten puheet ikuisuuden asioista. Jotakin jo ymmärsi hän niistä. Kuunteli ja mietti itseksensä: ihmeellinen eikö elon juoksu, joka kaiken syntynehen määrää kuolon kovan tietä kulkemahan! Eipä tiedä, koska lähtö tulee, tänäänkö vai ehkä huomenessa. Eipä tule pasuunalla soittain, tulee niinkuin kelmi varas yöllä. Löytää kuolo rauhan töissä miehen, saati sotilaan, joll' ammattina onkin surman kanssa seurustella.

Hiiltyi nuotio ja hiljallensa painui miehet levolle, mut Anssi valvoi kesken humisevan metsän, jossa lumen alta kevätvetten solina kuin heikko soitto kuului. Kävi yksinäiseks Anssin olo, turvattomaks toisten nukkuessa, hiipi mieleen vaarin opetukset, körttiläisten puheet nuotiolla, heränneiden luottamus ja usko Jumalaan ja isään ylähällä. Nousi yössä pojan ajatukset turvaan yli kaiken ihmiselon.

Niinpä luki vuotten jälkeen Anssi, luki hiljaa herransiunauksen sekä nukkui sitten toisten viereen.

IV

Koskaan suuremmin ei lupauksin tullut kevät kuin se tuli, tuoden joka purossansa pisaraisen Suomen miehien ja poikain verta. Vihki saapuessaan Suomen kevät, vihki voittoon vapauden aseet.

Vihollisen vahvat voimat oli pirstoiks lyötyinä tai saarrettuina. Vielä käytiin tuimat viime taistot viime seutuvista Suomenmaata. Uskollisna aina otteluissa oli körttiläisten joukot, sillä luonto jälkehen ei jäädä suonut: loppuun saakka oli saatettava, mitä kerran alettukin oli. Vasta sitten kiväärinsä kuokkaan valmiit olivat he vaihtamahan.

Kerran koittehessa kevätaamun, suven armautta ennustavan, hälytettiin makuultansa miehet, sillä yllättänyt vihollinen oli etuvartijat ja uhkas epätoivoisissa taisteluissa ylivoimallansa murtaa rivit. Kuoli kaikki kevään äänet, koska syöksi tulta kaikki surman aseet, lopettivat aamulaulun linnut, metsän siimeksessä alkanehen, koska lauloi hävitys ja kuolo. lhmiskamppauksen raskas hyöky keskeytti luonnon kevätunet. Rinnan vaari, poika, pojanpoika kamppailivat omiensa myötä, kolmen sukupolven edustajat, kolmen polven rakkauden ja vihan. Sinkos oksat puista päiden päällä, ympärillä kimmahtivat kivet. Siellä täällä vihollisen luoti löysi jalompaankin maaliin, löysi Suomen vapauden sotilaaseen. Valitust' ei kuultu, huokausta huulilta, jotk' kuoloon kalpenivat, kehoitus vain: Pojat, päälle käykää! Annettihin käsky rynnistykseen, rinnoin vihollista kohti hyökkäs pistimin ja käsipommein miehet kuoleman ja vaaran leikkiin, hyökkäs kyntäin aseillansa syvät vaot vihollisen rintamahan, niinkuin auroillansa kovaan, karuun maahan. Joka soturilla oli määrä liki päästä, vihollisen kimppuun. Samoin nuoren Anssin, isän, vaarin. Taajeni myös vastustajan tuli, räiskyi, niinkuin kaikki pahat henget oisi irti päässeet helvetistä. Tempas luoti Anssin lakin päästä sekä tukun pellavaista tukkaa. Naurahteli poika, painaessaan raivollensa lävellisen lakin. Vuosi verta isän käsivarsi, mutta yhä iskuja se antoi. Temmelyksessä jäi vaari muista: missä asti riensivätkään pojat! Kompasteli vaari, nousi jälleen. Tahtoi tehdä tenän vanhat jalat. Matkan päästä, kukkulalta, näki vanhus siellä, missä kiivaimpana taiston kuohu kävi, muiden eellä oman poikansa ja pojanpojan.

Niinkuin heinä viikattehen tieltä horjui vihollisen taajat rivit heidän pistimensä kantamilta. Näyn kauniin näki vanhus, sykki väkevämmin vanhan sydän: eipä huonontunut pojassansa polvi, eipä ollut turhaan kasvattanut Herran nuhtehessa omiansa. Nuortuneena riensi vanhus jälkeen pojan, pojanpojan. Sanomista oli myöskin hänen pyssyllänsä lähempänä vihollisen laumaa. Mitä -- joko uupui poikain voima? Vaiko tapas surman isku? Eipä heidän tapa suojaa etsiskellä alahalta rynnistyksen aikaan. Saapui luokse vanhus, taipui maahan. Tunsi pojan, tunsi lapsenlapsen: siinä rinnan lepäsivät, niinkuin äsken rinnan oli taistelleet he. Sama luoti oli lävistänyt heidän sydämensä, sekoittaen heidän hurmehensa kuolemassa. Seisoi vainajainsa luona vaari, vartijana taiston loppuun asti, seisoi jäykkänä ja liikkumatta, mutta taipuin Herran tahdon alle.

Kotihin vei vainajansa vanhus, kätki kirkkomaahan kalleimpansa, kätki poikansa ja pojanpojan vainioiden keskeen, missä oli polvi polven jälkeen työtä tehnyt, uupunut ja kuoloon nukahtanut. Kätki multaan kalleimpansa vanhus, mut ei epätoivo sydämessä, kätki niinkuin kylvömiesi kätkee vakoon siemenensä, satoon luottain, oraasehen maasta itäväiseen:

Nukkui isiensä uskoon poika. Myöskin Anssin sydämessä oli salaa vaikuttanut Herran henki. Nuorna kuollut -- onnellisna kuollut. Talless' oli poika, pojanpoika, lepäsivät maassa vapahassa, peitettyinä Suomen pyhään multaan odottamaan nousemuksen päivää, koska Herra pasuunalla kutsuu tuomiolle kaikki kuolevaiset, koska kootaan Herran sotajoukko kotiin, ikuisehen kunniahan.

Palas verkkaan kirkkomaalta vanhus, palas vakavana sydämessä, mut ei murtuneena mieleltänsä. Otti Anssin aseen, jonka oli muistona hän tuonut kotiin myötä, antoi pienen Aaron käteen, alkoi opetella poikaa pyssynpitoon, sukukunnan viimeisintä vesaa, mielessänsä aprikoiden, että sanoa ei saisi, jotta koskaan puuttui Suomenmaasta miestä, milloin kutsui isänmaa ja kotikontu, usko isien ja omatunto sotaan pirua ja ryssää vastaan.

_Toukokuussa 1918_.

SYDÄN JA KUOLEMA

1919.

PANIN KAIPAUS

Vanhaks tullut ei Pan, oli vanhaksi maailma tullut, vanhaks vuosiltaan, vanhoiksi myös jumalat. Ei enää etsinyt rakkaus Zeun maan impien puoleen, neitsyytt' ei uhannut Ledan ja Antiopen. Kulkenut Eros ei kuten ennen Hesperon alla, valmiina viinessään nuolensa vaaralliset. Nukkui uupunut Bacchus vanhain nymfien keskeen, ammoin jo maljassaan myrtyivät rypäleet. Välkkynyt lahden poukamass' ei nereiidien rinnat keskellä laineiden päivässä hohtelevain. Pulppusi löytämätönnä jo Helikon kirpehin lähde, peittyi viidakkoon, peittyi ja unhohon jäi. Harvoin kuultiin, ett' olis soinut paimenen laulu lemmen kaihoa täys, tuskaa ja onnea täys, kutsuen kaukaista armasta rakkauden kevätjuhlaan, nurmikon vehmauteen, tammien siimeksehen. Itkivät laakerit illassa seppelen arvoista päätä, menneitä muistellen, kaihoten sankariaan, vuottivat ruusut turhaan neitosen liljaista kättä. Rakkaus vanhetessaan vanhensi kauneuden. Niin jäi yksin Pan, sydän hehkuva, kylmähän yksin, syksyhyn maailman, syksyhyn myös jumalain. Tuntenut ei salomaitaan Pan, ei pilviä taivaan, merten kuohuja ei, kallion kaikuja ei, tuntenut ei kodiksensa hän korven varjoista viitaa, tuntenut vuoteekseen rotkojen sammalta ei, ei oman lintunsa, ei satakielen tuntenut ääntä, tuoksuja oudoksui tuttujen yrttienkin. Lemmetön, lauluton yö oli, raukea, riemuton päivä, kenkään nauranut ei, kenkään itkenyt ei. Niin jäi yksin Pan, iki-nuoruus vanhojen keskeen, jäi kevät rinnassaan keskelle aution maan. Miss' oli kauneus, miss' ilon kuulto ja lämpö ja hurma? Kylmyys vastasi vain, tyhjyys vastasi vain. Tarttui huiluhun Pan ja sen painoi huulia vastaan, hyrskysi rinnastaan kaipaus sammumaton, soi yli kuolleen maan, yli veen, yli tyhjien viitain, pohjasta rotkojen yön nous yli vuorienkin, soi yli merten myrskyäväin, soi rannasta rantaan, ilmojen äärihin soi, korkeuden sinehen, soi yli kuolleen kauneuden ja sen kutsui ja kutsui uutehen Arkadiaan, uutehen taas elämään. Ihme! jo kaukaa kuin arastellen, vastasi Ekho. Viidassa taas jotakin liikahti. Nymfikö tuo? Niinkuin itkua kuului vuoroin, naurua vuoroin. Tunsi jo metsänsä Pan, tunsi jo lähtehen Pan! Ilmassa soi suhahdus -- kuka päivän nuolia ampui? Tunsi jo auringon, tunsi jo pilvensä Pan! Taipui lehdet -- ken tuli juosten? Daphne ja Phoibos! Soittonsa hurmassa Pan tunsi jo Arkadian! Syksyhyn maailman jäi Pan, sydän hehkuva, yksin jälkehen jäi jumalain, jälkehen kauneuden. Vanhaks tullut ei Pan, kun vanheni maa ja Olympo. Kaipauksestaan loi Arkadiansa hän, Pan.

KRONOKSEN VALITUS

Kaikkeus-äitini, Maa, sinun maidossas myrkkyä join jo, Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join. Tahdon mulle sa soit sekä korkean luomisen kaihon, luomisen voimaa et, luomisen onnea et. Valmiin, kylmän maailman kodiksein sinä annoit, kallion kehdoksein -- jättänyt et mitäkään mulle sa oo savestas, jost' yksin maailmat luodaan. Voimaton on sydämein, voimaton kourani myös. Ei minun tahdostain idä siemen, ei oras nouse, ei kevät kukkiva saa, ei meret kuohuen käy, ei syty rakkauteen sydän lempeni voimasta koskaan. Keskellä luotujen on vangittu voimani mun. Kurjan orjan synnytit, Gaia, sa kallion kylkeen, orjuuteen imetit, äiti, sa poikasi sun. Miks soit tahdon mulle, kun voimaa et sinä suonut, miks unet luomisen soit, luomisen onnea et, miks soitkaan elämän, kun et, äiti, sa korkeinta suonut? Turhuus turhuutten on elonlahjasi sun sille, ken tuntenut kerrankin on luomisen kaihon. Tyhjyys on enemmän kuin näky luomasi on, on enemmän lepo kuolon kuin elon riemujen turhuus. Kaikkeus-äitini Maa, miks minut synnytitkään! En kointähteä vuota, kun yö minun ylläni tummuu, kastetta illan en, helle kun polttava käy, yötä ma vuotan vain, jost' ei koskaan aamua nouse, yötä, jost' ei ikinään syttyä voi elämää, yötä, joss' yksin tyhjyys laulaa äärestä ääreen, kärsimys koskaan ei, toivojen houkutus ei. Sillä mun rintani, jolt' olet kieltänyt luomisen onnen, jolle sa kitsastain vain unet antanut oot, ei sinuhun ole leppyvä koskaan, armoton äiti, ei sinun maailmaas, ei sinun riemuihis. En kuin laps sua kohti ma kiittäen kurkota kättäin, ei mua lahjoa voi kaikk' elon antimes sun, sillä ma myrkkyä join sinun maidossas, Kaikkeus-äiti, Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.

POPPELIT

Poppelit, illassa itkekää! Ilmojen rannat hämärtää, tummuu kehrä auringon: Phaethon, veljenne, kuollut on! Poppelit, illassa itkekää!

Syleili tulisydän kerta, syleili taivasta, maata ja merta, mittasi auringonvaunuillaan ikuisuutta ja aikaa maan, keskellä aavojen ylhäisten kuunteli kulkua tähtien. Phaethon, Phaethon kuollut on, kuollut poika auringon, sammunut sydän tulisin, kylmiin, kylmiin aaltoihin!

Ken nyt ajaa taivaan teitä? Maailma yöksi hämärtää. Kyyneleitä, kyyneleitä, poppelit, illassa itkekää!

AKILLES

Pois luotain parvet ystäväin, pois, kauas kupeiltani, kun kohotan ma kilpeäin, kun tartun kalpahani! Akilles taiston haastantaan ei kulje käsityksin, hän yksin kohtaa vaarojaan ja kohtaa voiton yksin.

Pois kädet armaat kaulastain, kun sydämeni palaa! Nyt lyödä juonet jumalain mun sydämeni halaa. Nyt koko Troija tulla saa ja jumal-mahdit kateet. Mun kilvestäni kimpoaa pois säilät, nuolisateet.

Ja vaikka tanterelle jään, kun täyttyy arpa elon, mun sydämeeni, sisimpään ei lyöty haavaa pelon. Ma uhmaan yötä Orkuksen ja kateen silmän taikaa, ma lemmin Moiraa mainehen ja kuolon yhtäaikaa!

THEBALAISTEN TAISTOLAULU

Emme me taistele vaimojen vuoksi -- vaimomme kulkevat vierailla teillä. Emme me taistele lastemme vuoksi -- oudot on uskot ja aattehet heillä. -- Emme me kodin vuoks vuodata verta sammale peittää sen rauniot kerta. Emme me kultaa ja saalista halaa -- aika sen ruosteen kuonalla valaa. Maineen tähden, laakerin vuoksi kuumana veremme hiekkahan juoksi. Eespäin miehet kuoleman teitä: kateiset vuossadat katsovat meitä!

LYNKEUS

Sun pettää pilven punerrus ja kevään kukkatarhat ja aallon kuulto, kimallus ja haavehet ja harhat.

On pinnan kiilto hetken vaan, mut totuus iäst' ikään. Luo katsees kiveen harmajaan, ei siinä muutu mikään!

Pois ota silmäs verkalleen, pois käännä maailmasta! Ken näkee kiven sydämeen, hän näkee toden vasta.

HAUTASEPPEL

Kaatuneitten haudalle