Chapter 2

FLÖJBERG. Niin, niin. Kun Porta-Rasan satamaan yht'aikaa ankkuroimme -- kerrassaan se oli ihmeellistä. »Aravan» sun keksin kannella ma seisovan. Sull' oli virkapuku luutnantin, mut ryhtisi ma tunsin kuitenkin. -- Vaan kumma, kun ei vihollista näy!

HANNU. Nyt huomaa, Flöjberg, metsä hämärtäy. Kun kuu on kokonansa mennyt pilveen, ma arvaan, että aikamoisen ilveen me silloin saamme.

FLÖJBERG. Huh, kun väkisin tää pimeys se ihan karmii selkää!

HANNU. Niin, mieluummin myös minä näkisin, kun tulee kuolema.

FLÖJBERG. Et yhtään pelkää?

HANNU. Ei kuulu sotamiehen ammattiin. Me itse tarjouduimme surman suuhun, siis miksi tässä joutuisimme muuhun.

(Äänettömyys.)

FLÖJBERG. Sa jotain sanoit?

(Hannu puistaa päätään.)

FLÖJBERG. Korvissani niin nyt soi ja humisee. Jos laulettais!

HANNU. Niin, ehkä uskot, että taivuttais nyt punanahat laulus simasuinen kuin tyttölapset serenaadis muinen!

FLÖJBERG. Sa kuinka monta luulet tulevaksi?

HANNU. Noin kaksituhatta.

FLÖJBERG. Ja meit' on kaksi!

HANNU. Kakstuhatta ja sata kaksi.

(Flöjberg katsoo ihmeissään Hannuun.)

HANNU.

Minä nääs olen kapteenina miestä sata ja korpraalina kaksi miestä sinä ja Himalatan lippu -- kunniata! -- on kaksituhatta.

FLÖJBERG. Hei! Tietkööt huutia, kun maistaa koko rykmentin he ruutia, näin saavat!

HANNU. Flöjberg --

FLÖJBERG. Hannu?

HANNU. Aamuhun jos eläisimme, vääpeliksi sun ma tekisin.

FLÖJBERG. Suurkiitos. Pakahdun, jos en saa laulaa!

HANNU. Antaas tulla hiukan! En kuulu laulajiin -- mut aivan tiukan jos ottaa, perässäsi jonkun matkaa voin laahata -- saat sitten yksin jatkaa.

FLÖJBERG laulaa, Hannu hyräilee mukana:

»Meill' Pohjola luminen on kotimaa -- sen rannoilla lietemme nyt leimuaa -- siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks -- ja jalosti povemme sykkäeli. -- Ja usein Nevanvettä ratsut kaalella sai -- ne ui yli Veikselin kuin pitoihin vai! -- Ne aseemme Reinin rannalle toi -- ja Tonavasta keisarin maljoja joi. -- Sälöt poron ja tuhkan yl' josp' samoaa -- valon kipinät välkkyvi kavioistaan. -- Kuin koi miekan säihkyvi sivallus -- ja Pohjolasta koittanut on vapaus.»

FLÖJBERG (laulun loputtua). Ah, joka saiskin kuolla kotonaan!

(Äänettömyys.)

HANNU. Miks sieltä lähditkään sa maailmaan? Sull' oli koti... tyttö --

FLÖJBERG. Eeva?

HANNU. Niin. Jos muistini ei petä, Flöjbergiin hän oli pikiintynyt.

FLÖJBERG. Hannu, nyt mun täytyy tunnustaa: ma lähtenyt oon karkuretkelleni hänen vuokseen.

HANNU. Oo!

FLÖJBERG. Niin.

HANNU (matkien Flöjbergiä). Mut kotihis ja hänen luokseen sa taasen kaipaat. Jättikö hän, vai?

FLÖJBERG. Hän! Jätti -- jätti, liian lievä sana! Sun lähtös jälkeen halpaa halvempana mua piti, aivan suunniltaan mun sai --

(Hannu karkaa heltymystään peittääkseen pystyyn ja panee pyssyn poskelle.)

HANNU. Sst! Katsos, tuolla akasian alla, siell' eikö metsäkissan silmät kiillä? (Hampaittensa välitse.) On myöhäistä sun luotiani piillä! (Ampuu, hyppää varustuksen yli ja noutaa metsästä ampumansa pedon.) Noh, Flöjberg, nyt sa olet maailmalla -- nyt itkee hän sun lähtöäsi varmaan.

FLÖJBERG. Ei, Hannu, löytänyt on uuden armaan jo ammoin.

HANNU (hullunkurisesti). Flöjberg-parka.

FLÖJBERG. Vaan min vuoksi sinä lähdit? Epäilen sen että teit --

HANNU (tuimasti). Vuoks Eevan? En! (Hetken vaiti oltuaan.) Tai ehkä sentään, Flöjberg ... puolittain.

FLÖJBERG. Siis sinäkin... Ja täällä tavataan! No, arvaat, että tarinoita kulki sun hävittyäs, salaa sekä julki. Syyn yhden yksi, toinen toisen ties. Niin, olit meistä merkillinen mies! Ja ett' on esikuvas tehonnut, sen näet. (Hetken perästä.) Kuule, etkö katunut sa koskaan lähtöäsi?

HANNU. Kysymys! Ei kaduta mik' ompi täytymys. Seis sentään! Kerran hetken lyhyen -- jos avomieliseksi rupeisin -- oon tuntenut -- no, voithan kuulla sen -- kuin vietäväisen paljon kuitenkin mies jättää, kodit konnut jättäissään.

Se oli näin: ens matkaa etelään me tehtiin silloin -- siit' on viisi vuotta kun ekvaattorin luona aivan suotta me kiinni takerruttiin, kokonaan kun tuuli lakkas. Purjeet lerpallaan me saimme jättää Herran huomaan laivan. Ja lisäks kaiken kiusan, harmin, vaivan niin oli helle polttavaisen kuuma, ett' oli yksin alin lastiruuma kuin tulipätsi. Kului viikko. Näin kuin houruinhuoneeks koko laiva muuttui: ken kiros, räyhäs, tappeli ja suuttui, ken murjotteli muuten allapäin. Ol' ihan kuin ois piru mennyt meihin, ain upseereista asti matruuseihin. Ma itse kyllästynyt vähimmin en ollut kaikkehen ja kaikkihin. Jok'ainut sai mun vimman valtahan ja itse vanha kieli engelskan niin pahalta ei soinut ikinään -- se ihmeen kautta aivan toiseks muuttui, kun tuulen kohina ja meren puuttui -- _the deuce! damn!_ räyhättiinkin yhtenään. Ja kaiken surkeuden päälliseksi ja päätteeks kokki-vietävä se keksi, ett' oli pideltävä säästäen jo ruokavarojamme, uhaten jok'ikiselle nälkäkuolemata. Noh, kuivan laivakorpun kannikkata me sentään vielä saimme halun mukaan, mut vanhurskaaksi siit' ei tullut kukaan. Niin kului toinen viikko -- viimeinkin me saimme vähän tuulta purjeihin. Me lasketimme Parahibaa päin, kun horisontin takaa suuri priki meit' alkoi lähetä. Kun päästiin liki, niin arvaas, jumaliste, mitä näin: »Elviira» -- Saukon Matin -- Kymilästä! Sen tiedät, että ilostuin ma tästä! Kuin kapteenimme taipumahan sain, en enää muista -- summapa se vain, ma että kera kahden matruusin koht' olin veneessä ja lasketin »Elviiraa» päin. Nääs, kokin ruokalaari meill' oli määrä täyttää. Saukon vaari hän teki kauniin luovin tuulehen. Yks kaks »Elviiralla» me oltiin. Sen ma elävästi muistan, Saukko kuin mun nähtyänsä laukas levein suin: »No, eipäs kummempata, Poutun poika!» Niin me vielä pari sanaa vaihdettiin ja käytiin asiaan. No, tietenkin heill' oli jotain jakaa meillekin. »Ruisleipää Suomesta -- kai tuntenet?» Nuo Saukon Matin harvat sanaset ja reikäleivät, jotka poika toi -- ties mikä mahti niissä silloin voi mun aivan järjiltäni viedä -- mut sen kerran ainoan ma katunut oon lähtöäin. Jos olen milloinkaan ma tiennyt olevaksi isänmaan, niin silloin.

FLÖJBERG. Ihmettä!

HANNU. Kaks asiaa on siitä asti mulle isänmaa: se leipä, jota söin ma kodissain, se kieli, jota puhuin.

FLÖJBERG (hämmästyksissään). Sitä vain! (Naurahtaen.) Mut, Hannu, isänmaas on silloin -- suussa.

HANNU. Niin, miksei, Flöjberg! Sano, missä muussa se oisi.

FLÖJBERG. Luonnossa. Sen unohdat.

HANNU. Muut maat on meistä usein kauniimmat.

FLÖJBERG. Ja kansa, ihmiset --

HANNU. Ne kaikkialla on yhtäläiset taivaankannen alla. Vain leipä, kieli --

FLÖJBERG. Kuinka kerrassaan sa tänään saatkin sanas sattumaan kuin paras pappi. Kesken surman yötä meill' ois siis puolet isänmaata myötä, on kieli --

HANNU. Niin.

(Äänettömyys.)

HANNU. Mut missä punanahat nyt viipyvätkään? Aavistukset pahat mull' on, ett' ovat toisen suunnan aivan he valinneet. Ja meille turhan vaivan siis tehneet.

FLÖJBERG. Luuletko? Niin, toivokaamme ett' armonaikaan pidennystä saamme me tällä tavoin. Ehkä täysikuu on heitä peloittanut. Jumalansa se ehkä silloin sotaa paheksuu.

HANNU. Ties heitä.

(Äänettömyys.)

FLÖJBERG. Kuules, tämä kumma kansa se hurskasta on kaiken kaikkiaan!

HANNU. Me sitä vastoin -- hm -- vain toisinaan -- kun hyväin suntioiden haaveihin me pudotamme pienen kolehdin.

FLÖJBERG (hetken vaitiolon jälkeen). Sa Jumalaan kai uskot, Hannu?

(Hannu on vaiti.)

FLÖJBERG. Häälynyt siin' asiassa oon ma Tuomaan lailla, ma uskoin, epäilin ja uskoin -- nyt ma uskon - äsken oli vähän vailla. Ei tuomiolla syykseni se tulle: kuin _mieliala_ Jumala on mulle.

HANNU. Mut nyt ... seis!

FLÖJBERG. Mitä?

HANNU. Aseen kilinää!

Flöjberg. Sa kuuletko --?

HANNU. Se vihollinen on. Pois paikoilles!

FLÖJBERG. En minä mitään nää.

HANNU. Nyt paikoilles ja tähtää, onneton!

FLÖJBERG. Jo nään. Voi, Hannu, tänä yönä siis me kuolemme --

HANNU. Sst! tähtää! -- muusta viis!

FLÖJBERG (tunteellisena). Niin hyvästi nyt, Hannu!

HANNU (lempeästi). Flöjberg!

FLÖJBERG. Voi!

(Molemmat odottavat tähtäysasennossa. Äkkiä Hannu alkaa nauraa.)

FLÖJBERG. Sa naurat?

HANNU. Naura sinäkin! Ho-hoi!

FLÖJBERG (riemastuen). Ho-hoi, ho-hoi! Ma mitä kummaa näen!

Hannu. Niin, poikaseni, värit oman väen.

(Hyppäävät vallille, tempaavat lipun ja liehuttavat sitä.)

HANNU ja FLÖJBERG. _Viva_ la Himalata, _viva_!

TASAVALLAN SOTAMIEHET. _Viva_ la Himalata, _viva_!

SATAKIELTEN SERENAADI

Jo nukkui koko leiri, unestaan kun Hannu herätettiin. Noutamaan hänt' oli tultu telttaan kenraalin. Sai vaatteet yllensä hän kiiruimmin, siit' ihmeissään, mi kumma aatos saikaan Don Pedron aivokoppaan _tähän_ aikaan. (Hän öisin aina vuoksi donnien muut seikat siirsi aamuun mieluiten.)

Don Pedro de la Pomba, tuima mies niin sodassa kuin lemmen asioissa, hän viittas istumaan. Jo Hannu ties, kun näki Pedron hahmon, että poissa ol' leikki: miettivänä kuljeskeli hän ees ja taa ja vuoroin siunaeli ja vuoroin kiroili.

»Kas, kynnen alla kuin syhyy Himalatan leijonalla», niin mietti Hannu, jääden seisomaan ja vartoin hyvään tapaan sotilaan.

»Te, kapteeni, mik' onkaan enemmän kuin isänmaa ... tai liitto ystävän ... tai rakkaus?»

»Se, herra kenraal', on kai sana kunnian.»

»Niin, ystäväni. Siis asiaan. Tää käärö kädessäni on ... nuoren Tasavallan vapaus. Don Borron omiin käsiin teidän on se vietävä. Ja tietty, vaaraton ei tehtävä. Vain yksi lupaus: te teette minkä voitte, enempää en pyydä. Kapteeni, nyt rientäkää!»

Viel' oli hetki aikaa aamuhun ja vahdinvaihtoon, ratsuinensa kun täysravia jo Hannu laski yöhön, Karl Flöjberg mukanansa, hauskaan työhön ain' yhtä valmihina. Loittonivat ja vihdoin kaukaisuuteen katosivat.

Ol' laskenehet sulkain loistehen jo lepoon linnut palmuin pimennoissa, ja metsän varjoisissa viidakoissa siell' lymyilivät pedot väijyen. Mut leipäpuissa boat riippuen ne unenhorroksissa soutelivat -- ja kaikki ilman ääret vaikenivat. Vain joskus niinkuin kuuman kostean yö painoi yli seutuin suudelman.

Soi metsän hämärähän hiljaiseen näin kavioiden kapse ainoastaan. Yö kajahteli silloin tällöin vastaan ja painui unehensa uudelleen.

He ratsastivat päivän umpehen, vain joskus hevosiaan juottaen, jos lähteensilmän keksivät he missä. Niin eläimet kuin miehet näännyksissä he hyljättyhyn paimenmajahan jäi levätäkseen hetken, painuvan kun päivä näkyi aarnioiden taa.

Y-ii, y-ii -- niin alkoi äkistään kuin huilu soida -- tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa! Se oli satakieli.

I-yy, i-aa -- niin vastas kohta toinen ääreltään. Ja toisillensa tulvan säveleitä ne iltaan heittelivät ilman teitä. Niin oli kuin ois jouhta pingoitettu puun latvast' toisehen ja laulatettu. Ne vuoroon soitti, kuuntelivat vuoroon -- jo kolmas, neljäs, viides yhtyi kuoroon. Kuin oisi soinut joka ruoko, puu! Ja tähdet syttyi yöhön, nousi kuu -- kuin maisiin sävelihin yhtyneet ois ikuisien kuoroin säveleet.

Ja miesten mieli kävi oudoks niin. He muistelivat jotain, unhoksiin jok' oli hautautunut vuotten taa -- -- --

Y-ii, y-ii, tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!

Nyt katkes laulu. Hiljaisuus taas palas, niin äkkiä kuin isku salaman ois pudottanut linnut puista alas. Mik' oli niiden? Jotain liikkuvan he tunsi ympärillään. Vavisten ja kavioillaan maata kuopien miks päristeli ratsu? Mistä pelko? Mik' oli tullut? Tuost' ei vielä selko, kun kuului viidakosta laukaus ja yössä kaikui hurja karjahdus.

»Ken ampui?»

»Tiikeri on lähimailla! Tuoll' on se.»

»Ei vaan tuolla!»

»Liekin lailla se liikkuu. Pidä varas. Maahan painu. Meist' on ja hevosista sillä vainu.»

Hui! Taasen viidakossa joku laukas. Ja samassapa metsä sylin aukas ja aarnioiden herran, tiikerin, he näki syöksähtävän esihin. Sen kultaisessa turkiss' oli verta. Se vaipui maahan, karjas vielä kerta, ja huuto viilsi yöhön pehmeään.

Se heitti henkensä. Ken ampui sen? Miss' oli metsämies? Ei missäkään hänt' ollut näkyvissä. Ihmehen kun eessä miehet seisoi parhaillaan, taas kuului risahdus.

»Kautt' taivaan, maan -- ma luulen, itse lempo liikkeess' on!»

Mut samassapa yöstä viidakon tul' esiin ... jokin ... juosten majaa kohti. Taas tiikerikö?... Ei -- vaan ... tyttö! Jäsenet puol'alastomat kuutamossa hohti kuin musta hiili. Pyssy välähteli. Siis ampuja! Kuin kissan liikkehet ja silmät. Paikallensa seisahtui, kun näki miehet. Nauroi, siritteli...

Tul' ensimmäisnä Flöjberg tajuihin: »Hänt' tiikeriksi luulin -- huomaankin, hän satakiel' on.»

Hannu sekaantui ja puisti päätään. Mutta eroomaan ei saanut tytöstä hän katsettaan.

Ja Flöjberg lauloi: »Sata-Satakieli, jos mull' ois valta, niinkuin mull' on mieli.»

Mut Satakieli, hänpä hiipien jo oli tullut miesten etehen. Hän katsoi heihin silmin kiiluvin, mut kääntyi luota tumman Flöjbergin ja liukui luokse Hannun, vaalean, ja Hannun pellavaiseen tukkahan hän hautas kätensä, siit' tempaeli ja nauroi, siritti ja silitteli.

Mut Hannu käsivarsin väkevin hän tempas Satakielen sylihin.

Ja metsästä -- iyy-iyy-iaa -- soi helkkyen: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!

Ja ystävykset seisoi vastakkain ja viha leimus heidän silmissään.

Sai Hannu viimein: »Flöjberg, lähdetään!»

»Ooh, veikkoseni, Herran haltuun vain, jos kiire!»

»Flöjberg!»

»Mene hiitehen! Sun tähtes toista kertaa naisest' en ma luovu.»

»Flöjberg!»

»Sun ja Eevan vuoksi jo monet vuodet multa hukkaan juoksi. On Satakieli mun.»

»No hyvä, lähden siis yksin. Naisen tähden, naisen tähden!»

Ja Hannu lähti yöhön yksinään ja kuume kiehui hänen veressään. Mit' oli nainen? Ystävä? --

Hiis vie, ain' oli varmin yksinäisen tie!

Mut takanaan - iyy-iyy-iaa -- hän kuuli: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!

GRANIITTIKALLIOT

Ol' aamu pohjolan ja kesäkuu ja lokit valkeat -- i-uu, i-uu! -- ne kirkueli ympärillä laivan. Viel' oli hiljaa, aamuvarhaist' aivan. Ees-taakse, laivankantta mittaellen, vain joku mister kulki haukotellen: ehk' oisi nähtävänä jotakin, kun uutta rantaa liki tultihin.

Mut yläkannellapa mietteissään mies seisoi liikkumatta. Silmillään hän edestänsä maata, rantaa haki. Mut sinen-kuultavainen taivaanlaki se yhtyi meren aavaan vihreään. Ei näkyvissä maata missäkään. Se _oli_ jossain sentään, siellä, siellä, ja vuotti -- ah, sen että todeks tiesi Kuin lähestyi hän sitä juhlamiellä!

Hans Vilhelm Pouttu oli matkamies.

Ja äkkiäpä säteet auringon tuolt' etähältä kimpos takaisin: ne taittui seinämästä kallion -- ja Hannu tunsi Suomen graniitin.

Se uskollisna uhmas tuulta, merta, ei taipunut se aikain vaiheisiin: sen löysi samana kuin jätti kerta.

Niin tuli Hannu Suomenkaupunkiin.

Siell' oli ollut kerran ennen vaan, kun poikana hän jätti kotimaan. Niin suuri sekä outo silloin -- nyt niin pieni sekä tuttu. Vierinyt siit' oli vuosia... Mut kuitenkin kaikk' kadut, torit, talot, kivetkin hänt' tuntui tervehtivän tutun tavoin. Ja taivaan kansi oli kuulas, avoin kuin silloin entisaikaan... Lehmukset ja köyhät kukkalavat pohjoiset ja monet pikku seikat -- tiesi miks ne kohta kävivät niin omaisiks. Ja ympärillä kuului tuttu kieli. Niin hyväntahtoiseksi sydän suli. Jok'ikiselle, joka vastaan tuli, ois hattuansa nostaa tehnyt mieli. Ja milloin viipyin, milloin kiirehtäin vei askel karkelossa eteenpäin.

Mut iltasella oli toista, kun hän joutui hyvään kotimaiseen seuraan: sai pyynnön pieneen iltakutsuhun hän, sattumalta, »Suomen Jalopeuraan». Siell' oli pari lapsuusystävää ja tutun tuttuja. Ja seura tää kun oli koolla, siinä huomattihin yks professori, yksi taiteilija, yks runo-, yksi proosakirjailija ja muita nimiä, jos kääntyi mihin. (Ol' aina haluttuja höystämään he pöydän nautintoja nerollansa. Myös alust' aikain otsan-hiessään he kyllä tekivätkin parastansa.) Kun pohdittihin päivän polttavaa, jo leimus monta neron salamaa. Ja lasihin kun hiukan katsottiin, nous runoilijan henki kuohuksiin ja seuran ihaillessa kalskuvia hän liikutteli hengen miljoonia. (No, ehkä hiukan halvan kurssin mukaan, mut merkille ei sitä pannut kukaan.) Sai sitten professori puheenvuoron ja raikuessa taatun naurukuoron hän alkoi kertoella juttujaan, joist' oli kuuluisa hän kautta maan. (Eik' ihmekään, kun professorin jutut ol' aina Himalataa myöten tutut!) Sai viimein taideproosa sanansijan ja kiukuksi ja harmiksi runoilijan niin kertoi herkullisen juttusen, ett' oli tuomio vain yksi: hyvä! hyvä! Mut ihmisylenkatse, _Weltschmerz_ syvä se valtas runoilijan.

Maljojen näin eessä nerokkuutta tuhlaeltiin. Poiss'olevista hiukan juoruttiin ja läsnäolevia imarreltiin. Niin päästiin vihdoin oikein tunnelmiin. Ja seuran nuorin, vasta tohtoroinut, ei intomieltään pidättää hän voinut, vaan puheita hän piti viisi, kuus ja isänmaasta pauhasi ja huus ja siitä kuinka _konttinentti_ vähän on heitä tunnustanut päivään tähän ja kuinka kadehtia sitä seuraa, jok' kunnioitti »Suomen Jalopeuraa», vois Ranska, Saksa...

Mutta syrjähän vei Hannu vanhan lapsuusystävän ja alkoi tiedustella viime säitä ja muuta joutavata. Niitä näitä kun siinä kahdenkesken kuiskaeltiin, niin lapsuusmuistojakin kosketeltiin. Niin, vanha koulu oli paikoillaan ja Aurora hän hoiti poikiaan kuin ennen. -- Luokka? Maailmalle nyt, se tietty, oli ammoin lähtenyt. Suo primukselle leivän juridiikka ja ultimuksella on estetiikka. Kaks, kolme oli päässyt kopistiksi ja pari oli pyrkimässä siksi. Ja luokan lohduttomin visapää hän viisauttaan lehtiin levittää. Kaks miestä pieksi puolueissa kieltä ja muutti kerran marraskuussa mieltä -- se oli ihmeellinen marraskuu. Myös eespäin pyrkimässä luokka muu se oli. -- Flöjbergistä kertoivat -- ain oli hänest' uudet tarinat -- hän että hänkin himojansa piinaa ja käännyttää nyt kristinuskoon Kiinaa. Niin oisko luonnostansa luopunut se tuulihattu!

Eeva?

Eeva? -- hullannut hän oli monta miestä onnetonta, mut kuinka olikaan, niin joutuikin hän rouvaks äveriään leipurin -- ja rinkeli se vasta mahti on, kun vaan se paisuttaapi kukkaron. Jo pikkuleipureita oli monta ja lisää tuli. Perhe luettiin nyt koko kaupunkinsa hienoimpiin.

Ja saarnatessa nuoren tohtorin näin vanhat muistot läpi käytihin. Ja mennyt vuosikymmen ohi kulki.

Niin, maljasessa muistoin parhaimpain siis oli jäljellä nyt sakka vain, se tunnettiin -- ei lausuttu vaan julki.

Mut suotta, sydän, rinnassa sa hakkaat, sa pieni nikkari, on turhat työs! Kaikk' ovat poltettavat laivat rakkaat. Ken leikkiin menee, kestäköön sen myös.

Mut seura jatkoi yhdess'oloaan ja suuret aatteet pääsi kunniaan. Ja mielialat sinne tänne sousi. Mut kurssi ihmisyyden, ihanteen, se ensiks varoen ja verkalleen ja vihdoin huimaavasti nousi, nousi,

Ja tämän ensi päivän jälkehen niin usein tuli Hannun mielehen: ei helppo piirtää kehää ympyräksi ja päästä jälleen lähtöpisteeseen. Jos käsi keksitähän häälyväksi ja huomatahan syrjään liukuneen -- niin paljon vaikeampi sydämen, kun rataa kestää vuosikymmenen.

Niin, mennyt nuoruus, huolettomat päivät ja kaikki, jotka kerran jälkeen jäivät, ei tavannut hän niitä milloinkaan.

Hän tapas graniittiset vuoret vaan.

JUHANNUSYÖ

Yö oli valkea ja Juhannus ja pihlajoiden tuoksu kaupungilla. Ja taivahalla illan kajastus se aamun koittoon suli. Hopeisilla se säteillänsä leikki ikkunoissa ja taloin seinillä ja puistikoissa.

Mut Hannu seisoi koulukaupungissaan ja koulumäen alla, muistelmissaan. Vuoskymmen unhottui ja jällehen hän siinä seisten oli poikanen.

Mut katoovata aikaa mitaten löi tornin kello täyden tuntisen.

Niin oli menneet vuodet unen lailla ja kohta oli koko nuoruus mailla. Niin omituiseks Hannun mieli suli.

Mit' oli aikonut hän lähteissään?

Hän oppinutko oli läksyään?

Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.

Mit' tiesikään hän elämästä nyt? Niin monet suuret unet, toivehet vain oli välkettä ja valekultaa. Ja poikki oli vanhat sitehet ja isä sekä äiti oli multaa.

Mit' oli aika hälle jättänyt? Maan, pilvet, taivaan tuulet, valon tuolla!

Niin helppo elää, keveätä kuolla.

Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan niin oli ihmeen valkeata vaan.

NUORI ANSSI

1918.

_Kaatuneiden muistolle_.

I

Kulki kylätietä nuori Anssi välkkyvänä tammisunnuntaina, kulki kuohuissaan ja tunnustellen puukkoansa sarkatakin alta. Pakkastyyni oli pyhäaamu, siinti hanki silmänkantamihin, suoraan ilmaan nousi taloin sauhut. Tutut katonharjat, kaivonvintit kohottivat lakeasta päätään. Korkealla, ylempänä muita, nousi kirkontornin kultaristi kelmeässä talviauringossa. Kirkoss' oli kaikki körttikansa, vaari, isä, äiti, lapset -- Anssi, yksin surutonna, varhaisesta aamust' asti oli kuljeskellut toisen kyläkunnan poikain kanssa salakähmäisissä askareissa.

Palas kotiansa kohti Anssi, palas kuohuissaan ja hautoellen mielessänsä kostoa ja surmaa, silmissänsä kaikki kauhunkuvat, kaikki kyläläisten kertomukset konnuuksista, tihutöistä ryssäin. Etelästä oli varmat viestit hirmutöistä verta salpaavista, viestit, että uhkas uudellensa ryssän rutto tätä Suomen maata.

Syrjäkyläss' oli harjoitettu jalon sotataidon salaisuuksiin kymmenkunta poikaa -- nuorin heistä oli Anssi, joka vanhempainsa, kautta seudun tuttuin heränneiden, tietämättä oli mennyt mukaan. Aseistus ei ollut suuren suuri: pari haulikkoa, luotipyssy, suusta syötettävä ikäloppu -- aidanseipäät, helapäiset puukot sentään täydensivät aseistuksen. Oppimestariksi oli saatu itse vallesmannin muonarenki, joka viisitoista vuotta sitten oli rakuunoissa opetellut sodankäynnin taidon, joka tiesi niinkuin viisi sormeansa, kuinka parahiten ryssä kuritetaan. Kyllin oli kauhuja jo kuultu, tullut oli toimen, toden aika, puheet pois ja kiväärihin kiinni! Tullut oli toimen aika, sillä ryssäin puolelle jo pettureita oli mennyt punaisista parvi, idän taudin tartuttama joukko. Jumal'auta, vielä nähtäisiinkin, missä miehet on ja konnat missä!

Riensi kylätietä nuori Anssi välkkyvänä tammisunnuntaina, riensi kuumana ja kuohuissansa, riensi helapäistään tunnustellen. Puolenpäivän aikaan oli määrä poikain lähteä jo liikkehelle parin peninkulman päähän, missä, asemalla, sopimuksen mukaan, pitäjistä oli miehet koolla ryssää vastaan lähtövalmiit aivan. Siellä ehkä aseet saataisihin joka mies, ja armahtakoon silloin ryöstäjäin ja murhamiesten laumaa!