Chapter 4

Vainajat, sankarivainaat, te kansan kallihit lunnaat mullassa armahan maan, mullassa syntymämaan, kuolleiks teitä en kutsua voi. Ei kuoleman kasvot oo kuni teidän on, kuoleman henkäys ei oo kuni henkäys tuo, joka teidän luotanne saapuu, kunniakummuilta maan, kummuilta sankarien. Kuolleiks teitä en kutsua voi, oi vainajat, veljet, hiljaiset asujat, peitetyt helmahan maan. Ah, eläviks yli muiden, vainajat, teitä ma kutsun, en välillämme ma nää kuilua kuoleman yön, nään teon suuren vain, joka päitänne kalpeita kruunaa valkeuteen elämän, kirkkauteen elämän. Varjoja oomme me vain, tosi on vain siellä miss' ootte, kaukana meistä ja, ah, niin liki, niin liki myös. Meidän on orjuus, maailman orjuus, maailman valhe, siellä miss' ootte te vain valkeus on, vapaus. Voittaja ainut se on, joka kerran maailman voitti. Teidän on syntymämaa, voittajat ootte te vain.

MELPOMENE

En sinun laakeris vuoks, Runotar, sinä valkea vieras, vuosia nuoruutein sulle ma luovuttanut en ilonkyyneles armaan vuoks, sinä riemujen tuoja, riemuja maailman turhiksi tuntenut vain. Siks sua etsinyt oon, Runotar, ja sun jälkiäs seuraan, kuuntelen kutsuas sun kaikista äänistä maan, että mun rintani kautt' olet antanut maailman soida, tuskien tuskan ja myös riemujen kaikkeuden, että mun kaipuuksein olet antanut luotujen kaipuun, niin että yhtä ma oon kaiken kanssa mi on koskaan kärsinyt, toivonut, sortunut auringon alla. Riemuni antanut oot, tuskani antanut oot. Yöhösi hiljaiseen minut varhain veit jo ja näytit lapselle sormellas keskellä tähtisen yön ihmiskohtalon julmat ja korkeat, ankarat tähdet. Kuiluihin sydämen myös minun katsoa soit, tuntea tuskassa riemun ja riemussa kalvavan tuskan, tuntea tyhjyyden nielevän ain' elämää. En sinun laakeris vuoks, vaan ankaran oppisi vuoksi luottaen seurannut kutsuas oon, Runotar.

THEOGNIS KYRNOKSELLE

Kaunis, Kyrnos, sa oot, kun leikistä voittaen saavut, poikien ylpeys oot, oot uni neitojen yön. Toisten eellä kun sun kiharainen hulmuvi pääsi niin veri läikähtää suonissa ukkojenkin. Ei sotaratsullakaan ole paisuvan rintasi voimaa, jalkasi kimmontaa vuorien kaurihill' ei. Ei keveämmin liitele ilmassa iskevä haukka kuin sinä kiitäissäs voittojen seppeliä päin. Ei sinun nuoruuttas ole tahrannut teko halpa, silmies loistoa ei hekkuma himmentänyt. On kevättuoksua henkäykses sekä laulua äänes, pettää mettisenkin huultesi kukkaset voi. Oot ilo vanhuutein, oi Kyrnos, lohdutus murheen, aikana maanpaonkin oot koti henkeni mun, keskellä vieraan maan olet mulle sa Megara, Hellas, keskellä helleenein vertahinen jumalain. Kaunis, Kyrnos, sa oot elämässä ja kuolossa kaunis, puolesta kunnian kun kerran sa kaatuva oot.

Siks minä laulan, Kyrnos, sun mainettas miehille Hellaan, kannan sen kauemmas kuin meri Aigeian kantanut aalloillaan on kaupin ja sankarin purtta, vuorilta Boiotian kauaksi Kaukason taa, kannan Korinthosta Kyproon ja viljavan Lydian rantaan, mist' ohi Parthien maan kulkevat Indian tiet. Vien nimes kaukaisten, tulevaisten polvien keskeen, keskeen barbarien, maihin miss' ei ikinään kauneus hurmallaan ole nostanut miehistä rintaa, maihin, miss' Eroksen mahtia tunneta ei. Niin käsivarsillaan sinut, Kyrnos, mun lauluni kantaa, vie ikiaikoihin, merten ja vuorien taa, niin että myöhäiset kansat sen kuulevat kummalla, että kerran kenttiä maan Kauneus astunut on.

RUNOKIRJE RAKASTUNEELLE GALLUKSELLE

Oi varo itseäs, Gallus, ylpeä vallaton poika! Nymfien lehtoa päin yöllä sun kulkevan näin. Ennenkuin sinä arvaatkaan, sinä vankina huokaat, kahleet ruusuiset on sinun rantehissas, on lujemmat kuin jos olis Zeus sinut kytkenyt raudoin Kaukason kalliohon. Onneton, riisuos pois miehen-toogas ja orjaltas sinä viittasi lainaa! Askeles on mitatut, aivoituksesi myös. Julmat, ankarat kahleet on käsi solmiva pieni, päivin kaipauksen, hekkuman kahlehet öin. Jättävä ystäväseuran oot, salit reettorin myöskin, vaihtava viisauden hullujen oppihin oot. On puhetaitosi vain: »sinä armahin», »kaunehin», »kallein», kaikuva ei ikinään Forumill' äänesi sun eikä sun miekkaas mainita taistossa Partheja vastaan. Polviin nousevihin et nimes mainetta vie. Mit' ei orjasi tee, sen teet sinä, orjista kurjin: suutelet kahleitas, onneton, onneton mies! Noudata ystäväs kutsua siis ja tän' iltana tullos, tullos Tusculumiin miesten sa seurahan taas. Täällä on Sixtus ja Priscus ja viisas ja kielevä Calvus, jonka sa huulilta juot viisautta runsahammin kuin olet äidinrinnoilta koskaan maitoa juonut. Ystäväs parhaimmat luonani löytävä oot. Niin tule luokseni, Gallus, ja välttäös ruusuiset kahleet keskellä ystävien tarttuos maljahas taas, niin me sun kanssasi aamun kiurun laulaissa juomme kunniaks nuoruutes kultahisen, vapahan!

OODI ALBIUKSELLE, RUNOILIJALLE

Albius, ystävä, huonot on runon vuodet. Marsin töyhtöä vain suku nuorien seuraa, kuuntele ei mitä muusat uskovat meille, kunniass' ei ole laulaja, ei isä laulun, Phoibos Apollo.

Laihoja Cereksen sota tunnoton tallaa, aurat ruostua saa sekä ruostua lyyrat. Keihäsniekkojen aika on vain sekä ahnahan kaupin. Narrien kuoroon Forumin täydeltä vastaa joukkojen kuoro.

Poissa ne on ajat, Albius, poissa ne vuodet, jolloin laulaja viel' oli mahtaja maassa, jolloin tyttöset heittivät kukkia tielles, kun nimi Delias viel' oli nuorille niinkuin kuiskaus lemmen.

Toisten toogia maineen purppura kiertää, toisten otsia kansan suosio kruunaa, Delias toista jo lempii, Kloeni toista. Yksin jäimme me, Albius, joukkojen keskeen lyyramme kanssa.

Näin minä mietin, Albius, kun tuli illoin sammuu köyhässä liedessäin, ma kun kuulen ulkoa vain torikansan »leipä ja sirkus!», kun yli kynnyksein ei pitkihin päiviin ystävä astu.

Näin minä mietin, mutta ma lyyrani tempaan: ei ole, Albius, koskaan laulaja yksin, ei runontaitaja koskaan mahtia vailla. Voimasta Muusain käy yli joukkojen päiden laulajan lento.

Laulajan arvoist' ei ole moittia aikaa, ei ole silmätä ylpeän preettorin toogaan, ei kademielin katsoa saiturin säkkiin. Laulajan aikaa ja laulajan mahtia mittaa vuossadat yksin.

Ei Runotart' ole kiehtonut purppura koskaan, marmori Paroksen tahi Indian helmet. Ah, paremmin vain harvan viittamme alta Muusat, ain' ikinuoret, tuntevat varmaan rintamme hehkun.

Albius, ystävä, kun siis laulusi kuulen, riemuiten myös tartun ma lyyrani kieliin: nuoria oomme me vielä, sen tietköhöt nuoret, tietköhöt, että on rintamme hehkuja täynnä, lauluja täynnä!

Laulamme taasen kyntäjän auransa kurkeen, laulamme taasen poikasen tyttönsä viereen, laulamme terveiksi sairaat ja nuoriksi vanhat! Itsemme laulamme, Albius, luo jumalitten kuolematonten!

KLYTHIA

Oi, Klythia, missä sa viivytkin? Jo lähteessä varjo on kypressin.

Vai pelkäätkö hohtoa kuutamon? Oi Klythia, tullut jo hetki on!

Tulin liitäen, tulin lentäen, jätin Panin ma paimeneks vuohien.

Voi herrani kuoliaaks lyödä mun, mut silloin kuolen ma tähtes sun.

Oi Klythia, kussa sun jalkas käy? Yhä vielä ei huntusi hulmua näy!

Oi Klythia, kautta Herkuleen, minä vielä sankaritöitä teen:

härän suistan satasarvi-pään, Manan koiran kuljetan elämään.

Oi Klythia, en ole orja vain, sadan miehen voiman sun sylissäs sain.

Oi Klythia, vielä ei huntuas näy, ohi lähteen jo kypressin varjo käy.

Mut ma vannon: on kuoleman oma se mies, tänä yönä jos toisen luo käy ties!

KOSTAJA

Kun synkkä Orkus mun jo niellyt on ja yhä elät iloissa sa maan, öin varjona sun luokses, uskoton, ma vielä kostajana saan.

Ja kesken lemmenöiden liekkuman sa tunteva oot kauhut kuolon yön, ja kesken Caeliuksen suudelman on sulta jähmettyvä syön.

Oi, uskoton, oi ainut armahain, ei mulle kosto kuolon rauhaa suo, ei sammuta sen tulta rinnastain ei Orkus eikä Lethen vuo.

Kun kylmä kuolo mun jo niellyt on sa elä yhä hekkumassa maan, mut kavahda, sun luokses, onneton, ma vielä vainajana saan!

ATEENAN PORVARIT

-- Ktemon, Ktesias, hei, hyvät miehet, porvarit, tulkaa, kaikki te, joille on kallis Ateenan ja nuorison parhain! Alkibiadeen koiran häntää ootteko nähneet? Ei ole lainkaan tuo kuni toisten koirien hännät, julmast' on siveyttä ja säädyllisyyttä se vastaan, kaiken pilkaks lyö, mikä arvokast' on isänmaassa. Silmiä loukkaa tuo joka kunnon miehen ja naisen! Valtioss' ei vapahass' ole tarvis kärsiä moista koiran häntää, säädyllisyyden ja kunnian uhmaa! On isänmaaton se mies, joka noin keri koiransa hännän, unhoittain, mihin velvoittaa tavat es'isiemme. Sappeni kiehuu, Herkules vieköön, kun minä nään vain Alkibiadeen, tuon epäkelvon, vintiö-koiran juoksevan nurkillain tai kulkevan herransa jälkeen! Nuorison villitseepi se mies sekä vie jumaluskon, kaiken vie lokahan, jok' on ollut kallista meille, kaiken, jok' oli kansamme turvana Xerxestä vastaan. Porvarit, pois isänmaasta se mies, pois Alkibiades! -- Lausui suutari Keifas ja vimmalla lestinsä heitti Alkibiadeen koiran jälkehen. Porvarit myönsi. ett' oli suutari Keifaalla oikea mieli ja kieli, ett' oli Alkibiadeen koiralla säädytön häntä, ett' oli vaarassa maa sekä vaarassa nuorison parhain. Alkibiades myös sanat kuuli suutari Keifaan, koiransa luokseen kutsui ja nauraen purtehen astui, silkkiset purjeet nosti ja lasketti Arkipelagiin, ystävän luo, tyrannin, joka hallitsi Aasian mailla.

YSTÄVÄT

-- Maecenas, olet mulle sa muusain jälkehen rakkain! Oot runon tuomari ollut, et elon pienien harhain, et ole koskaan tuominnut Filippoitani liioin, et kysynyt nimen loistoa silloin, et sukujuurta, kun valittus sinä, ylpeä, kerran pöytähäs kutsuit. Runsas kuin kätes ollut on, on rintasi ollut. Tunnen sun hymyssäs Epikuroksen sekä Stoan, viisauden, joka koskaan ei ole jättänyt miestä, kun ilo jättänyt on, rakastettu ja ystävät kaikki. Ei hymys pettänyt silloin, kun sua vaimosi petti Caesarin, ystäväs, kanssa ja kun yli Forumin kulkein kuulla sa sait ivanaurun ja raa'an, ilkkuvan pilkan. Ei hymys pettänyt, kun tuli sairaus, kun tuli vanhuus, kun ilot kerkeän nuoruuden oli muistoa yksin, kun Manan mailta jo lankesi tiellesi kuoleman varjo. Oot samanlaisna sa ottanut vastaan onnen ja murheen, en sinun silmissäs ole nähnyt pelkoa koskaan, kuullut en huuliltas minä milloinkaan valitusta. Oot elonkypsänä Maecenas myös kuolohon kypsä. Et ole joukkojen, et ole Caesarin suosion orja, et ole koskaan vaihtanut viisauttas puhetaitoon, harvat on sanas ollehet aina ja painavat aina. Maecenas, jo on tukkasi harmaa, silmäs heikot, mutta sun mieles on, kuin viisautes, ikinuori. Kharon kun sinut kerran vie, sinun kanssasi lähden. Orkuksessakin lohtuna on Epikuros ja Stoa, on hymys hiljainen, joka niin lumos ystävän mielen. Tyhjää vain hymys rinnalla on minun oodini olleet. Muusain seppelen siks tänä iltana luovutan sulle. -- Näin puhui Flaccus ja nauraen painoi ystävän päähän orvokkiseppelen, jonk' oli Tiburin metsistä tuonut, nousi ja maljansa nosti ja Sapphon tahtihin lausui lennolla ystävän kunniaks raikkaan kaikuvan oodin. Lankesi verkkaan yö yli Esquiliaen, yli Rooman, suurina syttyi tähtien soihdut, mut yhä istui ystävät koitossa aamun ja muistojen maljoja vaihtoi.

SYDÄN JA KUOLEMA

Tapas kerran Kuolema matkallaan, tapas Sydämen täydessä kukassaan.

Ei viikatetta hän nostanut, oli rakkaus Kuoleman vanginnut.

-- Tule luokseni, laps', ole armahain! Maan pääll' ei lemmessä vertaistain.

-- En tule, en tule, mun toinen jo vei, minun lempeni sinulle kuulu ei.

Sen toisen Kuoleman viikate löi, sillä Sydäntä Kuolema ikävöi.

Taas Kuolema retkellä maailman näki Sydämen yhäti kukkivan.

-- Minun rakkaus, lapsi, sun luoksesi toi. Viel' etkö sa, laps, mua lempiä voi?

-- En voi, en voi, oma toisen jo oon, vie toinen mun untensa kartanoon.

Sen toisen lemmen Kuolema vei, sillä Kuoleman rakkaus väsynyt ei.

Niin vihdoin Kuolema retkellään tapas Sydämen myöhässä syksyssään.

-- Sua kolmatta kertaa jo luokseni hain. Nyt lähdethän, lapsi, mun seurassain?

-- En lähde, mull' on oma kärsimyksein, minä Murheen morsiuskruunun jo tein.

Ja Kuolema jatkoi kulkuaan, maan päältä etsien armastaan.

Mut ajasta aikaan ikuiseen ei saanut hän Sydäntä omakseen.

SYDÄN

-- Miss' olet sa ollut, sydämein? Et ollut luonani yötä.

-- Minä kuutamossa matkan tein kevättuulen tuoksuvan myötä.

-- Oi kerro, kuss' olet ollutkaan ja kunne sun tuuli kantoi?

-- Se vei minut ylitse kukkivan maan, se minulle siivet antoi.

-- Sano, minne sa matkasit, sydämein, kevätyössä tuulien tiellä?

-- Taa armaan oven ma matkan tein ja itkin aamuhun siellä.

MINÄ LAULAN SUN ILTASI TÄHTIHIN

Minä laulan sun iltasi tähtihin ja sun yöhösi kuutamoita, minä laulan sun aamuhus, armahin, kevätkiuruja, purppuroita.

Minä laulan sun kätees kukkasen, kun silmäsi surusta kastuu, teen ruusutarhaksi tienoon sen, missä jalkas pieni astuu.

Minä laulan loitolle maailman, minä vien sinut kotihis uuteen: minä laulan sun sielusi valkean yli aikojen ikuisuuteen.

ONNI

-- Ken olet sa, outo ja hiljainen, joka istut mun yössäni valvoen?

-- Olen Elämän Onni ma nimeltäin. Tulen kerran ma luokse jokaisen näin.

-- Olen usein ma unessa nähnyt sun. Miten löysit sa korvesta tupani mun?

-- Tulin Murheen polkuja seuraten -- ne päättyivät ovesi etehen.

-- Oi Onni, mun rintani kodikses tee! Sinun vierelläs yöni valkenee.

-- Oi Lapsi, ma kotia tunne en. Olen omasi muistaen, toivoen.

KIURU

Oi kiuru, kiuru, mun kodiksein, sinä laulat maailman aavan, sinä laulat lepoon mun sydämein ja umpeen rintani haavan! Minä kosketan maata käsilläin -- veret kaipuun sielläkin kulkee. Haen taivaan valoa silmilläin -- se mun sinensä syliin sulkee.

Oi kiuru, niin olet vihreän maan ja sinisen taivaan tuonut ja sun kehoitukses kuullessaan on mun rintani kahleensa luonut. Sinä annat äänen mun riemullein ja sanat mun sieluni vaivaan, oi kiuru, kiuru, mun kodiksein sinä annat maan ja taivaan!

ELEGIA VARJOLLENI

Paljon, oi varjoni, on isännältäs riistänyt aika, viekkaasti rosvonnut on ohi kiitäessään, ottanut on lelut parhaimmat, on hyrrän ja pallon, venheeni kaarnaiset, lentävät leijanikin, annahan ensimmäisen, ken ensi suudelman salli, ensimmäisnä ken sai poskeni hehkumahan, ottanut on ens ystävän myös, ens uskotun, jonka kanss' oli yhteiset läksyt ja haavehet myös. Ah, vähemmän omistan minä nyt kuin aikana, jolloin kilvan mun rinnallain kenttiä karkaelit taikka kun vierelläin sinä kuutamon välkkeessä vuotit lapsuuden lemmittyäin, nuoruuden morsiantain tai ens kertoja kun runontyössä sa kanssani valvoit, valvoit, uskollinen, ääressä lamppuni mun, kunnes ikkunan kautta jo katsoi nouseva aamu, tähtiä sammuttaen taivaalla talvisen yön. Ken nyt uskoiskaan, ett' oon minä rikkahamp' ollut -- viel ajan muistatko tuon? --, rikkaampi Kroisostakin, kerran, kun punas aamu mun unteni pursia vielä, loi vanan kultaisen, helmiä hohtelevan, kulkea unteni haaksien kauas maailman ääriin aarteita etsimähän, kauaksi taa ulappain. Sammunut aamu jo on ja jo illan tähteä vuotan, purteni ei palanneet, kaikk' unen aartehet jäi. Miss' on nyt kulta ja elfenluu minun linnaani varten, miss' unen täyttymys on, miss' elon täyttymys on?

Varjoni, varjoni, köyhäks on kovin herrasi tullut, vuosilta ainoastaan tyhjiltä rikkahammaks. Etsi jo joutuin itselles toinen ja suurempi herra, vaihettaa isäntää aika jo oisikin sun, ettet syyttää vois mua kerran, ett' eloniltas kurjana palvella sait tyhjän sa varjona vain!

KYLMÄ TÄHTI

Elämäni kylmä tähti, kiitokseni kannan sulle. Aurinko ja lämpö lähti, mutta valos riittää mulle. Valaiset mun hankitieni, tähti kirkas, tähti pieni. Epätoivon korpehen syvään viet mun, tähtönen. Mutta mulle voimas lainaa, tahdon läpi korven painaa, päästä valoon, tietohon, missä kaikki yhtä on, lämpö, kylmyys, riemu, suru, löytää totuudesta murun, alla tuskan puristuksen nähdä kaiken sovituksen. Kylmä tähti yllä tieni, tähti kirkas, tähti pieni, ohjaa aina askeltani! Sulle kuulun kuollessani!

VERENPUNAINEN PENSAS

Jo vuotaa maahan suven tumma veri, se valuu, valuu, lakkaamatta, hiljaa. Sen voiman kerran uusi kevät peri, sen veri ruokkii uuden suven viljaa.

Niin auetkaa, niin vuotakaa, te haavat! Sun onnes olkoon yksin tuskas kantaa. Sun voimastasi toiset voiman saavat, mut sinun täytyy ensin veres antaa.

SISARSIELU

Mun edessäni epätoivon nielu, mun otsallani kaikki kukat maan: oi lienetkö sa jossain, sisarsielu, jok' ymmärtäisit minut kokonaan?

Jos ikihyvyys eläviä johtais, jos Rakkaus ois luotuin kohtalo, mun silmäni sun armaan silmäs kohtais. Mut kun sa synnyt, olen kuollut jo.

YKSINÄISYYS

Oi Yksinäisyys, sinun nimes muinen kuin lemmityn mun kukki huulillani, kuin uneksiva aamu toukokuinen sa viivyit hurmaa huokuin rinnallani.

Ja unten, odotusten maljan täyden sa mulle kannoit keväimeni aikaan. Mun vuoteni, jo iltaa kohti käyden, kuin toisenlaiseks muuttumaan sun saikaan!

En löydä kevätöistä katsettasi, en löydä enää unelmaisi taikaa. Nyt istuu huuhkaja sun olallasi ja tietää syksyä ja surun aikaa.

SONETTI TULEVAISUUDEN RUNOILIJOILLE

(Sully-Prudhomme'in mukaan)

Oi runoilijat ajan tulevan, te meitä haudoissamme muistakaatte. Te soihdun kauemmaksi viedä saatte ja laulun löydätte te suuremman.

Niin kerran ihmiskunnan Kaanaahan vuossatain korvesta te kulkekaatte, te voittajat, myös sinne kantakaatte, mit' uneksimme yömme aikahan.

Kun vihan henki kantoi valtikkaa ja sodan hurmehesta kastui maa, me rinnan rakkaudesta laulun teimme.

Te viette laulun valoon ikuiseen. Me laulamme sen mykkään pimeyteen ja mukanamme hautaamme sen veimme.

KÄDET

Te kädet armaat, aikaan keväimeni te teitte lemmikeistä seppeleen. Kuin nopeasti kevään unet meni ja syksyn vakavuus sai sydämeen!

Te kädet armaat, saapui surut, huolet ja elon päivän helle polttavin. Mun kuormastani kannoitte te puolet, pois polton veitte sormin viilehin.

Te kädet armaat, teidän tukeanne sain kokea ma kesken myrskyjen. Te kunne osoititte sormellanne näin tuikkivan ma tähden kaukaisen.

Te kädet armaat, mykät vaalijani, mua talven pimeään te seuratkaa. Te kädet armaat, kerran kuoltuani mun silmäni te uneen sulkekaa!

SOIHDUNKANTAJAT

Sa soihtu, kauas kaaokseen sun viemme päällä päämme. Päin astumme me pimeyteen ja tyhjyyden me näämme. Mut vanan jätät välkkyvän, miss', soihtu, auot yötä. Hän näkee meitä enemmän, ken seuraa meidän myötä.

Hän näkee valon edessään, mit' emme koskaan nää me, tien löytää yönsä hämärään, me tietä vaille jäämme. Mut soihtuamme kantaen ei uuvu askeleemme. Vuossatain kautta kansojen me valonpiirin teemme.

Sa, soihtu, yössä loistaos, sa säen jumaluuden, tiet tulevaisten johtaos ain' uskoon ajan uuden, sa jumalsilmän välähdys, sa ikuisuuden laina! On elomme vain henkäys, sa, soihtu, loistat aina.

Pois kuihtuu kädet kantajain, et sammu soihtu pyhä, vaan haudoillamme loimahtain sun liekkis loistaa yhä. Mit' annat, muille antanet, et meille yömme teillä: on toivottomat sydämet ja kädet vahvat meillä.

KUOLLEET

Veljet, sisaret maailmalla, kantajat epätoivon ja surun, kysyjät kylmien tähtien alla, etsitte mullasta totuuden murun,

elävät, yössä vaellatte, sokkoina lyötte te toisianne, kyynelin kätenne kostutatte, verellä askelet astumanne.

Etsivät lapset elämän teillä, kaukana meistä ja lähellä meitä, taisto on teillä ja lepo on meillä. Hiljaisuudessa vuotamme teitä.

Etäällä teistä totuus kulkee, näkyä näätte vain kangastavaa. Kuolema silmät sokeat sulkee, kuolema silmät näkevät avaa.

Kuolleet katsovat jumaluuteen -- tomumme nukkuu ainoastaan. Ikuisuudesta ikuisuuteen totuus on tullut meitä vastaan.

Kuolleet silmät valvovat aina, näkevät Hyvyyden valkean valon. Ei niitä tomun raukeus paina, petä ei loimotus maailman palon.

Poissa on sokea tahto ja kaipuu, sydämen levoton ikävä poissa. Huulilta hämärä kysyntä haipuu totuuden ikuisten aamujen koissa.

Veljet, sisaret maailmalla, kaukana meistä ja lähellä meitä, kulkijat kylmien tähtien alla, hiljaisuudessa vuotamme teitä.

Laulamme elävät kuoleman rauhaan, sokeat veljemme valoon uuteen, etsivät sydämet lepoon lauhaan, kotihin, kotihin, jumaluuteen!

LOTHOS

Oi Lothos, unhon antaja, sa neitsyt Nirvanan, sa hiljaisuuden lupaus oot kesken pauhinan, sa pyhän virran kasvatti, sa kaiho maailmain, sua halaan huulin janoisin, sua yksin uskon vain.

Ma kesken Karman taistelun ja epätoivon työn ja kesken päivän heltehen ja kärsimyksen yön sun tuoksus olen tuntenut, sun tuoksus kaukaisen kun illan kasteen-viileän, kuin illan ikuisen.

Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa, sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa. Mun sieluni niin uupunut on vaelluksiin maan. Sun kalkistasi, ainoinen, vain lohdutuksen saan.

Mua painaa muistot eilisen ja toivot huomenen. Maan pääll' on muisto ikuinen ja toivo ikuinen. Oi Lothos, väsyin muistamaan ja väsyin toivomaan, oi, unohduksen autuuden juon huuliltasi vaan!

Vuossata vaihtuu toisehen, vuostuhat toisehen, ah, elämä on loputon, sen kulku ikuinen. Oi pelasta mun sieluni sun syliis hiljaiseen, pois jumaluuteen, Nirvanaan, pois uneen, unheeseen!

KUOLEMAN VIRRALLA

Näin unen yöllä: jo kaukana Kharonin purressa seisoin, katselin päin elämän rantaa ma loittonevaa. Laskevan illan loimossa näin minä maailman vielä, mutta mun rinnassain kaipaus syttynyt ei enkä ma toivonut ett' olis kääntynyt kuoleman pursi, jäänyt ei sydämein riemuihin elämän. Yhtään en mukanain minä muistoa kallista vienyt. Niinkuin saavuinkin, köyhänä lähdin ma myös. Tyhjyyden opin vain minä tuntemahan elämässä, kuoleman kouluksi näin maailman ainoastaan. Kaipuutonna ma kuoleman purressa seurasin, kuinka maailma verkalleen sammui usvihin pois. Kuin vapaus minun sieluni täytti: jo käyty on koulu, sieluni, tarvis ei oppia sun enempää! Katseen käänsin ja näin minä kuoleman kalliorannat helmassa hiljaisen yön nousevan tähtiä päin. Syttyi sielussain kuni kaukahinen kotimuisto: keskellä maailman, kuinka sun unhoitin, oi koti hiljainen, mykän sieluni syntymäseutu? Koskaan maailmaan kuinka ma eksynyt oon! Niin yli kuoleman virran vei minut Kharonin venhe, ääneti verkalleen vei kotirantahan mun.

EPITAAFEJA

_Filosofin hauta_