Part 8

Hanna sulki nämä molemmat kirjeet ja pani ne hotellinoven viereiseen postilaatikkoon. Sitten hän palasi huoneeseensa rauhoittuneena ja melkein tyytyväisenä. Nyt hänellä oli taasen hiukan toivoa, eikä ihminen enempää tarvitsekaan saadakseen voimia kestämään elämän koulussa. Seuranainen; — tämän ajatuksen hän sai kirjoittaessaan, samoin kuin sen, että Dori täti antaisi hänelle suosituksen ja auttaisi häntä tämän uuden tuuman toteuttamisessa. Hän ei ollut enää niin yksin. Miksei hän ennen ollut huomannut kirjoittaa vanhalle ystävälleen? Myöskin hänen Ewaldille kirjoittamansa kirje jätti mieleen rauhoittavan tunteen... kuten aina hyvän työn tekeminen. Ewald ei ole enää yhtä onneton tietäessään, ettei vaimonsa lopulta kuitenkaan ollut uskoton.

Rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan hän kirjoitti seuraavan ilmoituksen: »Nuori neiti, osaava täydellisesti saksaa, ranskaa ja englantia, etevä pianisti, hakee paikkaa seuranaisena, mieluimmin ulkomailla. Vastausta odottaa S.T.R. N:o 75 _poste restante_. Wien.» Hän vei tämän ilmoituksen useaan lehteen, ja hänen ajatuksensa keskittyivät nyt postitoimiston ympärille, josta hän odotti tärkeitä tietoja.

Hän saattoi jo neljäntenä päivänä odottaa tiedonantoja. Levottomana hän meni postikonttoriin. Monta kertaa eksyttyään hän vihdoin löysi _poste restante_ osaston. Käytävässä hän tapasi useita, jotka lukivat kirjeitään. Hän avasi asianomaisen oven ja astui sisään.

Hetkisen odotuksen jälkeen oli hänen vuoronsa.

»A.Z. N:o 20?» sanoi hän vavisten.

Postivirkailija otti levollisesti esiin pakan kirjeitä ja silmäili noin kolmeakymmentä päällekirjoitusta.

»Ei ole», vastasi hän yhtä levollisesti ja pani kirjeet takaisin A-osastoon.

»Entä S.T.R. N:o 75?» kysyi Hanna vielä kerran.

Uusi pakka otettiin esiin.

»Ei tässäkään.»

Raskain mielin Hanna poistui ja lohdutti itseään sillä, että huomenna onnistuu paremmin.

Neljännellä kerralla hänen alettuaan jo tottua vastaukseen: »Ei mitään», otti postivirkailija yhtä välinpitämättömästi kirjeitä kummastakin pinkasta ja ojensi ne Hannalle.

Kirjeitä oli neljä. Hanna otti ne vastaan sykkivin sydämin ja riensi ulos katsomatta niihin. Hän istuutui odottaviin vaunuihin, käski kuskin ajaa hotelliin ja alkoi tarkastella päällekirjoituksia. Yksi niistä oli Dori tädiltä, hän tunsi heti käsialan. Nuo kolme muuta olivat Wienistä, eikä Hanna tuntenut käsialoja. Ne hän luki ensin. Mutta niissä ei ollut mitään mielenkiintoista. Ensimäinen oli paikanvälitystoimistosta ohjelmineen; toisessa tarjottiin taloudenhoitajattaren toimi ja kysyttiin, osasiko hän keittää ruokaa; kolmannessa pyydettiin häntä lähettämään todistuksensa ja suosituksensa mukanaseuraavalla osoitteella.

Sitten hän avasi Dori tädin kirjeen. Tätä hän juuri oli niin levottomasti odotellut. Hän levitti paperin. Siinä oli vain muutamia rivejä otsakirjoituksetta. Ensi silmäykseltä Hanna saattoi jo huomata ettei kirje tuonut lohtua. Kirjeen ulkonäöstä voi jo päättää, mitä se tuo, vaikkei se vielä ole puhunutkaan. Kenraalitar kirjoitti todellakin seuraavasti:

»Minua ihmetyttää, että langennut henkilö, joka käytöksellään on tuottanut minulle häpeää, vielä rohkenee kirjoittaa minulle ja rukoilla myötätuntoani. Onneton kohtalo on sellaisessa tapauksessa todistuksena Jumalan oikeudentunnosta, sillä Jumalan käsi osuu kaikkiin rikollisiin. Jos useampia kirjeitä saapuu, heitetään ne avaamattomina tuleen.

Dorothea von Orfalvy.»

Surun valtaamana ja katkerin mielin Hanna rypisti kirjeen. Sen kirjoittaja oli varmaankin ylpeillyt siitä. Sehän osoitti arvokkuutta, oikeutettua ankaruutta, ja oli samalla jumalallisen oikeuden mukainen rangaistus. Kenraalitar varmaankin onnitteli itseään osoittamastaan luonteenlujuudesta. Ehkä hän hetkisen oli taistellut ja toivonut voivansa ojentaa rukoilevalle kätensä, mutta oli sitten voittanut heikkoutensa ja ilmituonut oikeutetun ylenkatseensa.

XVIII.

Ewald Ballmann ei ollut saanutkaan vaimonsa kirjettä. Hän ei ollut kuullut myöskään mitään vaimoraukkansa kirjeestä kummitädilleen. Molempien kirjeiden saapuessa pikkukaupunkiin oli Ewald Ballmann matkustanut pois, jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kirje palautettiin Wieniin, ja kun lähettäjän nimeä ei saatu selville kirjeen sisällyksestä, hävitettiin se postikonttorissa satojen muiden kanssa, jotka eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa.

Vaimonsa kadottaminen oli Ballmannille kova isku, ja siihen yhdistyvä häpeä tuntui hänestä mahdottomalta kantaa. Mitenkä hän voisi näyttäytyä tuttujensa parissa? Mitenkä hän saattaisi hoitaa virkaansa, pitää luentojansa, kun kaikki pikkukaupungin juorunhaluiset tiesivät hänen kohtalostaan?... Sillä mistä muusta puhuttaisiinkaan perheissä ja kahvikesteissä kuin juuri kauniin Hanna Ballmannin karkaamisesta?

Hän ei voinut ymmärtää tätä. Hänen rauhaisa, hauska kotinsa oli sortunut.

Hannan karkaamisen jälkeisenä päivällä hän ilmoitti olevansa sairas, ja sairas hän todella olikin. Hänellä oli kuumepuistatuksia, ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Dori täti oli mitään aavistamatta tullut hakemaan Hannaa kävelylle.

»Missä on rouvasi, hyvä ystävä?» kysyi hän astuen sisään.

Ballmann nousi sohvalta, jolla oli maannut. Vanha rouva huomasi silloin vasta, miten murtuneen näköinen hän oli.

»Jumalan tähden! Oletko sairas?»

Ballmannin suuri tuska ja suru purkautui nyt vihana hänen edessään seisovaa vastaan. Hänellehän hän oli uskonut vaimonsa ja hänen hoidossaan Hanna oli syöksynyt turmioon. Katkeran vihansa valtaamana hän lähestyi kenraalitarta. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen taaksepäin ja kysyi uudestaan:

»Missä on vaimosi?»

»Minulla ei ole vaimoa. Hänet on syösty turmioon...»

»Oletko suunniltasi?»

»Olin silloin, kun uskoin nuoren vaimo raukkani..» Hänellä oli kova sana huulilla, mutta hän hillitsi itsensä... »maailmannaisen huostaan.»

»Mutta selitä toki...»

»Ei ole mitä selittää... Olen niin sanomattoman onneton... miksi vielä koskea häpeääni? Minulla ei ole teille mitään sanottavana. Minä vihaan teitä... ja tahdon olla yksin.»

Hänen silmänsä paloivat, hänen ruumiinsa vapisi, ja hän osoitti ovea. Kauhun valtaamana kenraalitar syöksyi ulos. Ulommassa huoneessa hän tapasi palvelustytön.

»Sano minulle, Betti, mitä on tapahtunut... Onko herra sairas, entä missä on Hanna?»

»Oi, armollinen rouva, rouva meni pois eilen illalla.»

»Mitä sinä sanot?»

»Portinvartian vaimo näki hänen hiipivän pois, eikä hän ole tullut takaisin. Herra on itkenyt koko yön tuolla; saatoin kuulla sen oven läpi. Vasta aamulla hän meni sänkykamariin ja heittäytyi vuoteelle — ja olen nähnyt, että kaikki laatikot ovat avatut ja että paperipalasia on lattialla. Aamiaistakaan ei herra ole tahtonut, raukka. Vein hänelle kahvia, mutta ei hän siihen koskenutkaan.»

Kenraalitar kuunteli kauhuissaan. Hänen epäluulonsa kohdistuivat heti Edelbergiin, sillä terävällä katseellaan hän oli huomannut asiain tilan; mutta hän ei ollut siitä välittänyt, eikä ollut voinut aavistaakaan, että siitä sukeutuisi täydellinen häväistysjuttu. Ehkä hänen leväperäisyydessään oli moittimisen syytä, ja siksi hänen vihansa nuorta rouvaa kohtaan oli sitäkin rajumpi. Ainoa mitä hän nyt saattoi tehdä, oli hänen mielestään vihansa ja halveksumisensa näyttäminen maailmalle, sillä hän tahtoi osoittaa omaavansa järkkymättömät mielipiteet. Hänen silmissään ei Hanna koskaan saisi armoa — sitä vaati hänen oma arvonsa. Tämän sortuneen kodin raunioissa, kodin, josta onneton oli paennut ja jossa hyljätty puoliso itki, rouva von Orfalvy ajatteli ainoastaan omaa mainettaan. Mikä ikävä, alentava juttu!

Ballmann ilmoittautui monena päivänä sairaaksi. Hän vietti päivänsä synkissä mietteissä. Hänestä tuntui mahdottomalta ryhtyä jälleen työhönsä. Silloin tulikin pelastus. Tavallisesti seuraa elämässä onnettomuutta uusi onnettomuus, mutta niin ei tapahtunut Ewaldille. Häntä ei kohdannut mikään uusi onnettomuus, päinvastoin alkoi onni hänelle hymyillä. Vanha setä, jonka perillinen hän oli, mutta jota hän ei ensinkään tuntenut, joten hänen kuolemansa ei voinut vaikuttaa häneen masentavasti, veti viimeisen henkäyksensä hiukan ennen Hannan pakoa, ja neljäntenä päivänä tämän jälkeen Ballmann sai tiedon siitä, että oli ainoana perillisenä perinyt melkoisen omaisuuden, omaisuuden, joka oli kymmenkertaisesti suurempi hänen odottamaansa.

Tämä lievensi hänen tuskaansa, sillä nyt hänen ei tarvinnut jatkaa elämäänsä entiseen tapaan ja oleskella sellaisten ihmisten joukossa, jotka tunsivat hänen häpeänsä. Hän päätti lähteä matkoille. Hän olikin kauan toivonut voivansa matkustaa vieraisiin maihin ja hän tunsi, että matkustaminen vaimentaisi hänen sydämensuruansa.

Heti saatuaan mainitun tiedonannon hän meni johtajan puheille ja pyysi eroa virastaan. Kaikeksi onneksi oli loma-aika aivan lähellä, joten Ewald saattoi vaikeuksitta heti jättää paikkansa. Käymättä kenenkään luona — Dori tätiä hän ei mistään hinnasta halunnut nähdä — ja jättämättä edes osoitettaan hän lähti seuraavana päivänä kaupungista. Hänen matkansa ensimäisenä päämääränä oli Frankfurt am Main, jossa hänen setänsä oli kuollut, ja siellä hän sai nostaa perintönsä. Siihen kuului kaksi suurta taloa. Hän järjesti asiansa ja muutaman viikon kuluttua hän matkusti Hampuriin, missä astui ensimäiseen New-Yorkiin menevään laivaan, sillä hän tahtoi ainiaaksi jättää »vanhan maailman» selkänsä taa.

XIX.

Tätä seuraava aika oli Hannalle hyvin katkera. Hän taisteli olemassaolonsa puolesta viimeisensä ponnistaen, yksin ja hyljättynä, omaisuus huventuneena pariin guldeniin. Hän oli turhaan kirjevaihdossa niiden henkilöiden kanssa, jotka olivat vastanneet hänen ilmoitukseensa, hän ilmoittautui muihin paikanvälitystoimistoihin päästäkseen antamaan soittotunteja, mutta sai yhden ainoan tarjouksen ja sekin kolmekymmentä kreutseria tunnilta. Hän kävi kyselemässä useilta täyshoitolain johtajattarilta, mutta joka paikassa hän sai kieltävän vastauksen.

Sitten hän kulki puodista puotiin tiedustelemassa myyjättären paikkaa, mutta turhaan. Näissä pettymyksissä häntä ylläpiti kuitenkin aina toivonkipinä: alotetut keskustelut, annettu lupaus, odotettu kirje, mutta aina hän sai lopulta kieltävän vastauksen. Näin hän vietti pari tuskaista viikkoa. Komea matkalaukku oli jo myyty, ja maksettuaan laskunsa oli hänellä jäljellä ainoastaan noin kaksikymmentä guldenia — mutta miten kauan ne kestäisivät, entä mihin hän sitten ryhtyisi?

Eräänä päivänä, kun hän jo oli lopen väsynyt turhaan kiertokulkuunsa paikan saamiseksi, hän näki »Fremdenblattissa» seuraavan ilmoituksen: »Myyjätärtä haetaan. Vaatimukset: hauska ulkomuoto ja ranskankielen taito. Ilmoittauduttava vaatetusliikkeessä, Grabenin ja Bogner-kadun kulmassa.»

Hanna meni sinne. Kun hän saapui komeaan liikkeeseen, riensi eräs apulainen toimessaan häntä vastaan.

»Mitä saisi olla?»

»Kiitos, ei mitään. Olen myyjätär. Haen paikkaa ja näin ilmoituksen lehdessä...»

Kauppa-apulainen muuttui heti käytökseltään ja vastasi:

»Vai niin... odottakaa sitten hetkinen, johtaja ei ole täällä nyt, mutta kyllä hän saapuu puolen tunnin kuluessa.»

Odottaa, yhä vain odottaa — mutta siihen oli Hanna jo tottunut. Hän istuutui penkille seinänviereen kaikenlaisten vaatteitten, nuttujen ja aamutakkien taakse. Mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja hänen kultakirjaillulle aamutakilleen... mutta miksi muistella sitä. Mikä tulikaan hänen kohtalonsa olemaan? Hän katseli noita nuoria tyttöjä, jotka näyttelivät ostajille tavaroita tai pukeutuivat erilaisiin päällystakkeihin ja nuttuihin avustaakseen vaateliaita ostajia. Tuoko olisi hänenkin osansa? Se ei ollut suinkaan houkuttelevaa, ja sitäpaitsi, eihän ollut sanottu, että hänet otettaisiin. Hyvin todenmukaista oli, että hänen taas täytyisi lähteä tyhjin toimin... hänen, joka oli ollut niin hemmoteltu, niin monipuolinen, niin kaunis, nuori rouva... Näin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, kun kauppa-apulainen jälleen tuli hänen luokseen.

»Kas niin, neiti, nyt on johtaja saapunut. Tulkaa kanssani.»

Hanna nousi ja seurasi opastaan useiden tavaroita täynnä olevain huoneiden kautta konttoriin.

»Herra johtaja, täällä on taasen eräs sanomalehti-ilmoituksen johdosta», ilmoitti apulainen.

Kauppias, joka oli lihava ja vanhanpuoleinen, nosti katseensa avatusta tilikirjasta.

»Hyvä! Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen.» Ja hän jatkoi laskujaan.

Hanna odotti. Vihdoin johtaja pani kynän pois, nojasi kyynärpäät pulpettia vasten ja pyysi, katsottuaan Hannaa kiireestä kantapäähän, häntä tulemaan lähemmäksi.

»Oletteko ollut palveluksessa ennen?»

»En, en koskaan, mutta kun osaan ranskaa sekä myöskin englantia, niin...»

»Myöskin englantia! Sepä hyvä. Mitä ulkomuotoonne tulee, sopii se erinomaisesti tähän paikkaan. Solakka, kaunis vartalo... hyvä, hyvä. Mutta minä tarvitsen sellaisen henkilön, joka heti voi ryhtyä palvelukseen, minulla ei nyt ole ketään varsinaista koettelijaa.»

»Minä voin kyllä ryhtyä heti», vastasi Hanna.

Kauppa tehtiin. Hanna sai paikan ja seuraavana päivänä hänen tuli alottaa. Hän sai kuukaudessa palkkaa neljäkymmentä guldenia ja päivällisen. Asunnon, aamiaisen, pesun ja vaatteet, lukuunottamatta mustaa silkkileninkiä, jota käytettiin liikkeessä, hän sai kustantaa omasta palkastaan. Päivällisen hän tuli syömään yhdessä muun palveluskunnan kanssa viereisessä varastohuoneessa. Kello puoli kahdeksan aamulla tuli hänen saapua ja viipyä kello kahdeksaan illalla; hänen toimeensa kuului koetella erilaisia vaatetuksia, puhella muukalaisten kanssa ranskaa ja englantia sekä mennä heidän asuntoihinsa koettamaan ja näyttämään vaatetavaroita. Palvelija tuli aina kantamaan suuret pahvikotelot.

Helpotuksesta huoahtaen Hanna lähti liikkeestä. Paikka ei tosin ollut loistava, mutta hän ansaitsi siinä jokapäiväisen leipänsä rehellisellä tavalla. Sitä paitsi olisi hänellä sittemmin tiet avoinna, ja jo lapsuudesta saakka oli hänen päässään pyörinyt, että hän elämän arpajaisissa oli saava voittonumeron.

XX.

Hanna oli »palvellut» muutamia kuukausia. Hänen mies- ja naistoverinsa liikkeessä eivät pitäneet hänestä. Hän oli niin suljettu, hiljainen ja surullinen. Toverit nimittivät häntä »lumotuksi prinsessaksi», ja siksi hän tunsikin itsensä. Ellei häntä pian vapautettaisi, ajatteli hän, niin hän menehtyisi, sillä häntä ympäröivä ilma tuntui niin tukahuttavalta.

Hotellin hän oli sen kalleuden takia vaihtanut kalustettuun yksityishuoneeseen, ja kun hänen varansa eivät suoneet hänen maksaa asunnostaan enempää kuin kymmenen guldenia kuukaudessa, täytyi hänen tyytyä kurjaan huoneeseen köyhän perheen luona, jonka hän oli löytänyt kaukaisesta esikaupungista. Hänen oli ollut hyvin vaikeata saada asuntoa, sillä missään ei tahdottu ottaa vastaan »yksinäistä naista», joka lisäksi oli niin nuori ja kaunis kuin hän. Useassa paikassa käskettiin mitä loukkaavimmalla tavalla häntä poistumaan.

Päästäkseen huoneeseensa hänen täytyi kulkea isäntäväkensä huoneen läpi. Tämä huone oli pieni keittiö, johon tultiin suoraan ulkoa ja joissa punakätinen palvelustyttö valmisti ruuan ja pesi pyykin.

Tässä huoneessa oli sitäpaitsi rouvan, hänen sisarensa ja kolmen lapsensa sängyt. Keittiön takana oli pieni huone, jonka Hanna oli vuokrannut, ja toisella puolella oli vielä huone, jossa rouvan kahdeksantoistavuotias, halvattu poika lepäsi. Toisella naisista oli pieni upseerineläke, toisella avustus joltain hyvätekeväisyysyhdistykseltä. Naimaton sisar valmisti myöskin joihinkin puoteihin vaatteita, joita hän ompeli rämisevällä koneellaan aamusta iltaan. Heidän toimeentulonsa oli hyvin niukka. Hanna ei nähnyt heidän elämäänsä paljoakaan, poissa kun oli kaiket päivät, mutta minkä hän näki, se sai hänen sydämensä kirvelemään. Hän olisi mielellään luovuttanut koko palkkansa, lieventääkseen isäntäväkensä hätää, mutta hänellä oli itselläänkin niin vähän, että hänen oli vaikea tulla toimeen. Hänen menoarvionsa oli seuraava:

Asunto 10 guldenia Aamiainen — oi, mimmoinen aamiainen! Viikunakahvia ja vedelläsekoitettua maitoa 5 » Illallinen, nimittäin lasillinen olutta ja makkara- tai juustopalanen 6 » Pesu ja valo 5 » Palvelija 1 » Erinäisiä pukutarpeita 10 » Yhteensä 37 guldenia.

Hänen palkastaan jäi siis kolme guldenia, joista kaksi varattiin odottamattomia menoja varten ja yksi hänen ainoata ylellisyyttänsä: lainakirjaston tilauspilettiä varten. Kun liikkeessä ei ollut ostajia, istui hän nurkassa ja luki, iltaisin hän luki huoneessaan ja sunnuntait kokonaan. Naapureistaan hän pysyi loitolla, ja tovereitaan hän vältti sitäkin enemmän. Alussa konttoristit kylläkin koettivat laskea leikkiä hänen kanssaan ja liehakoida häntä, mutta hän työnsi heidät luotaan sellaisella ylpeydellä, ettei kenenkään päähän juolahtanutkaan lähennellä »lumottua prinsessaa». Puotineidit, hänen toverinsa, jotka kadehtivat hänen varmaa käytöstään, moittivat häntä ja tekivät pilkkaa hänestä, mutta se ei häneen vaikuttanut. Hänen erikoinen komeutensa sai aikaan paljon ikävyyksiä hänelle kadulla.

Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Tuskaisin tuntein hän heräsi aamulla ja illalla hän tavallisesti itki itsensä nukuksiin. Hän tunsi olevansa kuin vankilassa, sillä kun joutuu outoihin olosuhteisiin, on ympäristö vankilanmuureina. Siperiaan karkoitettu onneton, torikoriin suljettu kala, vihollismaahan viety sotavanki, häkkiin pantu lintu ja puodissa päällystakkeja ja aamunuttuja koettelemaan palkattu Hanna, on jotenkin samaa. Hän alkoi jo luulla, ettei voittaisikaan mitään elämän arpajaisissa, kun sai niin kauan odottaa sitä. Hän varmistui uskossaan, että kohtalonsa oli kärsiä — nuoret uskovat niin mielellään edeltäpäin määrättyä kohtaloa — ja hän sen ansaitsikin. Hän alkoi pitää itseään suurena syntisenä. Hän antoi katumukselleen ja nöyryytykselleen yhä uutta virikettä; ainoastaan harvoin hänellä oli nautinnonhimon ja elämänhalun hetkiä, ja hänen varsinaisena päämaalinaan oli surra itsensä kuoliaaksi. Sisäisen tyydytyksen tuntein hän huomasi laihtuvansa ja että häntä usein ahdisti kuiva yskä. Hän ei pitänyt laihtumistaan liian niukan ravinnon seurauksena eikä yskäänsä hermostumisesta johtuneena, joka tavallisesti seuraa surullisia ajatuksia, vaan luuli potevansa keuhkotautia. Hänen mielensä tuli yhä surullisemmaksi, poskensa kalpeammiksi, ja »lumottu prinsessa» parka oli enää haamu vain.

Häntä oli todella rangaistu kovasti, ja jos kärsimys kohottaa ihmistä, niin hän oli saanut takaisin suuren osan moraalisesta arvostaan. Hän uneksi nyt vain Ewaldin anteeksiannosta. Sairautensa kehityttyä niin pitkälle, että hänellä olisi vain muutamia päiviä enää jäljellä, hän aikoi pyytää miestään tulemaan, sillä vaikka hän olikin jättänyt hänen viimeisen kirjeensä vastaamatta, ei hän voisi olla tulematta kuolinvuoteen ääreen. Hän kuvitteli mielessään, miten Ewald polvistuu hänen vuoteensa viereen ja itkien puhuu rakkauden ja anteeksiannon sanoja hänelle, mitenkä hän viimein sulkee hänen silmänsä ja peittää hänen kylmenneen tomunsa valkeilla ruusuilla...

Hannan toimi ei ollut raskas hoitaa, mutta päivä päivältä se tuli yhä vastenmielisemmäksi. Elävänä nukkena olo, jolloin hänen oma olemuksensa ei ollut minkään arvoinen hänen ylleen pantujen vaatekappaleiden rinnalla, tuntui hänestä perin alentavalta, sillä hänhän oli tottunut olemaan seurapiirin keskipisteenä. »Oikealle, neiti... olkaa hyvä ja kävelkää hiukan, että näemme tuon poimun vaikutuksen... Ei, tämä on liian raskasta, koettakaa vielä kerran tuota toista... miltä näyttää tuo vyö takaapäin? Kääntykää... Kas niin... entä paljonko se maksaa?... Ei, se on liian kallista; näyttäkää vielä kerran tuota toista...» Tuossa seisoo ostaja silmälasit nenällä ja tarkastaa vain vaatteita.

Kuta kauniimmalta myyjätär puvussa näyttää, sitä kauniimmaksi ostaja itseään siinä kuvittelee; nukke kääntyy oikeaan ja vasempaan, etenee ja lähenee, pukeutuu kaksikymmentä kertaa samaan päällysvaippaan, pistää kätensä sata kertaa samaan hihaan, mainitsee hinnan, kehuu tavaraa ja kadehtii ostajaa. Sillä jos ostaja pukeutuu tarkastettuun tavaraan, menee hän tanssiaisiin, teatteriin tai kutsuihin, jolloin kysymyksenalainen vaatekappale on vain osana kokonaisvaikutuksesta, nukke raukan ollessa ainoastaan vaatekappaleen vaikutuksen kohottajana. Sitäpaitsi näyttävät nuo hienoston naiset, joiden ajoneuvot odottavat kadulla niin kauan kuin pukuja valitaan, liian onnellisilta ja kadehdittavilta. Heidän valinnassa osoittamansa mielenkiinto näyttää todistavan, etteivät he tiedä mitään suruista, että huvitukset ja lähestyvät juhlat, joita varten he tekevät ostoksensa, pyörivät heidän mielissään, ja että heidän ainoana huolenaan on kauneutensa ja hienoutensa ylläpitäminen. Mutta luultavaa on, ettei asia ole useinkaan niin. Ylhäisellä ostajalla voi olla sydänsuru, hänen mieltään kalvaa ikävä, hän voi elää onnettomissa perheoloissa; mutta maailman silmissä näyttää aina, hänen tehdessään ostoksiaan, kuin tuo ostos olisi hänelle tärkeintä kaikesta, ja silloin voi luulla, että näillä rikkailla naisilla, jotka keskustelevat päällysvaipan muodosta, pitsien leveydestä, nauhasolmujen luvusta, on vain yksi huoli, nimittäin pysyä kauniina ja ylen hienoina.

Hannasta tuntui ostajien kodeissa tavaran näytteleminen paljon kauheammalta kuin liikkeessä koetteleminen. Siellä hän sai odottaa usein puolikin tuntia eteisessä, ennenkuin kamarineitsyt vei hänet uhkeiden salien läpi ostajan yksityishuoneeseen, missä alkoi samainen mukanatuodun tavaran koetus. Tällä ajalla hän näki monta taloudellista tapahtumaa: kokki saapui kuulemaan, miten monelle hengelle oli laitettava päivällinen sinä päivänä ja missä muodossa jäätelö oli tarjottava; kirje ynnä kukkia saapui; perheen eri jäsenet tulivat ja menivät keskustellen jos jostakin kiinnittämättä vähintäkään huomiota koettelijaan; eikä mikään vaikuta kodittomaan, alennustilaan joutuneeseen niin masentavasti kuin tällainen silmäys näennäisesti onnelliseen perhe- ja seuraelämään. Se vaikuttaa aivan samalla lailla palelevaan kuin äkkiä avattu ja suljettu ovi, jonka kautta virtaa valoa, lämpöä, musiikkia ja naurua, tehden pimeän eteisen ja kylmyyden kahta tuntuvammaksi.

Laskiaisjuhlat lähenivät loppuaan. Oli paljon työtä. Liike oli melkein aina täynnä ostajia. Myyjättäretkin olivat iloisia, useimmat heistä kävivät naamiohuveissa, ja heillä oli monta pientä seikkailua kerrottavana toisilleen. Usein oli joku heistä sanonut Hannalle:

»Tulkaa kanssamme tänään Diana-saliin, satuprinsessa, se tekisi teidät hiukan iloisemmaksi.»

Hanna pudisti vain kieltävästi päätään.

»Anna hänen olla rauhassa», keskeytti toinen, »etkö näe, että armollinen neiti on liian ylpeä alentuakseen seurustelemaan meikäläisten kanssa?»

»En ole ylpeä, eikä minulla ole syytäkään olla», vastasi Hanna. »Mutta minulla on suruni, enkä siksi halua käydä tanssiaisissa.»

»Oh, turhia! Surut on heitettävä nurkkaan, tuskat tukahdutettava...»

Hanna ei vastannut, mutta hän ajatteli itsekseen: »En voi tukahduttaa tuskaani, mutta toivon sen pian surmaavan minut...»

XXI.

»Neiti Anna, tulkaa tänne», huusi johtaja. — Hanna oli pitänyt Anna Meyerin nimen. —

»Mitä käskette?»

»Ovatko kreivitär Palmille vietävät kotelot järjestyksessä, Edward?» kysyi kauppias eräältä apulaiselta.

»Ovat, kyllä ovat.»

»Kutsukaa siis joku palvelijoista — ja te, neiti Anna, menette heti kreivittären luo. Tehän tiedätte osoitteen... Palmin palatsi Herrengassella?»

»En tiedä missä se on, mutta palvelija voi kai näyttää tien.»

»Hyvä! Te tunnette hinnat; teidän ei pidä alentaa hintoja, mutta koettakaa saada kauppa sujumaan... kehukaa vähän, se auttaa.»