Part 9

Palvelija saapui ja otti molemmat kotelot; Hanna otti hatun ja päällystakin ja seurasi opastaan. Heidän tiensä Herrengasselle kulki Grabenin ja Kohlmarktin poikki, jotka paikat ovat kaupungin vilkkaimpia; siellä on tungosta ja hyörinää: kiireellisissä asioissa kulkevia ja hiljalleen kävelijöitä, ajureita, raitio- ynnä muita vaunuja, suurenmoisia liike-ikkunoita, sanalla sanoen se oli kuin muurahaispesä. Mutta Hanna vihasi tätä kaikkea. Eniten hän vihasi kuitenkin Ring-katua: Imperial-hotellin ja Edelbergin palatsien ohi kulkeminen tuotti hänelle sanomatonta tuskaa.

Herrengasse on wieniläisten Fauburg St. Germain. Siellä sijaitsivat vanhojen ylimyssukujen palatsit vierekkäin, kätkien muuriensa sisään loistavien juhlien muistoja. Porttiholveissa vaeltavat kunnianarvoisat ovenvartiat edestakaisin, mitellen ylenkatseellisesti ohikulkevia silmäyksillään; muutamien jykevien harmaitten kivimuurien edustalla odottaa vaunuja, joiden ovissa komeilee upea vaakuna; — Herrengasse kokonaisuudessaan tekee ylimyksellisen kylmän ja ylpeän vaikutuksen, kuten Pyhän Tähden ritaristoon kuuluva vanhanpuoleinen vallasnainen.

»Tässä on Palmin palatsi», sanoi palvelija ja pysähtyi.

Hanna meni portista.

»Minne matka?» kysyi lihava portinvartia.

»Tuon tanssileninkejä Bogner-kadulta kreivittärille», vastasi Hanna.

Hanna sai jatkaa matkaansa. Hän suuntasi kulkunsa leveää kukkien reunustamaa pääovea kohti.

»Seis!» huusi ankara portinvartia. »Se on pääovi», ja hän osoitti pelottavalla, nauhoitetulla sauvallaan pihan yli.

Hanna ja palvelija seurasivat viittausta ja menivät keittiön portaita ensimäiseen kerrokseen. Eräs palvelija vei heidät käytävän ja palvelijainhuoneiden kautta ensimäisen kamarineitsyen luo. Tämä pyysi Hannaa odottamaan ja meni kysymään, halusivatko kreivittäret katsella tavaroita. Hetken kuluttua hän palasi.

»Tulkaa mukaan, neiti, kreivittäret odottavat. Minä otan toisen kotelon, ottakaa te toinen. Kas niin!»

Hanna seurasi kamarineitsyttä lukemattomien palvelijoita, vaatekammioita, liinasäiliöitä, kylpyhuoneita varten varattujen huoneiden läpi, kunnes he lopulta saapuivat erään sivuoven kautta molempien nuorten kreivitärten makuuhuoneeseen.

Raskaista ikkunaverhoista oli ainoastaan toinen vähän aukivedetty, ja huoneessa vallitsevaa hämärää lievensi kapea auringonjuova, joka osui peilipöydälle saaden pullot ja purkit loistamaan kuin hopea. Huoneen kummallakin lyhyellä seinällä oli pitsien peittämä sänky. Keskellä lattiaa oli suuri pöytä, jolla oli maljakkoja ja kirjoja, salkkuja ja käsinesäiliöitä mitä kirjavimmassa sekamelskassa. Useita matalia lepotuoleja oli siellä täällä, ja muutamilla oli hajuvesien raikastamia vaatteita. Nuoret neitoset olivat varmaankin eilen illalla olleet tanssiaisissa, sillä sänkyjen edessä oli silkkisukkien vieressä pienet valkeat silkkikengät, ikäänkuin ne olisivat pudonneet tanssin väsyttämistä jaloista. Kuihtuneita kotiljonkikukkavihkoja, suuria ja pieniä, oli hansikkaitten joukossa, ja niiden tuoksu sekoittui peilipöydällä oleviin hajuvesiin. Heidän kiharoitaan ja pukujaan peittäneet kukkakiehkurat riippuivat kuin taitetut oksat pitkin marmorilevyä.

Toinen neitosista lepäsi puoleksi puettuna vuoteellaan; toinen istui takkavalkean ääressä kääriytyneenä flanelliseen aamupukuun ja nautti vieressä olevalle pienelle pöydälle asetetusta, Sèvres-porsliinissa tarjotusta aamukahvista.

Kamarineitsyt työnsi pöydällä olevat tavarat syrjään saadakseen tilaa koteloille. Hanna alkoi ottaa esiin vaatekappaleita, ja kamarineitsyt vei ne kreivittären sängyn ja toisen tuolin luo. Mutta ne eivät olleet heidän makunsa mukaisia.

»_Ah quelle horreur_. Todellakaan ei voi valmistuttaa vaatteitaan muualla kuin Francinen tai Wernerin...»

»Tai Gindreaun luona... Valmistaisivatko he koskaan näin mauttomia vaatteita?»

Hanna otti esiin yhä uutta puhumatta sanaakaan. Hänestä oli tuskallista kuulla arvosteluja mukaanlähetetyistä tavaroista; hänhän ei tosin ollut ottanut osaa niiden valmistamiseen, mutta on aina hyvin loukkaavaa kuulla sanottavan kauniina näyttämiään esineitä rumiksi, koska silloin on osoittanut omaavansa huonon maun. Vihdoinkin sai eräs puku armon arvostelevien neitosten silmissä. Se oli valkea _sortie de bal_, kevyt ja pehmeä atlas-vaippa, höyhenistä ja pitseistä tehty.

»Oi!... Se on kaunis! Onko teillä kaksi samanlaista?»

»Ei varastossa, mutta me voimme helposti valmistaa toisen», vastasi Hanna.

»Netti», sanoi nuori kreivitär kamarineitsyelle, »onko äiti jo noussut?»

»On, kreivitärtä kammataan juuri.»

»Mene hänen luokseen ja kysy, eikö hän sitten tahtoisi tulla tänne katselemaan näitä.» Kamarineitsyt totteli. Hanna aikoi jatkaa vaatekappaleiden näyttämistä.

»Odottakaa, kunnes kreivitär tulee!»

Neitoset alkoivat jutella. Hanna asettui ikkunakomeroon ja katseli ulos. Hän kuuli kuitenkin aivan selvästi, mitä he puhuivat. He eivät huolineet hänestä enempää kuin vahanukesta. Keskustelu koski eilisiä tanssiaisia.

»Sinä tanssit eilen kotiljongin taaskin Rudi Lichtensteinin kanssa... Mitä Toni Schwartzenberg sanoo siitä asiasta?»

»Oh, hän mielistelee jo Resi Waldburgia.»

»Silloin ei sinun tarvitse ainakaan olla mustasukkainen, sillä hän on jo niin kuihtunut...»

»Mutta ajattelehan hänen ihania pukujaan... luulen hänen tilaavan ne Worthilta Pariisista.»

»Huomasitko, miten iloinen Lori, niinsanottu 'jumalainen Lori' oli?»

»Huomasin; eipä luulisi hänen niin äskettäin menettäneen sulhasensa.»

»Oi niin, Edelberg raukka! Kuolla neljä viikkoa ennen häitä...»

Hanna kuunteli. Edelberg-nimi sai hänen sydämensä kiivaasti sykkimään.

»Entä miten kamala kuolema», jatkoi kreivitär, »suistua kuskipukilta!»

»Ehkä se olikin parasta Lorille; hänhän vietti kauheaa elämää, aina kaksi tai kolme suhdetta yhtaikaa tanssijattarien ja näyttelijättärien kanssa...»

»Mitä se sitten merkitsee! Hän olisi jättänyt ne kaikki ennen häitä. Jos panisi semmoisiin huomiota, niin tuskinpa voisi mennä kenenkään kanssa naimisiin. Semmoisia asioita ei pidä ottaa niin vakavasti.»

»Jumalainen Lori ei sitä ole tehnytkään, siltä ainakin näyttää, koska hän ei ensinkään sure sulhastaan. Minusta on vallan sopimatonta, että hän nyt jo tanssii, vaikka hääpäiväkin oli jo määrätty.»

Nuorten kreivitärten äiti astui huoneeseen katkaisten siten keskustelun. Kalpeana ja vavisten täytyi Hannan jälleen näytellä vaatetuksia ja pukeutua päällysvaippoihin, vastata hänelle tehtyihin kysymyksiin ja ottaa vastaan aivan samanlaisen vaipan tilaus. »Sulhanen! Sulhanen!» kaikui hänen korvissaan. — »Satakaksikymmentä guldenia, rouva kreivitär.» — »Oi, miten hänet olikaan petetty!» — »Kolmessa päivässä vaippa on valmis, armollinen kreivitär.» Ja Hanna poistui tehden nöyrän kumarruksen, mihin kukaan noista kolmesta naisesta ei vastannut.

Onneton vietti tämän jälkeen muutamia vieläkin raskaampia ja unettomampia öitä. Molempien kreivitärten puhelu oli kovasti järkyttänyt hänen mieltään. Hänestä tuntui, kuin häneltä olisi riistetty kallisarvoinen omaisuus, ja hyljätty, rikollinen nuori nainen oli jo muutenkin moraalisesti niin köyhä. Nykyistä tilaansa hän ei tahtonut ajatella. Se oli niin sisällyksetöntä; tulevaisuutta hän ajatteli vain kuolemankaihoin, ja hänen ajatuksensa askartelivat senvuoksi vain menneisyydessä. Hän ei tahtonut muistella sitä aikaa, jolloin oli vielä puhdas ja viaton, sillä sen hän oli kadottanut, ei puolisoaan, jonka hän oli pettänyt, ei kummitätiä, joka oli hänet hyljännyt; hän saattoi siis kohdistaa ajatuksensa siihen mieheen, joka oli kietonut hänet intohimoiseen rakkauteensa, kiellettyyn onneen, jonka hän jo oli saavuttamaisillaan, mutta jonka kohtalon kova käsi oli häneltä riistänyt. Ja nyt hän oli saanut tietää, että tämä intohimon lieska oli vain oikkua, vain viimeinen tapahtuma tämän elostelijan poikamies-elämässä. Kaikki hänen ainaisen rakkauden vakuutuksensa olivat pelkkää valhetta, petosta. Hanna olisi hääpäivän aattona muitta mutkitta saanut matkapassit.

Kuitenkin oli tämä tappio, vaikkei Hanna alussa ollutkaan siitä tietoinen, hänelle voitoksi. Sillä mitä hän menetti, oli vain tyhjää. Suremansa onni ja rakkaus olivat nyt syöstyt siltä jalustalta, jolle hän ne oli kohottanut; se suuri tappio, minkä kreivin äkkinäinen kuolema oli hänelle aiheuttanut, haihtui kreivittärien keskustelun johdosta; kreivi ei ollutkaan rakastanut häntä; hän ei olisikaan tehnyt häntä onnelliseksi. Vähitellen alkoi tämä ajatus rauhoittaa häntä. Jos kuvittelee joutuvansa haaksirikkoon kultalastisen laivan kanssa, niin eikö olisikin lohdullista, jos saisi tietää, että lasti onkin väärennettyä kultaa?

XXII.

Joitakuita aikoja tämän jälkeen Hannan täytyi jälleen viedä tavaroita kaupungille. Tällä kertaa kuitenkin Grand-Hotel'iin eräälle matkustavalle englannittarelle.

»Jumalan kiitos, ettei minun tarvitse mennä Hotel Imperialiin!» hän ajatteli. Mutta kun kaikki ensi luokan hotellit ovat samannäköisiä, täyttivät muistot hänen mielensä hänen saapuessaan perille. Mutta ne olivat kuin kaukaisen unen harhakuvia. Entisyyshän oli kokonaan haudattu.

»Mrs. Edgecombe?» kysyi hän ovenvartialta.

»Ensimäinen kerros N:o 12.»

Hanna meni osoitettuun huoneeseen ja astui komeaan salonkiin. Hän näki viereisessä huoneessa nuoren tytön esiliina edessä ja myssy päässä — kaikesta päättäen kamarineitsyt. Hanna osoitti pahviaskejaan.

»Tuon pitsipäähineitä Bogner-kadun muotikaupasta.»

Kamarineitsyt toisti saman viereiseen huoneeseen sekä pyysi Hannaa sitten hetkisen odottamaan, sulkien oven. Odottaa... siihen hän oli jo tottunut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui vanha naishenkilö viereisestä huoneesta.

»Suokaa anteeksi, neiti», sanoi hän ystävällisesti, »että olette saanut odottaa niin kauan... Oletteko tuonut pitsit?»

Hanna oli aivan hämmästynyt saadessaan osakseen näin ystävällisen kohtelun ja katsahti kiitollisena ylös. Hänen edessään seisoi miellyttävännäköinen, kaunis, noin viidenkymmenen ikäinen nainen. Mrs. Edgecombella oli lumivalkea tukka, joka oli korkealle kammattu ja jota peitti musta pitsilaite. Pitsin päät riippuivat ristissä rinnalla. Kaiken tämän keskeltä näkyivät hienopiirteiset, hyväntahtoisesti hymyilevät kasvot suurine, tummine silmineen, jotka loistivat niin ystävällisesti, että huolimatta puuttuvasta nuoruudenkukkeudesta täytyi pitää häntä kauniina.

Mrs. Edgecombe oli puhutellut häntä saksankielellä, joten Hanna — vaikka liikkeen johtaja oli lähettänyt hänet tänne juuri englanninkielentaitonsa takia — vastasi myös saksaksi:

»Kyllä, armollinen rouva; tässä ovat pitsit; ne ovat samankaltaisia kuin ne, joita te tänään kannatte.»

Hanna katsahti mitä suurimmalla ihastuksella vanhaan naiseen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt niin miellyttäviä kasvoja, jotka häntä silmäilivät ystävällisesti ja mielenkiinnolla.

»Paljonko tämä pitsi maksaa, hyvä neiti?»

»Tämä... viisikymmentä guldenia... haluaako armollinen rouva koetella peilin edessä?»

»Oh, se ei ole tarpeellista — minun iässäni ei katsota peiliin niin mielellään kuin teidän», sanoi hän nauraen ja kysyi osaaottavasti: »Miten vanha te olette?»

»Jo kahdenkymmenen ikäinen.»

»Jo? Sehän on vasta elämän alku, rakas lapsi.»

»Miten ajattelee, minä en tunne itseäni nuoreksi, sillä nuoruuteen kai kuuluu, että toivoo ja luottaa tulevaisuuteen.»

»Ei, nuoruudella on tulevaisuus edessään, pitkä tulevaisuus tuhansine vaihteluineen. Mitä toivoon tulee, kuuluu se joka ikäluokkaan ja joka ihmiselle.»

»Ei minulle», vastasi Hanna, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän oli hyvin liikutettu. Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän moniin aikoihin oli saanut puhua itsestään näennäisesti osaaottavan henkilön kanssa. Tosin oli tämä henkilö muukalainen, jonka hän ensi kerran näki, ja lisäksi hänen suhteensa ostajan asemassa, joka tekee tuttavallisuuden mahdottomaksi, mutta tämän naisen myötätunto vaikutti häneen kuin lämmittävä auringonpaiste. Hanna olisi mieluimmin heittäytynyt hänen jalkainsa juureen saadakseen valaa kauan pidätetyn surunsa kyyneliin. Mutta muistaen velvollisuutensa hän otti kotelosta seuraavan esineen ja levitti sen käsissään.

»Tässä on samanlainen ja samanhintainen valkea.»

Mrs. Edgecombe, joka tähän saakka oli puhunut iloisesti ja rohkaisevasti Hannalle, muuttui nyt totiseksi. Hän oli tavattoman hyväsydäminen ja hän kunnioitti kaikkea surua, miten vieras se sitten olikin hänelle. Hän oli huomannut kyynelten kihoavan nuoren myyjättären silmiin, ja vaistomaisesti hänen piirteensä muuttuivat liikuttavan totisiksi, ikäänkuin kunnioittaakseen toisen surua. Tämä samainen tunne kai on aiheena siihen kauniiseen tapaan, joka ilmenee päänpaljastamisessa ruumissaattueen, kuinka köyhän tahansa, kulkiessa ohi. Mutta eivät ainoastaan kuolleet saa osakseen tällaista harrasta kunnianosoitusta; todellisesti jalot, hienotunteiset ihmiset osoittavat jokaisen syvän surun ääressä — köyhimmänkin, muukalaisenkin — samaa äänetöntä osanottoa.

Vanha rouva otti ääneti pöydälle levitetyt pitsit käteensä, ikäänkuin tarkastaakseen niitä, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana. »Mitähän suruja tämä kaunis lapsi raukka on mahtanut kokea?... Voisinkohan minä auttaa häntä?... Mutta hänellä on ehkä sydämensuru... Nämä nuoruussurut ovat kevätmyrskyjä. Mutta keväälläkin on hallaöitä, jotka jäätävät kukkaset... lapsi parka!» Nämä ajatukset pyörivät hänen päässään hänen tarkastaessaan tavaroita.

Palvelustyttö tuli huoneeseen. »Armollinen rouva, täällä on eräs neiti rouva Bergin toimistosta.»

»Bergin? Vai niin! Pyydä häntä tulemaan tänne.»

Vanhanpuoleinen neiti astui sisään.

»Suokaa anteeksi, rakas lapsi? Voitteko odottaa hetkisen?» sanoi Mrs. Edgecombe Hannalle ja meni tulijaa vastaan.

»Te haluatte puhella kanssani seuranaisen paikasta?»

»Niin, rouva Berg neuvoi minut tänne. Teidän armonne hakee seuranaista?»

»Olkaa hyvä, istuutukaa.» Ja Mrs. Edgecombe osoitti lähellä olevaa tuolia istuutuessaan itse. »Oletteko englannitar vai saksatar?»

»Olen Rheinin seuduilta, mutta osaan englanninkieltä.»

»Se sopisi erinomaisen hyvin; koska itse olen saksatar, tahtoisin mielelläni maalaiseni seuranaiseksi, mutta kun olen ollut englantilaisen kanssa naimisissa, olen puolittain englannitar ja pidän paljon englantilaisesta kirjallisuudesta. Panen suuren arvon siihen, että ottamani seuranainen erinomaisesti lukee ääneen englantilaisia kirjoja. Silmäni ovat heikot, joten en itse voi lukea, mutta kuuntelen mielelläni tuntikausia, jos minulle luetaan. Peloittaisiko se teitä?»

»Ei ensinkään. Voisin lukea vaikka koko päivän. Osaan myöskin ommella vaatteita.»

»Onhan se hyvä, mutta sitä en tarvitse. Vaatteistani pitävät kamarineitsyeni huolen. Soitatteko?»

»En, ikävä kyllä.»

»Sepä vahinko. Entä miten vanha te olette? Suoraan sanoen olisin halunnut nuoremman... Te olette kai yli neljänkymmenen?»

»Tietenkin, olen jo kasvattanut kaksi nuorta neitiä hienoista perheistä, joten voin näyttää mitä parhaimmat suositukset. Olen neljänkymmenenkahden ikäinen.»

»Minun rinnallani te olette nuori, mutta minä rakastan iloista nuorisoa.»

Hänen katseensa siirtyi Hannaan, joka pani kokoon pitsejä jonkun askeleen päässä. Hän kuunteli mielenkiinnolla keskustelua, hänhän oli itse ollut samoissa puheissa, paikkaahakevana, ja mitä itse on joskus kokenut, se herättää aina mielenkiintoa.

Mrs. Edgecombe otti uuninreunalta kirjan ja ojensi sen vastapäätä istuvalle neidille.

»Tahdotteko lukea minulle kappaleen tästä kirjasta?»

Nainen katsahti kirjan nimeä.

»Little Dorrit?» luki hän ääneen.

»Niin», vastasi Mrs. Edgecombe. »Dickens on mielikirjailijani.»

Neiti alkoi nyt lukea, kompastellen, katkonaisesti ja mitä kurjimmasti ääntäen.

Mrs. Edgecombe keskeytti hänet ennen pitkää.

»Kiitän. Teidän ääntämisenne on virheellistä. Saksattaren on tosin vaikeata hallita englanninkielen ääntämistä...»

»Minulle on sanottu, että äännän erinomaisesti... en ole tällä hetkellä oikein kunnossa ja sitäpaitsi pelkäsin... olen pahoillani, ellen kelpaa...»

Neiti raukan hätääntyminen vaikutti tuskallisesti vanhaan rouvaan.

»Aikomukseni ei ollut moittia, tahdoin vain huomauttaa teille, että ääntämisenne ei ole virheetöntä, joten teidän tulisi tavatessanne englantilaisia koettaa oppia heiltä. Teidän asemassanne on vieraan kielen osaaminen suurenarvoista, ja kun te osaatte englanninkieltä, on teille eduksi oppia se niin täydellisesti kuin mahdollista. Se ei tuottaisi teille enää suuria vaikeuksia.»

Vieras nousi. »Koetan seurata neuvoanne, armollinen rouva, ja ottaa englanninkielen tunteja. Ei koskaan ole liian vanha oppimaan.»

»Se on aivan totta», vastasi Mrs. Edgecombe nousten. »Minäkin, joka voisin olla äitinne, opiskelen.»

»En tahdo häiritä kauempaa...»

Mrs. Edgecombe ojensi hänelle kätensä.

»Olen pahoillani, ettemme sopineet toisillemme, mutta asiaa ei voi auttaa. Täällä on jo käynyt toistakymmentä tarjoutuvaa, ja tekin kai olette epätietoinen minkä paikan valitsette. Hyvästi ja hyvää jatkoa!»

Mrs. Edgecombe seurasi häntä ovelle ja palasi sitten Hannan luo.

»Kas niin, jospa taas ryhtyisimme pitsikysymykseen», sanoi hän hymyillen. »On helpompaa saada sopiva pitsipäähine kuin seuranainen. Toivoisinpa, että edes jollain täällä käyneistä naisista olisi ollut yhtä miellyttävä ulkomuoto kuin teillä...»

Hannan mieleen valahti hetkeksi eräs ajatus, toivon välähdys sai hänen sydämensä sykkimään.

»Te haette englanninkielisen kirjallisuuden lukijatarta?»

»Niin, lukijatarta, matkatoveria, ystävätärtä, pianotaituria, lapsi, haen sellaista, joka jakaisi kanssani yksinäisyyteni, haihduttaisi tyhjänpäiväiset suruni... sanalla sanoen, haen valkeata kaarnetta. En luule löytäväni sellaista, jolla olisi kaikki nämä ominaisuudet... vai tunnetteko te sellaisen?»

»Arvelin tarjoutua itse... Ainoastaan onnettomuuksien takia olen joutunut myyjättäreksi... syntyperäni ja kasvatukseni oikeuttaisivat minut toiseen asemaan. Soitan jotakuinkin hyvin...»

Mrs. Edgecombe ilostui.

»Ja englanninkieltä puhutte myös?»

Vastaukseksi Hanna otti äskeisen kirjan ja alkoi lukea. Hänellä oli erikoiset taipumukset lukea ääneen, selvästi ja tunteellisesti, silti kiemailematta, ja hänen taipuisa äänensä oli kuin musiikkia; sitäpaitsi hänen ääntämisensä oli erinomainen, aivankuin syntyperäisen englantilaisen. — Mrs. Edgecombe oli vallan ihastunut.

»Nytpä olenkin löytänyt valkean kaarneeni», hän huudahti. »Otan teidät heti palvelukseeni, rakas neiti!»

Hanna punastui ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kalpeni. Hän muisti kiusalliset suositukset. Nyt häneltä jälleen kysyttäisiin hänen perheestään, menneisyydestään, eikä hänellä ollut perhesuhteita, menneisyyttä, joista olisi voinut puhua.

Hän pudisti surullisena päätään.

»Oi, se olisi liian suuri onni. En luule teidän huolivan minusta, armollinen rouva.»

»Mistä syystä?»

»Siksi, että olen nykyisessä toimessani väärällä nimellä, siksi, ettei kukaan minua tunne, enkä voi neuvoa teitä kenenkään luo, joka voisi mennä minusta takuuseen...»

Mrs. Edgecombe näytti hämmästyneeltä ja murheelliselta.

»Sepä kummallista... ja on vielä kummallisempaa, että sanotte minulle tämän kaiken, ennenkuin edes olen kysynytkään.»

»Te ette siis huoli minua, ettehän! Oi, miten onneton olenkaan!»

»Koettakaa olla rauhallinen, lapseni! Istuudutaan tänne!» Vanha rouva veti Hannan lempeästi viereensä sohvaan ja tarttui hänen käteensä. »Mitä kauheita salaisuuksia teillä on, lapsi parka?»

»Oi, sitä on niin, niin kovin vaikea kertoa!»

»Olkaa sitten kertomatta. Voin sen arvatakin... Rakkaustarina?»

Hanna nyökäytti päätään.

»Entä viettelijä?»

»Kuollut.»

»Ja perheenne?»

»Heidän silmissään olen minä kuollut.»

»Siis aivan yksin maailmassa?»

»Yksin, hyljätty ja onneton!»

Mrs. Edgecombe piti yhä Hannan kättä omassaan. Hän mietti hetkisen. Sitten hän sanoi puristettuaan Hannan kättä ikäänkuin liiton solmimisen merkiksi:

»Asia ei muutu, minä otan teidät.»

Hanna pidätti ilohuutonsa. Hän tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, niin liikutettu hän oli.

»Minä otan teidät seuralaisekseni», jatkoi Mrs. Edgecombe, »enkä välitä suosituksista enkä muista papereista. Jos minä hakisin kasvattajaa tyttärelleni tai itse olisin nuori, niin ottaisin tämän lukuun — mutta mitä minulla, vanhalla ihmisellä olisi pelkäämistä? Että olette hyvästä perheestä, takaa kasvatuksenne, ja että olette siveellinen, takaa se seikka, että huolimatta kauneudestanne olette valinnut rehellisen toimen ansaitaksenne elatuksenne, ja olen varma siitä, että tuotatte minulle iloa, sen takaavat miellyttävät kasvonne. Ihastuin heti teihin — _love at first sight_ — ja mikä minua erityisesti ilahduttaa on se, että voin tarjota nuorelle, yksinäiselle hylätylle tyttären sijan ja rakkauden vanhassa ja, ikävä kyllä, yksinäisessä sydämessäni.»

Hanna kumartui suudellakseen häntä kädelle. Hän oli hiljalleen polvistunut.

»Oi, armollinen rouva — te olette todellakin armelias ja hyvä — mitenkä minä tulenkaan teitä rakastamaan ja kunnioittamaan.»

XXIII.

Mrs. Edgecombe nosti polvistuvan ylös ja suuteli häntä otsalle sanoessaan:

»Kas niin, nyt juttelemme asiasta kaupan kannalta. Minä matkustaisin mieluimmin Wienistä jo ylihuomenna. Voitteko heti tulla luokseni?»

»Oh, en tiedä, minun täytyy kysyä johtajalta. Minut on palkattu kuukauden irtisanomisajalla...»

»Sen voi helposti järjestää. Me ajamme yhdessä Bogner-kadulle, ja minä puhun — miten sanoittekaan? — johtajanne kanssa. Korvaussumma...»

»Minulla ei ole säästöjä», keskeytti Hanna.

»Se kuuluu minulle. Minähän teidät ryöstän häneltä, siis minun tulee maksaa korvaussummakin. Ja koska on puhe rahoista, kysyisin, miten suuren palkan te tahdotte?»

»Te laskette leikkiä, armollinen rouva. Mitä vaan tahdotte antaa minulle...»

»Hyvä: olin aikonut tarjota esilukijalleni sata guldenia kuukautta kohden. Mutta silti on minulla oikeus silloin tällöin avustaa pukujen hankinnassa, sillä minusta on hauskaa nähdä nuoria tyttöjä hyvinpuettuina...»

Mrs. Edgecombe soitti.

»Pyytäisin vaunut!» sanoi hän saapuneelle palvelijalle. Sitten hän kutsui kamarineitsyensä.

»Tuo hattuni ja olkaliinani. Näettekö miten päättäväisesti toimin», sanoi hän sitten Hannaan kääntyen. »Nyt ajamme suoraa päätä kamalan johtajanne luo.»

»Entä mitä teemme näille?» Hanna pani hymyillen kätensä kotelon päälle.

»Nämä viisi tai kuusi pitsilaitetta pidämme kaikki. Niistä laitamme kumpikin vastustamattomia koristeita; ja johtajanne on myöntyväisempi, jos ostamme ne kaikki.»

»Kuka tietää? Ehkä hänestä silloin tuntuu, että olen erinomainen toimessani», sanoi Hanna leikkisästi.

»Ellei hän heti vapauta teitä, niin jätän hänelle takaisin kaikki tavarat, enkä enää koskaan tee kauppoja hänen luonaan.»

Palvelija ilmoitti vaunujen ajaneen portaiden eteen.

»Tulkaa nyt, neiti! Minä olen valmis.»

Miten paljon keveämmällä mielellä Hanna menikään portaita alas kuin oli tullut ylös! Nyt häämötti tulevaisuus taas lukemattomine yllätyksineen hänen edessään, nyt hän jälleen sai kuulua jollekin.

Vaunut pysähtyivät muotiliikkeen eteen. Mrs. Edgecombe ja Hanna astuivat sisään. »Johtaja» näkyi tulevan hyvin ymmälle nähdessään myyjättärensä tulevan yhdessä liiketuttavan kanssa.

»Minä tulen maksamaan pitsit, jotka tänään olette lähettänyt nähtävikseni. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni puhua kanssanne eräästä toisestakin asiasta...»

»Olen kokonaan käytettävänänne.»

Mrs. Edgecombe esitti tarjouksensa. Kauppias ei tehnyt vaikeuksia, ja Hanna sai kohta eronsa.

»Minä otan teidät siis kohta mukaani, hyvä neiti», sanoi vanha rouva. »Tulkaa kanssani!»

Hanna sanoi ystävälliset jäähyväiset johtajalle ja tovereilleen ja seurasi suojelijaansa vaunuihin.

»Mitä minun nyt tulee tehdä?» kysyi hän.

»Nouskaa vaunuihin, niin puhelemme siitä matkalla.»

Hanna totteli.

»Nyt kai te mielellänne ajatte kotiin hyvästelemään ystäviänne ja hakemaan tavaroitanne», sanoi Mrs. Edgecombe, niin pian kuin vaunut lähtivät liikkeelle. »Jos tahdotte, niin sanokaa osoite kuskille ja me ajamme sinne yhdessä. Taikka ehkä te mieluummin toimitatte asianne yksin? Silloin voitte jättää minut hotelliin ja jatkaa matkaanne asuntoonne... mutta vain palataksenne pian takaisin uuteen kotiinne.»