Part 7

»Niin, miksikäs ei? Siinäkin on edessä pulma, nimittäin omaatteko sitä varten tarvittavat taidot... ommella vaatteita ja kammata.»

»Lopettakaa jo, sillä muuten kai sanotte, että sekin on liian hyvää minulle. Kadun, että tulin ensinkään näin kurjaan toimistoon. Minun olisi pitänyt suoraa päätä mennä rouva Reisnerin luo, jolla on hienoin opettajatartoimisto Wienissä. Hyvästi!»

Ylpeä teurastajantytär meni vihastuneena ovesta ulos.

Rouva Berg katseli hymyillen hänen jälkeensä ja pudisti päätään. Muutkin nauroivat.

»Te ette saata aavistaakaan, mitä kaikkea saan päivittäin kokea», hän sanoi.

»Siksi olenkin taasen tähystyspaikallani», sanoi Hannan ensimäiseen kysymykseen vastannut neiti. »Usein ollessani vapaana tulen tänne rouva Bergin luo, jota minun on kiittäminen nykyisestä paikastani, istuudun aivan hiljaa nurkkaan ja teen huomioitani. Minusta täällä on yhtä hauskaa kuin teatterissa. Minä kadehdin rouva Bergiä hänen mielenkiintoisen elämänsä takia.»

»Todellako!» huudahti rouva Berg, »ja minusta on kohtaloni kaikkea muuta kuin kadehdittava. En enää huomaa, mikä täällä on hauskaa, ja minulla on niin paljon ikävyyksiä täällä. Moitteita ja valituksia kuuluu milloin sieltä, milloin täältä; koko päivän oleskelen tässä synkässä huoneistossa syventyneenä ikävään kirjevaihtoon. On aikoja, jolloin liike kannattaa huonosti, ja silloin on minulla huolia oman perheeni takia. Minun täytyy ansioillani elättää viittä pientä lasta, sillä mieheni on, kuten tiedätte, pörssikeinottelujen takia ollut pakotettu tekemään konkurssin. Silloin perustin tämän välitystoimiston, joka ikävä kyllä ei vielä ole kyllin tunnettu. Minulla ei ole aikaa olla kotona, ja lapsiani varten minulla on opettajatar, joka ei kuitenkaan ole minun toimistoni kautta hankittu. Minun on niin vaikeata ottaa ketään heistä, kun he voivat saada aikaan niin paljon ikävyyksiä. Minulla on nykyään eräs englantilainen neiti, joka on tekemäisillään minut hulluksi, ja minä olen suurella innolla koettanut hankkia hänelle paikkaa eräässä venäläisessä perheessä...»

Tässä rouva Bergin avomieliset juttelut keskeytyivät. Livreapukuinen palvelija avasi oven, ja silkkiin ja samettiin puettu naishenkilö astui sisään. Hänen päänsä oli ylpeästi pystyssä, ja hän silmäili ylenkatseellisesti ympärilleen.

»Onko tämä rouva Bergin paikanvälitystoimisto?» hän kysyi.

Rouva Berg nousi ja meni vierasta vastaan. Hän oli vainunnut vieraassa paikantarjoojan, ja koska sellaiset henkilöt olivat toimistossa harvinaisempia kuin paikanhakijat, joita ilmaantui keskimäärin neljä kutakin paikkaa kohti, niin täytyi heitä kohdella hienotunteisemmin.

»Miten voin olla avuksi?»

»Minä olen kreivitär Ramberg-Stauchwi ja haen opettajatarta.»

»Olkaa hyvä, istuutukaa, rouva kreivitär.»

Rouva Berg työnsi nojatuolinsa kreivittärelle ja nosti itselleen toisen tuolin.

»Siis opettajattaren? Saanko tietää, mitä vaatimuksia rouva kreivittärellä on hänen suhteensa? Minä voin suositella useita eteviä opettajattaria.»

Kreivitär istuutui selkäkenoon sanoen:

»Tarvitsen täysin luotettavan henkilön, joka ei ole vallan nuori, joka täydellisesti osaa ranskankieltä, on musikaalinen eikä ole liian vaativainen ja ennen kaikkea: joka on hyvin uskonnollinen.»

Rouva Berg nyökäytti päätään tälle ominaisuusyhdistelmälle, ikäänkuin hänellä olisi vaadittavia henkilöitä tukuittain, tai suuri valikoima vanhemmanpuoleisia, musikaalisia, ranskankielentaitoisia, vaatimattomia ja ennen kaikkea hyvin uskonnollisia opettajattaria.

»Mieluimmin tahtoisin sellaisen, joka jo on palvellut herrasväessä, joten se olisi jonain takuuna, ja jos mahdollista, että hän olisi jo loppuunsaattanut yhden nuoren tytön kasvatuksen. En pidä vaihdoksista ja siksi tahtoisin henkilön» — sana »henkilö» tuntui läsnäolevista joka kerran kuin puukonpisto — »joka voisi kasvattaa tyttäreni, kunnes vien heidät seuraelämään.»

»Miten vanhoja neidit ovat?» kysyi rouva Berg.

»Kahden- ja kolmentoista. Minä valvon ja ohjaan itse opetusta; opettajattaren tulee vain auttaa minua, s.o. hänen tulee opettaa minun mieleni mukaan eikä omavaltaisesti. Pääasia on, että hän on uskonnollinen, sillä tahdon kasvattaa tyttäreni vilpittömässä jumalanpelvossa.»

»Minulla on sellainen, jota rouva kreivitär haluaa», vastasi rouva Berg selaillessaan kirjaansa, »hyvin musikaalinen belgialainen, kolmenkymmenenviiden vuotias. Hän on kasvattanut nuoren kreivitär Prinzensteinin, joka nyt on kihloissa, ja mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, on hän pikemmin nunna kuin opettajatar; hän on saanut kasvatuksensa 'sacré coeur'in luostarissa.»

»Sepä hyvä. Lähettäkää hänet luokseni. Asun Munsch-hotellissa ja viivyn kaupungissa vain niin kauan, että olen saanut sopivan henkilön. Sitten palaan taas maalle.»

»Miten suuren palkan rouva kreivitär antaa?»

»Kahdeksansataa guldenia. Mutta eräästä asiasta pyydän huomauttaa, ja on parasta, että te ilmoitatte sen suositeltavallenne. Talossani olevan opettajattaren tulee oleskella yksinomaan oppilaittensa kanssa saamatta ottaa osaa seuraelämään; hän ei syö pöydässämme, vaan lasten kanssa; hän ei saa tulla saliin iltaisin; hän ei saa, kuten niin monet opettajattaret tekevät, luulla olevansa perheen jäsen.»

»Ymmärrän.»

Kreivitär nousi.

»Siis huomenna kello yhden- ja kahdentoista välillä voitte lähettää tuon henkilön luokseni. Hyvästi.»

Oven luona odottava palvelija avasi ja sulki oven, ja ylhäisön nainen oli poissa. Jäljelle jääneet vetivät helpotuksen huokauksen.

»Minäpä en tahtoisi olla belgiatar-raukkanne sijassa», sanoi eräs heistä.

»Makuasia, hyvät naiset», vastasi rouva Berg hymyillen. »Belgialainen nunnani on kuin luotu sitä paikkaa varten. 'Pyydän, rouva Berg, ainoastaan aateliseen, tosi katoliseen perheeseen!' sanoi hän äskettäin. Minä nimittäin ehdotin hänelle erästä juutalaista pankkiiriperhettä, mutta se sai hänet kalpenemaan. Minun täytyy heti lähettää hänelle muutamia rivejä sekä uskonnollisen suosijamme osoite. Hän tulee ihastumaan silmittömästi, ja toivon hänen kreivitärtäkin miellyttävän; tämä sopii vallan erinomaisesti. No niin, että te, neitiseni?» sanoi hän Hannalle. »Nyt on teidän vuoronne... Haluatteko tekin paikan?»

Hanna nousi ja meni kirjoituspöydän luo.

»Sanon jo etukäteen, että on vaikeata hankkia teille paikkaa, kun olette niin nuori ja kaunis. Siitä eivät rouvat tavallisesti pidä. Te tahtoisitte varmaankin lasten opettajattareksi...?»

»Niin, haluaisin paikan hyvässä kodissa...»

Rouva Berg avasi kirjansa.

»Hyvä! Otan teidät kirjoihin. Tässä on ohjelma sääntöineen.» Hän ojensi Hannalle pöydällä olevan painetun kaavakkeen.

Hanna huomasi lukiessaan laitoksen kansainvälisestä liikenteestä, pedagogisista ennätyksistä j.n.e., että ehtoina oli niin ja niin monen prosentin maksu luvatusta palkasta ja että sisäänkirjoitusmaksu oli kolme guldenia. Hanna otti esiin kukkaronsa.

»Saanko maksaa heti.»

Hän asetti rahat pöydälle.

»Siis nimenne, osoitteenne, tietonne, ehtonne?»

»Anna Meyer, 'Kultainen omena', Wieden.»

Rouva Berg katsahti ylös.

»Te asutte ravintolassa? Se ei käy; se ei herätä luottamusta; teidän täytyy muuttaa. No edelleen! Tietonne!»

»Pianonsoitto, ranskan- ja englanninkielet.»

»Suokaa anteeksi, neiti, mutta asiaan kuuluu, että soitatte jotain ja sitten luette hiukan näistä ranskalaisista ja englantilaisista kirjoista.»

»Mielelläni», vastasi Hanna. Hän meni soittokoneen luo ja muutamien tahtien jälkeen hän avasi ylimmän nuottivihon ja soitti kappaleen — joku potpourri oopperasta — erinomaisesti suoraan lehdestä.

»Erinomaista!» sanoi rouva Berg, ja muutkin ilmaisivat ihastuksensa.

Sitten Hanna luki neuvotuista kirjoista virheettömällä ranskan- ja englanninkielisellä ääntämisellään kaksi kohtaa. Eräs läsnäolevista, joka ei vielä ollut puhunut mitään, huudahti:

»_Oh...you are English?_»

»_No, I am not_», vastasi Hanna, »_but my mother was American._»

»_Oh... I see._»

»Te olette loistavasti suorittanut kokeenne, hyvä neiti», sanoi rouva Berg. »Minä kirjoitan siis otsakkeen: 'Tiedot ja taidot kohdalle: Erinomainen pianisti; osaa täydellisesti ranskan- ja englanninkieltä. Onko teillä jo ollut joku paikka?»

»Ei, tämä on ensimäinen kokeeni.»

»Minä annan teille heti muutamia osoitteita, hyvä neiti. Jos te soitatte näissä jotain, on teillä suurimmat mahdollisuudet tulla otetuksi. Minä annan teille sellaisten perheiden osoitteita, jotka panevat pääpainon musiikkiin.»

Rouva Berg kirjoitti kirjastaan monia osoitteita paperille, jonka hän sitten ojensi Hannalle.

»Ottakaa tämä, hyvä neiti, ja tulkaa sitten kertomaan miten käy.»

Hanna otti paperin.

»Kiitän», sanoi hän. »Minä menen vielä tänään...»

»Kuten haluatte, tänään tai huomenna. Joka tapauksessa kai saan sitten tietää. Jos näissä osoitteissa ei ole sopivia, niin annan uusia.»

Hanna kiitti, hyvästeli ja lähti toimistosta.

XVI.

Nuori rouva istuutui vaunuihin ja antoi kuskille ensimäisen kirjoitetuista osoitteistaan: »Frans-Josef-ranta N:o 12.» Vaunut pysähtyivät kauniin, uuden rakennuksen eteen. Hanna astui alas ja meni portin kautta. Avattuaan oven, jossa seisoi: »Porttivahti», hän kysyi, missä rouva Hirschfeld asui.

»Ensimäinen rappu, kolmas kerros, ovi oikealle», oli vastaus.

»Kiitän. Miten tämä rappusten nouseminen hengästyttää!...» Hän soitti osoitetulle ovelle. Palvelustyttö avasi sen.

»Onko rouva Hirschfeld kotona?»

»Kyllä, olkaa hyvä, käykää sisälle.»

Hanna astui etuhuoneeseen. Kaksi pientä tyttöä juoksi juuri sen läpi vieressä olevaan kyökkiin, josta avoinna olevan oven kautta tunkeutui vastapoltetun kahvin tuoksu ja kuului huhmaren ääniä. Toisesta huoneesta kuului pianonsoittoa. Heti Hannan jälkeen saapui eräs kaupunginlähetti, joka jätti palvelustytölle paketin. Kodittomasta, paikkaahakevasta olennosta tuntuu omituiselta joutua näkemään käynnissä olevaa taloudenkoneistoa, talouden, jossa hänkin ehkä on saava paikan, mutta joka on hänelle vielä aivan outo.

»Voinko saada puhutella rouva Hirschfeldiä?»

»Kyllä tietenkin, mutta mitä te oikeastaan haluatte», kysyi palvelus tyttö ihmeissään. Hän oli luultavasti luullut Hannan kuuluvan perheen seurapiiriin.

»Sanokaa, että rouva Berg on lähettänyt minut.»

»Astukaa sisään; minä sanon heti rouvalle.»

Palvelustyttö vei Hannan tyhjään ruokasaliin. Sitten hän avasi oven viereiseen huoneeseen ja sanoi:

»Täällä on eräs neiti... rouva Bergin luota...»

»Hyvä! Pyydä häntä odottamaan hetkinen.»

Ja Hanna odotti. Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli viereisestä huoneesta kaksi naista, toinen arkipuvussa, toisella hattu päässä ja palttoo yllä. Rouva saatteli nähtävästi jotain vierasta.

»Tervehtikää sisartanne. Olipa hauskaa, että tulitte... Älkää unohtako minua!» Tähän tapaan sujui keskustelu.

Hanna oli noussut, mutta häntä ei huomattu. Vasta kun rouva palasi takaisin, hän tervehti Hannaa päännyökkäyksellä.

»Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa. Olkaa hyvä, astukaa sisään.»

Ja hän meni edellä viereiseen huoneeseen, joka oli yksinkertaisesti, mutta kodikkaasti sisustettu sali. Hanna seurasi häntä.

»Rouva Berg on siis lähettänyt teidät? Istukaa!»

Ja rouva Hirschfeld istuutui sohvaan.

»On, sain rouva Hirschfeldin osoitteen toimistosta. Herrasväki haluaa opettajatarta?»

»Mutta te näytätte hyvin nuorelta, hyvä neiti. Kuinka vanha te olette?»

»Jo yli kahdenkymmenen.»

»Missä olette ollut ennen?»

»Minulla ei ole vielä milloinkaan ollut paikkaa.»

»Vai niin. Oletteko musikaalinen? Se on pääehtoni. Mutta ennen kaikkea, mistä saan tietää teistä jotain?»

Hanna hätkähti.

»Miten niin?»

»Tarkoitan, kenen suosituksia teillä on?»

»Rouva Bergin...»

»Niin, niin, mutta se ei ole kylliksi.»

Hanna oli hämillään.

»Olen vieras täällä. Minulla ei ole ketään tuttuja Wienissä...»

»Mistä te sitten olette? Kenelle voi kirjoittaa ja kysellä teistä?»

Hanna tuli tulipunaiseksi. Sitäpaitsi ei häntä miellyttänyt rouva eikä kotikaan, joten hän ei muuta toivonut kuin voivansa päästä sieltä. Mutta hän ei tiennyt oikein, miten pelastua.

»Suokaa minun kysyä: miten monta lasta minun tulisi opettaa ja miten vanhoja he ovat?»

»Minulla on kolme pientä tyttöä, yhdentoista-, kymmenen- ja seitsemänvuotiaita, sekä kuuden vuoden vanha poika, jotka joutuisivat teidän hoitoonne; molempia nuorempia varten on minulla lastentyttö.»

Hannaa puistatti. Tämä ei ainoastaan ollut pätevä syy, vaan todellinen aihe olla ottamatta paikkaa vastaan.

»Oh ei, hyvä rouva, se menisi yli voimieni. Enempää kuin yhtä, enintään kahta oppilasta en voi opettaa.»

Hanna nousi.

»Anteeksi, että olen vaivannut! Hyvästi!»

»Hyvästi», vastasi rouva Hirschfeld liikahtamatta paikaltaan.

Hanna poistui ruokasalin ja etuhuoneen kautta meluavien lasten ohi, tapasi pesijättären, joka kantoi alushameita korissa päänsä päällä, ja kiiruhti sitten portaita alas. Hän istuutui odottaviin vaunuihin ja antoi ajurille seuraavan osoitteen:

»Jägerzeile N:o 29.»

Siellä ei rouva ollut kotona. Kolmannessa paikassa hän sai tietää, että eräs toinen neiti oli jo otettu. Neljäs osoite vei niin köyhännäköiseen ympäristöön, että hän jo portaissa kääntyi takaisin.

Sitten hän otti viimeiseksi säästämänsä osoitteen, koska se miellytti häntä eniten. Se oli hotellin osoite. Täällä hän ehkä tapaisi matkustavaisia, ehkä ulkomaalaisia, ja mieluimmin hän halusikin kauas Itävallasta.

»Hotel Metropoliin», sanoi hän ajurille.

Hetkisen kuluttua vaunut pysähtyivät kauniin hotellin eteen. Hanna meni ovenvartian luo.

»Rouva von Bogdanovic?» kysyi hän.

»Toinen kerros, N:o 16.»

Hän meni portaita ylös ja koputti ovelle.

»_Entrez_», huudettiin sisältä.

Hanna astui sisään.

Eräs nainen istui sohvassa lukien sanomalehteä. Kolme suurta matkakirstua vaatteineen ja pukutarpeineen oli matolla. Sängyllä oli useita suurempia ja pienempiä paketteja, luultavasti äsken tehtyjä ostoksia. Huoneen täytti hajuvesien, nahkatavaroiden ja paperossien tuoksu.

»Suokaa anteeksi», sanoi Hanna kynnyksellä. »Oletteko rouva von Bogdanovic?»

»Olen, olen, astukaa sisään!» sanoi nainen ranskaksi. Hän oli kaunis, tummasilmäinen ja mustatukkainen, noin kolmenkymmenen ikäinen ulkomaalainen. »Teidät on varmaankin lähetetty tänne Kärnthner-kadun toimistosta?»

Hanna vastasi myöntävästi ranskankielellä.

»Istukaa... Ah, miten kaunis te olette!»

»Rouva...»

»Niin, _folie a croquer... une amour de petite femme._ Ja te tahdotte ruveta opettajattareksi!»

»Se on aikomukseni.»

»Teillä ei olisi mitään vastaan lähteä Serbiaan saakka?»

»Mitä kauemmaksi, sen parempi.»

»Ja te tyytyisitte neljäänsataan tukaattiin?»

»Kyllä.»

»Mutta oletteko musikaalinen?»

»Hyvin musikaalinen.»

»Sepä mainiota. Te miellytätte minua suuresti ja jos minusta riippuisi, ottaisin teidät heti, koska te olette niin hienon arvokas ja ihastuttava... Mutta olen saanut tämän toimen serkultani Belgradista... Minun täytyy ensin kirjoittaa hänelle ja lähettää hänelle valokuvanne, todistuksenne ja suosituksenne. Tahdotteko tuoda ne minulle?»

Hannan sydäntä kouristi. Siis hän ei onnistunut tälläkään kertaa. Hän nousi.

»Hyvä», sanoi hän, »toimitan ne.»

Hän päätti neuvotella rouva Bergin kanssa siitä, miten hankkisi suosituksia.

»Hyvä on», vastasi rouva von Bogdanovic. »Kuitenkin tahdon huomauttaa teille, että teidän paperienne ohella lähetän sinne monen muunkin. On siis mahdollista, ettette tule valituksi, mikä minua tulisi hyvin surettamaan. _Adieu, mignonne!_»

Hanna tunsi itsensä hyvin väsyneeksi näistä turhista käynneistä ja ajoi kotiin.

Seuraavana päivänä aikaisin hän meni rouva Bergin luo. Tämä oli juuri saapunut toimistoon ja luki saapunutta postia.

»Hyvää huomenta, neiti! Suokaa anteeksi, mutta ettekö odottaisi hetkisen, kunnes olen lukenut postin.»

Hanna odotti. Muutaman minuutin kuluttua rouva Berg katsahti ylös.

»Kas niin, nyt olen vapaa. Näissä kirjeissä ei ollut mitään kummempaa!»

»Ne olivat kai perheiltä, jotka tarvitsevat kotiopettajatarta?» sanoi Hanna.

»Enemmän kotiopettajattarilta, jotka pyrkivät perheisiin», vastasi rouva Berg. »Eräs rouva, jolla on seitsemän lasta, hakee opettajatarta, joka kolmensadan guldenin palkasta vuodessa opettaa soittoa, kieliä ynnä vielä muitakin aineita; ja viisi kirjettä on neideiltä, jotka hakevat paikkaa perheissä, missä on vain yksi tytär opetettavana ja palkkaa kahdeksansataa guldenia. Se on kauheaa! Entä te, hyvä neiti, mitä uutisia tuotte?»

»Olin eilen neuvomienne henkilöiden luona...»

»Ettekä löytänyt sopivaa. Se ei minua ensinkään kummastuta; ei se tavallisesti menekään niin pian.»

»Ei, rouva Berg, en ole löytänyt mitään sopivaa ja pelkään, etten koskaan onnistukaan, sillä minua kohtaa joka suunnalla suuri este. Kaikkialla kysytään minulta suosituksia ja minulla ei ole niitä...»

»Mitenkä niin? Totta kai teillä on joku tuttu, joka tuntee teidät ja johon te voitte vedota?»

»Ei, rouva Berg, minä olen outo täällä. Te ette eilen: kysynyt sellaisista mitään ettekä myöskään sanonut, että niitä tarvitaan...»

»Siksi että se on luonnollista. En luullut teidän hakevan paikkaa, jos teillä ei olisi ketään, joka voisi taata rehellisyytenne.»

»Ei — ketään.»

»Mutta, neiti, te vallan pelotatte minua.»

»Mutta jospa minulla olisi syyni esiintyä vallan muukalaisena, jospa perhesuhteet olisivat pakottaneet minut vieraalla nimellä hakemaan leipäansiota...»

»Silloin ette voi hakea paikkaa minun kauttani», keskeytti rouva Berg kylmästi. »Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, etten voi haittaamatta toimistoani suositella niin nuorta ja kaunista henkilöä, joka mahdollisesti...»

Hanna lensi tulipunaiseksi.

»Oi hyvä Jumala, taasen epäluuloja. Eikö ihmisen ulkonäöstä jo voi päättää, onko hän rehellinen ja siveä vai eikö? Eikö kasvatukseni ole takeena siitä, että olen hyvästä perheestä?»

»Tosin kyllä, mutta jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä, ja edesvastuu olisi minun. Kas tässä, neiti, on sisäänkirjoitusrahanne... Olen pahoillani, että olen pakotettu poistamaan teidät kirjoistani.»

Hanna ei ottanut rahoja, kumarsi vain äänetönnä ja meni ovea kohden. Loukkaus kouristi hänen kurkkuaan.

Rouva Berg seurasi häntä.

»Avatkaa sydämenne minulle, rakas lapsi», sanoi hän. »Te näytte olevan onneton. Kertokaa kohtalonne minulle. Ehkäpä minä voin antaa teille jonkun neuvon.»

Hanna pudisti päätään.

»En, en», sanoi hän vaivalloisesti. »Kiitän teitä... kiitän sydämestäni. Hyvästi!»

Ja hän kiiruhti pois. Hän heittäysi ohiajaviin vaunuihin ja ajoi kotiin. Hänen täytyi jälleen saada itkeä.

XVII.

Mutta kyyneleet eivät auta. Hanna ajatteli sinne ja tänne. Mitä hänen oli nyt tekeminen. Oh, hänen elämäntarinansa ei ollut omiaan herättämään myötätuntoa. Hän oli aivan masennuksissa rouva Bergin sanoista: »jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä.» Ja asianlaita olikin niin. Hänhän oli rikollinen, langennut. Kuinka hän ei ollut ajatellut tätä ennen, mitenkä hän oli voinut pitää itseään siveänä ja ylväänä ja unohtaa, että vaimo, joka jättää miehensä heittäytyäkseen rakastajansa syliin, on viimeinen, jonka hoitoon äiti uskoo nuoret tyttönsä?

Ei, sen tuuman täytyi raueta. Kotiopettajattareksi hän ei voinut ruveta.

Mutta mihin hänen pitäisi ryhtyä? Kuolla hän ei enää tahtonut; itsemurhanajatukset saivat hänet halveksimaan itseään. Hän oli jo kauan ollut tietoinen siitä, että oli kykenevä näyttelemään loistavaa osaa maailmassa. Tottuneena siihen, että, missä hyvänsä näyttäytyikään, hänen kauneuttaan ja viisauttaan ihailtiin, ei hän voinut uskoa näiden avujen, jotka nyt olivat arvottomia, kuihtuvan yksinäisessä hotellihuoneessa.

Mitä tehdä? Mitä tehdä?

Hän toisti tämän kysymyksen ääneen, kulkiessaan yhtämittaa edestakaisin huoneessa. Hän tiesi olevansa kykenemätön vastaamaan siihen. Toisinaan hän pysähtyi ja painoi päänsä kylmää seinää vasten. »Tätä yksinäisyyttä suuressa maailmassa en kestä. Minun täytyy saada puhua omaisieni kanssa...»

Ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan. Molemmat itsemurhakirjeet Dori tädille ja Ewaldille olivat vielä siinä. Hän repi ne pieniksi palasiksi lukematta edes niitä.

Kastaessaan kynänsä musteeseen hän ei vielä tiennyt mitä kirjoittaa. Hänen aikomuksensa ei ollut kirjoittaa mitään erikoista, vaan yleensä tarve äärettömässä yksinäisyydessään saada puhella niiden kanssa, jotka olivat kerran tunteneet ja rakastaneet häntä, pakotti häntä tarttumaan kynään.

Ajattelematta tai etsimättä sanoja hän antoi kynän kiitää paperilla.

»Ewald, loukattu, vihastunut puolisoni... En kirjoita pyytääkseni sinulta jotain, herättääkseni sääliäsi tai saadakseni anteeksi. On tekoja, joita mies ei voi antaa anteeksi, sen tunnen. Mutta minun täytyy sisäisestä pakosta sanoa, että olen onneton. Se on oikeudenmukainen rangaistus harha-askeleestani. En kerro tätä voittaakseni myötätuntoasi, vaan teen sen siksi, että se kenties tuottaa sinulle lohdutusta. Loukattu on tunteva itsensä levollisemmaksi, kun tietää, että kohtalo on hänen puolestaan kostanut. Miksikä minä, joka olen loukannut sinua sydänjuuriasi myöten, nyt jättäisin sen sinulle kertomatta. Olen rakastanut sinua sydämeni pohjasta ja mennessäni luotasi tunsin katkeraa surua sinulle tuottamani iskun johdosta. Nyt voin hiukan lieventää kirvelevän haavan tuskaa, ja minä teen sen myös. Vielä muutakin voin kertoa, joka kirvoittaa, joka vähentää tunteittesi katkeruutta. Sinä tiedät, että jättäessäni meidän... sinun kotisi huuleni olivat vielä puhtaat, ja nyt, kun minua on rangaistu heikkoudestani, ovat ne yhtä puhtaat kuin silloinkin, sen vannon. Se ei kuitenkaan ole minun ansioni, enkä tahdo esittääkään sitä siinä valossa, mutta totta se on. Mutta luulen, että tieto tästä tosiseikasta on tuottava lohtua — ei, ei lohtua — mutta helpotusta sinulle. Hyljätyn puolison on tietysti kauheata ajatella, että hänen kerran niin lämpimästi rakastamansa vaimo lepää toisen sylissä. Vihan, mustasukkaisuuden ja häpeän puna nousee tätä ajatellessa hänen poskilleen — Minä olen tehnyt sinut niin sanomattoman onnettomaksi, mutta minä tahdon edes hiukan lieventää näitä tuskia, kun kerran siihen pystyn. — Oletko arvannut, että mies, jota seurasin, oli kreivi Edelberg? Olet kai kuullut, mimmoisen kohtalon hän sai? Minä odotin häntä — ja hän oli kuollut. En nähnyt häntä enää sen jälkeen kuin lupasin paeta. Jos minä pyytäisin sinua ottamaan minut takaisin kotiisi, niin voisit luulla kaiken tämän olevan valhetta, jolla tahdon puhdistaa itseni, mutta hetkeäkään en ole voinut uskoa jälleennäkemisen mahdollisuutta — enkä sitä toivokaan, joten voit uskoa joka sanani. Ne ovat ainoat, mitä minä, joka olen pirstannut elämänonnesi, enää voin sinulle antaa. Ehkä halveksit minua niin, että kaikki, mikä minua koskee, on sinulle yhdentekevää; ehkä on sinusta tämä lahjani arvoton. Mutta toisinkin voi olla ja siksi kirjoitan. Hyvästi!

Hanna.»

Sitten hän otti toisen arkin.

»Kallis, vanha lapsuuden ystäväni! — Olen yksin, aivan yksin ja onneton. Tarvitsen neuvoa ja apua; kaipaan ystävää, jonka sylissä voin itkeä, kättä, joka minut kohottaa, hyväilevää ääntä, joka toruessaankin mainitsee nimeäni. Älä hylkää minua! Tiedän tosin, että olet ankara — harhaanjoutuneista olet aina puhunut kylmästi, mutta jos rikollinen on kasvattilapsesi? Kirjoita minulle joitakuita rivejä nähdäkseni, saanko luonasi turvapaikan. En tarkoita, että tahtoisin tulla taloosi. Mennyt on mennyttä, en koskaan tahdo saapua kaupunkiinne, ihmisten luo, joiden edessä aina olisin pakotettu painamaan rikoksellisen pääni alas... ei, tahdon pois, kauas Itävallasta ja jos suinkin mahdollista Euroopastakin. Luotasi en hae muuta turvaa kuin moraalista, pyydän vain saada kertoa tilastani, rukoilen lupaustasi auttaa minua. Tahtoisin ansaita leipäni; tahtoisin seuranaisena joutua vieraaseen maahan, mutta kun kukaan ei anna minulle suosituskirjettä, on se tie suljettu. Mutta kaikesta tästä saat kuulla sitten vasta, kun olet minulle kirjoittanut: Puhu, rakas lapsi raukkani! Minä säälin sinua!

Osoitteella 'A.Z. N:o 20 poste restante Wien, odotan kaivaten kirjettäsi.»