Part 4

»On kyllä, armollinen kreivitär», vastasi tämä syvään kumartaen ja auttoi nuoren rouvan vaunuista.

»Vie kreivitär N:o 20:een», sanoi hän palvelijalle. »Kuskin maksan minä. Armollinen kreivitär ei huoli vaivautua.»

Hanna seurasi palvelijaa ylös portaita. Hotel Imperial oli vanha herttuallinen linna. Leveät, matoilla peitetyt portaat kullattuine käsipuineen, kukkineen ja peileineen tekivät juhlallisen vaikutuksen. Hannan tuli hyvä olla. Ensimäinen askel oudossa maailmassa oli toki kullattu. Tästä hetkestä saakka hän saisi elää aina sellaisissa palatseissa.

Saavuttuaan ensimäiseen kerrokseen palvelija avasi kaksiosaisen oven sekä sanoi:

»Tässä ovat tilatut huoneet. Haluaako teidän armonne syödä aamiaista?»

Hanna vastasi myöntävästi astuen huoneistoonsa. Ensimäinen huone, suuri sali, keltaisella damastilla päällystettyine huonekaluineen teki loistavan vaikutuksen; salin vieressä oli makuuhuone ja pukeutumishuone. Jokaisessa uunissa loimusi kirkas takkavalkea. Hanna riisui hatun ja palttoon, astui peilin luo ja huomatessaan, etteivät matkan rasitukset olleet vähintäkään himmentäneet hänen kukoistavaa kauneuttaan, hän hymyillen järjesti kiharoitansa.

Senjälkeen hän siirtyi parvekkeelle. Hänen edessään oli kaunis Ring-katu. Leuto syksyilma väreili plataanien latvoissa. Vaunujen tärinä ja omituinen suurkaupungin tuoksu, jonka hän muisti aikaisemmilta käynneiltään Wienissä, tunkeutui hänen luokseen.

Sillä aikaa oli palvelija asettanut hopeatarjottimelle katetun aamiaisen pöydälle. Hanna palasi saliin ja kaatoi itselleen teetä. Hän oli nälissään ja hiukan väsynyt. Komea aamiainen erinomaisine wieniläisleipineen, tuoreine voineen, vaahtoavine kermoineen, munineen, kinkkuineen ja piirakaisineen maistui erinomaisen hyvältä ja antoi hänelle uusia voimia. Hän soitti. Palvelija saapui.

»Milloin nämä huoneet tilattiin?» kysyi hän.

»Kahdeksan päivää sitten. Kreivi Edelberg käy kahdesti päivässä kysymässä, onko hänen rouva serkkunsa jo saapunut. Ilmoitammeko herra kreiville?»

»Minä kirjoitan lipun. Asuuko hän kaukana täältä?

»Edelbergien palatsi sijaitsee Oopperan luona, aivan lähellä.»

»Hyvä, antakaa minulle paperia ja mustetta, niin kirjoitan.»

»Tässä, teidän armonne. Odotanko.»

»Ei, soitan sitten kun olen kirjoittanut.»

»Hyvä.»

Ennenkuin Hanna istuutui kirjoittamaan, kulki hän huoneissa vielä kerran. Hän huomasi silloin vasta, että siellä oli sellaisia tavaroita, joita hotellihuoneissa ei juuri tapaa. Salissa oli flyygeli ja nuotteja. Eräällä pöydällä oli sanomalehtiä, kirjoja ja albumi. Kukkaspöytiä oli nurkissa, ja uuninreunalla ja peilipöydillä olevat maljakot olivat täynnään kukkia. Miten hellästi ja huomaavaisesti hänen rakastettunsa olikaan ajatellut häntä!

Ja kuitenkaan hän ei tuntenut jälleennäkemisen iloa; päinvastoin hän ajatteli vavisten tapaamista. Tuskainen puna peitti hänen poskiaan hänen ajatellessaan hetkeä, jolloin hänen voittajansa astuisi kynnyksen yli. Hän halusi siirtää sitä hetkeä vielä hiukan. Ja siksi hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan:

»Olen juuri saapunut. Olen väsynyt ja tarvitsen parin tunnin levon. Odotan teitä — ei, sinua — kello viiden tienoissa. H.»

Hän soitti ja jätti kirjeen palvelijalle.

»Viekää tämä heti Edelbergien palatsiin.»

»Toimitetaan.»

Sitten hän lukitsi ovet voidakseen rauhassa katsella kauniita ja mieltäkiinnittäviä tavaroita. Hän tarkasti kaikkia erikseen. Ensin hän avasi flyygelin. Se oli Streich. Hän soitti muutamia akordeja: oi, miten täyteläiset, pehmeät ja kirkkaat ne olivat. Nuottien joukosta hän löysi uusimpien, suurten oopperain sekä Karl- ja Wiedener-teattereissa juuri myrskyisintä suosiota herättäneiden operettien partituurit, muutamia Straussin valsseja, Chopinin nocturneja sekä Verdin messun. Pöydällä oli ranskalaisia, englantilaisia ja saksalaisia kuvalehtiä; Wienin pilalehtiä, muotilehtiä sekä Octave Feuillet'n »Camorsin kreivi»; joku Disraelin romaani Tauchnitz-painoksena; valokuvakokoelma Belvedere-näyttelystä sekä toinen, jossa oli eurooppalaisten hallitsijain ja taidepiirin kuuluisuuksien kuvat.

Hanna silmäili kaikkea tätä pintapuolisesti. Hän päätti myöhemmin kiinnittää niihin enemmän huomiota. Kun oman romaanin tapahtumat seuraavat toisiaan niin nopeasti kuin tässä, ei saata syventyä mielikuviin. Salista hän meni makuu- ja pukeutumishuoneeseen. Vasta nyt hän huomasi täälläkin häntä odottavan yllätyksiä. Peilipöydän viereisellä tuolilla oli avonainen, noin puolilleen täytetty matkalaukku. Peilipöydälle posliinikehyksisen peilin ympärille oli asetettu norsunluuharjoja, kilpikonnanluisia kampoja sekä kultatulppaisia pulloja, hajuvesiä, puuterirasia tuoksuvine riisijauheineen ja pehmeine jauhehuiskuineen. Pieni samettikotelo oli hopeisella lautasella. Hanna avasi kotelon, ja hänen silmiään huikaisi ohueen kultaketjuun kiinnitetyn sydämenmuotoisen medaljongin loisto, sillä se oli kokonaan timanttien peitossa; siihen oli kätketty Edelbergin kuva. Pesupöydällä oli mitä hienoimpia sieniä, tuoksuvia saippuoita, erilaisia pesuvesiä, kuten Vinaigre à la violette de Parme y.m. Sängyllä — taaskin yllätys — oli aamunuttu kullalla kirjaillusta, kirkkaanpunaisesta silkistä. Sen vieressä valencienne-pitseillä koristeltu musliinialushame, täydellinen pitsipilvi. Ja tuossa oli mitä somimmat kullanloistavat tohvelit. Hannan valtasi täydellinen pukeutumisinto: näissä tuoksuvissa vesissä hänen täytyi kylpeä, noihin satumaisiin vaatteisiin hän tahtoi pukeutua voidakseen kokonaan upota häntä ympäröivään komeuteen. Hän heitti yltään mustan villapukunsa ja kaikki rautatiepölyn ja noen likaamat vaatteensa; hän kaatoi kaatamistaan tuoksuvia vesiä pesuvatiin ja valeli hentoja jäseniään siinä; hän hajoitti paksun tukkansa ja kampasi sen palmikkokruunuksi päälaelle; puuteroi ilmankin jo valkean ihonsa pehmeämmän valkeaksi; pisti jalkansa pieniin kultakenkiin; verhosi ruumiinsa batisti- ja pitsipilvellä sekä pukeutui lopuksi avokaulaiseen raskaaseen, pitkään aamunuttuun. Vihdoin kiinnitettyään medaljongin kaulaansa hän oli valmis. Hän astui peilin ääreen, jossa hän näytti kuninkaalliselta, ihanalta ilmestykseltä, ja hän tyhjensi inhimillisten ilojen hurmaavimman riemupikarin: nuoren, rakastetun naisen kauneustietoisuuden. Hän viipyi kauan peilin ääressä. Hänen silmänsä eivät koskaan olleet niin loistaneet kuin nyt, hänen huulensa olleet niin purppuraiset, hänen valkeat hampaansa niin helmenkirkkaat kuin nyt. Ja miten komealta näyttikään hänen pitkä, solakka vartalonsa poimutetussa leningissä, miten plastillisen kaunis olikaan hänen säännöllisesti muodostunut kätensä, hänen pyöreä, pitsihihasta pistävä käsivartensa.

Hitain askelin hän palasi saliin, vaipui pehmeään nojatuoliin ja nojasi päänsä selustaan, antaen ajatusten viipyä tässä uudessa, nautintorikkaassa, mutta kuitenkin pelottavassa asemassa. Hän ahmi vaatteittensa sulotuoksua ja kukkasten lemua; hän tarkasteli peilinkehysten ja uudintankojen kultaloistoa, hänen silmänsä viipyivät lattiamaton kirjavassa mallissa ja damastiverhojen poimujen varjoissa. Hän kuunteli ajoneuvojen ratinaa, kaukaisen sotilassoittokunnan säveliä, tänne saakka tunkeutuvaa suurkaupungin hälinää; hän ajatteli heidän lähestyvää jälleennäkemistään, ja kukkaintuoksu, värileikki, sävelet ja odotus tuudittivat hänet sellaiseen mielentilaan, kuin hän keinuisi leppeillä elämänaalloilla.

Hienous ja ylellisyys vaikuttavat herkkiin mieliin kauniin maiseman tavoin, toisiin luonteisiin taas runollisen luonnon tavoin. Samaten saavat tuoksu, värit ja sävelet luonnon ihanuutta ymmärtävän sielun väräjämään. En ymmärrä, miksi luonnon ihailemista kaikkialla pidetään jalona, viattomana ja ihanteellisena, kun sitävastoin rikkaudesta ja loistosta nauttiminen leimataan synnilliseksi, proosalliseksi ja aineelliseksi. Ei siinä mieltä hivele joku erikoinen huonekalu, määrätynlaiset vaatteet tai suloiset tuoksut, vaan keinotekoinen kauneus kokonaisuudessaan. Ylellisyydellä on sille ominainen tuoksunsa — siinä on jotain pehmeää, kiehtovaa, onnensekaista; ylhäisessä loistossa on ominainen suuntansa, se on etevää, mahtavaa, ylpeää. Lyhyesti sanoen, yhtä vähän tässä kuin siinäkään, auringonpaahtamassa maisemassa tai valaistussa salissa — ruusuntuoksuisissa lehtimajoissa tai hajuvesien kyllästämissä huoneissa, yksilöt aikaansaavat nautinnontunteen, vaan jokin niistä virtaava kokonaisuus. Tietenkään jokainen ei voi tuntea ylellisyyden tuottamaa runollisuutta. Rikkaudessa kasvaneelle se on yhtä tuntematon kuin vuoristolaiselle hänen vuorimaisemiensa mahtavuus. Mutta Hannan kaltaiseen ihmiseen, joka koko nuoruutensa on uneksinut komeutta ja rikkautta, jonka esteettisesti kehittynyt maku kaipaa kaikkea elämän ihanuutta, joka niin kauan on ollut pakotettu kitumaan sen puutteessa, täytyy näin äkkiä avautuvan ylellisyysmaailman vaikuttaa huumaavasti.

Ja tästä johtui, että Hanna tunnin ajaksi unohti tekonsa kauheuden, mikä vielä eilen — hänen ollessaan tavallisissa olosuhteissa — sai hänen poskilleen vierimään katkeria ja vilpittömiä kyyneliä.

X.

Hän soitti.

»Vietiinkö kirjeeni?» kysyi hän sisääntulevalta palvelijalta.

»Vietiin, rouva kreivitär, lähetti jätti kirjeen Edelbergin palatsin portinvartialle. Mutta herra kreivi ei ollut kotona.»

»Hyvä on.»

»Onko teillä, rouva kreivitär, muuta käskettävää?»

»Ei, kiitos.» Palvelija poistui.

Tämä »rouva kreivitär» kuulosti hänestä vastenmieliseltä. Tämä anastettu arvonimi muistutti häntä hänen asemansa heikoimmasta kohdasta. Mikä hän olikaan enää? »Rouva kreivitär» arvonimi ei ollut hänen, eikä hän myöskään voinut nimittää itseään rouva Ballmanniksi, siitä nimestä hän oli vapautunut kuten pölyttyneestä matkapuvustaankin, ja nimiraiska oli heitetty nurkkaan tahrattuna, pirstottuna, halveksittuna. »Kauneuden kuningatar» — sen arvon Edelberg oli antanut hänelle. Oi, hän tiesi liiankin hyvin, että myyty, laittomasti lahjoitettu kauneus saa kantaa arvotonta paperikruunua... Nyt hänen ajatuksensa kiersivät jälleen synkkiä polkuja... »Onko hän osaava antaa arvoa sille lahjalle, jonka hänelle kannan», kyseli hän itseltään; »osanneeko hän pitää kunniassa kunniani suurta, arvioimatonta uhria?» Hanna ajatteli kaikkia hänen vakuutuksiaan, hänen myrskyisiä rukouksiaan, hänen tulisia valojaan, ja hän vastasi pelkäämäänsä kysymykseen — myöntävästi. Mutta jos hän olisi kysynyt elämääkokeneelta ystävältä, olisi tämän täytynyt vastata: »Ei, Hanna, ei; kukaan mies ei voi antaa arvoa uhratulle naisenkunnialle, sillä sellaista ei ole. Uhrattu kunnia ei ole mikään kunnia.»

Tunnit kuluivat. Jonkun ajan hän uneksi flyygelin ääressä, jonkun ajan hän taas kulutti katselemalla katuliikettä. Jokainen hänen oveansa lähenevä askel, jokaiset portin eteen pysähtyvät ajoneuvot saivat hänen sydämensä kiivaasti sykkimään. Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi. »Kellon täytyy jo olla paljon», hän ajatteli ja soitti uudelleen. Sama palvelija näyttäytyi taas.

»Paljonko kello jo on?»

»Kolme, rouva kreivitär. Tavallisesti kreivi Edelberg tulee tänne viiden tienoissa», jatkoi hän itsestään, »ja useimmiten kreivi syökin täällä päivällisensä. Mihinkä aikaan haluatte syödä päivällistä, rouva kreivitär?»

»Kattakaa kahdelle tänne heti viiden jälkeen.»

»Kyllä.»

Hanna tuli yhä levottomammaksi. Siis vielä kaksi tuntia, ellei hän tulisi aikaisemmin. — — — Mutta nämäkin tunnit kuluivat. Kyyppari kulki edestakaisin kattaen pöytää. Hän veti paksut verhot ikkunain eteen estääkseen laskeutuvaa hämärää tunkeutumasta huoneeseen ja sytytti sitten kahdet kuusihaaraiset kynttilänjalat. Sivupöydälle hän oli käskemättä asettanut samppanjapulloja jäähdytysmaljaan. Keskelle kahdelle hengelle katettua pöytää hän asetti kukkaruukun sekä molemmille puolille kynttilänjalat, avasi viinipulloja ja erilaisia säilykkeitä. Valmistukset olivat tehdyt.

»Rouva kreivitär suvainnee soittaa, kun saamme tarjota päivällisen.»

Hanna taivutti hyväksyen päätään.

»Paljonko kello on?» kysyi hän vielä kerran.

Tarjoilija katsoi kelloaan.

»Kymmentä minuuttia vailla viisi», vastasi hän poistuen.

Hanna hengähti syvään. — Nyt — nyt, kohta hän on täällä! — Valaistu huone katettuine pöytineen näytti vieläkin ylellisemmältä kuin päivänvalossa. Myöskin hänen kauneutensa — hän katsahti jälleen peiliin — näytti tulenvalolla vieläkin hurmaavammalta. Mutta häntä pelotti, pelotti suunnattomasti. Hän kaatoi itselleen lasillisen Rheinin viiniä ja joi sen äkkiä. »Se antaa rohkeutta!» Sitten hän istuutui uunin vieressä olevaan nojatuoliin odottamaan tähdäten katseensa oveen. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastetun syvä, värähtävä ääni kuiskaava hänen nimensä, heidän huulillaan asuva suudelma, jota ei oltu vielä otettu eikä annettu, tuli nyt polttavaksi todellisuudeksi...

Hän olisi voinut laskea sydämensä lyönnit. Äkkiä tuntui kuin se olisi lakannut sykkimästä; hän kuuli askelien lähestyvän. Nyt koskettiin ovenripaan. Ei epäilystä enää, ovi aukeaa ja sisään astuu pitkä mieshenkilö.

Tulija oli sulkenut oven. Hanna ei katso häneen. Mitä hän nyt tuntee, on liian voimakasta. Hän ei tiedä itsekään, onko se onnea vai tuskaa. Vielä hetkinen ja hän on lepäävä hänen sylissään...

»Armollinen rouva...»

Ääni on vieras. Kauhistuneena Hanna kohottaa katseensa ja näkee oudon herran seisovan edessään.

»Armollinen rouva — pyydän kohteliaimmin anteeksi. Olen hotellin omistaja. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa teille eräs asia.»

»Ilmoittaa?» kysyi Hanna hämmästyneenä ja levottomana. Hänen asemassaan oleva nainen pelkää jokaista ihmistä. Kun odottaa rakastettuaan, ei tahdo nähdä ketään muuta koko maailmassa.

»Te odotitte kreivi Edelbergiä?»

»Niin, entä sitten?»

»Hän tilasi nämä huoneet teille, armollinen rouva, te olette kaiketi joku kreivin sukulainen, joka tapauksessa olitte hänelle hyvin läheinen; sentakia olen pakoitettu ilmoittamaan teille erään tapauksen... onnettomuuden...»

»Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?»

»Rauhoittukaa, armollinen rouva. On todella tapahtunut onnettomuus. Tieto siitä on levinnyt kaupungissa. Kreivillä oli tapana joka aamu joko ratsastaa tai ajella Praternilla. Tänä aamuna, kun teidän kirjeenne jätettiin kreivin palatsiin, oli hän lähtenyt ajelemaan. Hän ajoi itse koetellakseen paria uutta hevosta. Nämä pelästyivät — ja pillastuivat — kreivi putosi kuskipukilta ja satutti itsensä niin pahoin katukivitykseen, että jäi siihen liikkumattomana...»

»Pahoin haavoittuneena?» kysyi Hanna hiljaa. Hän hillitsi itsensä saadakseen kuulla pahimman. »Jatkakaa, en ole kreivin sukulainen.»

»Kun kreivi nostettiin ylös», jatkoi mies, »oli hän kuin kuollut. Hänet vietiin lähimpään apteekkiin. Kutsuttiin lääkäri, mutta tämä totesi vain kreivin kuolleen ja että hän oli kuollut heti.»

Hanna mykistyi. Kuolonviestin tuoja jatkoi:

»Kreivi Edelberg, joka oli Wienin rikkain ja tunnetuin jalosukuinen, tunnettiin heti ja vietiin palatsiinsa. Lähetettiin heti tieto hänen äidilleen ja sisarelleen, ruhtinatar Hochsteinille. Ehkä armollinen rouvakin haluaa lähteä sinne... käskenkö vaunujen ajaa esiin?»

Hanna pudisti kieltäen päätään ja viittasi kädellään haluten olla yksin. Hotellinomistaja kumarsi äänetönnä ja poistui huoneesta. Hanna syöksyi ovelle ja lukitsi sen. Taas hän tahtoi olla yksin, aivan yksin — tällä kertaa äärettömine suruineen.

XI.

Päivän valjetessa seuraavana aamuna Hanna oli vaipunut levottomaan uneen. Kyynelissä valvottu yö oli hänet siinä määrin väsyttänyt ja murtanut, että hän vähitellen oli kadottanut tajuntansa ja nukahtanut hetkeksi. Surkuteltava, nuori nainen oli viettänyt yönsä tuskallisessa keskustelussa kuoleman kanssa, sillä alituisesti väikkyi lemmityn kuva hänen edessään ja hänestä itsestään tuntui, että hänenkin nyt täytyi kuolla.

Auringonsäde pilkisti esiin raollaan olevien ikkunaluukkujen välistä. Hanna ei tullut heti tajuihinsa; toalettipöydältä leviävä tuoksu kietoi hänet eilispäivän ylellisyyden nautintoon ja rakkaudenkaipuuseen — mutta ainoastaan pariksi sekunniksi, sillä samassa häntä ympäröivät todellisuuden kauhut ja hänen päänsä painui tyynyihin, huulten kuiskatessa samaa sanaa kuin uneenkin vaipuessa: »kuolla...»

Mikä hänet nyt perikään? Yksin, suojatonna, rahatta suuressa, vieraassa kaupungissa; kaikki seurustelu- ja perhesiteet katkottuina, kunniatonna, syyllisyyden painamana — kenen puoleen hän voisi kääntyä? Miehensä kasvojen eteen hän ei voinut enää astua; Ewald olisikin oikeutettu sysäämään hänet luotaan. Entä kummitäti? Ei, mistään hinnasta hän ei saattaisi jälleen näyttäytyä paikalla, jonka oli niin häpeällisesti jättänyt. Hän ei edes uskaltanut kiiruhtaa rakastettunsa ruumiin ääreen sanomaan kuolleelle viimeisiä jäähyväisiä, sillä hänen luonaan valvoivat hänen äitinsä ja sisarensa, kaksi ylpeätä, vierasta naista, jotka kieltäisivät häneltä pääsyn. Mitä oikeutta hänellä olisikaan tunkeutua surevaan perhepiiriin? Ei mitään. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia rakkautta, kunnioitusta tai edes sääliä keneltäkään koko maailmassa; ainoa, joka oli suonut hänelle rakkautta ja ihailua sekä tyhjentänyt hänen jalkainsa juureen riemun kyllyydenmaljan, — oli kuollut!

Tuska kadottamastaan ei ollut kuitenkaan syöpynyt Hannan mieleen niin syvälle, kuin hän oli luullut. Hän ei ollut koskaan rakastanut häntä sellaisella syvällä, lämpimällä rakkaudella, joka on intohimoista myötätuntoisuutta; kreivi oli ihastuttanut ja lumonnut hänet. Rakkautta, tuota pohjatonta, sydämellistä hellyyttä hän tunsi pikemmin hylkäämäänsä kunnon puolisoa kuin seuraamaansa komeaa miestä kohtaan. Hänen tuskansa oman yksinäisen asemansa johdosta oli valtavampi kuin kuolleen jälkeenjättämä murhe, vaikkei hän sitä koettanut selvittää; — hän tiesi ainoastaan, koettamatta onnettomuuttaan perustella, olevansa sanomattoman onneton — niin onneton, ettei hän tahtonut elää kauemmin. Ensi silmänräpäyksessä, ymmärrettyään onnettomuutensa laajuuden, hän luuli sen olevan kylliksi surmaamaan hänet. Mutta moraalinen tuska ei surmaa. Luonto on siten järjestänyt, sillä aika, kaiken parantava, poistaa sellaisen tuskan, vaikka se tuskan kokeneesta on mahdotonta, vaikka hänestä sellaisen mainitseminenkin on loukkaus hänen syvää suruaan kohtaan.

Hanna kohottautui hitaasti ja silmäili ympärilleen. Tuolla nurkassa pisti hänen silmäänsä eilen poisheittämänsä, musta villaleninki. Hän oli vielä pukeutuneena komeaan punaiseen aamunuttuun. »Tahdon pukeutua surupukuun», hän ajatteli ja nousi muuttaakseen hitaasti ja väsyneesti vaatteita. Sitten hän riisui medaljongin kaulaltaan ja pani sen koteloonsa suudeltuaan ensin itkien siinä olevaa valokuvaa. Katse suuntautui totutusti peiliin. Hän oli kalpea, itkettynyt, kuihtunut. Ja kuitenkin hän oli kaunis. Liian kaunis kuollakseen — ennen kaikkea liian nuori: ei täyttä kahtakymmentä... Olisiko hänellä rohkeutta heittäytyä kylmään Tonavaan tai työntää veitsi rintaansa — tai ostaisiko hän revolverin?...

Hän riistäytyi irti sellaisista ajatuksista, hänellä oli nyt muuta tekemistä. Hänen täytyi jättää tämä hotelli, jossa voitaisiin löytää hänen jälkensä, jossa ihmiset keskustelisivat hänen surustaan ja hänen suhteestaan vainajaan. Hän tahtoi paeta johonkin kaukaiseen matkustajakotiin jonnekin esikaupunkiin, missä kukaan ei tuntisi häntä eikä tietäisi hänen surustaan; yksinkertaiseen huoneeseen ilman silkkipäällyksisiä huonekaluja, ilman tuskastuttavaa Ylang-Ylang-tuoksua, hän tahtoi vetäytyä kuten haavoitettu eläin pesäänsä — ja itkeä mielensä keveämmäksi sekä ajatella, mihin sitten ryhtyä.

Pukeuduttuaan matkapukuunsa ja valeltuaan kyyneleisiä kasvojaan raikkaalla vedellä hän meni saliin. Oi, flyygeli oli vielä auki, koskematon pöytä katettuna: kynttilät olivat palaneet loppuun, samppanjapullo avaamattomana jäähdytysastiassa, jäät sulaneina, lieska uunissa sammuneena, kukat kuihtuneina: kirkas auringonsäde tunkeutui ikkunaverhon raosta ja valoi juovan matolle — eilinen eloa uhkuva taulu oli kuin kuollut.

Hanna soitti aukaisten oven. Palvelija saapui heti.

»Mitä armollinen rouva haluaa?»

»Aion matkustaa. Tuokaa laskuni.»

»Kyllä. Tahdotteko aamiaista, armollinen rouva?»

Hanna nyökäytti päätään myöntäen. Kupillinen lämmintä teetä tekisi hänelle hyvää. Hän otti kukkaronsa taskusta ja laski rahansa. Hän oli ottanut mukaan hiukan yli sata guldenia kotoa lähtiessään. Siitä matka: hänelle jäi vielä viisikymmentäkahdeksan guldenia. Kahdeksan päivää olivat huoneet jo olleet tilatut — Hanna odotti vavisten, että lasku olisi suurempi kuin minkä hänen rahansa riittäisivät korvaamaan.

Palvelija toi tarjottimella aamiaisen ja samalla laskun. Hanna kääri auki paperin.

»Huoneet ovat maksetut eiliseen saakka», huomautti palvelija.

19-20 p:nä lokakuuta: Huone N:o 20.

Vaunut............... 2:— Kynttilöitä.......... 3:— Aamiainen............ 2:— 2 päivällistä à 5:—.. 10:— Viinejä.............. 18:— Sanan viejä........... 1:— Huone 1 vuorokausi... 20:— Aamiainen........... 2:— FL 58:—

Hanna katsahti ainoastaan loppusummaan ja pani maksun pöydälle. Palvelija huomasi avaamattomat viinipullot.

»Eikö samppanjaa vähennetä laskusta sekä rouva kreivittären tilaama mutta syömättä jäänyt päivällinen. Huomaan niiden erehdyksestä tulleen laskuun.»

»Miten tahdotte, mutta pitäkää jäännös itse. Nyt haluaisin vaunut.»

Tämän jälkeen hän alkoi pakata tavaroitaan. Pienen komean matkalaukun hän otti myöskin ja pani siihen medaljongin. Eilen elossaolevalta saamansa lahjat hän tahtoi tänään vastaanottaa kuolleelta, jotteivät ne joutuisi vieraisiin käsiin... medaljongin hän tahtoi mukaansa hautaan. Hän oli ihmeissään osoittamastaan tarmosta. Häntä ylläpiti ainoastaan ajatus päästä näistä noidutuista huoneista, tästä satulinnasta, joka — niinkuin eräässä sadussa kerrotaan — oli niin loihdittu, että kultaseinät muuttuivat hautakammion muureiksi ja jalokivet mateleviksi madoiksi; ja sitäpaitsi hän sai voimia yksinäisen huoneen kaipuusta, huoneen, joka olisi hänen haavoitetun sydämensä kuolinkammiona.

»Vaunut odottavat», ilmoitti palvelija.

Hanna kiinnitti harsonsa aikoen mennä, kun eilinen herra astui sisään. Tämän miehen näkeminen oli kuin puukon pisto. Mitähän tuo onnettomuuden sanansaattaja vielä tahtoi?

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, te lähdette; mitä on tehtävä flyygelille ja kaikille niille tavaroille, jotka herra kreivi on jättänyt tänne?»

»Nämä tavarat olivat aiotut minulle. Minä otan osan mukaani. Mutta jos olette sitä mieltä, etten ole siihen oikeutettu, niin jätän ne heti takaisin.»

»En ensinkään, armollinen rouva. Päinvastoin tahtoisin tietää, onko kaikki ollut kuten olla pitää ja miten te haluatte minun menettelemään flyygelin suhteen?»

»Sitä en tiedä.»

»Tarkoitan, jos te ette siitä huoli? Flyygeli on vuokrattu — jos siis tehtailija lähettää hakemaan sitä, niin saan vain antaa sen ilman muuta?»

»Tietysti.»

»Ja huoneita ei tarvitse pitää enää teitä varten?»

»Ei.»

»Siinä tapauksessa on kaikki järjestyksessä.»

Hanna huoahti helpotuksesta. Hän oli jo pelännyt näitten asiain takia saavansa ikävyyksiä ja olevansa pakotettu ilmoittamaan nimensä ja arvonsa.

»Odottavatko vaunut?» hän kysyi.

»Ne ovat valmiit!»

Hotellinpalvelija otti hänen molemmat käsilaukkunsa ja kantoi ne ulko-ovelle. Hanna seurasi. Mutta miten erilaiset olivatkaan ne tunteet, jotka liikkuivat hänen mielessään hänen nyt astuessaan alas noita leveitä, ruhtinaallisia portaita, miten toisenlaiset ne, jotka hänen sydäntään sykähyttivät eilen hänen noustessaan huoneisiinsa!

Hän istuutui vaunuihin.

»Minne ajetaan?» kysyi ovenvartija.

»Pohjoiselle asemalle.» Sieltä hän tahtoi kadota jäljettömiin.

Siten hän ajoi toisen kerran samoja vilkasliikkeisiä katuja. Eilen hän surkutteli noita edestakaisin kiiruhtavia työmuurahaisia, jotka olivat niin työssään kiinni, etteivät muuta ennättäneet ajatellakaan, ja tänään hän kadehti heidän huolettomuuttaan ja elämänhaluaan. Eikä heidän joukossaan ollut yhtäkään, joka olisi voinut arvata hänen kurjuutensa! Tuollaisessa yksinäisyydessä keskellä suurkaupungin humua on jotain kauheata.