Part 5
Vaunut pysähtyivät asemalle. Kantaja käänsi alas astuinlaudan ja otti hänen laukkunsa. Hanna maksoi kyydin ja meni asemasillalle. Täälläkin aaltoili välinpitämättömiä ihmisjoukkoja. Kaikki tuntui hänestä käsittämättömältä. Hanna molempine käsilaukkuineen oli pieni aalto ihmismeressä. Kukaan ei kysynyt, mistä hän tuli tai minne meni. Jokaisella oli kylliksi omassa itsessään. »Onko sinulla laukkuni?» — »Sano terveisiä sedälle.» — »Siis kirjoitat heti perille saavuttuasi.» — »Missä on kantajamme?» — »Berliiniin menevä pikajuna kai yhdistetään tähän.» — »Onnea matkalle.» Tällaista Hanna kuuli ympärillään.
Vihdoinkin puhutteli häntä eräs nuori herra: »Matkustatteko yksin, kaunis lapsi?» Hanna kääntyi pois vastaamatta. Hän meni odotussaliin ja istuutui nurkkaan. Kantaja tuli hänen luokseen kysyen:
»Onko armollinen rouva jo ostanut piletin? Ensimäinen soitto kilahti.»
»En, en matkusta tässä junassa. Odotan erästä henkilöä tulevalla.»
Eräs rautatievirkailija avasi lasiovet:
»Paikoillenne, hyvä herrasväki — Brünn, Prag...»
Ihmiset kiiruhtivat ulko-ovelle, Hanna jäi yksin paikoilleen. Sinä hetkenä hän ei ajatellut onnettomuuttaan; hänellä oli täysi työ näytellä osaansa. Mitä hyödyttivät hänen aikeensa viedä palvelijat, ajurit ja kantajat väärille poluille. Kuten karannut rikoksentekijä hän koetti lakaista umpeen jäljet. Hänen järkensä oli jo niin uupunut, ettei siihen mahtunut muuta kuin yksi ajatus: olla yksin, tuntemattomana. Ikäänkuin hän ei nyt jo olisi ollut kyllin yksin ja huomaamattomana.
Odotettuaan junan tuloa hän meni ihmistulvassa kadulle ottaen ajurin.
»Ajakaa jonnekin esikaupungin hotelliin, johonkin yksinkertaiseen ja halpaan.»
»Ehkäpä 'Kultaiseen omenaan'?» ehdotti kuski.
Hanna suostui. Äkkiä hän sai tuuman.
»Tiedättekö missä Edelbergien palatsi on?»
»Kreivi Edelbergin? Hänen, joka kuoli tapaturmaisesti eilen?»
»Niin.»
»Kyllä tiedän: oopperan luona.»
»Ajakaa sen ohi ja näyttäkää minulle talo.»
»Hyvä.» Kuski nousi istuimelleen. Hanna nojautui vaununnurkkaan ja sulki silmänsä. Noin neljännestunnin kuluttua ajuri pysäytti ja koputti ikkunaan.
»Tuolla, missä on niin paljon vaunuja, on Edelbergin palatsi.»
Hanna katsahti ulos ja näki suuren, komean rakennuksen, jonka pääoven edessä seisoi useita vaunuja.
»Tahdotteko nousta vaunuista?» kysyi kuski. »Herra raukka makaa kai kuolinpaareilla, jos te haluaisitte nähdä hänet...»
Hanna taisteli hetkisen. Ei, se olisi liian kauheaa, eikä hänellä olisi siihen voimia. Hän pidätti kyyneleensä ja sanoi:
»En, en; ajakaa eteenpäin.»
»Kultaiseen omenaan?»
»Niin.»
Yhä edelleen Hanna hillitsi itkuaan, vaikka tunsi, että katkeran tuskan täyttämä sydämensä olisi saanut siitä lievitystä. Vaunut, jotka olivat jättäneet Ring-kadun ja kulkeneet yli Elisabet-sillan, jatkoivat matkaansa Wiedenin esikaupungin sivukaduilla ja pysähtyivät lopuksi erään yksinkertaisen, kaksikerroksisen talon avoimen portin eteen.
Paitahihasillaan oleva renki avasi vaununoven.
»Voinko saada huoneen?» kysyi Hanna.
»Vai niin, tahdotte huoneen? Minäpä kysyn. — Schani!» huusi hän pihalle päin, »onko huonetta vapaana?»
»Luulisin olevan», vastasi ääni.
Palvelija, jolla oli likainen lautasliina kainalossa, otti hänen tavaransa.
»Kas niin, neiti, olkaa hyvä, tätä tietä. Ajuri maksaa kaksi guldenia.»
Hanna maksoi. Sitten hän seurasi edellä kulkevaa palvelijaa eteisen läpi. Tallin, kyökin ja viinin haju löi häntä vastaan. Opas vei hänet kapeita rappusia matalan oven luo, jonka hän työnsi auki.
»No — sopiiko tämä huone teille? Meillä ei ole muuta huonetta.»
Huone oli yksi-ikkunainen, ilman mattoa ja verhoja; siellä oli sänky, sohva, piironki, kaksi pöytää ja vaatenaulakko; kaikki oli köyhää ja ikävännäköistä, kuten aina kolmannen tai neljännen luokan hotelleissa. Mutta Hanna ei välittänyt siitä; hän halusi vain rauhaa ja yksinäisyyttä.
»Kyllä, kyllä se on hyvä. Jos jotain tarvitsen, niin soitan.»
Sitten hän sulki oven ja heittäytyi sohvalle, antaen kauan pidätettyjen kyynelten vapaasti tulvia.
XII.
Loppumattomiin saakka ei voi itkeä. Muutaman tunnin kuluttua Hanna makasi kyyneleettömänä, uupuneena, murtunein mielin. Joku koputti ovelle. Tämä sai Hannan irtaantumaan synkistä ajatuksistaan, ja hän aukaisi oven. Tarjoilija toi matkailijakirjan.
»Pyytäisin teitä kirjoittamaan arvoisan nimenne.»
Hannan sydämeen koski: hänellä ei ollut enää mitään nimeä. Hän oli tuhlannut »arvoisan nimensä». — Hän kirjoitti: »Anna Meyer.» »Lukemattomien ihmisten nimi on Meyer», ajatteli hän, »siihen ei kukaan kiinnitä huomiota.»
»Haluaako neiti syödä? Olen ottanut mukaan ruokalistan.»
Silloin Hanna huomasi olevansa nälissään.
»Kyllä, tuokaa minulle annos liemiruokaa.»
»Entä muuta?»
»Mitä hyvänsä.»
»Kenties leikkele perunamuhennoksen kanssa ja olutta», ehdotti tarjoilija.
»Mitä haluatte», toisti Hanna. Tarjoilijan kattaessa pöytää — mikä ero eilisten päivällisvalmistusten ja tämän välillä! — Hanna meni ikkunan luo, avasi sen ja alkoi katsella ulos. Mikä ero tässäkin verrattuna hänen eilen hotellinparvekkeelta saamiinsa vaikutelmiin. Ikkuna avautui ahtaalle, kivillä lasketulle pihalle. Keskellä pihaa oli omnibusvaunu, jonka pyöriä renki piippu hampaissa puhdisteli. Kaivon luona ammensi joku keittiöhenkilökuntaan kuuluva vettä suureen astiaan, minkä sitten kantoi pois päänsä päällä. Sitten saapui pihaan posetiivinsoittaja, asetti kidutuskapineensa paikoilleen ja alkoi soittaa. Tähän sietämättömään musiikkiin sekoittautui huutoja anniskeluhuoneesta, nopeitten askelten ääniä, avattujen ja suljettujen ovien kolinaa, astioiden helinää ja kovaäänistä puhelua, mikä kaikki tekee tämänluokkaisen ravintolan niin rauhattomaksi.
Hanna sulki ikkunan ja istuutui syömään valmistettua päivällistään. Hän oli luullut olevansa sellaisen surun ja tuskan vallassa, että hänen olisi mahdoton syödä mitään, ja häntä kummastutti nyt, että ruoka maistui ja, mikä hänestä oli vieläkin kummallisempaa, että se maistui hyvältä. Murtunut sydän ja wieninleikkele! Näitä kahta asiaa ei suinkaan romaanissa voisi panna vierekkäin; mutta todellisuudessa on laita toisin. Siinä nuori, terve ruumis vaatii — huolimatta moraalisista iskuista — ruokaa, juomaa ja lepoa. Tämmöisten nautintojen hetkinä on suru, ainakin ulkonaisesti, unohdettu; — se on tosin jäljellä, sille tietää kokonaan kuuluvansa, mutta on kuin se olisi hetkeksi poistunut viereiseen huoneeseen odottamaan.
Syötyään aterian ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä huumaavan oluen sai Hanna, lopen uupunut kun oli, vastustamattoman halun nukkua. Hän vastusti yhäti murtavaa suruaan, paneutui vuoteelleen ja vaipui syvään, monituntiseen uneen.
Hänen herätessään oli jo pimeä. Liiankin äkkiä muistui hänen mieleensä asemansa synkkyys. Tuntui siltä, kuin armonaika olisi loppunut; huolet valtasivat hänet uudelleen, ja Hanna antautui niille kokonaan.
Hän nousi, soitti palvelijaa pyytäen valoa ja kirjoitustarpeita. Ihmisillä, jotka aikovat kuolla, on ainakin useimmilla — halu lausua kirjalliset jäähyväiset maailmalle.
Taaskin Hanna vietti kauhean yön. Hän vuoroin kirjoitti, itki ja rukoili. Medaljonki, missä oli hänen rakastettunsa kuva, oli avoinna hänen edessään, ja hän kiusasi itseään sitä katsomalla. Vihkisormuksensa hän otti sormestaan ja lisäsi tuskiaan soimaamalla itseään valojensa rikkomisesta. Vihdoin hän otti matkalaukustaan erään hajuvesipullon ja valeli käsiään sen sisällyksellä — tuoksulla, mikä joka hetki muistutti häntä eilispäivän komeuden- ja rakkaudenunelmista ja alituiseen tuntui kuiskaavan hänelle: — »mennyttä, iäksi mennyttä!» Hän kirjoitti kirjeitä itselleen, miehelleen, kadottamalleen armaalle, kummitäti Dorille... hän itki ajatellessaan petettyä puolisoaan, onnetonta viettelijäänsä, runneltua nuoruuttaan. Hän loihti sielunsa silmien eteen mitä kauheimpia näkyjä: hän näki hylkäämänsä Ewaldin tuskan; Edelbergin kuoloon-suistumisen, hänen katukiviin musertuneen päänsä, hänen paareille nostetun ruumiinsa; hän näki itsensä, miten hänet huomenna tai ylihuomenna löydettäisiin vuoteesta tässä yksinkertaisessa hotellihuoneessa — kalpeat kasvot muuttumattoman kauniina, mutta rinta kuulan lävistämänä... Tämä toinenkin yö oli surujen ja kauhujen yö.
XIII.
Milloin kuolemaantuomitulla on armahdusoikeus omissa käsissään, pannaan tuomiota harvoin täytäntöön. Ainoastaan ensi tuskan katkerampana hetkenä voi ihmisellä olla mielipuolisuutta muistuttava voima riistää henki itseltään. Ehkäpä Hannakin, jos hänellä olisi ollut myrkkyä saadessaan Hotel Imperialissa tietää kamalan surusanoman, olisi käyttänyt sitä; mutta kun hän oli siirtänyt ratkaisevan askeleen muutamia päiviä tuonnemmaksi, kävi hänelle samoin kuin samoissa olosuhteissa kaikille muillekin, jotka anovat itseltään ja saavat armahduksen. Kuolemaan on aina aikaa, ja elämällä, kovimmissakin kohtaloissa, on arvaamaton arvonsa.
Hän vietti siten muutamia päiviä vuoroin suunnattomasti surren, vuoroin lepoa saaden, milloin jäähyväiskirjeitään kirjoittaen, milloin miettien aseen ostoa. Ja sillä välin oli hetkiä, jolloin hän ei ajatellut mitään, jollei juuri elämisen mahdollisuutta, jolloin hänestä oli ilo saada syödä, tai peilistä katsella kuvaansa ja tietää, että oli vielä elävien joukossa. Muutamien sellaisten päivien kuluttua hän oli heittänyt kuolemanajatuksen mielestään, sillä eräänä aamuna, nukuttuaan hyvin, hän heräsi ajatukseen: »Ei, en tahdo kuolla. Tahdon vaeltaa elämäni loppuun.»
Hänen tehtyään tämän päätöksen vierähti raskas kivi hänen sydämeltään. Hän olisi voinut syleillä itseään sellaisesta suurenmoisesta lahjasta. Sillä hän tiesi — ihmisessä asuvan kaksinaisuuden takia — että hän, Hanna, oli tehnyt suuren uhrauksen päättäessään elää raskasta, suruja täynnä olevaa elämää.
Mutta mihin hänen oli ryhdyttävä? Niihin olosuhteisiin, joissa hän oli ollut tähän saakka, hän ei saattanut palata. Hänen täytyi joutua uusiin. Ja tässä oli hänellä apuna monet lukemansa romaanit. Miten usein hän olikaan ajatuksissaan seurannut sankaria, joka menetettyään omaisuutensa tai jonkun muun syyn takia sai alottaa uutta elämää, joutua maailmalle ansaitakseen leipänsä ja sitten odottamatta oli joutunut onnen syliin. Ei, onnelliseksi hän ei enää koskaan tulisi, keskeytti hän ajatusjuoksunsa, mutta olisihan kuitenkin mielenkiintoista hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä kantaa onnettomuutensa.
Pöydällä oli lehti. Se oli »Fremdenblatt», jonka hän oli pyytänyt saadakseen lukea yksityiskohdittain kreivi Edelbergin hautajaisista. Hänen ruumiinsa oli viety joitakuita päiviä sitten rautatieasemalle saatettavaksi perhehautaan, ja suuret joukot vaunuja, sekä hovista että aatelistosta, oli ollut surusaattueessa. Mitenkä usein ja surun voittamana Hanna olikaan lukenut tätä! Mutta hän oli myöskin katkerin tuntein lukenut lehden muun sisällyksen. Sanomalehdellä on nimittäin yksilöllisessäkin surussa sama tunteeton ja välinpitämätön ulkomuoto kuin tajuntaa vailla olevalla luonnolla tai vieraalla ihmisjoukolla. Sellainen sanomalehti on peilikuva maailmasta, jossa kaikki käy tasaista, määrättyä kulkuaan, jos kohta yksityisten sydämet särkyvät tai jos he kadottavat kaikkensa. Eduskunnissa säädetään lakeja; hallinnollisia tiedonantoja vaihdetaan; kuninkaallisia juhlia toimeenpannaan; kongresseja kokoontuu; näyttelyjä avataan; jossain teatterissa alkaa vierailunäytäntö; sirkuksessa annetaan hyväntekeväisyysnäytäntö; talonmies hakee paikkaa; valtion obligatsionit ovat nousseet kaksi prosenttia; neljännen rivin aitio on tilattavissa Burg-teatterin vakinaisia näytäntöjä varten; paremmanpuoleinen asunto talleineen ja vaunuliitereineen; kertomusta sanomalehden ala-kerrassa jatketaan huomenna j.n.e. vaikka samassa lehdessä kerrotaan, että se ainoa mies, jota hän rakasti, jonka käsiin hän oli antanut koko tulevaisuutensa, nyt saatetaan perhehaudan iäiseen lepoon.
Hanna silmäili vielä kerran sanomalehteä. Hän halusi heittäytyä alati hyörivään elämänpyörteeseen. Hänkin halusi olla kylmä tuntemassaan surussa ja taistella olemassaolonsa puolesta, ikäänkuin sitä ei mikään olisikaan järkyttänyt.
Siinä tarkoituksessa hän alkoi lukea lehteä vielä kerran. Ehdittyään otsakirjoitukseen »Taide ja teatteri» kyseli hän itseltään, eikö hän voisi antautua näyttelijättären uralle. Edellisenä talvena, kenraalittaren keskiviikkokutsuissa, hän oli eräässä seuranäytelmässä, »Pianon ääressä», niittänyt myrskyisää suosiota nuoren lesken osassa. Sana »piano» taasen vei hänen ajatuksensa toisaalle: eikö hän voisi päästä konservatorioon soiton opettajaksi. Tai miksikä hän ei voisi ruveta opettajaksi, kun hänellä kerran oli niin suuret musikaaliset edellytykset ja laaja kielitaito? Hän etsi ilmoitusosastosta sopivaa paikkaa. Silloin kiintyi hänen katseensa osastoon: »Rouvan-apulaiset» ja luki edelleen: »... ja lapsenneidit saavat paikkoja ilmoittautumalla rouva Bergin yleismaailmallisessa koulutoimistossa Kärthnerkatu N:o 4». Hanna kirjoitti muistiin osoitteen. »Operettilaulajattaret saavat paikkoja» luki hän eräästä toisesta ilmoituksesta, jossa mainitun osoitteen hän myöskin merkitsi muistiin.
Hanna alkoi laskea rahojaan. Hänellä oli jäljellä ainoastaan muutamia guldeneja, sillä edellisenä päivänä tuodun huonelaskun hän oli heti maksanut. Hänen varansa eivät mitenkään riittäisi siihen saakka, kunnes hänen onnistuisi saada sopiva paikka. Sitäpaitsi hänen oli pakko tehdä välttämättömiä ostoksia pukunsa takia. Hänellä ei niinmuodoin ollut muuta neuvoa kuin myydä medaljonkinsa. Se oli hänen ensimäinen uusi surunsa. Hellävaroen hän irroitti siitä rakkaan vainajan kuvan, jonka kätki muistikirjaansa. Medaljongin hän pani kukkaroonsa.
Hän pyysi aamiaisensa. Juotuaan kahvin hän pani hatun päähänsä ja kiinnitti harson pesupöydän yläpuolella riippuvan pienen peilin edessä. Vaikka lasi oli vihertävä, näki hän peilissä kauniit, kukoistavat kasvot.
»Ei, ei — en tahdo kuolla», toisti hän.
Hän lähti tänään ulos ensi kerran senjälkeen kuin oli huoneeseen muuttanut. Kevein askelin hän kiiruhti kapeita portaita alas, ohi avoimen ravintolahuoneen oven, josta häntä vastaan tuoksahti lautasten kolina ja ruuanhaju, sekä jatkoi matkaansa portin kautta kadulle.
Oli kaunis, aurinkoinen syksyaamu. Katu, jonka varrella »Kultainen omena» sijaitsi, oli todellinen esikaupungin katu mataline taloineen, muutamine puoteineen, vähine liikkeineen. Siellä täällä näki jonkun palvelustytön kori käsivarrella tai jonkun työläisen nahkaesiliinoineen — joitakuita työkärryjä sekä pieniä, koirien vetämiä maitorattaita. Jos Hanna nyt olisi astunut ulos Ring-kadun varrella olevasta hotellista, olisi hän ollut paljon masentuneempi. Hän olisi häntä ympäröivässä loistossa, jota hän tuskin oli ehtinyt tuntea ja jonka oli heti saanut jättää, ollut paljon yksinäisempi, joten hänen surkeutensa olisi tuntunut kaksin verroin raskaammalta kantaa. Mutta tässä jokapäiväisessä, köyhässä seudussa hän tunsi omaavansa suunnattoman elämänhalun. Hänhän oli kaunis, monipuolisesti kehittynyt ja hieno; hän tuli varmaankin lukemaan mielenkiintoisempia lukuja elämän kirjasta kuin ne, jotka esiintyivät yksinkertaisina vihanneksenmyyjinä.
Hanna kuljeskeli kauan kaduilla. Hän oli aivan oudossa kaupunginosassa ja meni minne sattui, sillä kaikki kadut olivat toistensa kaltaisia. Hän etsi jotain jalokivipuotia, mutta ei löytänyt. Vihdoin hän saapui eräälle pikkukadulle, jossa molemmilla puolilla oli ainakin kuusi rihkamakauppaa vierekkäin. Hanna oli tullut n.s. »Tandelmarktille». Erään puodin näyttelyikkunoissa hän huomasi vanhojen pronssikynttilänjalkojen, taulunkehyksien, vanhanaikuisten kellojen y.m. joukossa muutamia koruja.
Hanna astui sisään. Hän halusi tarjota medaljonkiaan uteliaisuudesta, saadakseen tietää sen hinnan. Missään tapauksessa hän ei aikonut myydä sitä, ennenkuin myöskin oikea jalokivikauppias olisi sen arvioinut. Hän oli — huolimatta kokemattomuudestaan sellaisissa asioissa — varma siitä, että tällaisessa sekatavarakaupassa se arvioitaisiin vallan liian huokeaksi.
Puodin omistaja, joka työskenteli puodin toisessa päässä, raivasi itselleen tietä kaikenlaisten huonekalujen seassa.
»Miten voin palvella teitä? Mitä te haluatte, armollinen rouva?»
»En mitään, kiitän — en tahdo ostaa mitään. Päinvastoin — tahtoisin myydä tämän», ja otti medaljongin taskustaan.
Mies otti sen käteensä ja käänteli sitä edestakaisin niin, että auringonsäteet tanssivat sateenkaaren värisinä hehkutanssiaan kivissä. Kauppias katsahti Hannaan.
»Paljonko tämä maksaa?»
»En tiedä...» vastasi hän empien, »paljonko te tarjoatte?»
»Kivet ovat kylläkin oikeita, mutta ne ovat Kap-kiviä — kellertäviä; loisteettomia — ei sillä ole paljoakaan arvoa.»
»Olkoon miten tahansa — paljonko maksatte siitä?»
Taasen hän käänteli kimaltelevaa korua, punnitsi sitä kädessään, asetteli silmälasinsa paikoilleen samalla heittäen Hannaan terävän syrjäkatseen. Monta kertaa yskittyään ja kakisteltuaan hän lopuksi sanoi: »Kaksisataa guldenia.»
»Luultavasti se on kymmenen kertaa sen arvoinen», ajatteli Hanna ja ojensi kätensä, saadakseen omaisuutensa takaisin. »Se on liian vähän», sanoi hän, »antakaa...»
»No, miten paljon te tahdotte?»
»En mitään... tahdoin vain kysyä. Mahdollisesti myön sen joskus myöhemmin, olkaa hyvä ja antakaa se minulle...»
Mutta mies ei jättänyt korua käsistään. Hän työnsi silmälasinsa otsalle ja astui lähemmäksi Hannaa, katsoen häneen hävyttömästi.
»Mistä olette saanut tämän medaljongin, kaunis tyttöseni, jos saisin tietää.»
Hanna punastui.
»Miksi te punastutte noin?»
»Siksi että uskallatte tehdä minulle noin nenäkkään kysymyksen. Antakaa takaisin omaisuuteni.»
»Tämä on hyvin epäilyttävää. Usein tarjotaan rehelliselle ihmiselle varastettua tavaraa, ja jäljestäpäin saa siitä kaikenlaista harmia.»
»Te menette liian pitkälle. En ole enää halukas myymään medaljonkiani, joten te ette joudu välikäteen... antakaa se minulle.»
»Tämä on vielä epäilyttävämpää. Entä jos kutsuisin poliisin, joka veisi teidät oikeuteen, hyvä neiti; siellähän te voisitte kertoa, mistä olette korun saanut, ilmoittaa nimenne, näyttää paperinne...»
Hanna kalpeni. Mitenkä hän voisi ilmaista itsensä — ilmaista miehensä kunnianarvoisan nimen ja oman häpeänsä? »Oi Jumala, hyvä Jumala», ajatteli hän itsekseen, »onko elämä, jonka itselleni lahjoitin, kuitenkin kauheampi kuin kuolema?»
Kauppias huomasi hänen hämmennyksensä ja käytti sitä hyväkseen.
»No, no, älkää olko levoton, neiti hyvä; voihan sattua, ettette halua ilmaista nimeänne. Naisilla on useinkin syynsä hankkia hiukan rahaa tuntemattomana. Minä ummistan tällä kertaa silmäni. Jättäkää korunne tänne, ja minä uhraan kaksisataa guldeniani ja jätän teidät rauhaan kauniitten kasvojenne takia.»
»Mutta ellen halua myydä medaljonkiani?»
»Niin kutsun poliisin.» Hanna ymmärsi nyt, että mies tahtoi hyötyä hänen kustannuksellaan. Mutta summa oli hänestä toistaiseksi kyllin suuri — ja mieluummin näin kuin joutua vieraitten ihmisten kyseltäväksi.
»No niin», sanoi hän syvän nöyryytyksen punan noustessa hänen poskilleen, sillä varmasti piti mies häntä varkaana, »antakaa minulle rahat.»
»Kas niin! Minä jo heti arvasin, että me sopisimme asiasta.»
Hän avasi pöytälaatikon ja laski rahat Hannan käteen. »Kas, tässä on sata — sataviisikymmentä kaksisataa — koko sievä summa — olen antanut narrata itseäni maksamaan liian paljon tuollaisesta mitättömästä tavarasta, jossa on arvottomia Kap-kiviä. Sen olen tehnyt vain siksi, että olette niin kaunis, hyvä neiti, ja minä luen teidät mielelläni ostajapiiriini. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta, olen alati palveluksessanne.»
Hanna ei kuunnellut häntä enää. Hän tunsi itsensä ikäänkuin pelastuneeksi ryövärien käsistä synkässä metsässä. Poikettuaan sivukadulle hän näki tyhjät vaunut, kutsui ajurin ja istuutui. »Kultaiseen Omenaan!» Tänään ei häntä haluttanut ryhtyä enää mihinkään. Se oli onnettomuuksien päivä.
»Minun täytyy rauhoittua moisesta kauhusta», hän sanoi itsekseen. »Huomenna alotan kohtalokkaan vaelluksen.»
XIV.
Seuraavana aamupäivänä kello yhdentoista ajoissa Hanna jälleen lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän kyseli ohikulkevilta suuntaa saapuakseen oopperakortteliin, jossa hän aikoi käydä jossain teatteritoimistossa. Hänelle neuvottiin ensin Wiedenin pääkatu, joka vei suoraan Nasch-torille, mistä hän helposti löytäisi edelleen.
Mikä melu ja liike! Hanna kulki katuja muodostavien hedelmäkojujen välissä ja ihaili korkeiksi pinoiksi asetettuja syksyn antimia — rypäleitä, päärynöitä ja pähkinöitä. Sivuutettuaan Elisabet-rakennuksen hän oli jo mainitussa kaupunginosassa. Eräs virkamies neuvoi häntä hakemalleen poikkikadulle, ja kohta hän löysi talonnumeron. Talo oli kaunis, uusi ja komea; siihen johti leveä portti ja komeat raput, kuten muihinkin tämän kaupunginosan taloihin. Ensimäisen kerroksen oikeanpuoleisessa ovessa oli mustassa nimikilvessä kultakirjaimilla: »Tohtori Süssherzin teatteritoimisto.»
Ennenkuin Hanna soitti, viivähti hänen kätensä hetkisen nappulassa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Portaat eivät olleet kuitenkaan olleet korkeat tai vaivalloiset. Mutta ken joskus on kulkenut sellaisen tien armonanojana, paikanhakijana, neuvoa pyytävänä sairaana — tai astuakseen ratkaisevan askeleen, hän tietää liiankin hyvin, miltä tuntuu seisoa vielä suljetun oven takana, nousta sinne johtavia portaita. Mieluimmin kääntyisi takaisin — ainakin viivyttäisi asiaa. Epäröidään soittaa — tahdotaan hengähtää, niin levottomana ja hengästyneenähän ei sovi astua sisälle....
Hanna asettui käytävän ikkunan luo rauhoittumaan. Samassa saapui silmäänpistävän ylellisesti puettu nuori neiti. Empimättä hän soitti toimiston kelloa. Ovi avautui, ja Hanna käytti tilaisuutta hyväkseen seuraten vastatullutta. Molemmat naiset sivuuttivat etuhuoneen sekä astuivat suurenpuoleiseen saliin. Täällä otettiin ensintullut kovaäänisesti tervehtien vastaan, johon tervehdykseen hän vastasi yhtä kaikuvasti: »Jumala varjelkoon teitä, lapset!»
Huone oli konttoriksi järjestetty. Kahden suuren kirjoituspöydän ääressä, joista toinen oli aitauksentapaisen irtoseinän takana, kirjoitti monta nuorta miestä. Aitauksen edessä seisoi muutamia herroja vilkkaasti keskustellen. Eräs, hattu päässä, oli juuri poismenossa.
»No niin», sanoi hän, »minä sähkötän heti näytännön loputtua.»
Hän meni ovea kohti, mutta samassa saapui jotenkin huolimattomasti puettu nuori mies huoneeseen.
»Terve!» sanoi hän, ottamatta niskaan valunutta hattuaan päästä, »mitä uutta kuuluu?»
»Tällä hetkellä ei mitään, herra Wilder», vastasi eräs kirjureista.
Viimeksimainittu nousi tervehtiäkseen nuorta neitosta.
»No mitä te tiedätte kertoa, neiti Milli? Ette kai te vain ole paikatta? Minulle on sanottu, että Itävallan, Pietarin ja Amerikan saksalaiset teatterit kiistelevät teistä.»
»Voi teitä härnäilijää», vastasi Milli neiti Wienin murteella. »Te tiedätte kyllin hyvin, etten pitkiä aikoja kestä samassa paikassa. Olen taas purkanut tirehtöörini kanssa. Saako tavata tohtoria?»
»Heti. Odottakaa hetkinen. Siellä on joku — ensi basso, luullakseni.»
Viereisen huoneen ovi avautui, ja hienon näköinen herra astui huoneeseen. Hän tervehti kohteliaasti läsnäolevia poistuen etuhuoneen kautta.
»Tuo basso ei ollut hullumpia», sanoi neiti Milli. »Nyt varmaankin on pääsy pyhättöön vapaa.»
»On. Teidän harvinainen käyntinne on tuottava herra von Süssherzille paljon iloa.»
»Todella harvinainen. Joka neljännesvuosi tarvitsen uuden paikan; minä olen paras liikkeenne käyttäjä.» Tätä sanoessaan hän poistui nauraen toiseen huoneeseen.
Hanna oli sillä välin mennyt pöydän luo.
»Minä kuulostelisin jotain paikkaa.»
Puhuteltu katsahti äskensaapuneista kirjeistä ja sanomalehti pakoista nuoreen naiseen ja silmäili häntä ahnain katsein.
»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, neitiseni», sanoi hän. »En luule kestävän kauan, ennenkuin neiti joka sinne äsken meni, on saanut asiansa esitetyksi tohtori Süssherzille.»