Part 3

Niin, kuninkaallisesti. Hän tuntee kukoistavansa nuoruuden kuninkaallisessa loistossa; kukkakiehkura tukassa on kruunu, ja leningin laahus kuninkaallinen mantteli. Hän tuntee olevansa valtiatar, suosionosoitusten jakaja, ja hänestä melkein tuntuu, kuin elämä ja kuolema olisivat hänen tahdostaan riippuvaisia; eikö hänen kavaljeerinsa kotiljongin aikana ollut uhannut ampua itsensä, ellei hän olisi hänelle suosiollinen?... Sanalla sanoen, hän oli huvitellut kuninkaallisesti.

Kenraalittaren keskiviikkokutsut eivät olleet likimainkaan niin vaarallisia. Ja muutkaan iltamat ja tanssiaiset, joihin Hanna suojelijansa kanssa otti osaa, eivät vaikuttaneet ensinkään niin hurmaavasti nuoreen rouvaan, kuin tämä oli luullut. Maailma, mihin hän näin oli joutunut, ei vastannutkaan hänen loistavaa, komeaa unimaailmaansa. Ajatuksissaan hän oli ollut läsnä hovitanssiaisissa ja lähetyskuntain palatseissa, seurustellut ruhtinaitten, miljonäärien ja valtiomiesten kanssa; porvarillinen pikkukaupunkimaisuus, joka vallitsi siinä piirissä, missä hän nykyään liikkui, tuntui hänestä kaikkea muuta kuin »hienoston» ilmakehältä. Hänen liialliset odotuksensa, hänen vallan toisaanne suuntautuvat mielikuvansa synkistyttivät häntä ympäröivän maailman, joten hän ei elämästään löytänyt sitä hurmausta, joka saattoi hänen seurapiirinsä nuoret rouvat ja neitoset huvittelemaan »kuninkaallisesti».

Suostuessaan Ewaldin ehdotukseen, Hanna oli vakaasti päättänyt olla miehensä luottamuksen arvoinen, päättävästi estää ihailunosoituksia sekä varjella mainettaan ja miehensä kunniaa. Ylpein tyydytyksen tuntein hän teki tämän lupauksen. Ja hän piti sanansa. Se tuntui hänestä vain liiankin helpolta; hän oli kuvitellut taistelua vaikeammaksi ja mielenlujuutta kysyvämmäksi. Useat nuoret herrat tosin hakivat hänen suosiotaan, mutta heidän intohimoa ja runollisuutta puuttuvat lähentelynsä eivät panneet hänen voimiaan vähääkään koetukselle.

Hannasta tuntui, kuin hän olisi kunnianhimoinen, kunnostautumista janoava upseeri, joka lähetetään sotaan, mutta saa aina jäädä jälkijoukkoon, pääsemättä taistelun tuoksinaan. Hänellä ei ollut luotituiskua kestettävänä, lippua pelastettavana, linnoitusta puolustettavana.

Viimein oli taistelu edessä. Mutta kunnianhimon sokaisema raukka ei ollut saapa siinä urhoollisuuspalkintoa — hän sai kuolettavan haavan.

Se tapahtui keväällä. Keskiviikkokutsujen osanottajat panivat usein toimeen huvimatkoja. Eräänä päivänä oli huvimatkan päämääränä kreivi Edelbergin tilukset, joissa sekä puisto että linna olivat katsomisen arvoiset.

Vaunut pysähtyivät kyläravintolan edustalle, missä aiottiin syödä päivällinen hiukan myöhemmin. Sitä ennen oli määrä jalan kulkea linnaan, tarkastaa puistot, huoneet, kokoelmat ja tallit. Mutta seuraa odottikin katkera pettymys. Huvimatkailijat, kahdeksan luvultaan, olivat jo astuneet suuresta portista sisään ja majuri Schimmerer silmäili joka taholle löytääkseen oppaan, kun samassa linnanvartia kiiruhti heidän luokseen.

»Herrasväki haluaisi kaiketi käydä linnassa? Se on mahdotonta; kreivi saapui tänne eilen.»

»Sepä vahinko. Emmekö saa nähdä edes kokoelmia ja kappelia?»

Samassa pysähtyi ratsastaja portille. Hän hyppäsi hevosen selästä, heitti ohjakset ratsupalvelijalle ja astui sisään. Ratsastaja oli tilusten omistaja. Kreivi Edelberg, joka oli noin kolmenkymmenen ikäinen, oli pitkä ja solakka, itävaltalaisen aatelismiehen perikuva. Huomatessaan vieraat, jotka hänen tullessaan aikoivat vetäytyä pois, hän ymmärsi heti mistä oli kysymys ja meni, ottaen hatun päästään, heidän luokseen.

»Herrasväki kai haluaa nähdä taloani? Älkää antako minun häiritä itseänne.»

Hän viittasi linnanvartiaa opastamaan seuruetta.

Itse hän aikoi poistua, mutta samassa hänen katseensa osui Hannaan. Tämä oli juuri luonut tummat silmänsä häneen, mutta käänsi ne punastuen heti pois. Hanna oli sinä hetkenä hurmaavan kaunis. Kreivi tarkasti häntä yllätettynä... ja Hanna tunsi sen.

»Hyvin mielelläni näytän itse herrasväelle kokoelmani», sanoi hän.

Hanna ymmärsi syyn hänen äkkinäiseen päätökseensä ja katsahti häneen hymyillen. Toiset kumarsivat, mutisten kiitoksiaan. Hanna kiitti kreiviä ainoastaan katseellaan ja se olikin ainoa, minkä tämä huomasi. Samassa oli kreivi jo Hannan vierellä.

»Te saatte nähdä erästä esiäitiäni kuvaavan taulun, jolla on onni olla teidän näköisenne, arvoisa neiti», sanoi hän.

»Ehkä heidän joukossaan on joku Orfalvy», vastasi Hanna.

Tällä nimellä oli hyvä kaiku, ja itse teossa olikin avioliittoja solmittu Edelberg- ja Orfalvy-sukujen jäsenten kesken.

»Olette siis Orfalvy... ehkäpä minun serkkuni?»

Nyt yhtyi kenraalitar keskusteluun. Hän sanoi Hannan olevan nuoren rouvan, syntyisin Orfalvy, eikä neidin, sekä esitti itsensä saman nimen kantajana. Kreivi kumarsi; tuttavuus oli tehty. Sitten kenraalitar esitti seurueen muut jäsenet.

Kreivi suoritti isännänvelvollisuutensa linnassaan mitä suurimmalla rakastettavuudella. Hän oli melkein koko ajan Hannan lähettyvillä, ja Hanna esiintyi edukseen. Hän oli päättänyt valloittaa tämän mieltäkiinnittävän miehen, olisihan se kuitenkin voitto, ja sitten olisi suurenmoista hyljätä tällainen valloitus.

Kun huoneet, kokoelma ja varuskamarit olivat nähdyt, halusi seurue tuhansin kiitoksin palata ravintolaan. Mutta kreivi ei sitä sallinut.

»Tehän olette huvimatkalla», sanoi hän. »Sallikaa minun ottaa siihen osaa 'huvitusmestarina'. Ennen kaikkea syömme nyt aamiaista; kello on kaksitoista. Sitten valjastutan hevoset ja ajamme metsästyslinnaani, jonka asekokoelman luulisin huvittavan herroja; sitten pieni souturetki järvellä ja vasta päivällisen jälkeen, jonka toivon teidän syövän luonani, sallin teidän palata kotiin.»

Kaikki olivat ihastuneet, mutta Hanna tiesi kenen takia kreivi tämän teki. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Tämähän oli jo elämisen arvoista. Päivän ohjelmaa seurattiin uskollisesti, ja kun seurue kello yhdeksän tienoissa sanoi jäähyväiset — kreivi itse auttoi naisia vaunuihin ja puristi intohimoisesti Hannan kättä — oli nuori maailmanmies korviaan myöten rakastunut.

»Tämän viehättävän pikku-rouvan tahdon voittaa», hän ajatteli.

Hanna nojasi vaunun selustaan vaipuen sanomattomaan onnenhuumeeseen.

»Tätä viehättävää miestä tahdon vastustaa», paloi hänen mielessään.

Dori täti, joka istui hänen vieressään, ei voinut kyllin ylistää nuoren linnanherran rakastettavaisuutta sekä kuluneen päivän huveja. Mutta Hanna ei vastannut tähän mitään.

»Suo minun levätä hiukan; minulla on päänsärkyä», sanoi hän tahtoen olla rauhassa ajatuksineen.

Kun hän saapui kotiin, istui Ewald kirjoituspöytänsä edessä.

»Oh, vihdoinkin sinä tulet», sanoi hän. »On jo myöhä... Mennään levolle. No, onko sinulla ollut hauskaa?»

»Oi, kuninkaallisen hauskaa», vastasi Hanna.

VII.

Viikko kului eikä Hanna nähnyt uutta ihailijaansa. Hän ajatteli jo kreivin poistuneen paikkakunnalta koettamatta lähestyä häntä, ja hän tunsi katkeraa pettymystä. Ei juuri siksi, että olisi tahtonut rohkaista häntä, vaan siksi, että kreivi saattoi hänet niin pian unohtaa... siksi, että päivän kestäneen unen hän oli ehkä yksinään uneksinut. Kaikki tämä loukkasi häntä.

Kahdeksan päivää huviretken jälkeen Hanna istui kummitätinsä kanssa kaupunginpuistossa, jonne joka viikko kaikki kokoontuivat sotilassoittokunnan n.s. kävelykonserttiin. Molemmat naiset olivat sillä haavaa yksin. Kenraalitar tarkasteli ohikulkevien pukuja, ja Hanna istui ajatuksiinsa vaipuneena. Orkesteri soitti Brindisiä Traviatasta.

Äkkiä hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Käytävän päässä hän oli nähnyt kreivin. Tämä tuli, huomattuaan molemmat naiset, nopein askelin heidän luokseen.

Kenraalitar osoitti lähellä olevaa vapaata tuolia, jolle kreivi istuutui.

»Minä matkustin vierailunne jälkeisenä päivänä Edelbergistä», sanoi hän. »Asiani kutsuivat minut takaisin Wieniin; mutta nyt aion viipyä täällä jonkun aikaa.»

Hän silmäili tulisin katsein nuorta rouvaa.

»Täällä kaupungissako?» kysyi hän. »Vai linnassanneko?»

»En, täällä kaupungissa. Minusta tuntuu, kuin tämä kaupunki olisi valtakunnan mielenkiintoisin kaupunki», jatkoi hän hiljaa.

»Teilläpä on ihmeellinen maku», vastasi Hanna hymyillen. »Teillehän on koko maailma avoinna. Te voitte halunne mukaan lähteä pikajunassa Pariisiin tai huvialuksella purjehtia valtameren poikki...»

»Taikka lentää kanuunankuulan matkassa kuuhun», naureskeli kreivi.

»Ei, niin pitkälle emme toki ole vielä tulleet.»

»Te huomaatte siis, ettei koko maailma ole avoinna minulle. Jokaista ihmistä varten on olemassa ainoastaan pieni osa maata taikka unelmien valtakuntaa, jota hän voi sanoa omaksi maailmakseen... nimittäin se osa, jonka hänen rakkautensa käsittää.»

»Taikka hänen velvollisuutensa», jatkoi Hanna.

»Miten kukin tahtoo», arveli Edelberg.

»Miten kunkin tulee», jatkoi Hanna.

Pikku rouva raukka! Hän oli jo asettunut puolustuskuntoon, tuntien siitä nautintoa. Hän ei tiennyt, että nainen on varmimmin turvassa hyökkäyksiltä niin kauan, kun hän ei ole huomaavinaan olevansa vaarassa.

Tämän jälkeen hän tapasi usein kreivin. Kreivi toimeenpani juhlia ja huvimatkoja; hän vieraili usein Hannan kummitädin luona; kävelyillä ja teattereissa hän oli aina Hannan vierellä. Ballmannin kodissa hän ei kuitenkaan käynyt, joten pian kaikki puhuivat nuoren, kauniin professorinrouvan huomiota-herättävästä valloituksesta; Ewald yksin ei siitä tiennyt mitään. Hanna vastaanotti kreivin kunnioituksenosoitukset ilontuntein, mutta torjui rohkeasti kaiken tunkeilevaisuuden. Kreivi rakasti häntä; hän ei tosin ollut sitä sanonut... eikä hän saakaan sitä sanoa, ajatteli Hanna... mutta hän tiesi sen kuitenkin. Entä hän itse? Oi, jospa hän olisi ollut vapaa, kuinka hän olisikaan rakastanut tuota miellyttävää, hurmaavaa miestä! Mutta hän oli naimisissa ja — kunniallinen vaimo. Tätä hän toisti itselleen kerran toisensa jälkeen.

Eräs asia olisi hänet voinut pelastaa. Jos hän olisi voinut sanoa miehelleen:

»Sinä suojelijani, parhain ystäväni, anna minun avata sinulle sydämeni... Minua seuraa miehen rakkaus, joka voi syöstä minut turmioon. Koetan vastustaa vaaraa, mutta tunnen sen vetävän minua puoleensa. Auta minua, tee vaara tehottomaksi, suojele minua rakkaudellasi!»

Mies, joka on elänyt maailmassa tai ainakin tutkinut sellaisia kirjoja, joissa maailma kuvastuu, hän tietää vaaran hetkiä olevan kauniitten nuorten naisten elämässä; hän tuntee intohimon, heikkouden ja sydämen ristiriidat ja hän on yhä suuremmalla hellyydellä sulkeva apuatarvitsevan syliinsä ja voimakkaalla käsivarrellaan pidättävä häntä kuiluun syöksymästä. Mutta Ewald Ballmann ei olisi ymmärtänyt vaimoansa, jos hän olisi siten hänelle puhunut, sen Hanna tunsi, ja se saattoi hänet vaikenemaan. Ewald olisi suuttunut ja halveksinut häntä tai sanonut häntä »haaveelliseksi romaanienlukijaksi». Hän olisi yhtä hyvin voinut puhua hänelle unkarinkielellä — jota hän ei ymmärtänyt — kuin kertoa intohimojen lumoista.

Eräänä päivänä tai oikeammin sanoen iltana tuli kauan sanomatta ollut ja kuitenkin jo niin kauan mieliä kalvanut sana sanotuksi.

Oltiin huvimatkalla. Seurue palasi jalkaisin voidakseen paremmin nauttia kuutamoisesta kesäillasta. Edelberg oli tarjonnut Hannalle käsivartensa. He kulkivat hiukan toisista edellä, eikä kukaan voinut kuunnella heidän keskusteluaan.

»Eikö totta, Hanna, te olette tietänyt sen jo kauan», sanoi kreivi äkkiä.

»Mitä minä olen tietänyt jo kauan?»

»Sen että rakastan teitä.»

Hanna tiesi sen kylläkin, mutta tämä ensimäinen julkilausuminen iski häneen kuin salama. Hän pysähtyi, ja hänen käsivartensa vapisi hänen kainalossaan.

»Älkää puhuko niin», pyysi hän hiljaa. »Se loukkaa minua...»

Mutta hänen äänensä ei ollut vihainen, ainoastaan kiihtynyt.

Kreivi veti hänet muassaan kauemmaksi.

»Älkäämme pysähtykö! Se voisi herättää huomiota. Miksi minun rakkauteni loukkaisi teitä? Jos te olisitte vapaa, tarjoaisin teille käteni ja nimeni. Te olette ihanin, jumalallisin, hurmaavin nainen, minkä olen tavannut. Elämäni kuuluu teille... kuuluu sinulle... Tee minulle mitä tahdot...»

Ensi kertaa lausuttu »sinä» iski häneen taas kuin salama.

»Kuinka te uskallatte sinutella minua?»

»Hanna, Hanna, älä kiellä sydämesi ääntä! Sinun täytyy tietää, että minun tuntemani rakkaus, sellainen rakkaus on sinun arvoisesi. Sinähän et tunne itseäsi, sinä ihana nainen, jos sinä...»

»Te olette mieletön! Laskekaa minut irti!»

Hanna tahtoi vetää kätensä pois, mutta kreivi ei hellittänyt.

»Hanna, älkää olko minulle vihainen! Jos tahdotte, olen puhumatta rakkaudestani... minä vaikenen siksi, kunnes te itse sanotte: 'Elämä on sentään ihanaa... vie minut pois!'»

»Sitä en sano koskaan. Kalleinta minulle on kunniani.»

»Uskokaa minua, Hanna, kun rakastaa, ei koko maailmassa ole mitään 'kalliimpaa kuin rakastettu olento.»

»Onpa kylläkin. Jospa rakastaisinkin, pitäisin aina velvollisuutta kallisarvoisempana.»

»Mutta kun te ette rakasta, ette myöskään voi arvostella sitä asiaa...»

»Kukapa tietää?...»

»Hanna, rakastatko minua?»

Hanna ei vastannut. Kreivi ymmärsi hänen vaitiolonsa, ja he jatkoivat matkaansa ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:

»Minä olen niin sanomattoman, niin äärettömän onnellinen, että se vallan pelottaa minua. En tahdo toivoa mitään muuta kuin sitä, minkä jo olen voittanut, tietoisuutta siitä, että te...»

»Hiljaa!» huudahti Hanna. »Sitä ei koskaan saa lausua.»

»Minä tottelen käskyjänne. Mitä teillä on vielä sanottavaa?»

»Te ette koskaan saa enää puhua tästä... tämä viimeinen neljännestunti on pyyhittävä todellisuudesta... Ainoastaan sillä ehdolla annan teille anteeksi», lisäsi hän hiljaa, »mutta _en_ unohda.»

Siten solmittiin vaarallinen liitto. Ensimäinen pysäkkihän vaarallisella tiellä on juuri molemminpuolisen tunnustuksen uusiutumisen kielto. Puhutaan jokapäiväisistä asioista. Katsellaan toisiaan hellästi silmiin ja sanotaan: »Tänään on kaunis ilma.» »Sanomalehdet kertovat ministerinvaihdoksesta.» Ja näihin sanoihin sisältyy kuitenkin: »Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua.» Se kuuluu rakastetun äänestä, se soi alituiseen, vaikka se onkin vain yhden ainoan kerran ilmilausuttu. Tämä on ehkä viehättävämpää, salaisempaa, ihanampaa kuin sanoilla ilmituoden. Sydän värähtelee silloin kuin ilmakanteleen kielet. Kun Hanna lausui vaarallisen »kukapa tietää», sanoi hän oikeastaan enemmän kuin tunsi. Hänen sydämensä ei ollut silloin vielä pauloissa; vasta tämä sana sitoi hänet, eikä hänellä ollut enää voimia katkaista tätä sidettä. Hänen puolustusmenettelynsä mukaan oli kunniakkaampaa vastustaa miestä, jota rakasti, kuin sitä, joka oli ainoastaan vaarallinen; hän tahtoi kohottaa siveyttään niin hyvin omissa kuin hänen silmissään näyttämällä, että siveys voi kunniakkaasti vastustaa rakkautta.

Vielä olisi Hannalla ollut tilaisuus pyytää miehensä suojelusta. Mutta hän katsoi olevansa kyllin vahva yksin kestämään kamppailunsa. Ketään hän ei enää tahtonut uskotukseen... hänen salaisuutensa oli hänelle kallis. Rikkauden, aarteen tavoin se oli kätkettynä hänen ahdistettuun sydämeensä.

Palatessaan huvimatkalta vastasi hän Ewaldin tavanmukaiseen kysymykseen: »Onko sinulla ollut hauskaa?» hyvin välinpitämättömästi, haukotellen:

»Ei, siellä oli hyvin ikävää.»

»Sen kyllä uskon», vastasi Ewald.

VIII.

Asiat kehittyivät kuten saattoi aavistaakin. Yhä kiihkeämmin, yhä huimaavammin veti kuilu puoleensa. Hanna koetti ajatella kunniaansa, omanarvon-tunnettaan, velvollisuuttaan, mitään pahaa aavistamatonta, luottavaa miestään, jonka kunnia oli hänenkin kunniansa. Hän piti siveyttään suuressa arvossa... mutta eikö ihminen rakasta myöskin elämää, jos hän korkean tornin huipusta katselee alas ja haluaa auttamattomasti suistua syvyyteen?

Jo aikoja sitten he olivat rikkoneet sopimuksensa olla puhumatta rakkaudestaan. Sata kertaa oli kreivi intohimoisesti rukoillut Hannaa omakseen. Yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa hän vastasi »ei».

»Paetkaamme, Hanna!» kysyi hän sadannen kerran. »Me emme tahdo valehdella, emme pettää; julkisesti tahdomme asettaa rakkauden elämämme päämääräksi. Sinulle omistan koko tulevaisuuteni. Minä kannan surut puolestasi, minä jaksan kestää moitteet; lähtekäämme vieraaseen maahan, jossa ei kukaan meitä tunne, missä sinä vallitset kauneuden kuningattarena. Ellet sinä tule omakseni, täytyy minun kuolla... Hanna, tule — tule — meitä odottaa taivaan autuudet...»

Hanna sulki silmänsä.

»Minä olen hukassa», sanoi hän.

Kreivi tukahutti riemuhuutonsa.

»Sinä tulet siis?»

»Tulen.»

Paosta sovittiin seuraavalla tavalla: kreivi matkustaa ensin yksin Wieniin. Hannan tulee, otollisen hetken ilmaantuessa, lähteä iltajunassa jälkeen. Väliasemalta hän sähköttää kreiville, joka on sitten häntä vastassa asemalla. Ellei kreivi saa ajoissa sähkösanomaa eikä niin ollen saavu asemalle, ottaa Hanna vaunut ja ajaa »Hotel Imperial'iin, jossa on asunto varattuna »kreivitär Edelbergille».

Tuskin oli Hanna myöntynyt, ennenkuin hän jo tunsi tällaisen askeleen tuottamaa tuskaa. Mutta arpa oli heitetty. Siitä hetkestä aina lähtöpäivän iltaan saakka hän eli kuin unessa. Hänen rakastettunsa puolesta antamansa uhri oli todellakin suuri. Ewaldin näkeminen oli murtaa hänen sydämensä. Oli hetkiä, jolloin hän todella rakasti miestään tuota hyvää, levollista, lapsellisen onnellista miestä, joka nyt oli tuleva onnettomaksi — rakasti enemmän kuin loistavaa, hemmoteltua kreiviä, johon ei oikein luottanut.

Edelberg oli jo ollut viikon Wienissä, kun lukion johtajan kaksikymmenviisivuotisjuhla soi Hannalle tilaisuuden Ewaldin poissaollessa ryhtyä matkavalmistuksiin ja lähteä kotoa. Hän päätti käyttää tätä hyväkseen, mutta oli kuin joku muu Hanna olisi tehnyt tämän päätöksen ja toimeenpannut sen ja kuin oikea Hanna olisi vavisten ollut katsojana. Ja sitten näimme hänen viimeisen kerran astuvan peilin ääreen sanomaan jäähyväisiä kyyneleiselle kuvalleen.

* * * * *

Neljä tuntia myöhemmin Ballmann palasi kotiin. Hän avasi äänettömästi oven omalla avaimellaan ja meni suoraa päätä makuukamariin. Siellä hän sytytti kynttilän ja hämmästyi suuresti, kun vaimonsa ei ollut mennyt levolle.

»Hän on odottanut minua», ajatteli hän mennen saliin. Mutta siellä oli pimeää, lamppu oli sammunut. Hakien kynttilän hän meni vielä kerran sinne. Avatut kaapit, huiskin haiskin olevat paperinpalaset, sammuneen lampun käry herättivät hänessä arvaamattoman levottomuuden.

»Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut?» kysyi hän ääneen.

Hän meni kirjoituspöydän ääreen. Siellä oli hänelle osoitettu kirje. Mitä tämä oli? Häntä värisytti. Hän tunsi käsialan: »Hannalta». Hän ajatteli häntä rakkaudella, sillä hän oli juuri kaivannut häntä tyhjässä kodissa.

Hän avasi kirjeen ja alkoi lukea. Hänen silmissään musteni. Hän ei heti ymmärtänyt Hannan kirjeen tarkoitusta, vaan luki sen vielä kerran. Sitten hän vaipui kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja luki kirjeen kolmannen kerran. Kauhistuen hän katseli ympärilleen huoneessa. Siellä vallitseva epäjärjestys toisti kirjeen sisällyksen: »Sinä olet yksin, kunniasi on tahrattu, sinä olet hyljätty, mies raukka!» Vaikeroiden hän antoi kätensä vaipua pöydälle ja painoi päänsä niihin.

Kauan, kauan hän oli samassa asennossa. Kynttilä paloi loppuun, ja yhä istui Ewald kasvot käsien peitossa ja — itki.

IX.

Sillä välin Hanna istui yksinään ensi luokan osastossa silmät ummessa. Hän ajatteli huomispäivää; edellistä päivää hän ei tahtonut ensinkään muistaa. Kuvat miehestään, kummitädistään, entisestä elämästään hän karkoitti ajatuksistaan, hän tahtoi vain uneksia tulevaisuudesta. Taistelu oli päättynyt. Hän oli auttamattomasti katkaissut kaikki siteet, mitkä häntä yhdistivät takanaolevaan. Hänen edessään häämötti ihmeellinen elämä täynnä yllätyksiä, tuntemattomia, viekoittelevia ja värisyttäviä seikkailuja, joihin sekoittui rakkautta ja syntiä, kunniaa ja häpeää, iloa ja kauhua. Että hän saakin kokea jotain sellaista!

Hän kuunteli pyörien jyrinää, veturin puhkumista, viereisestä osastosta kuuluvia ääniä, junailijain huutoja, vaunujen töytäyksiä, yleensä kaikkia rautatiematkoihin yhdistyviä ääniä, jotka hänen mielestään soittivat hänelle tulevaisuuden outoa symfoniaa. Kuinka ihmiset saattoivat olla niin välinpitämättömiä! Miten he asemilla häärivät edestakaisin löytääkseen matkakapineensa! Ja että he saattoivat jäädä väliasemille eivätkä matkustaneet Wieniin, Hotel Imperialiin... rakastettua tapaamaan! Voi heitä poloisia, heillä oli vain jokapäiväinen elämä edessä!

Hanna nukahti hetkeksi, mutta alituiseen hän kuuli — unissaankin — rautatiesymfonian, minkä sävelissä soi hänen määrätty, mutta epäselvä tulevaisuutensa.

Junailija herätti hänet.

»Saisinko piletin?»

Hanna otti käsineestään pienen keltaisen lipun.

»Olemmeko pian perillä?» kysyi hän.

»Seuraava asema on Wien», vastasi junailija jättäen takaisin piletin ja meni seuraavaan vaunuun.

Nyt häntä ei haluttanut enää nukkua. Päivä oli jo valjennut. Hanna katseli ikkunasta ohikiitäviä sähkölennätinpatsaita näennäisesti kohoavine ja laskevine lankoineen, viljavainioita, joiden sarat ikäänkuin muodostivat avattuja ja tien luona suljettuja viuhkoja, ratavartiatupia pienine puutarhapalstoineen, joissa koreat asterit ja jäykät georgiinit kukkivat, rautatiekiskoja, joita näkyi nyt yhä tiheämmin ja joilla oli numeroituja tavaravaunuja; kaikkea tätä hän katseli tahtomatta ajatella mitään muuta. Hän tahtoi hetkessä koota matkan vaikutelmat ja unohtaa sen päämäärän. Hänestä rautatiematkat olivat hauskoja. Hän oli saanut tehdä ainoastaan joitakuita matkoja, kaksi tai kolme kertaa hän oli ollut Wienissä, kerran Triestissä, siinä kaikki; mutta hän oli kuitenkin säilyttänyt muistossaan lapsellisen ihastuksensa niiden johdosta. Nyt hän sai matkustaa avaraan maailmaan... Hän pääsi Pariisiin, Lontooseen, Italiaan, Amerikkaan, milloin häntä vain haluttaisi. Hän vaipui matkaunelmiinsa. Juna hiljensi kulkuaan ja vieri suurelle asemalle... Wien!

Vaunujen ovet avattiin; kantajia ryntäsi esille, ja asemasillalla vilisi ihmisiä.

Äkkiä nuori rouva säikähti. Matka oli lopussa, ja nyt alkoi tuntematon elämä. Hän ei ollut sähköttänyt, vaikka oli sovittu. Viime hetkessä hän oli päättänyt ilmoittaa tulostaan vasta hotelliin saavuttuaan. Mutta ehkäpä Edelberg oli sittenkin tullut. Hän katseli arasti ympärilleen tietämättä, pelkäsikö vai toivoiko kreivin olevan vastassa. Jos hän olisi nähnyt hänet, olisi hän ehkä ajatellut: »Jumalan kiitos, hän on täällä!» Mutta kun ei kukaan tullut häntä vastaan hänen seuratessaan ihmisvirtaa ja tullessaan rappusille näkemättä kreiviä, tunsi hän rauhoittuvansa ja ajatteli: »Jumalan kiitos! Hän ei ole täällä.»

Kantaja kulki hänen jäljessään tuoden hänen matkalaukkuaan.

»Haluatteko vaunut?» kysyi hän.

»Kyllä», vastasi Hanna.

»Onko armollisella rouvalla muita tavaroita?»

»Ei; viekää minut vaunuihin.»

»Olkaa hyvä, tännepäin!»

Hanna seurasi kantajaa kadulle, missä vaunuja ja muita ajopelejä oli pitkässä rivissä. Hiukan kauempana olivat raitiotievaunut. Kantaja avasi vaunujen oven ja asetti matkalaukun niihin. Hanna nousi vaunuihin.

»Entä juomarahat!»

Hanna avasi kukkaronsa. Hänellä ei ollut pikkurahoja, joten hän antoi miehelle guldenin.

»Kiitoksia, armollinen rouva. Minne kuski saa ajaa?»

»Hotel Imperialiin.»

»Hotel Imperialiin!» huusi kantaja kuskille ja sulki oven.

Matka sujui wieniläisvaunuille ominaisella nopeudella; kuljettiin etukaupungin läpi ja saavuttiin keskikaupungin kautta Ring'ille.

Kello oli lähes yhdeksän aamulla. Puodit olivat jo avatut. Kaduilla vilisi kävelijöitä ja ajavia. Tämä vilkas hälinä häikäisi Hannan silmiä.

»Ja kaikilla näillä ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mimmoinen kohtalo minua odottaa!» ajatteli hän. »Tiedänkö sitä edes itsekään? Miten ihmeellistä! Eilen tähän aikaan olin vielä kotona; silloin saatoin vielä päätellä suuntaan tai toiseen, tänään ympäröi minua jo uusi, tuntematon maailma... en ole niin onneton kuin eilen illalla... minä olen... ei, onnellinen en ole... mutta niin utelias, niin äärettömässä jännityksessä.»

Vaunut pysähtyivät hotellin eteen.

»Onko kreivitär Edelbergiä varten tilattu huone?» kysyi Hanna hiukan epävarmalla äänellä ovenvartialta.