Part 2

»Rakas lapsi, ota tuo palli ja istuudu tänne ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa. Kuten tiedät, olen minä sinun suhteesi äidin asemassa. Minun täytyy valvoa etuasi ja suojella sinua. Pelkään sinun olevan... liian kiemailevan... Sinun ikäisenäsi olin tosin minäkin kiemaileva, mutta ainoastaan sellaisille ihmisille, joille äitini luvalla sain kiemailla. Olen vakuutettu, että sinulla ensi talvena on tilaisuus keskiviikkokutsuissani tehdä sopivia valloituksia. Siellä on esimerkiksi majuri, paroni Schimmerer, joka on leskimies ja omistaa kolmikerroksisen talon jossain Wienin esikaupungissa...»

Hanna kävi kärsimättömäksi.

»Onko tuo kirje paroni Schimmereriltä vai ehkä hänen kolmikerroksisen talonsa porttivahdilta?» kysyi hän.

»Hanna, sinulla on jo jonkun aikaa ollut hyvin nenäkäs käytös. Anna minun puhua. Tämä kirje on naimatarjous, mutta se ei valitettavasti ole paronin.»

Hanna tunsi kalpenevansa, mutta syynä siihen oli suloinen kauhun tunne. Nuoren tytön elämän tärkeimmät tapaukset ovat juuri naimatarjoukset.

»Kenen, Dori kummi... kenen? Näytä minulle kirje!» hän huudahti.

»Anna minun ensin puhua loppuun. Sitäpaitsi tiedät varsin hyvin, keneltä se on. Etkö luule minun nähneen hänen kulkevan tästä ohi joka päivä... ja huomanneen, miten sinä aina pälyilet hänen jälkeensä ikkunassa?... Mutta kuten näet, olet antanut hänelle liiaksi toivomisen aihetta. Nyt täytyy meidän antaa miesparalle rukkaset ja siten hankimme itsellemme vihollisia.»

»Ja miksi rukkaset?»

»Miksi? Tämä ei ole sinulle mikään sopiva naimiskauppa, Hanna. Ei suinkaan sinun, joka tuskin olet täysi-ikäinen, sovi myöntyä ensimäiseen tarjoukseen? Koulunopettaja! Ja neiti von Orfalvy, vielä niin kaunis ja etevä kuin sinä! Sinä et tosin kuulu kermaan... tiedän hyvin, ettet voi joutua kaikkein hienoimpiin naimisiin...»

»Ja miksi en! Äiti sanoi aina, että minusta on tuleva kreivitär tai miljoonain omistaja...»

»Äiti parkasi oli liian haaveileva...»

»Mutta avioliiton ei pidä perustua maallisiin etuihin, Dori kummi... sehän on sydämen asia. Minä antaisin aina käteni miehelle, jota rakastan, olkoon hän sitten jalosukuinen tai porvari, kerjäläinen tai pohatta.»

»Nyt haaveilet vain. Onneksi on sinulla viisas, käytännöllinen kummitäti, joka ei anna sinun heittäytyä kenelle tahansa.»

»Anna minun lukea kirje! Anna minulle se!»

»En, tekisin sinut vielä haaveellisemmaksi», vastasi rouva von Orfalvy katkeroituneena ja pisti kirjeen taskuun.

Ovi avautui.

»Tahtoisiko kenraalitar antaa tarpeet taikinaa varten? Se tarvitsee pitkän ajan noustakseen.»

»Tulen heti.» Kenraalitar otti avainkimpun pöytälaatikosta. »Siis, Hanna kultaseni, pois tuhmat haaveet.»

Näin sanoen hän lähti huoneesta seuratakseen keittäjätärtä ruokakammioon.

Hanna oli tuskin jäänyt yksin, kun jo suli kyyneliin. Nyt hän vasta selvästi tunsi rakastavansa nuorta tiedemiestä. Ja tämä... tämä oli pyytänyt häntä vaimokseen; varmaankin riippui hänen elämänsä vastauksesta... ja kummitäti aikoi musertaa hänen sydämensä rukkasilla. Ei, tapahtukoon mitä hyvänsä, hän vastaa myöntyvästi.

Jos kenraalitar olisi tälle nuorelle tytölle näyttänyt Ballmannin kirjeen, jossa tämä kylmin, liian varmoin sanoin pyysi neiti von Orfalvyn kättä, jos hän vielä käytännöllisistä syistä olisi kehottanut suostumaan tarjoukseen ja lisännyt: »Sinä et ole rikas, sinä et kuulu 'kermaan', herra Ballmann on kyllin hyvä sinulle ja hän pitää sinusta huolta», niin olisi Hanna varmaan ruvennut luulemaan olevansa luotu komeampaa tarjousta varten. Koko avioliitto ja kuiva kosinta olisivat tuntuneet hänestä kovin arkipäiväisiltä, ja hän olisi varmaankin vastannut »ei». Mutta Dori täti ei näyttänyt hänelle kirjettä, »jottei tekisi häntä vieläkin haaveellisemmaksi»; siinä oli siis runollinen rakkaudentunnustus, ja hänestä tuntui, kuin nuori mies olisi joutuva kurjien »käytännöllisten» syiden takia onnettomuuteen. Hän ei voisi elää ilman Hannaa; hän tiesi varmaankin, miten paljon korkeammalla häntä Hanna oli, mutta rakkaus uskaltaa kaiken ja hän piti Hannaa sellaisena ihanteena, että luuli hänen uhraavan maalliset edut, lahjoittaakseen hänelle sydämensä.

»Hän ei saa pettyä!» huudahti Hanna jatkoksi omille ajatuksilleen.

Samassa joku koputti oveen. Hanna hypähti pystyyn, pyyhki nopeasti silmänsä ja sanoi hiljaa:

»Sisään!»

Ovi avautui, ja kynnykselle ilmaantui Ewald Ballmann. Nuoren tytön sydän sykki kiivaasti; hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kiihtyneeksi. Nuori mieskin oli nähtävästi liikutettu; hän oli luullut saavansa nähdä kenraalittaren ja seisoikin rakastettunsa edessä...

Hän rakastikin ensi kertaa elämässään, ja tämä kaunis tyttö sai hänet vapisemaan. Mitäpä hän olisikaan antanut, jos kihlausmuodollisuudet olisivat ohi, jos tämä vieras neitonen, jota hän rakasti, jo olisi hänen vaimonsa! Rakkaudesta ja avioliitosta hän ei tiennyt muuta kuin että ne olivat välttämättömiä tapahtumia ihmiselämässä; ja kun naisellinen sulous ensi kerran teki häneen valtavan vaikutuksen, arveli hän hetken tulleen ja rohkaisten mielensä teki mahdollisimman pian avioliittotarjouksensa.

Nyt hän seisoi kynnyksellä kalpeana ja ahdistetuin mielin. Yhtä kalpeana ja tuskaisena oli Hanna ikkunakomerossa nojaten ompelupöytään.

Ballmann puhui ensin.

»Suokaa anteeksi, neiti; luulin rouva von Orfalvyn olevan täällä.»

Hänen äänensä, jonka Hanna nyt kuuli ensimäisen kerran, oli matala ja kaunissointuinen ja se sai Hannan värisemään. Miten ihanalta kuuluisikaan tämän äänen kiihkeä »minä rakastan»...

»Dori kummi tulee kohta», vastasi hän tuskin kuuluvasti.

»Te sallitte siis?» sanoi hän ja astui sisään sulkien oven.

Hanna seisoi aivan hiljaa. Lyhyt vaitiolo.

»Neiti Hanna, olen tänään kirjoittanut kummitädillenne ja... olen tullut kuulemaan vastausta.»

»Mitä riippuu vastauksesta?» kysyi Hanna ja odotti hänen vastaavan: »Elämäni».

Ballmann vastasi siihen suuntaan:

»Tulevaisuuteni.»

Uusi vaitiolo. Nuorten sydämet sykkivät yhä kiivaammin.

»Tunnetteko kirjeeni sisällyksen?» kysyi Ballmann sitten, astuen askeleen eteenpäin.

»Tunnen, kyllä tunnen.»

Ewald lähestyi yhä.

»Silloinhan voin kuulla vastauksen heti teiltä itseltänne, Hanna... Onko se kieltävä? Onko se myöntävä?»

Hetki oli ratkaiseva. Hanna ymmärsi kahden ihmisen tulevaisuuden riippuvan hänen huultensa liikkeestä... Hän sulki silmänsä kuin suinpäin veteen syöksyvä ja sanoi:

»Vastaus on myöntävä.»

Hanna luuli onnellisen kosijan huudahtavan riemusta, syöksyvän hänen jalkainsa juureen tai sulkevan hänet tuliseen syleilyyn, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Ewald tarttui hiljaa hänen käteensä, suuteli sitä ja lausui sydämellisesti:

»Kiitos, neiti Hanna! Koetan tehdä teidät onnelliseksi.»

IV.

Dori kummi antoi pian suostumuksensa. Kuultuaan nuoren tytön jo antaneen myöntävän vastauksen ei hän tahtonut joutua puretun kihlauksen herättämän huomion alaiseksi, vaan tuli siihen lopputulokseen, ettei Hanna ollut hänestä riippuvainen, vaan oli oikeutettu antamaan kätensä kenelle tahtoi ja että hänellä oli edellytyksiä tulla onnelliseksi seuratessaan sydämensä ääntä, ehkä onnellisemmaksi kuin paroni Schimmererin kolmikerroksisessa talossa.

Ewald Ballmann kuului olevan erinomaisen »mallikelpoinen» mies, minkä lisäksi hänellä oli paitsi professorinpalkkaansa myöskin pienen omaisuuden useaan sataan guldeniin nousevat korot käytettävänään. Sitäpaitsi tuli hän perimään rikkaan sedän. Tämä avioliitto oli köyhälle, orvolle tytölle käytännölliseltäkin kannalta katsoen edullinen. Kaiken miettimisen jälkeen kenraalitar katsoi parhaimmaksi liikutettuna sanoa:

»Koska te niin välttämättä tahdotte toisenne, täytynee minun antaa siunaukseni, lapset.»

Hannasta kaikki oli aivan toisenlaista, kuin mitä hän oli ajatellut. Kihlausaika ei vastannut hänen toiveitaan. Ewaldin onni tuntui hänestä liian rauhalliselta; oli kuin Ewald ei ensinkään olisi osannut panna arvoa hänen suostumuksensa osoittamaan uhrautuvaan jalomielisyyteen. Hän oli rakkauden alttarille uhrannut tulevaisuuden hänelle sylissään kantamat kruunut, jalokivet ja helmet, ja Ewaldista se oli luonnollisin seikka maailmassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan näistä uhratuista haavetimanteista.

Ewald puhui kenraalittaren kanssa heidän tulevan pienen asuntonsa sisustamisesta. Kolme huonetta ja keittiö. Suuri, valoisa keittiö. Makuuhuoneessa pähkinäpuiset huonekalut, salissa mahonkiset. Hänen kirjoituspöytänsä, kirjakaappinsa ja Hannan ompelupöytä olisivat salissa. Kolmannessa huoneessa olisi kaappeja ja laatikoita ja sitä voitaisiin ehkä myöhemmin käyttää lastenkamarina. Palvelustyttö voisi asua keittiössä.

Tällaiset keskustelut saattoivat Hannan alakuloiseksi. Jos Ewald olisi sanonut tämän olevan vallan liian huonoa hänen kuninkaalliselle morsiamelleen, jos hän olisi kauhistunut sellaista kotia ajatellessaan, olisi Hanna ilomielin huudahtanut olevansa valmis seuraamaan sydämensä valitsemaa miestä vaikka vuorenluolaan ja urheasti kärsimään punaista huonekalukangasta; mutta kauheinta oli, että Ewald esitti nämä pöyristyttävät asiat joinakin hauskoina ja miellyttävinä. Koko hänen käytöksensä oli samalla kylmä ja jäykkä; ei hän koskaan päästänyt tunteitansa vallalle; hän puheli mitä joutavimmista asioista; opinnoistaan, oppilaistaan, lapsuudestaan, tulevaisuuden tuumistaan. Ellei hän niin usein olisi ihaillen ja hellästi katsonut morsiameensa, ei olisi ensinkään voinut luulla häntä rakastuneeksi. Hannan alottamat keskustelut lempikirjailijoistaan, ulkomaisesta kirjallisuudesta, hän katkaisi vakuuttaen, ettei ollut koskaan lukenut romaaneja tai sentapaisia teoksia eikä koskaan aikonut tuhlata aikaansa semmoisiin; sellaiset mielikuvat eivät ensinkään viehättäneet häntä.

»Etkö sinä siis myöskään suosi teattereita?» kysyi kenraalitar kerran.

»Minä en koskaan käy teatterissa enkä iltamissa; en ole vielä milloinkaan ollut tanssiaisissa.»

»Hanna, sinusta tulee kadehdittava vaimo!» huudahti Dori täti, »niin vakava aviomies, joka paraiten viihtyy kotonaan, on harvinainen. Sinä olet selkäni takana todellakin valinnut viisaasti, rakas onnenlapsi.»

Hanna huokasi.

Ewaldin virkaloma loppui pian, ja hänen täytyi palata kaupunkiin. Hän tuli nyt vain sunnuntaisin viettämään pari kolme tuntia molempien naisten luona. Häät oli päätetty viettää syyskuun lopulla. Hannan pieni pääoma hupeni yksinkertaisten myynien ja muutamien talouskapineiden ostoon. Hankittiin kaksi ompelijatarta, ja kaikilla oli kyllin työtä leikatessa ja neuloessa. Hanna ei tuntenut itseään onnelliseksi. Toisinaan hän saattoi, ajatellessaan sulhastaan, vaipua runolliseen haaveiluun, kuten ensi aikoina hänen tuntemattomana osoittaessaan ihailuaan, ja sellaisina hetkinä hän ajatteli: »Niin, minä rakastan Ewaldia; me tulemme onnellisiksi», mutta toisinaan taas, varsinkin sunnuntaisin, jolloin Ewald niin rauhallisena saapui ja taas lähti, hänestä tuntui, kuin hän olisi allekirjoittanut elinkautisvanki-tuomionsa. Purkamista hän ei ajatellut; arpa oli heitetty. Ja avioliitossa, joka nuoren tytön mielessä väikkyy niin salaperäisenä, muuttui kai Ewald häntä kohtaan toisenlaiseksi; hän oli löytävä hänessä ensimäisen rakkausunelmansa sankarin.

Häät vietettiin Dori kummin luona tavallisten keskiviikko-vieraiden läsnäollessa. Myöskin kehuttu paroni Schimmerer oli läsnä ja kuiskasi ihanalle morsiamelle: »Te olette kuin sulotar.» — Hanna silmäili majuria hyvillään, ensinnäkin koska hän oli imarrellut häntä ja toiseksi, koska hänen läsnäolonsa oli hänelle lohdutuksena. »Tuollaisen kaljupäisen ukon kanssa olisi Dori kummi tahtonut minut naittaa»? — hän ajatteli. — »Minä voin toki ylpein mielin katsella solakkaa, vaaleakiharaista nuorta sulhastani!» Alttarin edessä sulhanen, joka oli hyvin liikutettu, lausui »tahdon» väräjävällä äänellä. Hanna vastasi varmasti ja päättävästi, ikäänkuin sillä vahvistaakseen sankarillisen uhrin.

Häämatkaa ei Ewaldin virka sallinut, ja nuorikot lähtivät hääpäivällisten jälkeen uuteen kotiinsa. Äänettöminä he olivat istuneet vaunuissa, vaiteliaina nousseet kolmannessa kerroksessa olevaan asuntoonsa. He astuivat sisään. Sali oli täynnä tuoreita kukkia. Palvelustyttö, joka oli avannut heille oven, otti Hannan hatun ja palttoon ja poistui. Ewald meni vaimonsa luo, syleili häntä hellästi ja sanoi:

»Nyt olet kotona, rakas lapsi... Nyt olet vaimoni, toverini, kaikkeni.»

Hanna nojasi päänsä hänen olkaansa vasten, ja liikutuksen kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan.

»Rakastatko sinä minua todellakin, Ewald?»

»Kaikesta sydämestäni, Hanna.»

V.

Ewald oli puhunut totta. Hän rakasti kaunista vaimoaan kaikesta sydämestään, mutta hän ei ollut mikään kokenut rakastaja. Hän ei kyennyt osoittamaan mitä sydämensä tunsi; hän oli arka, miltei ujo. Rakkaudentunnustuksia ja -vakuutuksia hänen huulensa eivät koskaan lausuneet. Hän oli sanonut vaimolleen, tämän astuessa ensi kerran hänen kynnyksensä yli, rakastavansa häntä, ja se oli hänestä kylliksi. Hänen vaimonsa tiesi sen. Hanna olisi mieheltään tahtonut kuulla niitä rakkauden sanoja, joita oli oppinut lukemastaan draamallisesta ja eepillisestä runoudesta, mutta semmoinen ei juolahtanut Ewaldin mieleenkään. Hän oli tässä suhteessa niin lapsellinen, että hillitsi sopimattomina palavan nuoruuden tulen vaatimat tunnepurkaukset. Hän koetti seurustelussaan vaimonsa kanssa olla niin levollinen ja jokapäiväinen kuin mahdollista. Hän ei koskaan laskenut leikkiä, eikä keksinyt lempinimiä, vaan sanoi aina vain »rakas Hanna» tai »rakas vaimo» ja puheli hänen kanssaan vähäpätöisistä asioista. Kun Hanna laski leikkiä tai yritti hyväillä, ehkäisi hän sen; hän ei antanut Hannan suudella, kun meni tai tuli. Jos Hanna halusi antaa keskustelulle hauskan tai haaveellisen suunnan, niin hän ei sitä tavallisesti ymmärtänyt, vaan johti sen jollakin kuivahkolla huomautuksella entiseen uomaansa.

Professori Ballmann kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat eräiden asiain tietämättömyyden osoittavan jonkinlaista etevämmyyttä. Heistä ovat jotkut seura- ja sielunelämän puolet pintapuolisia, kevytmielisiä, luonnottomia, ja he ovat ylpeitä siitä, etteivät itse tunne niitä. He unohtavat, että tuntemattoman asian tuomitseminen on aina ennakkoluuloa ja että mahdotonta on kohottautua semmoisen asian yläpuolelle, jota ei tunne. Vaikka Ewald ylpeilikin siitä, ettei tuntenut kaunokirjallisuutta, oli se kuitenkin suuri puute. Hänen olisi pitänyt ajatella, että tietämättömyys joka suhteessa on paremmin häpeän kuin ylpeilyn arvoinen. Luonnollisesti ei tarvitse tietää ja osata kaikkea — se ei olisi kenellekään edes mahdollista — mutta jokainen tieto ja taito on eduksi. Kirjoissa, joita Ewald ei katsonut maksavan vaivaa avata, koska ne hänestä olivat pelkkää kuvittelua ja epätodellisuutta, ne kun eivät sisältäneet numeroita, karttoja tai tosiasioita, kuvastuu yhteiskunta kokonaisuudessaan inhimillisine mielenliikutuksineen, intohimoineen, tunteineen, kohtaloineen, ajatuksineen. Eikö se ole todellisuutta?

Hanna oli lukemalla liiaksi romaaneja tullut haaveilevaksi. Kasvatus oli siihen syynä. Ewaldin sielussa taas eivät kaikki kielet olleet päässeet väräjämään, vaan muutamat olivat velttoina ja äänettöminä; se oli sivistyksen puutetta. Jos Ewald olisi kyennyt johonkin määrään seuraamaan vaimonsa ajatusten lentoa, olisi hänen varmaankin onnistunut hillitä hänen haaveellisuuttaan ja palauttaa hänet järjellisyyden ulkopuolelle ulottuvilta harhateiltä; mutta vieras kun oli hänen unelmilleen, ei hän kyennyt häntä johtamaan ja tukemaan. Hanna tunsi, ja syystä kyllä, että miehensä tässä suhteessa oli häntä alempana. Täten kohoutui muuri heidän välilleen, mutta siitä oli Hanna yksin tietoinen. Ewald ei sitä huomannut, sillä se, mikä Hannan mielestä osoitti Ewaldissa tiedon puutetta, oli Ewaldista etuna pidettävä.

Tämän lisäksi oli Ewaldissa suurena puutteellisuutena hänen seurusteluhaluttomuutensa. Tässäkin suhteessa hän halveksi sitä, mitä ei tuntenut. Hänen vaimostaan näytti siltä, kuin hän olisi pikemmin ollut maallisiin iloihin sopimaton kuin niiden yläpuolella. Sillä häneltä puuttui seuramiehen siro varmuus ja vapaa käytös. Kun hän joskus suostui seuraamaan Hannaa vierailuille tai olemaan läsnä kenraalittaren keskiviikko-kutsuissa, istui hän tavallisesti jossain nurkassa, ottamatta milloinkaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, vastaili lyhyesti, ja saattoi selvästi huomata, miten ikävää hänellä oli sekä miten hän kärsi seuraelämästä. Ja siten hävisi sekin luultu ansio, että hän muka pani suuremman arvon kotielämän rauhalle ja tutkimuksilleen kuin maallisille tyhjille huveille, sillä hän ei tuntenut sellaisia iloja; hän ei kyennyt nauttimaan niistä. Hänellä ei ollut oikeutta pitää salonkikeskusteluja itseään alentavina, sillä hän ei ollut osoittanut kykenevänsä ottamaan niihin osaa.

Hanna raukka ei voinut tuntea itseään onnelliseksi. Hän ei ollut ylpeä miehestään; hän ei katsonut häneen kuin etevämpäänsä; hän tiesi, ettei miehensä ymmärtänyt häntä. Hän myönsi kylläkin, että hänen miehellään oli hyvä sydän, tasainen ja lempeä luonne, että hän oli rehellinen ja ennakkoluuloton, mutta häneltä puuttui jotain. Hyvää ymmärrystä, joka oli tehnyt hänestä etevän matemaatikon, älykkään luonnontutkijan, erinomaisen shakinpelaajan, tunnustetun tieteellisen kirjailijan (hän oli avustajana arvokkaammissa tieteellisissä ja kasvatusopillisissa aikakauslehdissä), ei Hanna pitänyt arvossa, osaksi siitä syystä, ettei ollut siihen suuntaan kehittynyt, osaksi siksi, että miehensä oli tässä suhteessa häntä kohtaan suljettu. Ewald piti pikku vaimoansa kykenemättömänä ymmärtämään tämmöisiä asioita; se oli muuten hänestä aivan luonnollista, eikä hän siksi koettanutkaan johtaa vaimoansa ajatuspiiriinsä. Jospa hän kuitenkin olisi koettanut! Ellei Hanna olisikaan ymmärtänyt häntä, olisi häntä kuitenkin riemastuttanut miehensä etevämmyys siinä suhteessa. Hanna olisi mielellään myöntänyt tämän olevan vastapainona niille henkisen kehityksen aloille, missä hän itse tunsi olevansa etevämpi.

Vielä eräs seikka kiusasi Hannaa, ja se oli heidän miltei köyhyyttä osoittava yksinkertainen taloutensa. Hän olisi helpommin kestänyt sitä, jos miehensäkin olisi kärsinyt siitä, jos olisi saanut miehensä sylissä kaivata puuttuvaa komeutta, jos hänen olisi ollut pakko lohduttaa ja rohkaista miestään ja jos tämä sitten olisi ihaillut hänen rohkeuttaan. Jos Ewald olisi ihmetellyt, että hänen pieni vaimonsa mielellään hänen takiaan kieltäytyi komeuksista, olisi Hanna ilomielin ollut niitä vailla, mutta Ewald ei edes huomannut, ettei kotinsa ollut kyllin kaunis ja mukava. Hän ei ollut vanhempainsa kodissa muuhun tottunut. Vaatimattomuus ja tyytyväisyys olivat hänen miellyttävimmät ominaisuutensa; turhamaisuus oli hänelle vierasta — ja siksi hänen pieni kotinsa, jota hänen nuoren vaimonsa kukoistava sulous kaunisti ja jonka ylläpitämiseksi hänen tulonsa hyvästi riittivät, oli hänestä ihanteellinen. Hän oli sanalla sanoen onnellinen.

Huomatessaan vaimonsa monasti olevan surullisen ja luullessaan syynä siihen olevan seuraelämänkaipuun — Hanna kun ei voinut tuntea vakavien tutkimusten tuottamaa iloa, mutta tarvitsi kuitenkin iloa — Ewald päätti, että hänen piti saada mielin määrin huvitella. Itse hän ei tosin aikonut ottaa osaa vihaamiinsa huveihin, vaan uskoi vaimonsa Dori tädin huostaan. Tämän hilpeän vanhan rouvan seurassa Hanna saattoi käydä teattereissa, tanssiaisissa, kävelyillä ja vierailuilla mielensä mukaan, arveli Ewald. Vanhan, huvitteluhaluisen naisen paraimpana keinona ihmisten kokoomiseksi ympärilleen on nuoren kaunottaren läheisyys.

»Puvuistasi pidän kyllä huolen», sanoi kenraalitar Hannalle tämän pudistaessa päätään miehensä esittäessä ehdotustaan.

»Ei, ei... pukujen takia en epäile... mutta jos Ewald ei ole mukana, on kai sopimatonta...»

»Joutavia, Hanna! Jos miehesi hyväksyy sen, niin ei kai siinä mitään sopimatonta ole, kun sinä olet minun siipieni suojassa... minun, joka olen ollut sinulle kuin äiti... Sinunkaltaisesi nuoren naisen ei sovi aina kotona kököttää.»

»Rouva kenraalitar on aivan oikeassa, rakas lapsi. Sinulta puuttuu huveja, ne tulevat tekemään sinulle hyvää. Asia on siis päätetty. Huomenna on keskiviikko, ja silloin Hanna nuorena rouvana astuu seuraelämään ja tanssii katrillin majuri Schimmererin kanssa, koska se on niin hauskaa.»

»Etkö sinä ole mustasukkainen, rakas Ewald?» härnäili kenraalitar. »Majuri on Hannan entisiä ihailijoita.»

»Minä? Mustasukkainen? En, se tunne on minulle aivan outo. Luullakseni sitä tavataan ainoastaan romaaneissa, eikä sillä saa ahdistaa kunniallista vaimoa.»

»Hanna, sinun miehesi on enkeli, toistan sen vieläkin, etkä sinä voi kyllin minua kiittää siitä, että saatoin teidät yhteen. Hyvästi nyt, rakkaat lapset! Asia on siis päätetty; minä odotan sinua huomenna, Hanna.»

Kun vastanaineet jäivät yksin, meni Hanna miehensä luo, pani kätensä hänen olalleen ja katseli häntä suoraan silmiin sanoen vakavasti:

»Ewald, sydämestäni kiitän sinua hyvyydestäsi... mutta etkö luule olevan parempi, ettet antaisi minun yksin joutua ihmisten pariin? Se tulee näyttämään heistä kummalliselta. Ja minähän olen sinun vaimosi ja tahdon jakaa kanssasi elämäsi semmoisenaan. Opeta minua löytämään oma elämäni kodissamme, äläkä anna minun vaeltaa omia teitäni.»

»Rakas Hanna, sinulla on niin kummallisia liioiteltuja päähänpistoja», vastasi Ewald ottaen Hannan käden olkapäältään ja kääntyen pois. »Ethän sinä voi alituisesti olla läheisyydessäni; antaessani esimerkiksi tuntejani lukiossa et voi olla vierelläni. Ja minä taas tahtoisin nähdä sinut iloisena ja tyytyväisenä; seuraelämä huvittaa sinua, siksi sinun tulee nauttia siitä. Otat asian aivan yhtä surkeasti, kuin jos lähettäisin sinut pohjoisnaparetkelle tai johonkin muuhun vaaraan, sen sijaan että otat osaa joihinkin viattomiin iltamiin.»

»Etkö luule vaaroja väijyvän seuraelämässäkin?»

»Vaaroja? En tiennyt... Et kai tarkoittane ansoja viritettävän uskollisuutesi tielle? Olipa sekin kummallinen päähänpisto. Mutta siinä suhteessa minä olen aivan levollinen, ja silloin voit kai sinäkin olla.»

VI.

Ewald Ballmann ei itse asiassa ajatellut panevansa nuorta, kaunista vaimoaan alttiiksi vaaroille lähettäessään hänen ilman suojaansa maallisten ilojen pyörteeseen. Hän tunsi, kuten niin monet muut, jotka eivät pitäneet maallista huvittelua muuna kuin mitättömänä ajanhukkana, seuraelämän pintapuolisesti ja piti salonkikeskustelua ainoastaan kuluneiden korulauseiden vaihtamisena ja tanssia musiikin tahdin mukaan hyppimisenä, naamiohuvia pilapukujen näyttelemisenä. Hän ei tiennyt, että Eros on näiden huvien näkymättömänä johtajana. Ewald Ballmannin kaltaisilla miehillä ei ollut aavistustakaan hehkuvista, toisiaan hakevista katseista, viuhkojen takaisista hymyilyistä, aavistetuista ajatuksista, sydänten nopeista lyönneistä, kiemailun ja intohimojen leikistä, valloituksista, vastarinnasta, joka lopulta herpaantuu, — koko tuosta tanssiaisten herkästä rakkaushengestä.

Mutta tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi yhtä tietämätön. Jo tanssisalin kynnyksellä kiehtoo hänet lämmin, rakkautta uhkuva ilma. Valssin sävelissä, valojen hohteessa, hänen omien kukkiensa tuoksussa se väräjää huumaavana. Silloin hänen silmänsä loistavat ilosta, hänen huulensa raottuvat voitolliseen hymyilyyn; kuten tuulen kannattamana liitelee kevyt olento tanssin pyörteissä... ja oven suussa seisova isä tai vanhanpuoleinen aviomies seuraa häntä ylpein mielin ja sanoo:

»Katsokaas, miten hyvin hän tanssii ja miten hauskaa hänellä on. Huomaa sen selvästi, sehän on niin luonnollista, sillä hän on siinä iässä; se on viatonta iloa... Pelaammeko uudelleen!»

Viiden ajoissa aamulla saa whistiin väsynyt, uninen vanha herra pienokaisensa taivutetuksi lähtemään kotiin.

»Oh, miten ikävä ilta!» hän huokaa. »Miten olet nyt huvitellut lapsi?»

»Kuninkaallisesti!»