Part 12

»Sepä on juuri meidän rikkaus-osastomme. Laske yhteen saadut summat, niin jäännös, vähennettyäsi siten saadun summan tuloistani, on 'Odottamattomia menoja varten.»

Hanna laski.

»Neljäkymmentäviisituhatta markkaa», sanoi hän.

»Siis on meillä sataviisikymmentäviisituhatta käytettävänämme. Sillä tavalla tehdään minusta Kroisos, rakas lapsi.»

XXIX.

Mrs. Edgecombe valitsi huvilansa Wiesbadenista. Tässä ihanassa Taunus-laaksossa sijaitsevassa kylpypaikassa oli tilaisuutta kaupunki- ja maalaiselämään sekä suuren maailman huvituksiin.

Täällä tapaamme molemmat naisemme kahdeksan vuoden kuluttua. Heidän suhteensa oli tullut yhä läheisemmäksi; he rakastivat toisiaan kuin äiti ja tytär. Kumpikin ajatteli sisäisellä vavistuksella Ewald Ballmannin tapaamista. Mitenkä sitten, kun hän palaisi, tapaisi rouvansa ja vaatisi hänet takaisin? Mrs. Edgecombelle se olisi suuri tappio ja Hannalle vielä suurempi. Hanna oli jo melkein unohtanut miehensä, joten hänen paluuseensa olisi yhdistynyt jotain kauheaa, salaperäistä, ikäänkuin jos kuollut, jota ei kaipaa, heräisi unestaan ja vaatisi entisten aikojen jatkamista. Hehän olivat jo hänen elinkautenaan — heidän avioliittonsa aikana — olleet niin vieraita toisilleen, mitenkä nyt sitten? Sen ajan jälkeen Hanna oli oppinut ja nähnyt niin paljon, hänen näköpiirinsä oli laajentunut, ja kun hän ajatteli hiljaista koulunopettajaa, jonka ajatukset ja tunteet eivät eksyneet hänen pienen kirjavarastonsa ulkopuolelle, niin hän ei voinut ymmärtää, että tämä opettaja joskus oli ollut hänen miehensä.

Mutta peljätty kummitus ei ainakaan vielä ollut näyttäytynyt. Yhä harvemmin saapuvat tiedonannot Amerikasta olivat aina samanlaiset: »Herra Ewald Ballmannin olinpaikka yhä tuntematon», ja vihdoin ei tietoja enää tullutkaan. Kaikesta päättäen oli Ewald Ballmann toisella nimellä asettunut johonkin kaukaiseen kaupunkiin Amerikassa eikä enää koskaan aikonut palata, ajatteli Hanna. Tämä vakaumus rauhoitti häntä. Hän oli niin onnellinen nykyisissä oloissaan, ettei mitenkään olisi tahtonut luopua niistä. Hän ei tosin tuntenut yliluonnollista onnea, mutta hänen elämänsä oli niin täynnä iloa, ettei hän voinut muuta ajatella, kuin että kohtalo oli häntä hellävaroin pidellyt.

Mrs. Edgecombe tahtoi kasvattaa hänestä todellisen, ylevän ihmisen ja työskenteli järjestelmällisesti rikastuttaakseen hänen sielunelämäänsä. Tämä ei tapahtunut opettavaisten esitelmien tai siveyssaarnojen kautta, vaan opinnoilla, jotka ovat ainoa keino näköpiirin laajentamiseksi. Kaksikymmenvuotias Hanna luuli olevansa hyvin sivistynyt, kun puhui monta kieltä ja helposti otti osaa erilaisiin seurapiirin keskusteluihin sekä tunsi kirjallisuutta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten rajoitettu hänen maailmankatsomuksensa oli. Mrs. Edgecombe ei sanonut mitä häneltä puuttui, vaan koetti antaa hänelle sen. Mrs. Edgecombe ei ilmaissut, mitä kaikkea korkea katsantokanta näkee ympärillään — sillä alempana oleva ei olisi sitä käsittänyt — vaan hän vei Hannan mukanaan vuorelle omana seuranaan. Hannan täytyi lukea ystävälleen erilaisia tieteellisiä teoksia ja kirjoitelmia päivän polttavista kysymyksistä ynnä sitäpaitsi jokapäiväisten sanomalehtien hallinnollisia tiedonantoja. Tämä tuntui nuoresta esilukijattaresta alussa hyvin kuivalta ja ainoastaan velvollisuuksiensa täyttämiseltä. Uusi ajatussuunta on kuin vieras kieli, joka täytyy oppia, — ensin se tuntuu aivan mahdottomalta ymmärtää, sitten käsittää jo jonkun sanan sieltä täältä, kohta kokonaisen lauseen, eikä aikaakaan, ennenkuin jo ymmärtää kaiken yksityiskohtia myöten. Näin kävi Hannankin. Mitä hän luki, se sai hänet innostumaan. Mrs. Edgecombe osasi sitäpaitsi kiihottaa hänen tiedonhaluaan. Hän teki kysymyksiä, alotti keskusteluja pakottaakseen oppilaansa itsenäisesti ajattelemaan ja ilostui joka kerta nähdessään uusien ajatusten kypsyvän Hannan mielessä.

Jonkun ajan kuluttua Hannasta tuntui aivan mahdottomalta, että hän niin kauan oli voinut elää aavistamattakaan niitä asioita, joita hän nyt tunsi.

Mrs. Edgecombe herätti eloon vielä hänen soittoharrastuksensa. Hän pakotti suojattinsa harrastelijan tasolta taiteilijan tasolle. Kaksi tuntia päivässä hänen täytyi harjoitella; hän sai soittaa mestarien edessä; käymällä teattereissa ja konserteissa hän sai tilaisuuden kuulla mestariteoksia, joten hänen synnynnäinen soitannollisuutensa sai uutta virikettä, ja hän alkoi rakastaa taidetta ja sen harjoittamista. Pian ei kaksi harjoitustuntia päivittäin ollut enää kylliksi. Sisäisellä tyydytyksellä hän näki taitonsa kasvavan — koko maailma oli hänelle avoinna?... Hanna ei aikonut esiintyä konserteissa, mutta hän unelmoi mestaruudesta, joka asettaisi hänet ihailtujen taiteilijain rinnalle. Hänen edistyksensä hämmästytti häntä ja hän kyseli ihmetellen itseltään, mihin saakka voisikaan päästä.

Molempien naisten elämä oli hyvin virkistävää. Heidän pieni kotinsa oli täynnä mukavuuksia ja hienoa makua; kolme kuukautta he oleskelivat matkoilla, ja alkuperäisen suunnitelman mukaisesti käytettiin äärettömät tulot iloatuottaviin tarkoituksiin. Mrs. Edgecombe rakasti seuraa, mutta ei välittänyt n.s. maailmallisesta elämästä. Hänen kodissaan seurusteli mieltäkiinnittäviä henkilöitä: oppineita, taiteilijoita, eteviä ulkomaalaisia. Kaikki Wiesbadenin kautta matkustavat suuruudet pitivät suurena kunniana tulla esitetyiksi Mrs. Edgecomben kodissa. Mutta tanssiaisia ja iltamia hän vältti. Hän itse oli liian vanha sellaisiin huvituksiin, joissa kiemailu oli pääasiana, ja Hanna taas ei halunnut »hakkailla», mikä olisi ollut hänelle sekä alentavaa että vaarallista. Hänen kauneutensa herätti kylläkin ihailua, mutta kokemuksiensa jälkeen hän pelkäsi kaikenlaisia runollisia seikkailuja, joten hän aina ymmärsi vetäytyä syrjään. Tämä oli helppoa sentähden, ettei hän ottanut osaa maailmallisiin huveihin. Sitäpaitsi hän pelkäsi aina, että ihailu koski hänen luuloteltua rikkauttaan, ja se teki hänet välinpitämättömäksi. Häntä pidettiin upporikkaan Mrs. Edgecomben naimattomana veljentyttärenä, ja tämän häntä kohtaan osoittama hellyys sai ihmiset ajattelemaan, että Hanna oli rikas perijätär.

Näin oli Hanna viettänyt kahdeksan vuotta ilman sydänsuruja, ilman runollisia lemmenhetkiä, työskennellen kehittyäkseen, tuntematta muuta kuin ääretöntä rakkautta hyväntekijäänsä kohtaan, jota hän oppi tuntemaan yhä paremmin. Huvinhaluista, ymmärtämätöntä, runollista Hannaa, joka niin epäselvästi oli nähnyt sen maailman, jossa luuli olevansa luotu elämään, vaikkei tiennyt miten, ei enää ollut olemassa; hän oli kehittynyt levollisesti ja selvästi ajattelevaksi naiseksi. Hänen ulkomuotonsakaan ei ollut enää sama. Hänen solakka, notkea ruumiinsa oli pulskistunut; veikeä hymyily oli muuttunut vakavaksi, sielukkaaksi ilmeeksi. Hanna oli yhä edelleenkin kaunis, ehkä kauniimpi kuin ensi nuoruutensa aikoina, mutta hän oli muuttunut niin, ettei häntä olisi voinut tuntea.

XXX.

Mrs. Edgecombe ja Hanna palasivat kävelyltään Nero-laaksosta takaisin huvilaan. Hämärsi jo. Salissa, jonka molemmat lasiovet olivat auki, ei oltu vielä sytytetty valoja heidän sinne astuessaan. Köynnösruusut ja kuusamat levittivät voimakasta tuoksua, ja kaukaa kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Palvelija tuli sytyttämään lamppuja.

»Ei vielä», sanoi Mrs. Edgecombe, »minä soitan, kun tarvitaan valoa. Ja jos joku tulee vielä tänä iltana niin emme ole kotona», hän jatkoi. Palvelijan mentyä hän lisäsi:

»Olkaamme tänään yksin ja juokaamme rauhassa teemme jutellessamme. Onko sinulla mitään sitä vastaan?»

»Ei ensinkään», vastasi puhuteltu; »meillä on koko viikko ollut iltaisin vieraita, joten on oikein hauskaa taasen saada olla kahdenkesken — ja lukea jotain yhdessä.»

»Ei, tänään emme lue, vaan juttelemme. Minulla on sinulle jotain sanottavana — minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa...»

»Te teette minut oikein uteliaaksi, rakas täti. Miksi ette sanonut mitään kävelyllämme?»

»Olin koko ajan niin kahden vaiheilla. Muuten on helpompi jutella hämärässä. Silloin en ainakaan näe sinun punastuvan...»

»Punastuvan? Mitä olen sitten tehnyt?»

»Tehnyt? Sitä en tiedä — mutta ehkä ajatellut, tuntenut...»

»En koskaan luullut tädin voivan olla sellainen yli-inkvisiittori...»

»Minä lykkäänkin inkvisitsionin tuonnemmaksi. Ensin kerron sinulle jotain: Paroni Theken on pyytänyt kättäsi.»

»Todellakin?... Entä minkä vastauksen olette antanut?»

»Sen, minkä aina tällaisissa tapauksissa olemme antaneet: ettet tahdo mennä naimisiin. On vahinko, ettet ole esiintynyt naimisissa-olevana veljentyttärenäni. Se olisi säästänyt meiltä monta ikävyyttä. Minua surettaa, että tuo hauska, nuori paroni nyt tulee vihamieliseksi meitä kohtaan, kuten aina rukkaset saanut. Oletko antanut hänelle aihetta? Oletko kiemaillut hänen edessään, vai onko omatuntosi puhdas?»

»On, totta totisesti. Hänhän onkin kääntynyt tädin puoleen eikä suorastaan minun, sillä olen aina keskeyttänyt sellaiset puheet, jotka ovat vähänkään menneet siihen suuntaan. Sitäpaitsi olen kerran maininnut, että minulla ei ole kättä eikä sydäntäkään poisannettavana.»

»Kättä tosin... mutta sydäntä, mitenkä on, Jane? Nyt alkaa inkvisiittorintoimeni, eikö sinulla todellakaan ole sydän vapaana?»

»Minullahan ei pitäisi olla, täti.»

»Sen tiedän varsin hyvin, olenhan siitä sinulle aina saarnaillut ja koettanut suojella sinua sellaisista vaaroista. Mutta olen alkanut epäillä, että olenkohan vaatinut sinulta liikaa? Sillä jos 'intohimon punainen ruusu', kuten runoilijamme Storm sanoo, jälleen putoaisi syliisi, onko minulla silloin oikeutta riistää sinulta sitä kukkaa? Olen aina ollut kylmä, ajatteleva luonne... enkä ole joutunut kiusauksiin, joten minulla ei ole siinä suhteessa kokemuksia. Sitäpaitsi olen vanha, ja samaten kuin terve unohtaa kestetyt tuskat, unohtaa vanhus nuoruuden hehkun... Mistä saatan tietää, mitä liikkuu sinun kaltaisesi nuoren, tulisen ja kauniin naisen sydämessä?»

»Täti — te hämmästytätte minua! Ette kai te neuvo minua... ottamaan miestä itselleni?»

»Neuvo? Älä käsitä minua väärin, lapsi! Olen puhunut intohimosta, joka ei kysy neuvoa, vielä vähemmin velvollisuuksien täyttämistä, vaan joka vaatii — lopulta joko voittaen tai häviten — taisteluun. Minä tahdon vain saada selville, onko sinulla sellaisia taisteluita, ja tunnen, miten suuri edesvastuu minulla on siinä, voitatko vai joudutko häviöön... Ole minulle avomielinen, Jane — minussa näet totisen ystäväsi. Jos järkisyyt voivat sinua suojella vaarasta, olen valmis ne sinulle esittämään... Sillä useimmiten tämmöisessä tapauksessa on parasta tarkastaa sitä joka puolelta ja siten vapautua lumouksesta. Luota minuun. Rakkauden liekki, joka loimuaa niin kirkkaana, että se näyttää kohoavan taivaisiin ja saattavan varjoon helvetin tuskat... sammuu aikaisemmin tai myöhemmin... entä miten sitten käy? Kun ei enää ole omantunnonrauhaa, oman arvon tunnetta, maailman kunnioitusta — mihin silloin voi ryhtyä?... Sinä olet sen jo kerran kokenut... löysit rauhanmajan kodissani... mutta jos sinä toisen kerran pakenisit maailmalle?... Jane, miksi et vastaa mitään?»

»Koetan koota ajatuksiani, voidakseni vastata aivan avomielisesti ylevään myötätuntoonne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa. Mitä syitä tädillä on tuollaisiin ajatuksiin? Onko joku lausunut epäilyttäviä ajatuksia minusta, tai onko käytökseni antanut aihetta niihin?»

»Ei käytöksesi, mutta koko olentosi. Jonkun aikaa on minusta tuntunut, että sinä olet hajamielinen — enemmänkin kuin hajamielinen: levoton, mielesi ei ole tasapainossa. Usein näen sinun äkkiä punastuvan ja sitten kalpenevan, ikäänkuin veri suonissasi polttaisi; kuulen sinun huokaavan — ja katseesi on kaivaten ollut suunnattuna etäisyyksiin... Kaiken tämän olen huomannut, ja nyt vielä tämä kosinta — se antaa minulle syytä kysyä: oletko rakastunut paroni Thekeniin?»

»En, täti, en ole. Paroni Theken on minulle aivan yhdentekevä — hän ei minua edes miellytä.»

»Kenestä sitten pidät?»

»Sen sanon teille aivan heti — avaan teille sydämeni kokonaan. Mikään ei ole niin vaikeata kestää kuin ihanat päivät toisensa jälkeen. Minähän elän, tädille siitä kiitos, mitä huolettomimmissa olosuhteissa; elämä tarjoo minulle niin paljon kaunista ja hauskaa; olen oppinut ja nähnyt niin paljon ihanaa ja mielenkiintoista — minun pitäisi siis olla maailman onnellisin ihminen ja iloita aamusta iltaan... teitä kiittää vuodesta toiseen. Ja kun ajattelen näitä kahdeksaa, tädin luona asumaani vuotta, ajattelen niitä kadehtien... sillä se aika on ollut niin onnellinen. Vasta nyt viime aikoina on surumielisyys saanut minussa vallan... kaipaan jotain... en voi sitä selittää. Rakkauden onnea... perheonnea... kukaan ei minua tarvitse... kukaan ei minusta välitä...»

»Minähän pidän sinusta, Jane... vaikka olenhan niin monta vuotta sinua vanhempi. On luonnollista, että sinä joskus jäät yksin tänne maailmaan, mutta muista, että se on useiden muidenkin kohtalo. Minäkin olen yksin, ilman perhettä; lapseni otettiin minulta. Ja miten monta vaimoa on, jotka ovat miestensä takia onnettomia! Perheonni on ihaninta maailmassa, mutta miksi uneksia saavuttamatonta, olematta tyytyväinen siihen, mitä on?»

»Täti, te olette oikeassa kuten aina. Tämä tunnustus on tehnyt minulle hyvää. Olen nyt huomannut, miten turhat ja tukea vailla unelmani ovat olleet. Jos minua taas alkaa vaivata surumieliset ajatukset, tulen tädin luokse saamaan virkistävän saarnan.»

»Tulehan antamaan minulle suukko!... Soita nyt, niin saamme valoa!»

XXXI.

Myöhään seuraavan päivän iltana Mrs. Edgecombe istui yksin salissaan. Hanna oli mennyt ulos erään ystävättären kanssa.

Edgecomben huvilan sali oli kaunein, komein ja hauskin huone mitä saattoi ajatella. _Le style c'est l'homme_, mutta kodin sisustus, _c'est la femme_. Kaikkialla kuvastui älykkäisyys, taideaisti ja hyvä maku. Sali oli suuri, mutta niin komeasti ja taidolla kalustettu, että se erinäisine huonekalustoineen ja varjostimineen vaikutti monelta pieneltä huoneelta. Huonekalut olivat vaihtelevia, siellä oli matalia lepotuoleja, nojatuoleja, vielä matalampia jakkaroita, jotka olivat päällystetyt erilaisilla kankailla ja neulomuksilla. Sitäpaitsi oli siellä pieniä pöytiä kaikenlaisine pikkutavaroineen, kallisarvoisia kaappeja, maljakkoja kukkineen; seinillä riippui mestarimaalauksia ja siellä täällä taideteoksia jaspiskivestä, norsunluusta ja porsliinista. Suuri Bechstein-flyygeli oli melkein aina auki, ja nuottitelineellä oli nuotteja; keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jolla oli valokuvia ja kuvitettuja loistoteoksia; kirjoituspöydän molemmin puolin oli kaksiosainen murattiteline ja sen vieressä hyvinvarustettu kirjahylly; eräässä nurkassa oli jättiläisteline lukuisine valokuvineen, toisessa oli koruompelukehys alotettuine töineen, työkori silkki- ja villalankoineen. Mrs. Edgecomben tavallinen lepotuoli, joka talvisin nostettiin takkavalkean ääreen ja kesäisin avoimen, penkereelle vievän oven luo, sijaitsi kiinalaisen varjostimen muodostamassa komerossa; sen vieressä olevalla pöydällä oli paitsi viuhkaa ja hajupulloa äsken luettu kirja tai päivän posti. Siinä nurkassa oli siellä täällä joitakuita tuoleja vieraita varten. Kaikesta näkyi, että siinä huoneessa elettiin, ajateltiin, työskenneltiin ja keskusteltiin. Kukkien raikas tuoksu ja kiinalaisten lakeerattujen töitten, santelipuisten rasiain ja nahkaselkäisten kirjankansien tuoksu tuntui ihanalta. Ikkunaverhot päivisin ja lampunvarjostimet iltaisin aikaansaivat huoneessa miellyttävän hämärän, joten jokainen saapuessaan tähän huoneeseen tunsi suloista hyvinvointia. Tässä huoneessa Mrs. Edgecombe istui mainittuna iltapäivänä — kello oli noin kuusi — avaten kirjaa, kun vieraita saapui.

»Tohtori Scherenberg», ilmoitti palvelija vetäen syrjään raskaat oviverhot.

Mrs. Edgecombe nyökäytti päätään. Sitten hänen katseensa ilmaisi tyytyväisyyttä. Tohtori Scherenberg, hänen kotilääkärinsä tai oikeammin hänen ystävänsä — sillä hän ei koskaan ollut sairas — oli aina tervetullut vieras. Harvan ihmisen seura saattoi niin virkistää häntä, vaikka hänen kodissaan seurusteli monta mielenkiintoista henkilöä.

Tohtori Scherenberg eli »Scherr», kuten Mrs. Edgecombe häntä nimitti, oli hänen suosikkinsa. »Scherr»-nimityksen, joka oli lyhennys hänen nimestään, sai hän siitäkin syystä, että hänen voimakas puhetapansa muistutti Johannes Scherrin kirjoitustyyliä, samoin kuin myös hänen alituinen katkeruutensa ihmissuvun tyhmyydestä muistutti tätä kulttuuri-historioitsijaa.

Tohtori astui sisään, ja hänen takanaan saapui eräs toinen herra.

»Tuon omin lupini tänne erään 'suositetun', Mrs. Edgecombe», sanoi tohtori ja esitti vieraan, jonka nimeä talon emäntä ei kuitenkaan kuullut.

Vieras kumarsi, ja ystävällisesti hymyillen ja sanoen »hyvin hauskaa» Mrs. Edgecombe pyysi häntä istuutumaan.

»Ehkei se teistä ole niinkään hauskaa», keskeytti tohtori Scherenberg. »Tuo lauseparsi on vain tylsynyt keihäs seuraelämän asevarastossa. Tarkoitukseni ei ollutkaan tuottaa teille hauskuutta, vaan huvittaa holhokkiani.»

»Oletteko äskettäin tullut Wiesbadeniin?» kysyi Mrs. Edgecombe »holhokilta».

»Saavuin tänne eilen ja menin heti tohtori Scherenbergin luo vieden hänelle erään yhteisen ystävämme kirjeen.»

»Entä mistä te tulette?»

»Viimeksi olin Frankfurtissa, mutta sitä ennen olen monta vuotta oleskellut Filadelfiassa.»

Silloin Mrs. Edgecombe katsahti tutkivasti häneen. Pitkämatkaiset matkailijat herättivät hänen erikoista mielenkiintoaan.

Vieras oli kolmenkymmenenkuudenvuotias, ja hänellä oli hyvin säännölliset piirteet; hänen vartalonsa oli solakka ja pitkä. Hänellä oli hyvinhoidettu kokoparta, ja hänen lyhyeksi leikattu tukkansa oli paksu ja kihara. Niin hyvin hänen pukunsa kuin käytöksensä olivat moitteettomat.

»Ja siellä teidän olisi pitänyt pysyä», härnäili tohtori. »Tähtilippuinen maa on vielä niin nuori ja elämänhaluinen, meidän Eurooppamme ollessa vanha sammaltunut raunio, jota madonsyömät, horjuvat pilarit kannattavat.»

»Mutta rakas Scherr, älkää puhuko siten vanhoista maista vanhan naisen läsnäollessa», sanoi Mrs. Edgecombe nauraen, »niidenkin täytyy saada olla olemassa.»

»Te, Mrs. Edgecombe, kuulutte nuorekkaimpiin ihmisiin, mitä tunnen. Te ette koskaan vanhene, sillä te ette anna elämän pyrkimysten mennä ohitsenne, vaan seuraatte itse mukana. Te olette valmis tutustumaan kaikkeen uuteen, versovaan, koittavaan; te ette kiinny tietämättömyyden pimennossa olevaan patsaaseen. Mutta puhuessamme nuoruudesta, missä on miss Jane?»

»Veljentyttäreni on ulkona, mutta ellen erehdy, ajavat vaunut juuri pihalle; se kai on Jane, joka palaa kotiin... Entä mitä te pidätte Wiesbadenista?» kysyi hän jälleen vieraaltaan.

»Mitä tähän saakka olen nähnyt, on ihastuttavaa: kulttuurin loisto ja luonnon kauneus yhteen sulaneina. Taidenautinnoista ei täällä myöskään näy olevan puutetta. Minä olin eilen teatterissa: näyteltiin Freytagin 'Sanomalehtimiehiä'; yhteisnäytteleminen oli hyvää; Bolzin osa...»

Hänen puheensa keskeytyi, sillä Hanna astui sisään.

Molemmat herrat nousivat.

»Vai niin, te olette täällä, tohtori Scherenberg!» huudahti Hanna ojentaen kätensä hänelle. Sitten hän katsahti vieraaseen, joka kumarsi jääden tuijottamaan Hannaan. Tämä näytti myöskin hämmästyneeltä. Missä hän olikaan nähnyt nämä piirteet?

»Vanha ystävämme on tuonut tänne uuden ystävänsä, Jane», sanoi Mrs. Edgecombe. »Suokaa anteeksi, mutta en kuullut teidän nimeänne; sitäpaitsi unohdan aina nimet, joita en ole nähnyt kirjoitettuina.»

Vieras otti esiin lompakkonsa.

Mrs. Edgecombe otti vastaan käyntikortin, katsahti siihen sivumennen ja pani sen sitten pöydälle. Oli jo hämärä, joten hän ei voinut erottaa pienillä kirjaimilla painettua nimeä, sillä silloin hän olisi huomannut, että siinä oli nimi _Ewald Ballmann_.

Molemmat puolisot katsoivat toisiansa yhä edelleen kiihtyneinä, ihmeissään, mutta eivät tunteneet toisiaan.

»Mikä yhdennäköisyys!» ajattelivat he molemmat — »mutta kuitenkin erilainen, miten paljon kauniimpi onkaan tämä kuin sielussani kantamani kuva...»

XXXII.

Keskustelu oli pian taas käynnissä. Hanna istuutui nojatuoliin lepotuolin jalkopäässä, ja molemmat herrat istuutuivat entisille paikoilleen.

Mrs. Edgecombe, joka, ehkä kiusoitellakseen tohtoria, ei tänään väsynyt käyttämästä iänikuisia lauseparsia, kysyi jälleen vieraalta:

»Aiotteko viipyä kauan Wiesbadenissa?»

»Luultavasti muutamia viikkoja; se riippuu olosuhteista.»

»Taikka siitä, miten viihdytte täällä.»

»Mitä siihen tulee, olen tähän saakka viihtynyt erinomaisesti...»

Ja taasen hän käänsi katseensa Hannaan.

»Varokaa ensi hetken vaikutelmia!» yhtyi Hanna puheeseen. »Matkoillamme olemme usein huomanneet saaneemme kylliksi niistä paikoista, jotka ensi silmäyksellä ovat näyttäneet ihanilta.»

»Tohtorimme tässä ei ainakaan ihastu ensi silmäyksellä», jatkoi Mrs. Edgecombe leikkiä laskien. »Hän on rakentanut kokonaisen teorian siitä, ja tämän teorian hän on meille selittänyt kuten kaikki muutkin teoriansa.»

»Älkää nyt saattako minua huonoon valoon, Mrs. Edgecombe! En ole mikään teoreetikko. Jos epäilen ensi silmäyksen vaikutelmia, jotka ovat aiheena kaikkiin erehdyksiin, niin epäilen vielä enemmän teorioja. Jos jollain ihmisellä ei ole selvää käsitystä jostain asiasta, niin hän yhdistää tavallisesti sata enemmän tai vähemmän epäselvää käsitettä ja nimittää sitä teoriaksi.»

»Varokaa, Scherr, te olette jo hyvällä alulla rakentamassa teoriaa teorioista», keskeytti Mrs. Edgecombe.

»Vaikka nyt joudunkin vaaraan, että minun luullaan tahtovan rakentaa teoria, täytyy minun kuitenkin puolustaa epäiltyjä 'ensivaikutelmia', niin pieneksi kuin arvostelenkin kykymme ilmaista niitä», sanoi Ballmann. »Kielemme on niin köyhä, ettei se kykene kohoamaan edes ensi kerrokseen ajatustemppelissä. Kun se haluaa seurata ajatustemme lentoa, niin sen lyijynraskaitten siipien aikaansaama melu paraiten vaimennetaan runollisella muodolla. Siksi onkin runous ja musiikki salaisimpien, ylevimpien vaikutelmiemme paras ilmaisumuoto.»

»Jos te olette runoilija, olisi ollut rehellisempää sanoa se heti minulle», keskeytti tohtori. »Silloin en olisi niin muitta mutkitta sallinut runoratsurin tunkeutua pahaa-aavistamattomien ystävieni kotiin.»

»Pelkäämmekö me sitten runoutta niin kovin?» kysyi Hanna.

»Rauhoittukaa», sanoi Ballmann, »minä en ole eläissäni kirjoittanut runoa... minä olen ennen pelännytkin runoutta, kuten neiti suvaitsi sanoa. Tämän pelon olen nyttemmin kuitenkin voittanut, mutta minua ei kuitenkaan voi koskaan laskea tohtorin pelkäämiin runoilijoihin. On vallan ihme, miten paljon aika ja olosuhteet voivat muuttaa ihmistä.»

»Se on varmaa se», vahvisti Hanna.

»Neiti on tuskin voinut sitä kokea huolettomassa elämässään, mutta minä, joka kohtalon pakosta sain jättää urani ja jouduin vallan toisiin olosuhteisiin, voisin kertoa yhtä ja toista niistä muutoksista, joiden alaiseksi ihminen voi joutua.»

»Kertokaa siitä meille», pyysi Mrs. Edgecombe, »se on varmaan hyvin mieltäkiinnittävää.»