Part 11

»Rohkeutta, rakas lapsi — kaikki tulee vielä hyväksi... älkää toki vavisko noin. Onko teidän kylmä?»

»Ei, ei minua palella, Mrs. Edgecombe — minua vain puistattaa. Mutta miten kaikki on täällä muuttunutta... en ole tuntea koko paikkaa. Olemmeko todellakin Brünnissä?» kysyi hän kantajalta.

»Kyllä, uusi asema talo valmistui vasta viikko sitten.»

»Vai niin.»

»Hyvä merkki, Hanna. Teistä täällä on kaikki uutta ja puhdasta; menneisyys on poissa, on unohdettu. Tiedättekö mitään hyvää hotellia täällä?»

»Kyllä 'Zur Stadt Wien'.»

»Ajakaamme sitten sinne ja vahvistakaamme itseämme teellä ja levätkäämme, sillä vasta huomenna aiomme keskustella vakavista asioista.»

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen — kello taisi olla noin yhdentoista vaiheilla — Mrs. Edgecombe tilasi vaunut. Hotellissa ei kukaan ollut tuntenut rouva Ballmannia; mustaksi värjätty tukka muuttikin hänen ulkomuotonsa kokonaan. Sitäpaitsi hänen ulkomuotonsa oli muutenkin muuttunut; kokemukset olivat painaneet leimansa hänen vuosi sitten vielä niin lapsellisiin kasvoihinsa.

»Nyt alkaa toimeni, rakas Hanna», sanoi Mrs. Edgecombe tilattuaan vaunut.

»Oi hyvä Jumala, mihinkä se johtaa?» huokasi Hanna.

»Luultavasti tulen tunnin kuluttua takaisin miehenne kanssa. Te syleilette toisianne, ja minä menen hiljaa toiseen huoneeseen.»

»Kukapa tietää, ettette erehdy, Mrs. Edgecombe? Kaikki eivät voi antaa anteeksi... ja sikäli kuin minä tunnen Ewaldia, ei häneen — mitenkä sanoisin? — hänen suuren ujoutensa takia vaikuta mitkään tunteet.»

»Vaunut odottavat», ilmoitti palvelija.

»Minä menen siis... odottakaa meitä pian — odota meitä pian», oikaisi hän. Ja kun palvelija oli mennyt sanoi hän: »Minä en saa teititellä teitä, koska te esiinnytte minun veljentyttärenäni. On parasta sinutella teitä, niin kauan kuin olemme täällä.»

»Minulle se tuottaisi ääretöntä iloa. Sanokaa minua 'sinuksi' täällä, kaikkialla ja aina.»

»Mielelläni, rakas lapsi — se onkin paljon luonnollisempaa. Hyvästi nyt — ole rohkea ja muista, että tapahtuipa mitä tahansa, voit turvautua minuun.»

»Mitenkä voinkaan kiittää teitä, Mrs. Edgecombe!»

»Sano minua 'tädiksi'.»

»Paras kaikista tädeistä!»

»Olen hiukan levoton. Olen niin innostunut asiastanne, etten voisi kestää, ellei miehesi ymmärtäisi minua, vaan esiintyisi kylmästi ja oudoksuvasti. Mutta sitä en uskoisi. Hyvästi!»

Mrs. Edgecombe suuteli suojattiaan otsalle ja meni. Hanna jäi yksin. Hän riensi ikkunaan nähdäkseen suojelijansa nousevan vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle. Ewaldin asunto — heidän entinen yhteinen kotinsa — oli aivan lähellä — pian ratkaistiin hänen kohtalonsa... hän saattoi tuskin hengittää. Hän poistui ikkunan luota ja meni makuuhuoneeseen. Siellä hän polvistui sängyn ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä nojaten sänkyä vastaan.

Mutta jo muutaman hetken kuluttua Mrs. Edgecombe palasi. Kauhistuneena Hanna syöksyi ylös.

»Yksin?» huudahti hän. »Hän ei siis tahdo nähdä minua?»

»Herra Ballmann on matkustanut pois», vastasi Mrs. Edgecombe, »eikä siellä tiedetty hänen olinpaikkaansa.»

»Matkustanut pois? Mitenkä hän voi matkustaa? Hänen virkansahan sitoi hänet tänne. Oh, ehkä häntä on kohdannut onnettomuus... hän on surmannut itsensä... sanokaa minulle kaikki... älkää säälikö minua... en ansaitse sääliä.»

»Rauhoituhan; minä sanon sinulle täyden totuuden. Herra Ballmann on matkustanut pois, eikä ole tietoa minne. Toisin sanoen, siellä asuvat ihmiset eivät tiedä sitä — mutta me otamme siitä selon. Palasin niin pian takaisin sentähden, että tahdoin ilmoittaa sinulle, kun tiesin sinun odottavan täällä tuskallisessa jännityksessä, mutta aion heti taas lähteä matkaan ottaakseni selville pakolaisemme olinpaikan. Koska olemme tänne asti matkustaneet häntä hakemaan, voimme matkustaa edemmäksikin häntä tavataksemme, varsinkin kun olemme matkoilla muutenkin. Enkä ole ensinkään pahoillani, vaikkei matkamme tapahdukaan minkään ikävän matkaoppaan viittausten mukaan. Minä ajan nyt kymnaasin rehtorin puheille... entä missä kummitätisi, kenraalitar von Orfalvy asuu? Olisi kai yksinkertaisinta puhua ensin hänen kanssaan.»

»Hänen osoitteensa on Hauptplatz N:o 12. Mutta tiedättehän, Mrs. Edgecombe...»

»Sano minua 'tädiksi'!»

»Mutta tiedättehän, rakas täti, miten ankarasti ja kylmästi kummitätini on minua kohdellut. Älkää sanoko hänelle, että olen täällä... pelkäisin tavata häntä.»

»Ole huoleti! Koetan suojella sinua turhista nöyryytyksistä. Koska miehesi ei ole täällä, on aivan turhaa, että kukaan saa tietää sinun täällä-olostasi. Jos kummitätisi olisikin muuttanut mielensä, katson kuitenkin, että sinun tulee pyytää anteeksi ainoastaan yhdeltä henkilöltä ja joka tapauksessa häneltä ensin. Hyvästi nyt, Hanna — vaunut odottavat. Odota minua aivan levollisena... enhän voi tuoda mukanani muuta kuin enintään jonkun osoitteen, ja luultavinta on, että lähdemme täältä jo tänään.»

XXVII.

»Täällä on eräs vieras nainen, joka haluaa puhua kenraalittaren kanssa», ilmoitti rouva Orfalvyn kamarineitsyt.

»Luultavasti jokin kerjäläinen. Olenhan niin usein kieltänyt sinua laskemasta sisään outoja ihmisiä.»

»Nainen on hyvin hienosti puettu, joten en usko hänen tulevan kerjäämään.»

»Käske hänet sitten Jumalan nimessä sisään. Anna minulle ensin punanauhainen myssyni... Näetkö miten pöytä taas on pölyinen — pyyhi se... ja vie pois maljakot ja lasit... kas niin, käske nyt vieras sisään.»

Palvelustyttö toimitti määräykset toisen toisensa jälkeen ja avasi lopulta oven eteisessä odottavalle Mrs. Edgecombelle.

Kenraalitar meni häntä vastaan.

»Mikä tuottaa minulle kunnian?»

»Suokaa anteeksi, rouva von Orfalvy», sanoi Mrs. Edgecombe, »että aivan vieraana tulen teitä häiritsemään, mutta minulla on asiaa, joka kai on teillekin mielenkiintoinen. Se koskee Ballmannien perhettä, joka on teille läheinen.»

Kenraalitar kohotti päätään.

»Sen perheen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.»

»Vai niin? Luulin nuoren rouvan olevan kummityttärenne ja oleskelleen luonanne avioliittonsa solmimisen aikoina.»

»Totta kyllä — minä otin hoivaani orvon tytön, joka oli kaukainen sukulaiseni. Hänen isänsä oli serkkuni, mutta nai säätynsä alapuolelta... mutta lapsi oli äitinsä kaltainen ja on käyttäytynyt niin, etten tahdo hänestä mitään tietää. Enkä tiedä mikä hänestä on tullutkaan.»

Mrs. Edgecombe katsahti häneen kummeksien. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tehdä mielenkiintoisia havaintoja.

»Tiedän nuoren rouvan astuneen harha-askeleen... vai viettikö hän jo sitä ennen kevytmielistä elämää?»

»Aina siihen saakka, kunnes karkasi miehensä luota, hän käyttäytyi mallikelpoisesti, muuten en olisi häntä seurannutkaan seuraelämään. Luulin häneen juurruttamieni mielipiteiden, esimerkkini, ankaruuteni kasvattaneen hänestä hyveellisen naisen... mutta mitäpä muuta saattoikaan odottaa amerikkalaisen seikkailijattaren tyttäreltä?...»

»Niin», tuumaili Mrs. Edgecombe jatkaen huomioitaan, »Amerikka on vaarallinen maa, niin kaukana ja niin kansanvaltainen. Euroopan ylimyksellisissä piireissä kai ei olekaan uskottomia vaimoja? Tahtoisin teiltä oikeastaan tietää, missä hyljätty puoliso oleskelee — sekä mitkä ovat hänen tunteensa vaimoaan kohtaan?»

»Miesparka oli aivan onneton ja masentunut. Hän on matkustanut täältä, eikä minulla ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.»

»Ette siis tiedä hänen osoitettaan?»

»En, tiedän vain hänen matkustaneen Frankfurt am Mainiin. Olen sen saanut tietää vasta jälkeenpäin. Hän sai siellä nostaa jonkun perinnön. Enempää ei hänestä tiedetä täällä; hän on lähtenyt jäähyväisittä eikä ole senjälkeen kenellekään kirjoittanut.»

»Ehkäpä kymnaasin johtaja voisi antaa tietoja?»

»Ei hänkään. Hän tuli minua vastaan eilen ja kysyi, enkö ollut kuullut mitään Ballmannista, johon vastasin: 'Säästäkää minua kuulemasta tuota vastenmielistä Ballmann-nimeä', sillä en tahdo olla missään tekemisissä sen nimen kanssa, senjälkeen kuin tuo arvoton olento häpäisi sen.»

»Te olette kovin ankara.»

»Niin, katsokaahan, minulla on periaatteeni. Mutta miksi oikeastaan kysytte minulta heistä? Oletteko mahdollisesti tavannut heitä?»

»Olen Wienissä tavannut nuoren rouva Ballmannin.»

Kenraalitar tuli uteliaaksi. »Vai niin? — milloin ja missä?... Mitä hänestä on tullut?»

»Herra Jumala, sillä tiellä, mille onneton, hyljätty oli joutunut, olisi hän voinut sortua!»

Rouva von Orfalvy huokasi. »Niin, te olette oikeassa: joka kerran astuu siveettömyyden jälkiä, häntä ei enää voi auttaa. Semmoiselle voi vain kääntää selkänsä — säälien.»

»Halveksien kai tarkoitatte... Sääli ei hylkää.»

»Se on oikea sana: halveksien. Huomaan teidän olevan samaa mieltä kanssani. Oi, me elämme surkeassa maailmassa. Mutta palataksemme rouva Ballmann raukkaan: hän on siis vajonnut syvälle?»

»Kuta syvemmälle hän olisi vaipunut, sitä suurempi olisi edesvastuu...»

»Niin, niin... sitä rikollisempi hän olisi.»

»Te ette antanut minun puhua loppuun. Sitä suurempi olisi niiden edesvastuu, jotka antoivat hukkuvan hänen rukoillessaan apua vajota syvyyksiin. Mutta teidän kummityttärenne on, Luojan kiitos, pelastettu.»

»Oh, älkää puhuko tuosta rouva Ballmannista minun kummityttärenäni. Kummitytär tai ei, niin en sittenkään tahdo olla tekemisissä miehestään karanneen seikkailijattaren kanssa. Hänen rakastajansa on kuollut, tiedättekö sen?»

»Tiedän, hän kuoli, ennenkuin häntä voi sanoa rakastajaksi — tunnen koko asian.»

Rouva von Orfalvy pudisti miettiväisenä päätään.

»Kreivi Edelberg tosin kuoli samana päivänä, kun Hanna saapui Wieniin, mutta hän oli kauan osoittanut hänelle ihastustaan, ja Hanna oli korviaan myöten rakastunut.»

»Mutta silloinhan hän oli teidän suojeluksessanne, rouva von Orfalvy.»

Kenraalitar puri huultaan.

»Hyvä Jumala, minä uskon kaikista pelkkää hyvää!» sanoi hän. »Semmoiset asiat eivät juolahda minun päähänikään, kun en siveettömyyksiä ajattele. Mutta te ette ole vielä minulle kertonut, mitä nuoresta rouvasta on tullut?»

»Suonette anteeksi, etten sitä sano. Huomaan teidän tuntevan niin vähän myötätuntoa häntä kohtaan, että on aivan turhaa vaivata teitä hänen kohtalonsa kuvaamisella.»

»Päinvastoin se herättäisi mielenkiintoani.»

»Ehkä te olette hiukan utelias. Mutta onnettomat eivät ole uteliaisuuden, vaan myötätunnon tarpeessa. Ja koska ankarat periaatteenne kuolettavat säälin, niin ainakin suojelemme häntä uteliaisuudelta.» — Mrs. Edgecombe nousi. — »Minä pyydän vain anteeksi, että olen häirinnyt, ja kiitän ystävällisestä vastaanotosta ja saaduista tiedoista.»

Kenraalitar nousi myöskin. Hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. Hän oli loukkaantunut vieraan käytöksestä, mutta ei voinut kuitenkaan moittia häntä mistään erikoisesta.

»Ei mitään kiittämistä», sopersi hän; »mielihyvällä olen keskustellut kanssanne.»

Mrs. Edgecombe poistui, mutta kenraalitar oli koko päivän alakuloinen.

Hanna odotti suurella jännityksellä suojelijattarensa saapumista. Mitä kerrottavaa hänellä olisi vanhasta ystävättärestä? Ehkä hänen siellä-olonsa tulisi sittenkin tunnetuksi — ehkä molemmat naiset saapuisivat yhdessä...

Mutta Mrs. Edgecombe tuli yksin.

»Hanna, lapseni, kyllä me lähdemme vielä tänä iltana tästä inhottavasta kaupungista. Miestäsi saamme etsiä ensi kädessä Frankfurtista.»

»Frankfurtista?» sanoi Hanna hämmästyneenä. »Ja kummitäti? Hän kai on minulle vielä vihainen? Ja kuitenkin muistan aina, miten rakas ystävä hän oli minulle menneinä aikoina.»

»Niin, niin kauan kuin olit onnellinen ja käyttäydyit moitteettomasti. Huolettomilla ihmisillä on aina ympärillään pelkkiä hyviä ihmisiä. Hyvyyden arvon tuntee vasta surujen saapuessa.»

»Mitä hän sanoi? Mistä te puhuitte?»

»Mitä hyödyttäisi toistaa sitä? Tuskin itsekään sitä tiedän. Hän tahtoi tietää, miten sinun oli käynyt, mutta minä en kertonut. Älkäämme enää puhuko kenraalittarestasi; hänen luonaan viettämäni neljännestunti oli kauhea, sillä minun täytyi hillitä itseäni kovasti, etten kiivastuisi. Juna lähtee tunnin kuluttua; kysyin ovenvartialta. Mikään ei pidätä meitä täällä enää. En mistään hinnasta tahtoisi, että kenraalitar saisi tietää, missä asun. Hänen päähänsä voisi nimittäin juolahtaa tulla vastavierailulle tänne, ja silloin hän löytäisi sinut täältä. Paetkaamme! Matkasuunnitelmamme muuttuu taas», jatkoi Mrs. Edgecombe nauraen. »Puolison takaa-ajaminen ja kummitätiä pakeneminen ei ole helpoimmin suoritettavia matkoja!»

XXVIII.

Frankfurtissa, jonne molemmat naiset matkasivat, he saivat sen tiedon, että Ballmann oli nostanut perintönsä ja matkustanut Hampuriin sekä sieltä jatkanut matkaansa Amerikkaan lähtevässä laivassa. Sinne saakka he eivät halunneet häntä seurata saamatta tarkempia tietoja. Mrs. Edgecombe jätti sentakia erään asianajajan toimeksi jatkaa tiedusteluja. Laivan nimi saatiin pian selville, mutta jo New-Yorkissa, jossa hän astui maihin, hukkuivat kaikki jäljet. Minne mahtoi tämä vieras matkailija mennä tuossa jättiläiskaupungissa? — Kukaan ei tiennyt sitä. Saksalaisesta konsulivirastosta, poliisilaitoksesta, useista hotelleista kyseltiin, mutta turhaan, joten Mrs. Edgecomben lähettiläällä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää tiedustelujen jatkaminen amerikkalaiselle virkaveljelleen, jonka tuli vähänväliä lähettää tietoja, olivatko hänen yrityksensä onnistuneet tai oliko hän sattuman kautta saanut joitakin tietoja Ewald Ballmannin oleskelupaikasta.

»Maapallo on niin pieni ja pyöreä, joten me kyllä vielä joskus tapaamme pakolaisen», sanoi Mrs. Edgecombe lohduttaen Hannaa.

»Mutta rakas täti — saanko olla avomielinen?»

»Ole aina, lapseni.»

»Ei minulla ole niinkään suurta halua tavata petettyä, kaikesta päättäen hyvin vihastunutta miestäni. Hän on rikas ja matkustelee maita ja meriä, mikä aina on ollutkin hänen hartain toivonsa, ja luultavasti hän on onnellinen. Hän ehkä rakastaa vapautta, ja kukapa tietää, tahtoisiko hän vielä kerran uhrautua minun takiani?...»

»Joutavia — hän olisi liiankin onnellinen saadessaan sinut takaisin. Mutta sinä itse — etkö enää rakastakaan häntä?»

»Minä — minä en tiedä», sanoi Hanna huoaten. »Minä pidän hänestä kylläkin — mutta — me emme ymmärrä toisiamme.»

»Se on suuri onnettomuus. Mutta tässä eivät auta saarnat; meidän täytyy odottaa. Sinä esiinnyt edeskinpäin veljentyttärenäni. Anna tukkasi vaan olla mustana, se sopii sinulle erinomaisesti, eikä kukaan sinua tunne — ei edes miehesikään, jos me joskus vielä tapaamme hänet.»

Hanna oli tyytyväinen. Hän viihtyi vanhan ystävättärensä parissa hyvin eikä toistaiseksi muuta toivonutkaan kuin saada viettää elämänsä tässä rauhallisessa kodissa uutena ihmisenä, toisella nimellä, ulkomuodoltaan muuttuneena, olematta missään tekemisissä karanneen ja panetellun Hanna Ballmannin kanssa.

Eräänä päivänä Mrs. Edgecombe ilmoitti saaneensa kylliksi matkustamisesta ja aikovansa panna täytäntöön tuumansa asettua asumaan Saksaan.

»Otahan paperia ja lyijykynä, Hanna», sanoi hän. »Me teemme nyt valmiiksi suunnitelmamme ja laskelmamme. Siitä tuleekin jättiläistyö, jota saat ihmetellä.»

Molemmat naiset istuivat »Westendhall»-hotellin seurusteluhuoneessa. Noin kaksi kuukautta oli kulunut heidän saapumisestaan Frankfurtiin. Viimeinen tiedonanto New-Yorkista oli ollut: »Tiedustelut toistaiseksi tuloksettomia; niitä jatketaan innokkaasti.»

Hanna toi paperia ja kynän ja istuutui tyytyväisesti hymyillen vastapäätä Mrs. Edgecombea.

»Nyt olen valmis. Mistä alotamme?»

»Menoarviosta. Se on hyvin tärkeä osa tulevaisuuden suunnittelussa. Siitä riippuu, onko köyhä vai rikas.»

»Sen täytyy riippua tietenkin omaisuuden suuruudesta», keskeytti Hanna.

»Niinkö luulet? Sinä olet yhtä erehtynyt kuin monet muutkin. Minun tulee siis käännyttää sinut. Olen rakentanut kokonaisen järjestelmän ja koetan nyt opettaa sen sinulle. Sanohan, mitä tarkoitat sanalla 'rikas'?...»

»Minä pitäisin itseäni rikkaana, jos minulla olisi — sanokaamme — kolmenkymmenentuhannen taalerin tulot.»

»Tein äsken saman kysymyksen kamarineitsyelleni, joka vastasi olevansa rikas, jos hänellä olisi kahdeksansataa markkaa vuodessa. Eräs nuori herra sanoi minulle kerran tyytyvänsä Norfolkin herttuan tuloihin, jotka nousevat kahteenmiljoonaan puntaan. Rikkaus on siis, katsoen omaisuuden suuruuteen, hyvin vaihtelevainen käsite. Mutta todellisesti rikas on se, jonka tulot ovat suuremmat kuin menot. Jos asetan menoni niin, että ne tekevät yhteensä viisituhatta markkaa tulojeni noustessa kuuteentuhanteen, olen varakas. Jos tuloni ovat menojani puolta suuremmat, olen rikas, ja kuta suurempi ero näiden summien välillä on, sitä rikkaampi olen. Ja päinvastoin, jos tuloni ovat satatuhatta, mutta järjestän elämäni niin, että menot nousevat sataantuhanteen, olen niukoissa varoissa, siksi että minulla on alituisia huolia siitä, että saisin menoni ja tuloni menemään yhteen. Jos taasen järjestän niin, että menoni ovat tulojani suuremmat, vaikka kuinkakin vähän, olen vaikeissa olosuhteissa. Ymmärrätkö?»

»Kyllä, mutta nautinnot kai riippuvat niistä summista, joita voi niihin käyttää?...»

»Eivät suinkaan. Suurin nautinto on siinä, mikä on poikkeavaa jokapäiväisestä elämästä. Todellinen rikkaus on ylellisyyttä, ja ylellisyyttä esiintyy kaikkialla, missä menoarvio on tehty tuloarviota pienemmäksi.»

»Mutta jos minulla ei ole minkäänlaista omaisuutta?» puuttui Hanna puheeseen.

»Silloin et myöskään tee laskelmia. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole kerrassaan mitään, tuntevat useinkin ylellisyyden tunnetta, sillä missä he vähimmin odottavat, tuntuu jokainen tilapäinen ansio ylellisyydeltä. Niin ei ole kuitenkaan minun laitani. Minä en ole ainoastaan jokseenkin, vaan — suurienkin vaatimusten mukaan — todellisesti hyvin rikas. Mutta minä tahdon myöskin nauttia tästä rikkaudestani. Tahdon joka päivä iloita siitä, ja siksi me nyt teemme laskelmamme, jossa kaksi kolmasosaa tuloistani varataan odottamattomia menoja varten. Juuri ne tuottavat iloa. Tähän ryhmään kuuluvat tyydytetyt toiveet, hullutukset, korkealentoisten mielitekojen täyttymiset, rohkeimpien päähänpistojen toimeenpano.»

»Ja hyväntekeväisyys — sitä te, jalomielinen lahjoittaja, ette mainitse!»

»Ole huoletta, sen olisin kyllä maininnut, sillä se on suurin iloni. Vuosittainen niin ja niin suurien summien suorittaminen laitoksille on huonoa iloa; mutta itse saada lieventää ihmisten hätää, sellaisten ihmisten, jotka eivät ole sitä odottaneet, saada täyttää hartaasti haluttuja toiveita, yllättää lahjoilla, jotka herättävät ilohuutoja: etkö luule siitä olevan iloa? Ja useimmat rikkaat ihmiset joutuvat sellaisiin tilaisuuksiin, jolloin heidän sydämensä vuotaa verta, kun he eivät voi auttaa, jolloin he sanovat: 'Miten mielellään auttaisin, jos voisin! Mutta he eivät sitä voi; heidän oma elämänsä nielee kaiken omaisuuden, ja siten heiltä puuttuu monta ilonhetkeä. Heillä on monastikin rahahuolia, sillä yksi meno vaatii toisen. Kertomus miehestä, joka joutui perikatoon saadessaan lahjaksi kultakirjaillut tohvelit, ei ole niinkään hullu, kuin miltä se näyttää, sillä tohveleihin ei sopinut hänen vanha yönuttunsa; uusi yönuttu vaati uuden lepotuolin; se taas uuden huonekaluston, mikä taasen vaati hienomman huoneiston j.n.e. Ja mikään näistä menoista ei tuottanut iloa, sillä ne olivat välttämättömiä. Minä aion tehdä aivan päinvastoin: ostan yksinkertaisen talon, johon kelpaavat yksinkertaiset huonekalut, mutta kun minulla on varaa ostaa hienoja huonekaluja, aion huvitella itseäni sillä. Niihin taasen sopisi hieno yönuttu, mutta aion ostaakin kallisarvoisen...»

»Mutta silloinhan ovat kultakirjaillut tohvelit välttämättömät?» keskeytti Hanna.

»Hopeakirjaillut kelpaisivat kylläkin, mutta ollessani säästäväinen taloa ostaessani, voin nyt ostaa kultakirjaillut. Ja nyt, selitettyäni järjestelmäni, voimme alkaa tehdä laskelmia. Kirjoita siis: Tuloja kymmenentuhatta puntaa: se on jotenkin kaksisataatuhatta Saksanmarkkaa.» Hanna hätkähti.

»Sehän on ääretöntä!» huudahti hän. »Silloinhan voi hankkia itselleen linnan, vaunuja ja...»

»Niin, niin, jatka vaan! — hovimestarin, puuteroituja lakeijoja ja ranskalaisen kokin sekä taulukokoelman, tanssiaisia ja — ikävyyksiä jos jonkinlaisia... ja sitten jossain epäonnistuneessa yrityksessä menettää kaiken. Ei, me järjestämme vallan toisella lailla ollaksemme satumaisen rikkaita. Me ostamme pienen, kauniin huvilan, joka edustaa neljäntuhannen Saksanmarkan korkoa. Kirjoita siis: Asunto — neljätuhatta markkaa.»

»Entä sisustus?»

»Sen me hankimme ensi vuoden säästöillä. Sitäpaitsi on minulla Englannissa koko joukko huonekaluja, perhemuistoja, tauluja, taideteoksia ynnä muuta, jotapaitsi meillä on äärettömän paljon matkoilla ostettuja kalleuksia. Niin pian kuin olemme saaneet huvilan, lähetytän tänne kirstut, ja niiden purkaminen tulee olemaan kuin päiväkirjan selailemista. Mutta palatkaamme jälleen menoarvioomme! Kirjoita edelleen: Palveluskunta: kaksi kamarineitsyttä, keittäjätär ja hänelle apulainen, kaksi palvelijaa, kuski.»

»Siis kuitenkin vaunut?» sanoi Hanna.

»Niin, mutta sinun linnassasi tarvittaisiin vaunuja kymmenittäin ynnä kaikenlaisia muitakin ajopelejä sekä paljon hevosia. Minun huvilassani on yhdet vaunut, pari kunnollista hevosta ja ratsuhevonen sinua varten aivan kylliksi.»

»Minua varten? Ratsuhevonen? Miten hauskaa... sitä olen aina toivonut... Miten hyvä te olette!»

»Katsohan nyt, miten paljon iloa yksi ainoa ratsuhevonen saa aikaa ja miten hienolta se näyttää huvilamme puitteissa, kun sinun linnasi tallissa olisi varmaan toistakymmentä englantilaista juoksijaa marmoripilttuissa. Palvelijakuntamme lisääntyy ratsupalvelijalla. Oletko kirjoittanut?»

»Kyllä, mutta nyt kai tulee palkkojen vuoro. Mitenkä korkeiksi ne määrätään? Me kai pidämme Minetten ja teidän englantilaisen Lizzienne?»

»Tietysti sekä Gustavin, nykyisen palvelijamme. Hänestä tehdään hovimestari ja kamaripalvelija ja hän saa kaksi palvelijaa avukseen. Entä palkat? Gustav saa kaksisataa markkaa kuukaudessa, Minette saman, Lizzie sataviisikymmentä, keittäjätär sata...»

Hanna keskeytti kirjoittamisensa.

»Mutta, rakas täti, saanko tehdä yhden muistutuksen: nämä palkat soveltuvat englantilaisiin oloihin, mutta Saksassa ei makseta palvelijoille niin hyvin...»

»Ne ovat minun palkkojani, rakas lapsi, ja osana järjestelmääni. Kuten tulet näkemään, olen seuraava järjestelmääni vallan turhantarkasti. Maksan palvelijoilleni puolta enemmän kuin mitä he pyytävät. Sillä tavoin minulla on kahden palvelijan sijasta yksi, joka tekee työtä kolmen ja iloitsee neljän edestä. Sellainen laskutapa on kylläkin hiukan mutkallista, mutta siitä on paljon hyötyä. Etkö ole huomannut, millä innolla määräykseni toimitetaan?»

»Rehellisesti puhuen, en ole koskaan kuullut teidän vielä antavan määräyksiä. Te sanotte aina näin: 'Gustav, olkaa ystävällinen ja toimittakaa vaunut portaiden eteen', tai 'Lizzie, ole niin kiltti ja pura tuo matkalaukku', tai 'Minette, teetkö minulle palveluksen herättämällä minut huomenna kello kuusi'... ja joka tuotua vesilasia kohti kohtelias 'kiitos', hyvin tehdyn työn jälkeen joitakuita kiittäviä sanoja, ja kun jokin menee hullusti, niin te hymyilette anteeksi antaen. Kuuluuko sekin järjestelmään, täti?»

»Ei, sillä se on niin luonnollista. Minun täytyisi toimia vasten luontoani, ellen kiittäisi, kun minulle jotain tuodaan, ellen lausuisi muutamia ylisteleviä sanoja mielestäni hyvin tehdystä työstä, ellen nauraisi, jos jokin on tehnyt pienen tyhmyyden. Mutta nyt olemme selvillä palvelijoista. Mikä on seuraava osasto?»

»Ruoka kai.»

»Olet oikeassa. Ruoka on talouden tärkeimpiä puolia.»

»Niin, mutta te ette ole suuri herkkusuu.»

»Minäkö? Siinä erehdyt. En tosin ole kova herkuttelija — mutta pidän hyvästä ruuasta. Ei tarvitse välttämättä olla aina parsaa, tryffeliä, kravunpyrstöjä, madeirakastiketta tai muita suurenmoisia laitoksia, mutta pöydässämme tarjotut hyvät ruuat maistuvat erinomaiselta. Siis — kyökki — kuukausittain... sitä on vaikea arvioida, kun emme tunne täkäläisiä hintoja.»

»Mutta suunnilleen?»

Molemmat naiset arvioivat sinne ja tänne. Laskelman teko veti monta tuntia. Siihen otettiin ravinto, valaistus, lämpö, hevosten hoito, vaatteet, kotilääkäri y.m.

»Vielä puuttuu», sanoi Hanna, »osasto: 'Odottamattomia menoja'.»