Part 13

»Kuten käskette», vastasi Ballmann, »vaikka on vaikeata lyhyesti kertoa kehittymisestä, joka on seurauksena pienistä toisiinsa vaikuttavista seikoista... Nuoruudessani olin ujo, en siksi, että olisin oppinut tuntemaan ihmisten huonon puolen, vaan pikemmin siksi, etten heitä ensinkään tuntenut. Silloin kohtasi minua suuri perheonnettomuus... johon ehkä itse olin suurimmaksi osaksi syypää. Mutta se ei kuulu tähän. Tahdon vain sanoa, että tämän tapahtuman johdosta heräsin tavallisesta uneliaasta tavastani ja omien kärsimysten kautta opin tuntemaan ihmiskunnan kärsimyksiä. Siitä hetkestä saakka kiinnittivät mieltäni maailmassa vellovat rakkauden ja vihan, huimaavan onnen ja katkeran surun aallot. Tavalliset kuivat työskentelyni eivät viehättäneet minua enää; minun täytyi itseni syöstä maailmanmeren pyörteisiin. Ainoastaan siten saatoin unohtaa tuskani... Kaikki oli minulle uutta, ja minusta tuli siten uusi ihminen. Janosin mielenliikutuksia ja ahmin runoilijain ja taiteilijain teoksia. Luin romaaneja, olin läsnä näytännöissä, joissa vuoroin näin liikuttavia, vuoroin kauheita kohtauksia, kuulin hivelevää, ihanaa musiikkia, ja silloin avautui minulle intohimoinen elämä ja hengitin kuin uudessa maailmassa. Nyt on myrsky laantunut, mutta mielenkiinto on yhä säilynyt. Olen oppinut tuntemaan ja rakastamaan asioita, joista minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Ihmiset, joita opin tuntemaan, työni — olin jotenkin kauan erään saksalaisen kaunokirjailija-lehden päätoimittajana Filadelfiassa — lyhyesti sanoen, lukemattomat asiat ovat tehneet ujosta nuorukaisesta, joka pelkäsi runoutta, miehen, joka rakastaa kaunokirjallisuutta ja seuraelämää.»

Kuului kellon soitto. Tohtori nousi.

»Oh, jo kuuluu pukeutumis-kutsu, hyvät naiset», sanoi hän. »Sulkeudumme suosioonne.»

Ballmann nousi.

»Ette saa ajatellakaan mennä tiehenne nyt, Scherr... te jäätte tänne päivälliselle... Ja te myöskin... ellei teillä ole muuta tänä iltana, pyytäisin... _sans cérémonie_...»

»Kiitos!» vastasi Ballmann, »mutta ei sovi mitenkään... minua odotetaan toisaalla...»

»Se ei ole totta», keskeytti tohtori. »Tehän sanoitte itse, että aiotte syödä hotellissanne. Minä neuvon teitä seuraamaan esimerkkiäni ja noudattamaan rakastettavan emäntämme kutsua... Missään emme voi syödä paremmin, ja jos hänestä ei olisi hauskaa, että jäämme, ei hän olisi meitä pyytänyt jäämään.»

»Hyvä, tohtori!» huudahti Hanna.

»Tohtori Scherenberg on oikeassa», vakuutti emäntä. »Jos seuraatte kutsuani, teette minut hyvin iloiseksi. Se on siis päätetty, te jäätte?»

Ballmann kumarsi. Mrs. Edgecombe nousi ja Hanna myöskin.

»Nyt menemme pukeutumaan», sanoi ensinmainittu, »se kuuluu tapoihimme ollessamme kahdenkinkesken.»

Molemmat naiset poistuivat.

»Ihastuttavia naisia!» sanoi Ballmann puoliääneen.

»Sitähän sanoin teille jo edeltäpäin. Lupasin viedä teidät tämän kaupungin, mielestäni maailman, hauskimpaan taloon. Minä nimittäin ihailen tätä viehättävää naista...»

»Veljentytärtä?»

»En, tätiä.»

»Hän muistuttaa ensimäistä... onnetonta... rakkauttani.»

»Tätikö?»

»Ei, veljentytär. Hän on hyvin kaunis.»

»Mutta julma — kuin Turandot. Varokaa! Kukaan ei ole löytänyt armoa hänen silmissään.»

Puoli tuntia tämän jälkeen soi kello uudestaan. Kohta senjälkeen saapuivat molemmat naiset. He olivat vaihtaneet lyhyet aamupäiväpukunsa iltapukuihin, jotka, vaikka olivatkin yksinkertaiset, laahustimineen, timantteineen vanhan rouvan tukassa ja kukkineen nuoremman kiharoissa, tekivät täydellisen englantilaisen päivällispuku-vaikutuksen.

Viereiseen huoneeseen johtavat ovet avattiin. Mrs. Edgecombe tarttui tohtorin käsivarteen, ja Ballmann tarjosi käsivartensa — rouvalleen.

XXXIII.

Pieni päivällinen oli aivan erinomainen. Pöytä loisti hopeasta, kristallista ja kukista. Ruokalajeja ei ollut monta, mutta ne olivat erinomaisesti valmistetut; lyhyt ruokalista oli somille korteille kirjoitettuna kunkin lautasen vieressä. Hansikaskätiset palvelijat mainitsivat lyhyesti, kysyvästi viinien nimet, ennenkuin kaatoivat laseihin; tämä kädenkäänteessä järjestetty päivällinen tarjoiltiin niinkuin juhlapäivällinen konsanaan. Mrs. Edgecombe oli tuonut tämän tavan Englannista, ja hän oli aina valmis kutsumaan pöytäänsä vieraan, olipa tämä miten vaatelias tahansa.

Pöytäkeskustelu oli hyvin vilkas. Tohtori oli mitä parhaimmalla tuulella, ja emäntä nauroi sydämensä pohjasta hänen jutuilleen. Hänen tapansa nauraa oli niin iloinen ja sydämellinen, että olisi luullut lapsen nauravan. Hanna oli totisempi kuin tavallisesti. Vieras oli tehnyt häneen syvän, melkein järkyttävän vaikutuksen, sillä hän muistutti suuresti sitä kuvaa, joka oli Hannan sydämessä säilynyt hänen miehestään.

Useimmiten tarvitaan hyvin vähän, jotta kaksi ihmistä ymmärtävät ja alkavat pitää toisistaan. Heidän puhuessaan mitä jokapäiväisimmistä asioista kuulee heidän äänestään, näkee heidän katseestaan, hymyilystään paljon enemmän kuin mitä sanat kertovat.

Päivällisen jälkeen saapui uusia vieraita, eräs venäläinen kenraali rouvineen ja tyttärineen, Wiesbadenissa asuva runoilija Bodenstedt, kuninkaallisen teatterin kapellimestari ja joitakuita muita herroja.

Keskustelu oli välitöntä ja vilkasta. Hanna osoitti mitä ihastuttavinta herttaisuutta. Hän oli iloissaan saavuttamastaan voitosta... huomiosta, jota hänelle osoitti mies, joka häntä miellytti.

Illan kuluessa saatiin kuulla musiikkia. Venäläinen neiti soitti muutamia venäläisiä kansanlauluja mollissa sekä Tshaikovskin ja Glinkan sävellyksiä. Pyytämättä istuutui Hanna sitten pianon ääreen ja soitti muutamia Schumannin kappaleita niin mestarillisesti, että kapellimestari, hänen poistuessaan pianon luota, suuteli häntä kädelle ja huudahti:

»Te olette suuri taiteilija!»

Kellon yhdeksän tienoissa tarjottiin teetä. Ballmann oli Hannan lähettyvillä. Hän tarjosi hänelle kupin ja pyysi häntä istuutumaan viereensä. He olivat erillään muista, jotka olivat ryhmittyneet Mrs. Edgecomben ympärille, osaksi pianon lähelle.

Ballmann alotti keskustelun.

»En voi ymmärtää, että näen teidät ensi kerran ja että vasta muutama tunti sitten olen teihin tutustunut.»

»Minustakin tuntuu, niinkuin olisimme vanhoja tuttuja», vastasi Hanna.

»Kukapa tietää?... Ehkä olemme olleet ystäviä jossain toisessa maailmassa», sanoi Ballmann miettivästi.

»Tai toisena aikakautena», vastasi Hanna nauraen.

»Mitä menneisyys meitä koskee, meillähän on tulevaisuus edessämme!»

»Te sanotte sen niin syvään huoahtaen, ikäänkuin olisitte kuolemaantuomittu.»

»Me olemme jokainen tuomitut kuolemaan kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta sitä en huokaa...»

He juttelivat vielä kauan keskenään vaihdellen puheenaiheita. Sillä välin yhtyivät heidän katseensa usein. He eivät voineet olla katsomatta toisiinsa ja ihmettelemättä, missä yhtäläisyys piili. Mutta heidän mieliinsä ei juolahtanut, että he saattoivat olla niin läheisiä.

Keskiyön aikaan vieraat lähtivät, ja molemmat naiset jäivät kahdenkesken.

»Miten paljon kello jo onkaan!» sanoi Mrs. Edgecombe koettaen peitellä haukotustaan. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi: »Scherrin tuoma herra oli hyvin miellyttävä.»

Hanna myönsi.

»Oletko väsynyt, lapsi? Menemmekö levolle?»

»En, väsynyt en ole.»

Hanna huokasi syvään.

»Mikä sinun on, Jane? Olet muuttunut.»

»Mikäkö minun on?... En tiedä?... Ajattelehan, jos se nyt tapahtuisi, täti?»

»Mikä sitten?»

»Se, josta juttelimme eilen... Oi, jospa olisin vapaa!»

»Jane, tekikö tuo vieras sinuun niin valtavan vaikutuksen?»

Hanna oli sillä välin mennyt sen pöydän luo, jolle vieraan käyntikortti oli jäänyt. Hän tahtoi nähdä, mikä hänen nimensä oli. Hän oli päättänyt heti etsiä sen. Hän haki hajallaan olevien paperien joukosta. Lopulta hän sen löysi ja katsahti siihen. Samassa kuului vihlova huuto, ja hän kaatui lepotuolin viereen.

Mrs. Edgecombe kumartui hänen ylitseen.

»Jumalan tähden, Jane! Mikä sinun on?»

Hanna nousi. Hetkeen hän ei voinut puhua. Hän puristi suonenvedontapaisesti kättä sydäntään vasten hilliten sen lyöntejä; toisessa kädessä hän piti korttia.

»Mikä sinun on, Jane?»

Hän ojensi kortin Mrs. Edgecombelle ja sanoi äänellä, joka hänestä itsestäänkin tuntui vieraalta:

»Ewald Ballmann!»

»Mitä... miehesi nimi?»

»Se on hän... mieheni!»

Hanna heittäytyi Mrs. Edgecomben viereen ja laski päänsä hänen syliinsä purskahtaen itkuun.

He viipyivät vielä kauan salissa. Tapaus oli niin merkillinen ja odottamaton, ettei voinut tulla kysymykseenkään mennä levolle. Kadonnut puoliso oli löydetty... Hanna oli rakastunut häneen! Hänkin oli näyttänyt hyvin mieltyneeltä.

»Sehän olisi suunnaton onni, Jane, jos te löytäisitte toisenne tällä tavoin... ei niin että ottaisitte toisenne armoihin taas unohdetun ja anteeksiannetun menneisyyden takia, vaan ainoastaan ajatellen nykyisyyttä ja rakkautta täynnä olevaa tulevaisuutta», sanoi Mrs. Edgecombe.

»Se olisi liiankin ihanaa!» huokasi Hanna vavisten, kuten kaikki muutkin, joille kajastaa täydellinen onni.

»Mutta Jane... sinun kuvauksesi mukaan olin ajatellut miestäsi aivan toisenlaiseksi.»

»Hänhän on, kuten hän itse kertoi, tullut toiseksi ihmiseksi. Siksihän en minäkään häntä tuntenut. Näinä kahdeksana vuotena on hän muuttunut yhtä paljon kuin kaksikymmenvuotias kaksitoistavuotiaaseen verrattuna.»

»Taikka niinkuin sinä itse, rakas Jane, tässä ajassa.»

»Se on totta. Siksi hänkään ei tuntenut minua. Mitä onkaan meistä enää jäljellä? Tuskin mitään. Me tapaamme toisemme kuin kaksi uudestisyntynyttä ihmistä... me tunnemme mieltymystä toisiimme, rakkaus saa meissä vallan... meissä, jotka jo kauan sitten menimme naimisiin keskenämme! Eikö tämä ole kuin satua, täti? Ei, ei, se olisi liian ihanaa. Pelkään, että kun hän saa tietää, kuka olen, hän hylkää minut...»

»Sinun täytyy valloittaa hänet, Jane.»

He puhelivat vielä kauan. Kello oli jo kaksi, kun nämä ystävykset sanoivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin omalle puolelleen.

XXXIV.

Seuraava aika oli Hannalle hyvin onnellinen. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa osaansa kenenkään kanssa. Ballmann oli melkein jokapäiväinen vieras Mrs. Edgecomben talossa. Ratsastusretkiä, ajeluja tehtiin; hän seurasi molempia naisia teatteriin ja konsertteihin tai vietti iltansa heidän salissaan. Hänen mieltymyksensä Hannaan sai yhä intohimoisemman luonteen. Näytti kylläkin alussa siltä, että hän olisi taistellut rakkautta vastaan, mutta antautui viimein sen lumoihin. Hanna kiemaili mitä suurimmalla ihastuksella. Hän pani hänen päänsä pyörälle suloisilla hymyilyillään ja loistavilla katseillaan. Hän saattoi loukkaamatta naisellista ylpeyttään antautua tälle rakkaudelle, jota sitäpaitsi ympäröi salaperäisyyden viehätys, kun Ballmann ei tiennyt hänen olevan hänen vaimonsa.

Mrs. Edgecombe seurasi heidän eriskummallista armasteluaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Hanna uskoi ystävälleen kaikki salaisuutensa, ja tämä luki hänen sydämestään kuin avatusta kirjasta.

»Sinä olet siis onnellinen, Jane?»

»Olen, elämä on ihanaa!»

»Nuoruus on ihana aika, ja kaunis on rakkauden punainen kukka», vastasi vanha rouva. »Minä seuraan innolla kohtalosi kehitystä, joka päättyy häihin, jotka päälle päätteeksi ovat jo pidetyt; hääthän ovat se ehto, jonka me vanhat kunnianarvoiset ihmiset asetamme armastelulle, jota tahdomme suojella. Mutta milloin aiot ilmaista itsesi?»

»En vielä. Tahtoisin ensin olla varmempi hänen rakkaudestaan.»

»Varmempi? Minusta se loistaa hänen jokaisesta katseestaan. On ajatuksia, jotka, kun ne syntyvät kahdessa sydämessä yhtaikaa, täytyy myöskin pukea sanoihin.»

Tähän saakka olivat rakastuneet ainoastaan ani harvoin ja vain muutamia silmänräpäyksiä saaneet olla kahdenkesken. He olivat aina joko suuressa seurassa tai keskustelussa Mrs. Edgecomben kanssa. Viisas ja rakastettava vanha rouva oli pitänyt paljon huolta siitä, että Hannan herttaisuus tuli näkyviin.

Useita tunteja he viettivät soittokoneen ääressä, Hanna soitti ja Ballmann kuunteli. Ballmann nautti sanomattomasti hänen taiteellisesta esityksestään, ja Hanna oli ihastunut huomatessaan taidolleen annettavan arvoa. Kerran tohtori mainitsi Ballmannin työskentelevän Amerikassa julkaisemiensa kirjoitelmien järjestämiseksi ja että hän oli jättänyt ne eräälle saksalaiselle kustantajalle, joka oli luvannut ne painattaa, ja silloin Mrs. Edgecombe pyysi kirjailijaa lukemaan heille joitakuita töitään. Ne oli selvällä ja säkenöivällä tyylillä kirjoitetut ja koskettelivat erilaisia filosofisia ja esteettisiä aineita. Nyt oli Hannan vuoro nauttia ja ihailla.

* * * * *

Pari viikkoa oli kulunut Ewaldin ensimäisestä käynnistä. Kun Hanna ajatteli tätä aikaa, tuntui se hänestä paljon pitemmältä, sillä sinä aikana oli tapahtunut niin paljon. Rakastaville ovat kaikki pikkuseikat suuren arvoisia, ja muistojen sarjaan siirtyy suuri joukko tapauksia.

Kaksi viikkoa ensimäisen päivällisen jälkeen nuo neljä ihmistä istuivat jälleen samassa päivällispöydässä. Päivällisen jälkeen emäntä sanoi tohtori Scherenbergille.

»Uskallatteko antautua shakkitaisteluun kanssani?»

Tohtori ilmoitti olevansa halukas, ja he istuutuivat shakkipöydän ääreen.

Penkereelle vievä ovi oli auki. Oli mitä ihanin kesäkuun-ilta. Kaukaa kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Hanna meni ulos, ja Ballmann seurasi häntä. Shakkinappulat olivat asetetut paikoilleen. Tohtorilla oli mustat nappulat.

»Valkoinen siirtää», sanoi hän odotettuaan hetkisen.

Mrs. Edgecombe katseli miettivän näköisenä molempia nuoria. Tohtori huomasi sen, kääntyi ja näki Ballmannin häviävän penkereellä vallitsevaan hämärään.

»Valkoinen alottaa», hän toisti.

Mrs. Edgecombe siirsi talonpojan.

»Miten vanha te olette, tohtori parka?» kysyi hän.

»Kuusikymmentäviisi vuotta», vastasi tohtori siirtäen nappulaa. »Vanhuus on ikävä laitos. On niin harmillista nähdä elämänarvoisten asiain joutuvan saavuttamattomiin.»

»Oletteko kateellinen?» kysyi Mrs. Edgecombe nauraen ja vei talonpoikaansa eteenpäin.

»Tietysti; tuolla penkereellä sykkivät kahden ihmisen sydämet ilosta, joka on paljon suurempi meidän innostustamme teidän hevoseenne tuossa; nyt minun täytyy siirtää näinikään.»

»Ja minä en ole hitustakaan kateellinen, Scherr. Minä muutan ilomielin juoksijani tänne ja riemuitsen siitä, että maailmassa on auringonpaistetta ja onnea.»

Penkereellä olevat nuoret olivat lähestyneet toisiaan yhä enemmän. Hanna oli kaukaisimmassa nurkkauksessa ja nojasi pylvääseen; Ballmann oli pysähtynyt oven luo ja katseli tätä valkopukuista, kuutamossa seisovaa kaunotarta. Miten mielellään Hanna olisikaan rientänyt hänen luokseen, painanut päänsä hänen povelleen, mutta hän ei tahtonut vielä ilmaista itseänsä. Ewaldin täytyi tunnustaa rakkautensa ensin... ja Hanna tunsi hetken tulleen. Hän ei ajatellut sanoja tai muuta, mutta tunsi suurta, sanomatonta onnea. Ewaldinkin mielen täytti elämänilo. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin...

»Te olette ihmeellinen nainen», sanoi tohtori ja vei esiin torninsa. »Toisten onnea on tavallisesti ikävä nähdä. Tuhannesta tädistä menisi yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän nyt ulos ja sanoisi: 'Tuntuu niin kolealta: sinulla pitäisi olla liina hartioillasi, rakas lapsi.' Ja te lähetätte vain hyvin levollisesti hevosenne peliin.»

»Jane ei ole enää mikään lapsi; sitäpaitsi ei teillä ole aavistustakaan, miten vähän arvoa liinalla on tämmöisessä tapauksessa. Kas niin, nyt teidän täytyy laskea kuningatar liikkeelle.»

Ballmann seisoi Hannan vieressä.

»Mikä ihana ilta!» sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä.

Hanna myönsi. Nyt seurasi hiljaisuuden tuottama lumous, joka on sitä vaarallisempi, kuta kauemmin se kestää, — joka on salaperäisempi kuin kuiskaus, intohimoisempi kuin huuto.

»Minulla ei ole mitään syytä liikuttaa kuningatarta», sanoi tohtori. »Siirränpä tästä tämän talonpojan. Mutta teidän salaperäisiä sanojanne siitä, että liina tässä erikoisessa tapauksessa on tarpeeton, en ymmärrä. Jos kaksi nuorta ihmistä, jotka niin selvästi rakastavat toisiaan, jätetään samppanjapäivällisten jälkeen kahdenkesken penkereelle ja vielä kuutamoisena kesäkuun-iltana...»

»Niin se on vaarallista...»

»Sitä aioin juuri sanoa.»

»Minusta teidän talonpoikanne tuossa on vaarallinen, sillä se ahdistaa hevostani. Mutta te puhutte siksi paljon tyhmyyksiä, ettei voi tehdä edes kunnollista siirtoa. Mitenkä sitten voisi pelata järjestelmällisesti? No niin, minä muutan tornin ja uhraan hevosen.»

Oliko Ballmann vetänyt Hannan luokseen vai oliko tämä heittäytynyt hänen syliinsä? He eivät sitä tienneet. Hannan pää lepäsi Ewaldin olkaa vasten, ja tämä oli kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Orkesteri soitti Gretchenin ihanaa antaumislaulua.

Shakkipeli oli sillä välin jatkunut. Pelaajat olivat syventyneinä laskelmiinsa; he eivät puhelleet enää, vaan miettivät, miten voisi uhkaavaa tappiota välttää. Shakkipöydän ääressä vallitsi mielenkiinnon hiljaisuus... penkereellä onnen syvä rauha.

XXXV.

Seuraavana päivänä Hanna sai kirjeen. Hän arvasi heti, että se oli Ballmannilta, ja aukaisi nopeasti kuoren. Paperi vapisi hänen kädessään, kun hän luki:

»Rakkain! — tai — niinkuin minä oikeastaan vain saisin sanoa: Arvoisa neiti! Tunnen syyllisyyteni, tunnen rikollisuuteni edessänne. Minun olisi jo heti ensimäisenä päivänä pitänyt sanoa teille jotain, mutta en ole voinut saada sitä huulieni yli, ja nyt nämä rivit kertovat sen teille: Minä olen naimisissa. Minulla ei ollut oikeutta koettaa voittaa sydäntänne, mutta kaipaako rakkaus muuta kuin vastarakkautta? En kuitenkaan tahdo puolustaa itseäni. Aikomukseni on vain teille ilmaista kauan salaamani totuus, nimittäin että olen naimisissa. Ja kuitenkaan ei minulla ole vaimoa eikä kotia. Noin kymmenen vuotta sitten hän jätti minut seuratakseen rakastajaansa. Siitä saakka en ole kuullut hänestä mitään. En edes tiedä, elääkö hän. Hänen kuvansa on säilynyt mielessäni kuin utukuva... Hän oli kaunis, niin kaunis että hän jonkun verran muistutti teitä, Jane. Tämä yhdennäköisyys ensin hämmästyttikin minua, kun teidät näin. Ja kuitenkin, miten toisenlainen hän oli! En tarkoita niin paljon hänen ulkomuotoansa; ero on teidän sielukkaassa katseessanne, teidän vakavassa ilmeessänne, teidän jalon mielenne heijastuksessa, jota kaikkea minun lapselliselta, kevytmieliseltä vaimoltani puuttui. Katuvaisena odotan tuomiotanne rikoksellisesta vaitiolostani. En voi uskoa, että meidän täytyisi ainiaaksi erota... Täytyy olla keinoja, jotka tekevät meidän yhteenliittymisemme mahdolliseksi. Kuulutanko uskottoman jälkeen? Ehkei hän enää eläkään... ehkä avioero on mahdollinen... tai ehkä rakkautemme on kyllin vahva repimään alas esteet? Miten tulee käymään, Jane? Päättäkää! Elämäni, olemassaoloni lasken — sinun käteesi!

Ewald Ballmann.»

Miten olisi kirjeenkirjoittaja hämmästynytkään, jos hän olisi nähnyt hymyn, joka nousi Hannan huulille hänen lukiessaan kirjettä, joka kirjoittajan mielestä oli antava hänelle kauhean iskun!

»Nyt kai olen pakotettu antamaan itseni ilmi, täti?» sanoi Hanna luettuaan kirjeen ystävälleen. »Minusta on vain hiukan harmillista alentua mustatukkaisesta, 'sielukkaasta' Janesta vaaleakiharaiseksi, kevytmieliseksi Hannaksi...»

»Sitä en tekisi vielä, jos olisin sinun asemassasi. Niin äkkiä tapahtunut naamarin riisuminen saisi hänet pettymään. Minä sitoisin hänet vielä lujemmin... minä koettaisin saada hänet, niin rakastunut kun hän on, ehdottamaan sinulle jotain, joka muistuttaisi sinun pakoasi, sillä silloin... Mutta en oikein itsekään tiedä, mitä sinulle neuvoisin... tämä on niin eriskummallista...»

Palvelija ilmoitti tohtori Scherenbergin. Hanna nousi.

»Menen huoneeseeni vastaamaan tähän», hän sanoi.

»Miten iloiselta näytätkään, Jane...»

»Niin, en koskaan olisi luullut elämän olevan niin ihanaa. Mutta nyt minä menen ja jätän tohtorin teille.»

»No, rakas Scherr, mitä teidän juhlallinen, tyytymätön ilmeenne ennustaa? Onko ihmiskunta saanut tietää, miten tyhmänä te sitä pidätte, ja siitä suuttunut?»

»Ikävä ja mieltäjärkyttävä on koko juttu, mutta sillä on vakava puolensa, joten katson olevani velvollinen teille siitä ilmoittamaan», sanoi tohtori puristettuaan Mrs. Edgecomben kättä ja istuuduttuaan häntä vastapäätä.

»Minä olen vallan utelias. Puhukaa!»

»No niin, sanon sen suoraan kiertelemättä. Te tulette hyvin hämmästymään. Amerikkalaisemme on tänään tunnustanut minulle, että hänellä on vaimo.»

»Ah!»

»Mitä te sanoitte?»

»Sanoin 'ah'...»

»Ettekö mitään muuta?»

»Mitäpä minä muuta sanoisin?»

»Ainakin 'tuhat tulimmaista'!»

»Jos se huvittaa teitä, niin voinhan sanoa vielä jonkun muunkin voimasanan.»

»Te nauratte, Mrs. Edgecombe, mutta luulisin asian olevan vakavaa laatua. Eilisen kuherruksen ja sen edellisen pitkän armastelun olisi luullut saavan vallan toisen käänteen. Jospa teidän veljentyttärenne sydän ei olisi kuoliaaksi haavoitettu eikä hänen maineensa kärsisi siitä! Tämä mies ei tietenkään koskaan enää saa astua jalallaan tähän taloon... Voitteko antaa minulle anteeksi, että olen tuonut hänet tänne?»

»Älkää innostuko liiaksi, Scherr! — Luulin teillä olevan vapaampia ja harkitumpia mielipiteitä sydämen asioissa.»

»Mielipiteet kyllä, hyvä Mrs. Edgecombe; jos on kysymys ihmiskunnasta yleensä, olen valmis ivailemaan sen häveliäisyyttä, mutta käytännössä täytyy mukautua vallitseviin tapoihin ja tehdä voitavansa suojellakseen hyviä ystäviään.»

»Tahdotteko, niin hämmästytän teitä vielä enemmän, rakas tohtori, kertomalla teille jotain, joka saa teidät huudahtamaan ei ainoastaan 'tuhat tulimmaista', vaan paljon kovempaakin?»

»Entä mitä se sitten on?»

»Että Janella on mies.»

Tohtori hätkähti. »Neiti Jane — naimisissa!»

»Ei siinä vielä kylliksi, rakas ystävä. Teidän hämmästyksenne on oleva rajaton, kun kerron kuka on veljentyttäreni — hän ei muuten olekaan veljentyttäreni — kun sanon kuka on Janen mies.»

»Kuka se sitten on? En voi enää hämmästyä enempää. Jos Jane neiti on naimisissa, olkoon hänen miehensä vaikka suur'moguli tai paavi itse...»

»Silloin ei asia olisikaan niin lystikäs kuin todellisuudessa. Janen mies on Ewald Ballmann — siis teidän amerikkalaisenne.»

Mrs. Edgecombe kertoi nyt vanhalle ystävälleen koko asian. Hän tiesi voivansa luottaa hänen vaitioloonsa.

»Asia on nyt Hannan käsissä», sanoi hän lopuksi, »eikä meidän pidä siihen sotkeutua. Teidän täytyy antaa kunniasananne, ettette kerro mitään Ballmannille.»

Hanna oli sillä välin väärennetyllä käsialalla kirjoittanut kirjeen miehelleen. Hän pyysi häntä heti saapumaan luokseen, koska tahtoi puhua hänen kanssaan kahdenkesken. Hänen tuli mennä huvihuoneeseen puutarhaveräjän kautta.

Tässä puutarhan kaukaisimmassa sopessa olevassa huvihuoneessa Hanna häntä odotti. Huvihuoneen avoimia ikkunoita ympäröi kukkiva kuusamapensaikko; oksien varjot tanssivat niinimatoilla peitetyllä lattialla. Hanna istui sohvalla, joka ympäröi seiniä, ja katseli kaipaavasti ovea kohden. Tuskin oli kymmenen minuuttia kulunut, ennenkuin hän kuuli Ewaldin askeleet. Rajusti sykkivin sydämin hän nousi, ja samassa oli odotettu kynnyksellä. Taas hänen täytyi hillitä itseään, ettei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän nojasi toisella kädellään viereiseen pöytään ja viittasi estävästi toisella, kun Ewald riensi hänen luokseen huudahtaen: »Jane — Jane!»

»Te työnnätte minut luotanne? Siksikö pyysitte minua tulemaan tänne?»

»Mielestäni meidän välillämme ei voi tulla kysymykseen muu kuin ero... Te ette ole vapaa...»

Hanna astui muutaman askeleen taaksepäin ja istuutui sohvalle.

»Ero?» toisti Ewald. »Voiko ajatella eroa, kun tuskin vielä lausutut sanat 'minä rakastan sinua' ovat huulillani? Tai vihaatteko minua, halveksitteko minua? Onko tieto rikollisesta vaitiolostani voinut sammuttaa eilisen rakkaudenhehkun?»

»Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta halveksia teitä, sillä minäkään en ole ollut avomielinen teitä kohtaan ja sitä sanoakseni olen kutsunut teidät tänne. En ole nuori neitonen, kuten luulette... minäkin olen naimisissa...»

Ewald hätkähti.

»Naimisissa!» huudahti hän.

»Niin. Ja mikä vielä pahempi, minua ei ole hyljätty, vaan olen itse hyljännyt. Siitä on noin kymmenen vuotta sitten kun viimeksi näin mieheni...»

»Te olitte siis onneton?»