Part 7

»No, no, herra Holmes, me olemme edellänne kerrankin. Teidän on annettava tunnustuksenne meille tällä kertaa. Hän löi keppiään kovasti maahan, jolloin muuan ajuri, piiska kädessään, hyppäsi nelipyöräisistä, jotka seisoivat kadun toisella puolella. »Saanko esittää teidät herra Holmesille?» sanoi hän ajurille. »Tämä on herra Leverton, Pinkerton’in amerikkalaisesta toimistosta.»

»Pitkän saaren haudan salaisuuden sankari?» sanoi Holmes. »Herra, minua ilahduttaa tavata teitä.»

Amerikkalainen, hiljainen, toimeliaan näköinen nuorukainen, jolla oli sileäksi ajellut, rumat kasvot, punastui kuullessaan kiittävät sanat. »Olen nyt elämäni käännekohdassa, herra Holmes», sanoi hän. »Jos voin saada kiinni Gorgianon —»

»Mitä! Punaisen piirin Gorgianonko?»

»Ah, hänellä on europalainen maine, onko? No niin, me olemme kuulleet kaikki hänestä Amerikassa. Me tiedämme hänen olevan viidenkymmenen murhan teettäjän, ja kuitenkaan meillä ei ole mitään varmaa, josta saisimme hänet kiinni. Minä pääsin hänen jäljilleen New Yorkissa ja olen ollut viikon ajan Lontoossa aivan hänen kintereillään odottaen jotakin syytä tarttuakseni häntä niskasta. Herra Gregson ja minä olemme seuranneet häntä tuohon suureen vuokrataloon ja siinä on vain yksi ovi, joten hän ei voi paeta meitä. Sieltä on tullut ulos kolme ihmistä sen jälkeen kuin hän meni sisään, mutta voin vannoa, ettei hän ollut yksikään niistä.»

»Herra Holmes puhuu merkeistä», sanoi Gregson. »Minä odotan hänen, kuten tavallisesti, tietävän koko joukon enemmän kuin me.»

Muutamin selvin sanoin Holmes selitti tilanteen sellaisena kuin se oli meille ilmestynyt. Amerikkalainen löi käsiään yhteen suuttumuksesta.

»Hän on keksinyt meidät», huusi hän.

»Miksi niin luulette?»

»Siltä näyttää, eikö näytäkin? Tässä hän lähettää sanomia rikostoverilleen — Lontoossa on useita hänen joukkoonsa kuuluvia. Sitten äkkiä, juuri kun hän teidän oman kuvauksenne mukaisesti oli kertomassa heille vaarasta, hän keskeytti. Mitä se voi tarkoittaa muuta kuin että hän akkunasta oli äkkiä joko keksinyt meidät kadulla tai jollakin tavalla tullut ymmärtämään, kuinka lähellä vaara oli, ja että hänen oli toimittava ripeästi, jos aikoi välttää sen? Mitä ehdotatte, herra Holmes?»

»Että menemme heti ylös itse katsomaan.»

»Mutta meillä ei ole mitään valtakirjaa hänen vangitsemiseensa.»

»Hän on tyhjässä talossa epäilyttävien asianhaarojen vallitessa», sanoi Gregson. »Se riittää toistaiseksi. Kun saamme hänet käsiimme, voimme katsoa, eikö New York voi auttaa meitä pidättämään häntä. Minä otan vastuulleni hänen vangitsemisensa nyt.»

Meidän virallisilla salapoliiseillamme voi olla puutteita, mitä älykkäisyyteen tulee, mutta rohkeutta heiltä ei puutu. Gregson kiipesi ylös portaita vangitsemaan tätä epätoivoista murhaajaa samalla ehdottomasti tyynellä ja toimekkaalla ryhdillä, jolla hän olisi noussut Scotland Yard’in viraston portaita. Pinkerton'in mies oli koettanut päästä hänen ohitsensa, mutta Gregson oli voimakkaasti työntänyt hänet kyynärpäillään takaisin. Lontoon vaarat olivat Lontoon poliisivoiman etuoikeus.

Kolmannen kerroksen vasemmanpuolisen huoneiston ovi oli raollaan. Gregson työnsi sen auki. Kaikkialla sisällä oli täydellinen hiljaisuus ja pimeys. Minä sytytin tulitikun ja salapoliisin lyhdyn. Kun olin sen tehnyt ja kun lepatus oli vakiintunut liekiksi, huudahdimme kaikki hämmästyksestä. Matottoman lattian laudoilla näkyi vereksiä veren jälkiä. Punaiset askeleet osoittivat meitä kohti ja lähtivät eräästä sisähuoneesta, jonka ovi oli suljettu. Gregson tempaisi sen auki ja piti lyhtyään edessään meidän kaikkien tirkistellessä innokkaasti hänen olkapäänsä ylitse.

Keskellä tyhjän huoneen lattiaa makasi suunnattoman suuri mies, sileäksi ajellut, tummaveriset kasvot luonnottoman kamaliksi vääntyneinä; päätä ympäröi aavemaisen punainen verikehä sen levätessä leveässä märässä ympyrässä valkoisella puulattialla. Hänen polvensa olivat koukussa, kädet ulospäin levällään kuin kauheissa tuskissa, ja hänen leveästä, ruskeasta kurkustaan pisti esiin veitsen valkoinen kahva; veitsen koko terä oli työnnetty hänen ruumiiseensa. Koska mies oli jättiläisen suuruinen, oli hänen täytynyt lyyhistyä tuosta kauheasta iskusta kuin mestauskirveellä surmattu härkä. Hänen oikean kätensä vieressä lattialla oli mitä hirmuisin sarvikahvainen, kaksiteräinen tikari ja sen lähellä musta vohlannahkainen hansikas.

»Kautta Yrjänän! Se on itse Musta Gorgiano!» huudahti amerikkalainen salapoliisi. »Joku on ennättänyt ennen meitä tällä kertaa.»

»Tässä on kynttilä akkunalla, herra Holmes», sanoi Gregson. »No, mutta mitä te teette?»

Holmes oli astunut huoneen poikki, sytyttänyt kynttilän ja kuljetti sitä edes ja takaisin akkunaruutujen poikki. Sitten hän tuijotti pimeyteen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja heitti sen lattialle.

»Luulenpa melkein tuon olevan avuksi», sanoi hän. Hän seisoi syvissä ajatuksissa, sillä aikaa kuin molemmat ammattimiehet tutkivat kuolleen ruumista. »Sanoitte talosta tulleen ulos kolme ihmistä teidän seistessänne odottamassa alhaalla», sanoi hän viimein. »Tarkastitteko heitä läheltä?»

»Tarkastin.»

»Oliko niistä eräs noin kolmenkymmenen ikäinen, mustapartainen, tumma, keskikokoinen?»

»Oli; hän kulki viimeiseksi ohitseni.»

»Se on teidän miehenne, luullakseni. Minä voin, antaa teille kuvauksen hänestä, ja meillä on erinomainen kuva hänen jalkansa jäljestä. Siinä pitäisi olla teille kylliksi.»

»Ei siinä ole paljon, herra Holmes, Lontoon miljoonien joukossa.»

»Kenties ei. Senvuoksi minä arvelinkin olevan parasta kutsua tämän naisen avuksenne.»

Me käännyimme kaikki ympäri kuullessamme nämä sanat. Siellä, ovella, seisoi pitkä ja kaunis nainen — Bloomsberryn salaperäinen vuokralainen. Hän lähestyi hitaasti, kasvot kalpeina ja vääntyneinä pelokkaasta epäluulosta, silmät kovina ja tuijottavina, kauhistunut katse luotuna lattialla makaavaan tummaan olentoon.

»Te olette tappaneet hänet!» mutisi hän. »Oi, Dio mio, te olette tappaneet hänet!» Sitten kuulin äkkiä hänen hengityksensä salpautuvan ja hän hypähti ilmaan ilosta huudahtaen. Hän tanssi ympäri huonetta, taputtaen käsiään, tummat silmät säteillen ihastunutta ihmetystä, ja tuhansittain sieviä, italiankielisiä huudahduksia tulvi hänen huuliltaan. Oli hirveätä ja hämmästyttävää nähdä sellaisen naisen niin ilosta huumaantuneen tällaisen näyn nähdessään. Äkkiä hän seisahtui ja katsahti meihin kaikkiin kysyvästi.

»Mutta te! Tehän olette poliiseja, eikö niin? Te olette surmanneet Giuseppe Gorgianon? Eikö niin?»

»Me olemme poliiseja, rouva.»

Hän katsahti ympärilleen huoneen sopukoihin

»Mutta missä sitten on Gennaro!» kysyi hän. »Hän on mieheni, Gennaro Lucca. Minä olen Emilia Lucca, ja me olemme molemmat New Yorkista. Missä on Gennaro? Hän kutsui minua tällä hetkellä tästä akkunasta, ja minä juoksin minkä ennätin.»

»Minä se olin, joka kutsuin», sanoi Holmes.

»Tekö! Kuinka te osasitte kutsua?»

»Ei teidän salakirjoituksenne ollut vaikeata, rouva. Teidän läsnäolonne täällä oli toivottava. Tiesin, että minun tarvitsi vain leimahduttaa '_Vieni_' ja te tulisitte varmasti.»

Kaunis italialaisnainen katseli kauhulla toveriani.

»En voi käsittää, kuinka te tiedätte kaikki nämä asiat», sanoi hän. »Giuseppe Gorgiano — kuinka hän —.» Hän pysähtyi, ja sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat ylpeydestä ja ihastuksesta. »Nyt minä arvaan! Minun Gennaroni! Minun komea, kaunis Gennaroni, joka on varjellut, minua kaikilta ikävyyksiltä, hän sen teki, hän tappoi hirviön omalla voimakkaalla kädellään. Oi Gennaro, kuinka ihmeellinen oletkaan! Mikä nainen milloinkaan olisi sellaisen miehen arvoinen?»

»No niin, rouva Lucca», sanoi proosalleen Gregson laskien kätensä rouvan käsivarrelle niin tunteettomasti kuin hän olisi ollut Notting Hill’in jätkä. »Minä en ole vielä oikein selvillä siitä, kuka te olette tai mitä te olette; mutta te olette sanonut kylliksi selvittääksenne, että tarvitsemme teitä Yard’issa.»

»Hetkinen vielä», sanoi Holmes. »Minä kuvittelen tämän rouvan olevan yhtä halukkaan antamaan meille tietoja kuin me olemme niitä kuulemaan. Ymmärtänette, rouva, että miehenne tulee vangittavaksi ja tuomituksi syypäänä tämän miehen kuolemaan, joka makaa edessämme. Mitä te sanotte, sitä voidaan käyttää todistuksena. Mutta jos luulette hänen toimineen sellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole rikollisia ja jotka hän tahtoisi tehdä tunnetuiksi, niin ette voi tehdä hänelle parempaa palvelusta kuin kertoa meille koko jutun.»

»Nyt, kun Gorgiano on kuollut, me emme pelkää mitään», sanoi rouva. »Hän oli paholainen ja hirviö, eikä koko maailmassa voi olla tuomaria, joka rankaisisi minun miestäni siitä, että hän surmasi hänet.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Holmes, »on minun ehdotukseni se, että me lukitsemme tämän oven, jätämme kaikki silleen, kuten ne löysimmekin, menemme tämän rouvan kanssa hänen huoneeseensa ja muodostamme mielipiteemme kuultuamme, mitä hänellä on meille sanottavaa.»

* * * * *

Puolta tuntia myöhemmin me kaikki neljä istuimme signora Luccan pienessä arkihuoneessa kuunnellen hänen merkillistä kertomustaan noista onnettomista tapahtumista, joiden loppupäätöksen todistajiksi me olemme sattuneet joutumaan. Hän puhui nopeasti ja sujuvasti, mutta sangen epätavallisella englanninkielellä.

»Minä olen syntynyt Posilippossa Neapelin lähellä», sanoi hän, »ja olen Augusta Barell’in tytär. Hän oli tunnettu asianajaja ja oli ollut kerran sen seudun edusmiehenä. Gennaro oli isäni palveluksessa, ja minä aloin rakastaa häntä, kuten jokaisen naisen oli pakko tehdä. Hänellä ei ollut rahaa eikä asemaa — ei mitään muuta kuin kauneutensa ja voimansa ja tarmonsa — joten isäni ei antanut suostumustaan naimiseemme. Me pakenimme yhdessä, menimme naimisiin Bari'ssa ja möimme minun jalokiveni saadaksemme rahaa, millä päästä Amerikkaan. Tämä tapahtui neljä vuotta sitten, ja me olemme siitä saakka olleet New Yorkissa.

»Onni oli meille alussa sangen myötäinen. Gennaro sattui tekemään palveluksen eräälle italialaiselle herralle — hän pelasti hänet muutamien rosvojen kynsistä Bowery-nimisessä paikassa ja sai siten mahtavan ystävän. Hänen nimensä oli Tito Castalotte, ja hän oli suuren Castalotte & Zamba-liikkeen vanhempi osakas. Nämä ovat New Yorkin tärkeimmän hedelmäin tuontiliikkeen omistajat. Signor Zamba on raajarikko, ja uudella ystävällämme Castalotte'lla on kaikki voima ja valta liikkeessä, jonka palveluksessa on enemmän kuin kolmesataa miestä. Hän otti mieheni palvelukseensa, teki hänestä osastopäällikön ja osoitti hyväntahtoisuuttaan joka tavalla. Signor Castalotte oli vanhapoika, ja minä uskon hänen pitäneen Gennarosta kuin pojastaan, ja sekä mieheni että minä rakastimme häntä kuin isäämme. Me olimme vuokranneet ja kalustaneet pienen talon Brooklynissa, ja koko tulevaisuutemme näytti turvatulta, kun tuo musta pilvi ilmestyi, joka sittemmin pimensi taivaamme.

»Eräänä yönä Gennaro palatessaan työstään toi muassaan erään maanmiehensä. Hänen nimensä oli Gorgiano, ja hän oli myöskin Posilipposta. Hän oli suunnattoman suuri mies, kuten voitte todistaa, sillä te olette katselleet hänen ruumistaan. Eikä ainoastaan hänen ruumiinsa ollut jättiläisen, vaan kaikki hänessä oli outoa, jättiläismäistä ja hirvittävää. Hänen äänensä jyrisi kuin ukkonen meidän pienessä talossamme, jossa tuskin oli tilaa hänen käsivarsilleen, kun hän puhuessaan teki liikkeitä. Hänen ajatuksensa, hänen mielenliikutuksensa, hänen, intohimonsa, kaikki oli liian suurta ja hirviömäistä. Hän puhui tai paremmin karjui äänekkäästi, etteivät muut voineet muuta kuin istua ja kuunnella voimakkaan puhetulvan säikähdyttäminä. Hänen silmänsä leimahtelivat kuulijalle ja pitivät hänet vallassaan. Hän oli hirveä ja ihmeellinen mies. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on kuollut!

»Hän tuli uudelleen ja yhä uudelleen. Kuitenkin huomasin, ettei Gennaro ollut minua onnellisempi hänen seurassaan. Miesraukallani oli tapana istua kalpeana ja hajamielisenä kuunnellen, niitä loppumattomia hourailuja valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka muodostivat vieraamme keskustelun aiheet. Gennaro ei puhunut mitään, mutta minä, joka tunsin, hänet niin hyvin, saatoin lukea hänen kasvoistaan jonkinlaista mielenliikutusta, jota en ollut milloinkaan ennen niillä nähnyt. Ensin luulin sen olevan inhoa. Ja sitten, vähitellen, minä ymmärsin sen olevan enemmän kuin inhoa. Se oli pelkoa — syvää, salaista, värisevää pelkoa. Sinä iltana — iltana, jolloin huomasin hänen pelkonsa — minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja pyysin häntä rakkautensa nimessä minuun, ja kaiken sen nimessä, jota hän piti kalliina, ettei hän salaisi minulta mitään, vaan kertoisi minulle, miksi tämä hirveän suuri mies oli peloittanut häntä niin suuresti.

»Hän kertoi silloin minulle kaikki, ja sydämeni kävi jääkylmäksi kuullessani, että Gennaro-raukkani oli hurjina ja tulisina päivinään, jolloin koko maailma näytti olevan häntä vastaan ja hän oli tulla hulluksi maailman, vääryyksien takia, liittynyt erääseen napolilaiseen, seuraan, nimeltä Punainen piiri, joka oli yhteydessä vanhan Carbonari'n kanssa. Tämän veljeskunnan valat ja salaisuudet olivat peloittavia, mutta kerran jouduttuaan sen sääntöjen alaiseksi ei kenelläkään ollut mahdollisuutta paeta. Paettuamme Amerikkaan Gennaro arveli päässeensä siitä vapaaksi iäksi. Kuinka suuri olikaan hänen kauhunsa, kun hän eräänä iltana tapasi kadulla juuri sen miehen, joka oli Napolissa yllyttänyt häntä liittymään yhdistykseen, Gorgiano-jättiläisen, miehen, joka oli etelä-Italiassa saanut nimen 'Kuolema', sillä hän oli punainen kyynärpäitä myöten murhista! Hän oli tullut New Yorkiin välttääkseen Italian poliiseja ja oli jo istuttanut oksan tästä kammottavasta seurasta uuteen kotiinsa. Kaiken tämän kertoi Gennaro minulle ja näytti kutsukirjeen, jonka hän oli saanut samana päivänä. Sen alussa oli punainen ympyrä, ja siinä ilmoitettiin hänelle, että määrättynä päivänä pidettäisiin kokous, ja että vaadittiin ja myös määrättiin hänen olemaan läsnä siinä.

»Se oli jo kyllä paha, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Minä olin joku aika sitten huomannut, että kun Gorgiano tuli luoksemme, kuten hän aina teki, illalla, hän puhui paljon minulle; ja että myöskin, kun hänen sanansa olivat osoitetut miehelleni, olivat nuo kamalat, hehkuvat, villipedonsilmät aina käännetyt minua kohti. Eräänä iltana tuli hänen salaisuutensa ilmi. Minä olin herättänyt hänessä 'rakkautta', kuten hän sitä nimitti — elukan, villi-ihmisen rakkautta. Gennaro ei vielä ollut palannut, kun hän tuli. Hän syöksyi sisään, tempaisi minut voimakkaisiin käsivarsiinsa, syleili minua karhun syleilyllä, peitti minut suudelmilla ja rukoili minua pakenemaan kanssaan. Minä potkin ja huusin, kun Gennaro astui sisään ja karkasi hänen kimppuunsa. Hän löi Gennaron tajuttomaksi ja pakeni talosta, johon hänen ei milloinkaan enää pitänyt astua. Sinä iltana me saimme verivihollisen.

»Muutaman päivän päästä oli kokous. Gennaro palasi sieltä kasvoilla sellainen ilme, että minä käsitin jotakin kaameata tapahtuneen. Se oli pahempaa kuin mitä olimme voineet kuvitella mahdolliseksi. Seuran rahavarat oli kerätty verottamalla rikkaita italialaisia ja uhkaamalla tehdä heille väkivaltaa, jos he kieltäytyisivät antamasta rahaa. Oli käynyt selville, että Castalotte'a, meidän rakasta ystäväämme, oli kiristetty. Hän oli kieltäytynyt alistumasta uhkauksiin ja oli tehnyt ilmoituksen poliisille. Nyt päätettiin, että hänestä tehtäisiin sellainen esimerkki, joka estäisi kaikkia muita uhreja vikuroimasta. Kokouksessa järjestettiin asia siten, että hän ja hänen talonsa räjähdytettäisiin ilmaan dynamiitilla. Heitettiin arpaa siitä, kenen tulisi suorittaa teko. Gennaro näki vihollisemme julmien kasvojen hymyilevän itselleen pistäessään kätensä pussiin. Epäilemättä oli se edeltäkäsin jollain tavoin sovitettu, sillä hänen kädessään oli punaisella ympyrällä varustettu kohtalokas arpa, murhakäsky. Hänen täytyi surmata paras ystävänsä tai asettaa itsensä ja minut toveriensa koston alaiseksi. Heidän pirulliseen järjestelmäänsä kuului rangaista niitä, joita he pelkäsivät tai vihasivat, loukkaamalla ei ainoastaan heidän omaa persoonaansa, vaan niitä, joita he rakastivat, ja tietoisuus tästä painoi kauheasti Gennaro-parkani sydäntä ja teki hänet miltei hulluksi pelosta.

»Koko sen yön me istuimme yhdessä, käsivarret kiedottuina toistemme ympäri, vahvistaen toisiamme tuskien varalta, jotka olivat edessämme. Seuraavan päivän ilta oli määrätty murhayrityksen suoritushetkeksi. Keskipäivän aikaan minä ja mieheni olimme matkalla Lontooseen, mutta ennen sitä oli mieheni antanut hyväntekijällemme täyden varoituksen vaarasta, niissä tämä oli ja myöskin jättänyt poliisille niin paljon tietoja, että hänen elämänsä olisi turvassa tulevaisuuden varalta.

»Lopun, herrat, tiedätte itse. Olimme varmat siitä, että vihollisemme olisivat kintereillämme kuin omat varjomme. Gorgiano’lla oli omat yksityissyynsä kostoon, mutta joka tapauksessa me tiesimme, kuinka säälimätön, viekas ja väsymätön hän saattoi olla. Sekä Italiassa että Amerikassa kerrotaan paljon juttuja hänen kamalasta voimastaan. Jos sitä koskaan käytettäisiin, niin tapahtuisi se nyt. Rakkaani oli käytettävä hyväkseen ne muutamat rauhalliset päivät, jotka lähtömme oli suonut meille, hankkiakseen minulle sellaisen piilopaikan, ettei mikään mahdollinen vaara voinut saavuttaa minua. Itse puolestaan hän halusi olla vapaa voidakseen olla yhteydessä sekä Amerikan että Italian poliisin kanssa. Minä en itsekään tiedä, missä hän asui ja kuinka. Kaikki tietoni sain erään sanomalehden palstoilta. Mutta kerran, katsoessani akkunastani ulos, näin kaksi italialaista vartioimassa taloa, ja minä ymmärsin, että Gorgiano oli keksinyt piilopaikkamme. Lopuksi Gennaro kertoi minulle sanomalehden välityksellä, että hän antaisi minulle merkkejä eräästä määrätystä akkunasta, mutta kun merkit tulivat, olivat ne vain varoituksia, jotka äkkiä keskeytyivät. Minulle on nyt aivan selvää, että hän tiesi Gorgianon olevan kintereillään ja että, Jumalan kiitos, hän oli valmistautunut tämän tulon varalle. Ja nyt, herrat, minä tahtoisin kysyä teiltä, onko meillä mitään pelättävää lain puolelta, ja voisiko mikään tuomari maailmassa tuomita minun Gennaroani siitä, mitä hän on tehnyt?»

»No niin, herra Gregson», sanoi amerikkalainen katsahtaen virkamieheen, »en tiedä, mikä on teidän brittiläinen näkökantanne, mutta arvaan, että tämän rouvan mies on New Yorkissa saava yleistä kiitosta.»

»Hänen on tultava kanssani päällikköä tapaamaan», vastasi Gregson. »Jos hänen sanansa vahvistetaan tosiksi, niin en luule hänellä enempää kuin hänen miehelläänkään olevan paljon pelättävää. Mutta sitä en ensinkään voi käsittää, herra Holmes, kuinka te sekaannuitte juttuun.»

»Kasvatusta, Gregson, kasvatusta. Yhä etsien tietoja vanhasta yliopistosta. No hyvä, Watson, sinä sait yhden traagillisen ja omituisen esimerkin lisää kokoelmaasi. Muutoin, sivumennen sanoen, ei kello ole vielä kahdeksaa, ja Covent Garden'issa on Wagner-ilta! Jos kiirehdimme, voimme ehtiä ajoissa toiseen näytökseen.»

JUTTU BRUCE PARTINGTON’in PIIRUSTUKSISTA.

Marraskuun kolmannella viikolla vuonna 1895 laskeutui Lontoon ylitse sakea keltainen sumu. Maanantaista torstaihin asti oli luullakseni mahdotonta kertaakaan nähdä Baker-kadun varrella olevista akkunoistamme edes häämöttävän vastakkaisella puolella sijaitsevia taloja. Ensimmäisen päivän oli Holmes viettänyt varustamalla ainesluettelolla suurta tietokirjaansa. Toinen ja kolmas oli vietetty kärsivällisesti askartelemalla aiheessa, jonka hän äskettäin oli ottanut harrastustensa esineeksi — keskiaikasessa musiikissa. Mutta kun me neljännen kerran, työnnettyämme taaksepäin tuolimme aamiaisen jälkeen, näimme likaisen, raskaan ruskean pyörteen yhä ajelehtivan ohitsemme litistyen öljymäisiksi tipoiksi akkunaruutuihin, ei toverini kärsimätön ja toimekas luonne voinut kauemmin, kestää tätä likaisenharmaata elämää. Hän asteli herkeämättä edestakaisin arkihuoneessamme tukahdutetun tarmokkuuden synnyttämässä kuumeessa, pureskellen kynsiään, taputellen huonekaluja ja raivoten toimettomuutta vastaan.

»Eikö ole mitään mielenkiintoista sanomalehdessä, Watson?» sanoi hän.

Minä huomasin, että Holmes tarkoitti »millään mielenkiintoisella» mitään mielenkiintoisia rikosasioita. Sanomalehdessä oli uutinen vallankumouksesta, mahdollisesta sodasta ja edessä olevasta hallituksen vaihdoksesta, mutta nämä eivät sisältyneet toverini harrastuspiiriin. Minä en voinut nähdä mainittuna mitään rikoksentapaista, mikä ei olisi ollut joutavaa ja tyhjänpäiväistä. Holmes ähkyi ja ryhtyi uudelleen levähtämättä kiertämään.

»Lontoon rikoksellinen on tosiaankin tylsä otus», sanoi hän sellaisen metsästäjän valittavalla äänellä, jolta saalis on päässyt pakoon. »Katsohan ulos tästä akkunasta, Watson. Katsohan, kuinka olennot häämöttävät, kuinka hämärästi ne näkyvät ja sitten vielä kerran sekoittuvat pilven rantaan. Varas tai murhaaja voisi tällaisena päivänä kiertää koko Lontoon kuten tiikeri viidakon, näkymättömänä, siksi kunnes iskee ja silloinkin näkyen vain uhrilleen.»

»On tapahtunut», sanoin, »lukuisia pieniä varkauksia.» Holmes korskahti halveksivasti.

»Tämä suuri ja pimeä näyttämö on asetettu jollekin arvokkaammalle kuin se», sanoi hän. »Tälle yhteiskunnalle on onneksi, että minä en ole rikoksentekijä.»

»Niin onkin», sanoin minä sydämellisesti.

»Otaksu, että minä olisin Brooks tai Woodhouse tai joku noista viidestäkymmenestä miehestä, joilla on hyvä syy ottaa minut hengiltä, kuinka kauan voisin olla elossa itse vainotessani itseäni? On hyvä, ettei latinalaisissa maissa, murhien maissa, ole sumuisia päiviä — kautta Jupiterin! — tässä tulee viimeinkin jotakin, mikä katkaisee meidän kuolleen yksitoikkoisuutemme.»

Se oli palvelustyttö, joka toi sähkösanoman. Holmes repäisi sen auki ja purskahti nauruun.

»Hyvä! Hyvä! Mitä vielä?» sanoi hän. »Veli Mycroft on tulossa tänne.»

»No miksikä ei?» kysyin minä.

»Miksikä ei? Se on niinkuin näkisi raitiovaunun kulkea huristavan pitkin maakylän polkua. Mycroft'illa on raiteensa ja hän kulkee niitä pitkin. Hänen Pall Mall-asuntonsa, Diogeneen kerho, Whitehall — siinä hänen piirinsä. Kerran, vain yhden kerran hän on ollut täällä. Mikähän maanpinnan kohoaminen, on voinut saada hänet suistumaan radaltaan?»

»Eikö hän selitä?»

Holmes ojensi minulle veljensä sähkösanoman.

»Minun täytyy puhua kanssasi Cadogan West'in asiasta. Tulen heti. Mycroft.»

»Cadogan West? Minä olen kuullut tuon nimen.»

»Se ei johda mitään minun mieleeni. Mutta että Mycroft puhkee puhumaan tällaisella epämääräisellä tavalla! Taivaankappale voi yhtä hyvin suistua radaltaan. Sivumennen, kysyen, tiedätkö, mikä Mycroft on?»

Muistelin hämärästi kuulleeni jonkinlaisen selityksen siihen aikaan, kun juttu kreikkalaisesta kielenkääntäjästä oli esillä.

»Kerroit minulle hänen olleen jossakin pienessä virassa brittiläisen hallituksen palveluksessa.»

Holmes nauraa hohotti.

»Minä en tuntenut sinua aivan niin hyvin siihen aikaan. Täytyy olla vaitelias, kun puhuu korkeista valtioasioista. Olet oikeassa luullessasi hänen olevan brittiläisen hallituksen palveluksessa. Olisit myös tavallaan oikeassa, jos sanoisit, että hän silloin tällöin on brittiläinen hallitus.»

»Rakas Holmes!»

»Arvelin hämmästyttäväni sinut. Mycroft saa neljäsataa viisikymmentä puntaa vuodessa, pysyy alempana virkamiehenä, hänellä ei ole minkäänlaatuista kunnianhimoa, hän ei tahdo ottaa vastaan kunniaa eikä arvonimiä, vaan pysyy maan välttämättömimpänä miehenä.»

»Mutta miten?»