Part 8

»No niin, hänen asemansa on ainoa laatuaan. Hän on luonut sen itselleen. Sen tapaista ei ole milloinkaan ennen ollut eikä tule olemaankaan. Hänellä on mitä parhaiten järjestetyt ja mitä säännöllisimmät aivot, joilla on erittäin suuri kyky säilyttää mielessään tapahtumia, paremmat kuin kellään muulla elävällä ihmisellä. Samat suuret kyvyt, jotka minä olen kääntänyt rikosten paljastamiseen, on hän käyttänyt tähän erikoistoimeen. Hänelle lähetetään kaikkien hallituksien osastojen päätökset, ja hän on keskusvaihtoliike, rahakauppiasten suoritushuone, joka täyttää vaillingit. Kaikki muut ihmiset ovat erikoistaitureita, mutta hänen erikoisalansa on kaikkitietävyys. Otaksukaamme jonkun ministerin tarvitsevan tietoja asiassa, joka käsittää laivaston, Indian ja Canadan kysymyksen, kulta- ja hopeakannan, ja hän voisi saada kaikista eri neuvoja eri hallituksen osastoista, mutta vain Mycroft voi yhdistää ne kaikki ja sanoa heti paikalla, kuinka kukin tekijä on yhteydessä toisen kanssa. He alussa käyttivät häntä apunaan omaksi mukavuudekseen; nyt hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi. Hänen suurissa aivoissaan on kaikki lokeroittaan järjestyksessä ja voidaan saada käsille silmänräpäyksessä. Uudelleen ja yhä uudelleen ovat hänen sanansa vaikuttaneet ratkaisevasti kansalliseen, politiikkaan. Hän elää siinä. Hän ei ajattele mitään muuta paitsi silloin, kun hän älyharjoituksen vuoksi irtautuu, kun minä kutsun häntä ja pyydän häneltä neuvoa pikku tehtävissäni. Mutta tänään astuu Jupiter alas. Mitä maailmassa voi hän tarkoittaa? Kuka on Cadogan West, ja mitä hän merkitsee Mycroft’ille?»

»Minäpä tiedän», huudahdin ja syöksyin lukemaan sohvalla olevia sanomalehtiä. »Niin, niin, tässä hän on, aivan varmasti! Cadogan West oli se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä tiistai-aamuna.»

Holmes kavahti tarkkaavaiseksi piippu puolitiessä huulille menossa.

»Tämän täytyy olla vakavaa, Watson. Kuolema, joka on saanut veljeni muuttamaan tapansa, ei voi olla mikään tavallinen kuolema. Mitä ihmettä meillä on sen asian kanssa tekemistä? Juttu oli sekava muistaakseni. Nuorukainen oli nähtävästi pudonnut junasta ja surmannut itsensä. Häntä ei oltu ryöstetty, eikä ollut mitään erikoista syytä epäillä väkivaltaa. Eikö asia ole niin?»

»On pidetty tutkinto», sanoin minä, »ja suuri joukko uusia asioita on käynyt ilmi. Lähemmin tarkastaen sanoisin minä varmasti juttua merkilliseksi.»

»Päättäen sen vaikutuksesta veljeeni arvelen minä sen täytyvän olla aivan erinomaisen.» Hän painui nojatuoliinsa. »No nyt, Watson, antakaamme kuulua tosiasiat.»

»Miehen nimi oli Arthur Cadogan West. Hän oli kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen, naimaton ja toimessa Woolwich'in asevarastoissa.»

»Hallituksen virassa. Kas siinä se, mikä yhdistää veli Mycroft'in juttuun!»

»Hän lähti Woolwich'ista äkkiä maanantai-iltana. Viimeksi näki hänet hänen morsiamensa, neiti Violet Westbury, jonka hän äkkiä oli jättänyt sumuun noin kello 7,30 sinä iltana. Heidän välillään ei ollut mitään riitaa eikä morsian voi ilmoittaa mitään syytä hänen, tekoonsa. Seuraava, mitä hänestä kuultiin, oli se, että hänen kuolleen ruumiinsa löysi eräs kiskonlaskija nimeltä Mason, juuri Aldgate'n aseman luota maanalaisella rautatiellä Lontoossa.»

»Milloin?»

»Ruumis löydettiin kello kuusi tiistaiaamuna. Se makasi kaukana kiskoista vasemmalla puolella rataa itäänpäin mentäessä, lähellä asemaa, siinä missä rata nousee tunnelista, johon se sukeltaa. Pää oli pahasti murskautunut — loukkaantuminen, joka olisi hyvin voinut aiheutua junasta putoamisesta. Ainoastaan täten, oli ruumis saattanut tulla radalle. Jos se olisi kannettu joltakin lähikadulta, olisi sen täytynyt kulkea asema-aidakkeen ohitse, missä aina seisoo tullimies. Tämä kohta näyttää aivan varmalta.»

»Hyvä, hyvä. Juttu on kyllin määritelty. Mies joko kuolleena tai elävänä joko putosi tai syöstiin jostain junasta. Niin paljon on minulle selvillä. Jatka.»

»Junat, jotka kulkevat niiden ratakiskojen kautta, joiden vierestä ruumis löydettiin, ovat ne, jotka kulkevat lännestä itään, jotkut ovat yksinomaan keskikaupungin junia, toiset tulevat Willesden'istä ja kaukaisista laitakaupungeista. Varmaksi voidaan todeta, että tämä nuorukainen oli, kuoleman kohdatessa hänet, matkalla tähän suuntaan myöhään yöllä, mutta millä kohdalla hän astui junaan on mahdoton saada selville.»

»Hänen pilettinsä ilmaisisi sen tietysti.»

»Hänen taskuissaan ei ollut mitään pilettiä.»

»Ei mitään pilettiä! Hyväinen aika, Watson, tämä on tosiaan sangen merkillistä. Minun kokemukseni mukaan on mahdoton astua keskikaupungille kulkevan junan sillalle näyttämättä pilettiään. Luultavasti oli nuorukaisella siis piletti. Oliko se otettu häneltä aikeissa salata asema, jolta hän tuli? Se on mahdollista. Tai pudottiko hän sen vaunussa? Sekin on mahdollista. Mutta kohta on merkillisen mielenkiintoinen. Ymmärtääkseni ei ollut mitään merkkiä ryöstöstä?»

»Nähtävästi ei. Tässä on luettelo hänen omaisuudestaan. Hänen kukkaronsa sisälsi kaksi puntaa viisitoista shillingiä. Hänellä oli myös pankkiosoituskirja Woolwich’in »Capital and County»-pankin haaraosastoon. Tämän avulla tuli hän tunnetuksi. Vielä oli siellä kaksi pilettiä hienoille paikoille Woolwich'in teatteriin samaksi illaksi. Samoin pieni käärö teknillisiä papereita.»

Holmes huudahti tyytyväisenä.

»Siinä se vihdoinkin, on, Watson! Brittein hallitus — Woolwich — asevarasto — teknillisiä papereita — veli Mycroft, ketju on täydellinen. Mutta tässä hän tulee itse puhumaan puolestaan, ellen erehdy.»

Hetkistä myöhemmin Mycroft Holmesin pitkä ja muhkea muoto johdettiin sisään huoneeseen. Raskastekoinen ja jykevärakenteinen kun oli, ilmaisi ruumis kömpelöä ruumiillista hervakkuutta, mutta tämän kömpelön rungon yläpäähän oli asetettu pää, jonka otsa oli niin mestarillinen, jonka teräksenharmaat, syvät silmät olivat niin valppaat, jonka huulet olivat niin lujat ja jonka ilmevaihtelu oli niin älykäs, että luotuaan siihen ensi silmäyksen unohti katsoja järeän ruumiin ja muisti vain sitä hallitsevan hengen.

Hänen kintereillään seurasi vanha ystävämme Lestrade Scotland Yard’ista — laihana ja yksivakaana. Kummankin kasvojen, vakavuus ennusti jotakin tärkeätä tutkimusta. Salapoliisi puristi käsiämme sanaakaan sanomatta. Mycroft Holmes pyristelihe ulos päällystakistaan ja painui nojatuoliin.

»Mitä harmittavin juttu, Sherlock», sanoi hän. »Minulle on äärettömän vastenmielistä muuttaa tapojani, mutta vallitsevat voimat eivät siedä kieltoani. Siamin nykyisen tilanteen aikana on minun erittäin sopimatonta olla poissa virastosta. Mutta se on todellinen käännekohta. En ole milloinkaan nähnyt pääministeriä niin suunniltaan. Mitä tulee amiraliteettiin, surisee se kuin nurinkäännetty mehiläispesä. Oletteko lukeneet jutun?»

»Olemme vastikään. Mitä teknillisiä papereita ne olivat?»

»Kas siinä se juuri onkin! Onneksi ei se ole tullut julkisuuteen. Sanomalehdet olisivat raivoissaan, jos niin olisi laita. Paperit, jotka tällä kurjalla nuorukaisella oli taskussaan, olivat Bruce-Partington’in vedenalaisen suunnitelmat.»

Mycroft Holmes puhui juhlallisesti, mikä ilmaisi hänen tietävän aineen tärkeäksi. Hänen veljensä ja minä istuimme odottavina.

»Varmaankin olette te kuulleet siitä? Minä luulin kaikkien kuulleen siitä.»

»Ainoastaan nimeltä.»

»Sen tärkeyttä tuskin voinee liioitella. Sitä on säilytetty kateellisimmin kaikista hallituksen salaisuuksista. Uskokaa pois, että merisota käy mahdottomaksi Bruce-Partington’in sotatoimien piirissä. Kaksi vuotta sitten kuljetettiin salaa sangen suuri summa ja se kulutettiin keksinnön monopolin hankkimiseen. On kaikin, tavoin koetettu säilyttää salaisuus. Suunnitelmat, jotka ovat erittäin sekavat, käsittäen noin kolmekymmentä eri patenttia, joista kukin on välttämätön kokonaisuudelle, säilytetään taidokkaasti tehdyssä turvapaikassa luotettavassa toimistossa, joka liittyy asevarastoon ja jossa on varasvarmuusovet ja -akkunat. Suunnitelmia ei voitu millään ymmärrettävällä syyllä ottaa virastosta. Jos laivaston päärakennusmestari halusi kysyä neuvoa niistä, täytyi hänenkin mennä Woolwich’in toimistoon sitä tarkoitusta varten. Ja kuitenkin, tässä me nyt löydämme ne erään kuolleen nuoremman kirjanpitäjän taskusta Lontoon, keskuksessa. Viralliselta näkökannalta katsoen on se yksinkertasesti kamalaa.»

»Mutta tehän olette saaneet ne takaisin?»

»Ei, Sherlock, emme ole! Siinähän se pulma onkin! Me emme ole. Kymmenen paperia otettiin Woolwich’ista. Cadogan Westin taskuissa oli seitsemän. Kolme tärkeintä on hävinnyt — varastettu, kadonnut. Sinun on jätettävä kaikki sikseen, Sherlock. Älä välitä tavallisista pienistä poliisiviraston sekavista jutuista. Sinulla on ratkaistavanasi erinomaisen tärkeä kansallinen tehtävä. Miksi otti Cadogan West paperit, missä ovat puuttuvat, kuinka hän kuoli, kuinka hänen ruumiinsa joutui sinne, mistä se löydettiin, kuinka voidaan paha korjata? Löydä vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin ja silloin olet tehnyt hyvän palveluksen koko maallesi.»

»Miksi et itse ratkaise sitä, Mycroft? Sinä olet yhtä kaukonäköinen kuin minäkin.»

»Mahdollisesti, Sherlock. Mutta nyt on kyseessä saada selville yksityisseikkoja. Anna minulle yksityisseikat ja nojatuolista olen antava sinulle oivallisen asiantuntijan mielipiteen. Mutta juosta sinne ja tänne, ristikuulustella rautatien kuljettajia ja maata kasvoillani linssi silmälläni — se ei ole minun alaani. Ei, sinä olet ainoa ihminen selvittämään jutun. Jos sinua haluttaa nähdä nimesi ensi kerran kunnianosoitusluettelossa —»

Ystäväni hymyili ja pudisti päätään.

»Minä petaan peliä pelin itsensä vuoksi», sanoi hän. »Mutta jutussa on tosiaankin, muutamia mielenkiintoisia kohtia, ja minua ilahduttaa suuresti katsahtaa niihin. Hiukan enemmän tosiasioita, ole niin hyvä.»

»Minä olen kirjoittanut muistiin tärkeimmät tälle paperiarkille, samoinkuin muutamia osoitteita, joista sinulle varmaan on oleva hyötyä. Paperien nykyinen haltija on kuuluisa hallituksen asiantuntija, herra James Walter, jonka kunniamerkit ja ala-arvonimet täyttävät kaksi riviä tietokirjaa. Hän on harmaantunut palveluksessa, on gentlemanni, suosittu vieras mitä ylhäisimmissä perheissä ja ennen kaikkea mies, jonka isänmaallisuutta ei millään muotoa saata epäillä. Hän on toinen heistä, joilla on säilytyspaikan avain. Minä saatan lisätä, että paperit olivat epäilemättä virastossa työtuntien aikana maanantaina, ja herra James lähti Lontooseen noin kello kolme ottaen avaimensa mukaansa. Hän oli amiraali Sinclair'in perheessä Barclay Square'lla koko illan tämän tapauksen sattuessa.»

»Onko tämä varmasti todistettu?»

»On; hänen veljensä eversti Valentine Walter on todistanut hänen lähteneen Woolwich'ista ja amiraali Sinclair hänen saapuneen Lontooseen; joten herra James ei enää ole suoranainen tekijä kysymyksessä.»

»Kuka oli toinen mies, jolla oli avain?»

»Vanhempi kirjanpitäjä ja suunnitelman tekijä, herra Sidney Johnson. Hän on neljänkymmenen vuotias mies, naimisissa, ja hänellä on viisi lasta. Hän on hiljainen, äreä mies, mutta hänellä on ylipäänsä valtion palveluksessa saavutettu oivallinen maine. Hän on virkaveljilleen vastenmielinen, mutta ankara työntekijä. Hänen oman kertomuksensa mukaisesti, jonka vain hänen vaimonsa sana vahvisti todeksi, oli hän kotona koko maanantai-illan virkatuntien jälkeen, eikä hänen avaimensa ole milloinkaan poistunut kellonvitjoista, joissa se riippuu!»

»Kerro meille Cadogan West'istä.»

»Hän on ollut palveluksessa kymmenen vuotta ja tehnyt hyvää työtä. Häntä sanotaan tuliseksi ja rajuksi, mutta vilpittömäksi, rehelliseksi mieheksi. Meillä ei ole mitään häntä vastaan. Hän oli virastossa lähinnä Sidney Johnsonia. Hänen tehtävänsä veivät hänet jokapäiväiseen, henkilökohtaiseen kosketukseen suunnitelmien kanssa. Ei kenkään muu käsitellyt niitä.»

»Kuka lukitsi suunnitelmat sinä iltana?»

»Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä.»

»Hyvä, on varmaankin, aivan selvää, kuka otti ne pois. Ne ovat nyt löydetyt tältä nuoremmalta kirjanpitäjältä, Cadogan West'iltä. Se näyttää ratkaisevalta, eikö niin?»

»Niin näyttää, Sherlock, ja kuitenkin jää niin paljon selvittämättä. Ensinnäkin, miksi hän otti ne?»

»Otaksuttavasti ne olivat arvokkaat?»

»Hän olisi voinut saada niistä useita tuhansia varsin helposti.»

»Voitko olettaa mitään muuta mahdollista syytä ottaa papereita Lontooseen kuin myydä ne?»

»En, en voi!»

»Sitten on meidän otettava se lähtökohdaksemme. Nuori West otti paperit. Nyt voitiin tämä tehdä vain omistamalla väärä avain.»

»Useita vääriä avaimia. Hänen täytyi avata rakennus ja huone.»

»Hänellä oli sitten useita vääriä avaimia. Hän otti paperit Lontooseen myydäkseen salaisuuden, aikoen epäilemättä viedä suunnitelmat takaisin säilytyspaikkaan seuraavaksi aamuksi, ennenkuin niitä ennätettäisiin kaivata. Hänen ollessaan Lontoossa tällä petollisella retkellä hänet kohtasi kuolema.»

»Kuinka?»

»Otaksukaamme hänen olleen paluumatkalla Woolwich'iin, kun hänet surmattiin ja heitettiin ulos vaunusta.»

»Aldgate, josta ruumis löydettiin, on huomattavasti ohi Lontoon sillalle vievän aseman, jota tietä hänen olisi ollut mentävä Woolwich'iin.»

»Monia asianhaaroja saattaisi kuvitella, joiden vallitessa hän kulki Lontoon sillan ohitse. Vaunussa oli esimerkiksi joku, jonka kanssa hän oli syventynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu päättyi väkivaltaiseen kohtaukseen, jossa hän menetti henkensä. Mahdollisesti hän koetti lähteä ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli siten. Toinen sulki oven. Ulkona oli sankka sumu, eikä mitään voinut nähdä.»

»Nykyisillä tiedoillamme ei voi antaa mitään parempaa selitystä; ja kuitenkin, ajattele, Sherlock, kuinka paljon sinä jätät koskettelematta. Otaksukaamme todistelun vuoksi, että nuori Cadogan West oli päättänyt viedä nämä paperit Lontooseen. Hän olisi luonnollisesti tehnyt sopimuksen vieraan asiamiehen kanssa. Sen sijaan hän otti kaksi pilettiä teatteriin, saattoi morsiantaan puolitiehen sinne ja katosi sitten äkkiä.»

»Veruke», sanoi Lestrade, joka oli istunut kuunnellen hieman kärsimättömänä keskustelua.

»Sangen merkillinen veruke. Se on vastaväite N:o 1. Vastaväite n:o 2: Olettakaamme hänen saapuvan Lontooseen ja näkevän vieraan asiamiehen. Hänen täytyy viedä takaisin paperit ennen aamua tai tulee niiden katoaminen huomatuksi. Hän otti mukaansa kymmenen. Vain seitsemän oli hänen taskussaan. Mihin muut kolme olivat joutuneet? Hän ei varmaankaan olisi luovuttanut niitä vapaasta tahdostaan. Sitten vielä, missä on palkkio hänen petoksestaan?»

»Se näyttää minusta aivan selvältä», sanoi Lestrade. »Minulla ei ole ensinkään epäilyksiä siitä, mitä tapahtui. Hän otti paperit myydäkseen ne. Hän näki asiamiehen. He eivät voineet tulla yksimielisyyteen hinnasta. Hän lähti kotiin jälleen, mutta asiamies lähtikin hänen kanssaan. Junassa asiamies murhasi hänet, otti tärkeimmät paperit ja heitti hänen ruumiinsa ulos vaunusta. Se selittäisi kaikki, eikö niin?»

»Miksi ei hänellä ollut pilettiä?»

»Piletti olisi osoittanut, mikä asema oli lähinnä asiamiehen asuntoa. Senvuoksi tämä otti sen murhatun miehen taskusta.»

»Hyvä, Lestrade, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Teidän otaksumanne pysyvät koossa. Mutta jos ne pitävät paikkansa, niin on juttu lopussa. Toisaalta on petturi kuollut. Toisaalta ovat Bruce-Partington'in vedenalaisen suunnitelmat jo luultavasti mannermaalla. Mitä meidän on siinä tehtävä?»

»Toimittava, Sherlock — toimittava!» huudahti Mycroft hypähtäen seisomaan. »Kaikki minun vaistoni ovat tätä selitystä vastaan. Käytä kykyäsi! Mene rikospaikalle! Tapaa asianomaiset henkilöt! Älä jätä ainoatakaan kiveä kääntämättä! Koko urasi aikana ei sinulla milloinkaan ole ollut niin suurta mahdollisuutta palvella isänmaatasi.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi Holmes olkapäitään kohauttaen. »Tule, Watson! Ja te, Lestrade, voisitteko suoda meille seuraanne tunniksi tai pariksi? Me alamme tiedustelumme käymällä Aldgate'n asemalla. Hyvästi, Mycroft. Minä annan sinulle tietoja ennen iltaa, mutta ilmoitan sinulle edeltäpäin, että sinulla on sangen vähän toivomisen sijaa.»

* * * * *

Tuntia myöhemmin Holmes, Lestrade ja minä seisoimme maanalaisella radalla siinä kohdin, missä se sukeltaa tunnelista esiin aivan Aldgate'n aseman edustalla. Kohtelias, punakka, vanha herra edusti rautatieyhtiötä.

»Tässä makasi nuoren miehen ruumis», sanoi hän osoittaen paikkaa noin kolmen jalan päässä kiskoista. »Se ei ollut voinut pudota ylhäältä, sillä nämä kaikki ovat, kuten näette, sileitä valleja. Siksi se on voinut tulla ainoastaan junasta, ja sen junan, mikäli me voimme päästä jäljille, on täytynyt kulkea ohitse keskiyön tienoissa maanantaina.»

»Onko vaunut tutkittu, olisiko niissä mitään väkivallan merkkejä?»

»Mitään sellaisia merkkejä ei ole eikä mitään pilettiä ole löydetty.»

»Eikö mitään ilmoitusta avoinna olleesta ovesta?»

»Ei mitään.»

»Me olemme saaneet uusia todistuksia tänä aamuna», sanoi Lestrade. »Eräs matkustaja, joka sivuutti Aldgate'n vakinaisessa keskikaupungille kulkevassa junassa noin 11,40 maanantaiyönä, selittää kuulleensa raskaan mätkähdyksen aivan kuin joku ruumis olisi pudonnut radalle juuri ennenkuin juna saapui asemalle. Oli kuitenkin sankka sumu, ja mitään ei voitu nähdä. Hän ei tehnyt siitä silloin mitään ilmoitusta. No mutta, mikä herra Holmesia vaivaa?»

Ystäväni seisoi tuijottaen jännittynyt ilme kasvoillaan rautatiekiskoja siihen kohtaan, missä ne kääntyivät ulos tunnelista. Aldgate on yhtymispaikka ja siinä on verkkokudos vaihteista. Näihin olivat hänen innokkaat, kysyväiset silmänsä kiinnitetyt, ja minä näin hänen terävillä, vilkkailla kasvoillaan tuon huulien yhteenpuristumisen, tuon sierainten värähtelyn ja raskaiden pensasmaisten kulmakarvojen yhteenvetäytymisen, jonka tunsin niin hyvästi.»

»Vaihteet», hän mutisi, »vaihteet.»

»Mitä niistä? Mitä tarkoitat?»

»Otaksun, ettei tämäntapaisessa systeemissä ole paljon vaihteita?»

»Ei, niitä on sangen vähän.»

»Ja yksi mutka myöskin. Vaihteet ja mutka. Kautta Jupiterin, jospa olisikin vain niin.»

»Mitä se on, Holmes? Onko sinulla vihiä jostakin?»

»Ajatus — otaksuma, ei muuta. Mutta tosiaan käy juttu mielenkiintoisemmaksi. Ainoa laatuaan, aivan ainoa laatuaan, ja kuitenkin miksikä ei? En näe mitään merkkiä verenvuodosta radalla.»

»Tuskin on ollutkaan.»

»Mutta ymmärtääkseni oli haava melkoisen suuri.»

»Luu oli murskautunut, mutta mitään suurta ulkonaista vammaa ei ollut.»

»Ja kuitenkin olisi voinut odottaa jonkinverran verta. Olisiko minun mahdollista tarkastaa junaa, jossa se matkustaja oli, joka kuuli putoamisen aiheuttaman mätkähdyksen sumussa?»

»Pelkään, ettei käy päinsä, herra Holmes. Juna on nyt hajoitettu ja vaunut jaeltu uudelleen.»

»Voin vakuuttaa teille, herra Holmes», sanoi Lestrade, »että jokainen vaunu on huolellisesti tutkittu. Minä näin sen itse.»

Ystäväni silmiinpistävimpiä ominaisuuksia oli se, että hän oli kärsimätön ollessaan tekemisissä älyltään itseään hitaampien henkilöiden kanssa.

»Sangen todennäköistä», sanoi hän kääntyen poispäin. »Voi sattua, etteivät ne olleet niitä vaunuja, joita minä halusin tutkia. Watson, me olemme tehneet kaiken, mitä olemme voineet täällä. Me emme enää tarvitse vaivata teitä, herra Lestrade. Minä luulen, että tutkimustemme täytyy nyt viedä meidät Woolwich'iin.»

Lontoon sillalla kirjoitti Holmes sähkösanoman veljelleen ja ojensi sen minulle, ennenkuin lähetti sen. Se kuului näin:

»Näen jotakin valoa pimeydessä, mutta se voi sammua. Joka tapauksessa ole hyvä ja lähetä lähetin mukana odottamaan paluuta Baker-kadulle täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista tai kansainvälisistä asiamiehistä, joiden tiedetään oleskelevan Englannissa, sekä täydellinen osoite. — Sherlock.»

»Siitä pitäisi olla apua, Watson», huomautti hän, kuume istuuduimme Woolwich'in junaan. »Me olemme tosiaan kiitollisuuden velassa veli Mycroft’ille siitä, että hän on johdattanut meidät rikosjuttuun, joka lupaa tulla todella merkitseväksi.»

Hänen innokkaat kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä ja korkealle pingotettua tarmoa, joka osoitti minulle, että joku uusi ja ajatuksia herättävä asianhaara oli avannut eloisan ajatussarjan. Katso riippakorvaista ja luiruhäntäistä kettukoiraa sen maata loikoillessa koppinsa lähettyvillä ja vertaa sitä samaan koiraan sen juostessa silmät hehkuvina ja lihakset jännitettyinä jälkiä vainuten — sellainen muutos oli tapahtunut Holmesissa sitten aamun. Hän oli aivan toinen mies kuin tuo voimaton ja vetelehtivä olento, joka istui hiirenkarvaisessa yönutussa, joka vain muutama tunti sitten oli kierrellyt levottomasti sumun ympäröimää huonetta.

»Tässä on ainesta. Tässä on liikkumisalaa», sanoi hän. »Minä olin todella typerä, kun en ole ymmärtänyt sen mahdollisuuksia.»

»Vielä nytkin ovat ne minulle hämärät.»

»Loppu on minullekin hämärä, mutta minä olen saanut kiinni ajatuksen, joka voi johtaa meidät kauas. Miestä kohtasi kuolema muualla, ja hänen ruumiinsa oli vaunun katolla.»

»Katolla!»

»Merkillistä, eikö niin? Mutta ajattele tositapahtumia. On yhteensattuma, että se löydetään juuri siinä paikassa, missä juna kaareilee ja heiluu tullessaan käännekohtaan. Eikö siinä ole paikka, jossa voi edellyttää katolla olevan esineen putoavan? Käänne ei voisi vetää mitään esinettä junan sisältä. Joko putosi ruumis katolta tai on tapahtunut merkillinen yhteensattuma. Mutta ajattele nyt kysymystä verestä. Tietysti ei radalla tapahtunut mitään verenvuotoa, jos ruumis oli jo vuotanut verta muualla. Jokainen tosiasia itsessään herättää ajatuksia. Yhdessä niillä on moninkertainen voima.»

»Ja piletti myös todistaa samaa!» huudahdin minä.

»Aivan niin. Me emme osanneet selittää piletin puuttumista. Tämä selittäisi sen. Kaikki sopii yhteen.»

»Mutta otaksukaamme asianlaidan olevan näin. Olemme sittenkin yhtä kaukana hänen kuolemansa salaperäisen arvoituksen ratkaisusta. Se ei tosiaankaan käy yksinkertaisemmaksi, vaan yhä kummallisemmaksi.»

»Ehkä», sanoi Holmes miettiväisenä; »ehkä.» Hän vaipui hiljaiseen haaveiluun, jota kesti siihen saakka, kunnes hidaskulkuinen juna viimein ajoi Woolwich'in asemalle. Siellä hän huusi ajurin ja veti Mycroft'in paperin taskustaan.

»Meidän on tehtävä kokonainen kierros iltakäyntejä», sanoi hän. »Luullakseni vaatii herra James Walter ensiksi meidän huomiotamme.»

Tuon kuuluisan virkamiehen talo oli hieno huvila, jonka vihreät nurmikentät ulottuivat alas Thamesein asti. Kun tulimme sinne, oli sumu hälvenemässä ja heikko, välitön auringonvalo tunkeutui sen lävitse. Isännöitsijä tuli avaamaan soitettuamme.

»Herra James, herra!» sanoi hän juhlallisen näköisenä. »Herra James kuoli tänä aamuna.»

»Herranen aika!» huusi Holmes hämmästyksissään. »Kuinka hän kuoli?»

»Kenties haluaisitte astua sisälle, herra, ja tavata hänen veljensä, eversti Valentinen?»

»Kyllä, meidän on paras tehdä siten.»

Meidät johdettiin hämärästi valaistuun vierashuoneeseen, jossa seuraamme hetkistä myöhemmin liittyi muuan sangen pitkä, siro, vaaleapartainen, viidenkymmenen ikäinen mies, kuolleen tiedemiehen nuorempi veli. Hänen hurjat silmänsä, kirjavat poskensa ja kampaamaton tukkansa puhuivat kaikki äkkinäisestä iskusta, joka oli sattunut perheelle. Hän tuskin saattoi selvästi puhua siitä.

»Se oli tämä kamala häväistysjuttu», sanoi hän. »Veljeni, herra James, oli mies, joka oli sangen arka kunniastaan, eikä hän voinut elää yli sellaisen jutun. Se mursi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä oman virkakuntansa voimasta, ja tämä oli musertava isku.»

»Me toivoimme, että hän olisi voinut antaa muutamia tietoja, jotka olisivat voineet auttaa meitä selvittämään juttua.»

»Minä vakuutan teille, että kaikki oli hänelle yhtä suuri salaisuus kuin teille ja meille kaikille. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa poliisin käytettäviksi. Luonnollisesti ei hän epäillyt Cadogan West'in syyllisyyttä. Mutta kaikki muu oli käsittämätöntä.»

»Ettekö voi tuoda mitään uutta valoa juttuun?»

»Minä en itse tiedä mitään muuta kuin mitä olen lukenut tai kuullut. Minä en mitenkään halua olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta tällä hetkellä me olemme sangen järkytettyjä, ja minun täytyy pyytää teitä jouduttamaan tätä haastattelua loppuun.»