Part 6

»Te järjestitte viime vuonna erään minun vuokralaiseni asian» — sanoi hän — »herra Fairdale Hobbes’in.»

»Ah, niin kyllä — yksinkertainen juttu.»

»Mutta hän ei lakannut koskaan puhumasta siitä — teidän hyvyydestänne, herra, ja siitä tavasta, jolla toitte valoa pimeyteen. Muistin hänen sanansa ollessani itse epäilyksien ja tuskan vallassa. Tiedän teidän voivan, jos vain tahtoisitte.»

Holmes oli altis imartelulle ja myöskin, tehdäkseni hänelle oikeutta, taipuvainen hyvyytensä vuoksi. Nuo kaksi voimaa saivat hänet laskemaan pois kädestään liimasiveltimensä alistuvasti huoahtaen ja työntämään syrjään tuolinsa.

»Hyvä, hyvä, rouva Warren, antakaa meidän kuulla siis asiastanne. Sallittehan kuitenkin minun tupakoida? Kiitos Watson — tulitikut! Teitä huolestuttaa ymmärtääkseni se seikka, että uusi vuokralaisenne pysyttelee huoneissaan ettekä voi nähdä häntä. No, herranen aika, rouva Warren, jos minä olisin vuokralaisenne, ette usein näkisi minua viikkokausiin.»

»Epäilemättä, herra; mutta tämä on erilaista. Se peloittaa minua, herra Holmes. Minä en voi nukkua pelosta. Kuulen hänen nopeat askeleensa milloin sieltä, milloin täältä, enkä kuitenkaan saa milloinkaan nähdä hänestä edes vilahdustakaan — siinä enemmän kuin voin kestää. Mieheni on yhtä hermostunut siitä kuin minäkin, mutta hän on ulkona töissään koko päivän, jotavastoin minä en saa siltä mitään rauhaa. Miksi hän piileskelee? Mitä hän on tehnyt? Lukuunottamatta tyttöä olen aivan yksin hänen kanssaan talossa, ja se on enemmän kuin voin kestää.»

Holmes kumartui ja laski pitkät, ohuet sormensa naisen olalle. Hänellä, oli miltei hypnoottinen voima lohduttaa, kun hän tahtoi. Pelokas ilme katosi naisen silmistä, ja hänen kiihtyneet kasvonsa tasaantuivat tavalliseen jokapäiväisyyteensä. Hän istuutui Holmesin osoittamalle tuolille.

»Jos minä ryhdyn asiaan, tulee minun tietää kaikki yksityiskohdat», sanoi Holmes. »Ottakaa miettimisaikaa. Pieninkin seikka voi olla kaikkein tärkein. Sanotte miehen tulleen kymmenen päivää sitten ja maksaneen kahden viikon vuokran täysihoidosta?»

»Hän kysyi huoneiden hintaa, herra. Sanoin viisikymmentä shillingiä viikossa. Siellä on pieni arkihuone ja makuuhuone, talon yläkerrassa.»

»No niin?»

»Hän sanoi: 'Maksan teille viisi puntaa viikossa, jos voin saada ne omilla ehdoillani.' Minä olen köyhä nainen, herra, ja mieheni ansaitsee niukasti ja raha on minulle suuriarvoista. Hän otti esiin kymmenen punnan setelin ja ojensi sen minulle heti paikalla. 'Voitte saada saman summan joka kahden viikon päästä pitkän ajan, jos täytätte ehdot', sanoi hän. 'Ellette, niin en tahdo olla enää tekemisissä kanssanne.'»

»Mitkä olivat ehdot?»

»No niin, herra, ne olivat sellaiset, että hänen piti saada talon avain. Se oli kaikki, niinkuin olla piti. Vuokralaisella on usein avain. Myöskin, että hänet tuli jättää kokonaan rauhaan, ettei häntä milloinkaan, millään syyllä, saanut häiritä.»

»Varmaankaan ei siinä ollut mitään ihmeellistä?»

»Aivan oikein, ei. Mutta tämä on aivan järjetöntä. Hän on ollut siellä kymmenen päivää eikä mieheni enkä minä eikä tyttö, emme kukaan ole kertaakaan nähneet häntä. Me saatamme kuulla hänen nopeat askeleensa edes ja takaisin, edes ja takaisin, yöt, aamut ja keskipäivät; mutta paitsi tuona ensimmäisenä yönä ei hän ole kertaakaan poistunut talosta.»

»Oh, hän poistui siis talosta ensimmäisenä yönä, niinkö?»

»Niin ja palasi sangen myöhään — sen jälkeen kuin jo kaikki olimme menneet nukkumaan. Hän sanoi minulle vuokrattuaan huoneet tekevänsä siten ja pyysi, etten salpaisi ovea. Kuulin hänen nousevan portaita keskiyön jälkeen.»

»Entä hänen ateriansa?»

»Hänen nimenomainen määräyksensä oli, että me aina hänen soittaessaan jättäisimme hänen ateriansa tuolille hänen ovensa ulkopuolelle. Sitten hän soittaisi taas syötyään, ja me otamme sen pois samalta tuolilta. Jos hän haluaa jotakin muuta, painaa hän sen paperilapulle ja jättää sen tarjottimelle.»

»Painaako!»

»Niin, herra; painaa lyijykynällä. Juuri painaa. Tässä yksi lappunen, jonka toin näyttääkseni teille. — SAIPPUAA. Tässä toinen — TULITIKKU. Tässä eräs, jonka hän jätti ensimmäisenä aamuna — DAILY GAZETTE. Minä vien sen lehden hänen aamiaisensa kera joka aamu.»

»Hyvä Jumala, Watson!» sanoi Holmes tuijottaen sangen uteliaana paperipalasia, jotka emäntä oli ojentanut hänelle, »tämä on tosiaan hieman tavatonta. Sulkeutumisen voin ymmärtää; mutta miksi jäljentää painokirjaimia. Se on kömpelö toimitus. Miksi hän ei kirjoita? Mihin se viittaa, Watson?»

»Siihen, että hän haluaa pitää salassa käsialansa.»

»Mutta miksi? Mitä se hänelle voi merkitä, jos tämä emäntä saisi sanan hänen käsialallaan. Kuitenkin, voihan olla, kuten sanot. Sitten vielä, miksi tuollaisia lakoonisia sanoja?»

»En voi käsittää.»

»Se avaa ilahduttavan alan älylliselle mietiskelylle. Sanat on kirjoitettu leveäkärkisellä, sinipunervaan vivahtavalla, tavallisen mallisella lyijykynällä. Huomaat, että paperi on repäisty pois tästä sivusta sen jälkeen kuin painaminen on suoritettu, joten 'S' SAIPPUA-sanasta on osaksi hävinnyt. Se herättää ajatuksia, Watson, eikö niin?»

»Varovaisuudestako?»

»Aivan niin. Siinä oli nähtävästi joku merkki, joku peukalonjälki, jotakin, joka olisi voinut ilmaista jotakin kirjoittajasta. Nyt, rouva Warren, te sanotte miehen olleen keskikokoisen, tumman ja parrakkaan. Minkä ikäinen hän voisi olla?»

»Nuorenpuoleinen herra, — ei yli kolmeakymmentä»

»Hyvä, voitteko antaa minulle vielä joitakin tietoja?»

»Hän puhui hyvää englanninkieltä, herra, ja kuitenkin minä luulin häntä muukalaiseksi hänen ääntämisensä perusteella.»

»Ja hän oli hyvin puettu?»

»Sangen keikailevasti herra — täydellinen herra. Tummat vaatteet — ei mitään silmiinpistävää.»

»Eikö hän maininnut mitään nimeä?»

»Ei, herra.»

»Eikö hän ole saanut kirjeitä, eikö ole käynyt vieraita?»

»Ei kumpaakaan.»

»Mutta varmaankin te tai tyttö käytte aamuisin hänen huoneessaan?»

»Ei, herra. Hän pitää kokonaan huolen itsestään.»

»Hyvänen aika. Se on tosiaan merkillistä. Mitä sanotte hänen tavaroistaan?»

»Hänellä oli muassaan yksi suuri ruskea laukku, — eikä mitään muuta?»

»No hyvä, meillä ei näytä olevan paljon aineistoa apunamme. Sanotteko, ettei mitään ole tullut ulos tuosta huoneesta — ei kerrassaan mitään?»

Emäntä veti laukustaan kuoren ja pudisti siitä pöydälle kaksi palanutta tulitikkua ja savukkeen pätkän.

»Ne olivat hänen tarjottimellaan tänä aamuna. Minä toin ne, koska olen kuullut teidän lukevan suuria asioita pienistä.»

Holmes kohautti olkapäitään.

»Tässä ei ole mitään», sanoi hän. »Tulitikut on tietysti käytetty sytyttämään savukkeita. Sen näkee palaneen pään lyhyydestä. Puolet tulitikusta kuluu, kun sytytetään piippua tai sikaarin. Mutta hyvänen aika! Tämä savukkeen pätkä on tosiaan merkillinen. Herralla oli parta ja viikset, sanotte?»

»Niin, herra.»

»Sitä minä en käsitä. Minä väittäisin, että ainoastaan sileäksi ajeltu mies on voinut polttaa tämän. Vieläpä sinunkin vaatimattomat viiksesi, Watson, olisivat kärventyneet.»

»Imuke kenties?» ehdotin minä.

»Ei, ei, pää on painunut litteäksi. Otaksun, ettei huoneissanne voinut olla kahta ihmistä, rouva, Warren?»

»Ei, herra. Hän syö niin vähän, että minä usein ihmettelen, miten sellainen määrä voi pitää hengissä yhtäkään.»

»No niin, luullakseni meidän on odotettava lisää aineistoa. Loppujen lopuksi ei teillä ole mitään valittamisen syytä. Te olette saanut vuokranne, eikä hän ole vaivaloinen vuokralainen, vaikka hän on tosiaan harvinainen. Hän maksaa teille hyvin, ja jos häntä haluttaa piileskellä, ei se oikeastaan kuulu teihin. Meillä ei ole mitään aihetta tunkeutua hänen yksinäisyyteensä, ennenkuin meillä on jotakin syytä luulla rikoksen olevan siihen syynä. Minä olen ottanut asian huolekseni enkä jätä sitä näkyvistäni. Ilmoittakaa minulle, jos sattuu jotakin uutta, ja luottakaa apuuni, jos sitä tarvittaisiin.»

»Tässä jutussa on kieltämättä muutamia mielenkiintoisia kohtia, Watson», huomautti Holmes emännän lähdettyä luotamme. »Voihan siinä olla, tietenkin, pikkumaista, yksilöllistä liioittelua; tai voihan siinä olla sangen paljon syvempää kuin pinnalla näkyy. Ensimmäinen ihmeellinen seikka on se ilmeinen mahdollisuus, että henkilö, joka nyt oleskelee huoneissa, on aivan toinen kuin se, joka vuokrasi ne.»

»Miksi luulisit niin?»

»No niin, lukuunottamatta tätä savukkeen pätkää, oli huomiota herättävää se, että vuokralainen meni yhden ainoan kerran ulos heti vuokrattuaan huoneet, eikö niin? Hän tuli takaisin — tai joku tuli takaisin — kun kaikki todistajat olivat pois tieltä. Meillä ei ole mitään todistusta siitä, että henkilö, joka tuli takaisin, oli sama, joka meni ulos. Sitten lisäksi mies, joka vuokrasi huoneet, puhui hyvin englantia. Tämä toinen kuitenkin kirjoittaa 'tulitikku', kun pitäisi olla 'tulitikkuja'. Voin kuvitella, että sana otettiin jostakin sanakirjasta, jossa se oli yksikössä, mutta ei monikossa. Tuo lakooninen tyyli voi olla salaamassa englanninkielen taidon puutetta. Niin, Watson, on olemassa hyviä syitä epäillä, että on tapahtunut vuokralaisten vaihto.»

»Mutta missä mahdollisessa tarkoituksessa?»

»Ah, siinähän onkin probleemimme. On olemassa eräs erittäin selvä keino saada tietoja.» Hän otti alas suuren kirjan, johon hän joka päivä kiinnitti Lontoon eri sanomalehdistä leikatut sekalaisten ilmoitusten sarekkeet. »Herranen aika!» sanoi hän selaillen sivuja, »mikä voihkina — huuto- ja määkimiskuoro! Mikä sekasotku erilaisia tapahtumia! Mutta varmasti mitä arvokkain metsästysalue harvinaisuuksien tutkijalle! Tämä henkilö on yksin eikä häntä voi lähestyä kirjeellä rikkomatta tuota ehdotonta salaisuutta, jota halutaan. Kuinka voi mikään uutinen tai sanoma saapua hänelle ulkoapäin? Ilmeisesti sanomalehti-ilmoituksen välityksellä. Ei näy olevan muuta keinoa, ja onneksi saamme rajoittua ainoastaan yhteen lehteen. Tässä ovat otteet viimeisen kahden viikon Daily Gazette'sta. 'Nainen, jolla oli musta nahkakaulus Prinssin luistinradalla' — sen voimme sivuuttaa. 'Varmaankaan ei Jimmy tahdo murtaa äitinsä sydäntä' — se ei näytä kuuluvan tähän. 'Jos se nainen, joka pyörtyi Brixton'in raitiovaunussa' — se ei kiinnitä mieltäni. 'Joka päivä minun sydämeni halajaa’. — Määkimistä, lohdutonta määkimistä! Ah, tämä on hiukan mahdollisempaa- Kuuntele tätä: 'Ole kärsivällinen. Olen keksivä jonkun varman keskustelukeinon. Sillävälin tämä palsta. — G'. Se on kaksi päivää sen jälkeen kuin rouva Warrenin vuokralainen oli saapunut. Se kuuluu hyväksyttävältä, eikö niin? Tuo salaperäinen henkilö ymmärsi englanninkieltä, vaikka ei osannutkaan kirjoittaa sitä. Katsokaamme, voimmeko päästä uudelleen jäljille. Kyllä, tässä olemme — kolme päivää myöhemmin. 'Teen parastaikaa menestyksellä järjestelyjäni. Kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Pilvet haihtuvat. — G.' Ei mitään viikkokauteen senjälkeen. Sitten seuraa jotakin määrätympää. 'Polku selvenee. Jos onnistun, niin annan viestejä, muista sovittu merkki — 1A; 2B ja 2d. Saat kuulla pian lisää — G'. Se oli eilisessä lehdessä, eikä tämänpäiväisessä ole mitään. Se on sangen lähellä rouva Warrenin vuokralaista. Jos odotamme hiukan, Watson, en epäile asian käyvän ymmärrettävämmäksi.»

Niin kävikin, sillä seuraavana aamuna tapasin ystäväni takkamatolla seisomassa selkä tulta vasten, täydellistä tyytyväisyyttä ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Kuinka on tämän laita, Watson?» hän huudahti ottaen sanomalehden pöydältä. »'Korkea punainen talo, jossa on valkoiset kivirakennukset päädyssä. Kolmas kerros. Toinen akkuna vasemmalta. Hämärän jälkeen — G'. Se on kyllin selvää. Luullakseni on meidän aamiaisen jälkeen hiukan tutustuttava rouva Warren'in naapuristoon. Ah, rouva Warren! Mitä uutisia tuotte meille tänä aamuna?»

Vieraamme oli äkkiä syöksähtänyt huoneeseen erittäin tarmokkaasti, mikä todisti jostakin uudesta tärkeästä käänteestä.

»Se on poliisijuttu, herra Holmes!» hän huudahti. »Minä en siedä enempää! Hän saa pötkiä tiehensä tavaroineen. Olisin mennyt suoraa päätä hänen luokseen sanomaan sen, mutta arvelin olevan kohtuullista teitä kohtaan kuulla ensin teidän mielipiteenne. Mutta kärsivällisyyteni on lopussa, ja kun tullaan niin pitkälle, että lyödään minun vanhaa miestäni —.»

»Onko herra Warrenia lyöty?»

»Joka tapauksessa pidelty pahoin.»

»Mutta kuka piteli häntä pahoin?»

»Ah! Senpä haluaisimme tietää. Se tapahtui tänä aamuna. Herra Warren on työnvalvojana Morton ja Waylight’in luona Tottenham Court Road'issa. Hänen täytyy lähteä kotoaan ennen seitsemää. No niin, tänä aamuna hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun kaksi miestä tuli hänen kimppuunsa takaapäin, heitti jonkun vaatteen hänen päänsä ylitse ja viskasi hänet myttynä vaunuihin, jotka olivat rakennuksen sivulla. He kuljettivat häntä tunnin ajan ja avasivat sitten oven ja työnsivät hänet ulos. Hän makasi ajotiellä niin ymmällä, ettei huomannut, mihin vaunut joutuivat. Kömpiessään ylös hän huomasi olevansa Hampstead Heath'illä; sitten hän astui raitiovaunuun ajaakseen kotiin, ja sinne hän nyt jäi makaamaan sohvalle minun lähtiessäni suoraa päätä kertomaan teille, mitä oli tapahtunut.»

»Erittäin mielenkiintoista», sanoi Holmes. »Huomasiko hän, miltä nämä miehet näyttivät — tai kuuliko hän heidän puhuvan?»

»Ei; hän on aivan sekaisin. Hän tuskin tietää muuta kuin että hänet nostettiin ylös kuin taikavoimalla ja pudotettiin samalla tavalla. Heitä oli ainakin kaksi ja mahdollisesti kolme.»

»Ja te yhdistätte tämän hätyytyksen vuokralaiseenne?»

»No niin, me olemme asuneet siellä viisitoista vuotta, eikä milloinkaan ennen ole tapahtunut mitään sellaista. Minä olen saanut hänestä kylliksi. Raha ei merkitse mitään. Minä tahdon hänet ulos talostani, ennenkuin päivä on joutunut iltaan.»

»Odottakaapa hiukan, rouva Warren. Älkää hätäilkö. Minä alan luulla, että tämä juttu on paljon tärkeämpi kuin miltä se ensinäkemältä näytti. On selvää nyt, että joku vaara uhkaa vuokralaistanne. On samoin selvää, että hänen vihollisensa, jotka olivat väijymässä häntä ovenne lähellä, erehdyksessä luulivat miestänne häneksi sumuisessa aamuvalaistuksessa. Huomattuaan erehdyksensä he vapauttivat hänet. Mitä he olisivat tehneet, elleivät olisi erehtyneet, sen voimme vain arvata.»

»No, mitä minun on tekeminen, herra Holmes?»

»Minulla on suuri halu nähdä tämä teidän vuokralaisenne, rouva Warren.»

»Minä en näe keinoa, millä tämä olisi toteutettavissa, ellette murra ovea. Kuulen hänen aina avaavan sen mennessäni alas portaita, kun olen vienyt tarjottimen.»

»Hänen on otettava tarjotin sisään. Varmasti voisimme piiloutua ja nähdä hänen tekevän sen.»

Emäntä mietti hetkisen.

»Hyvä, herra, siinä on ullakkohuone vastapäätä. Minä voisin asettaa sinne kuvastimen, ja jos te olisitte oven takana —»

»Oivallista!» sanoi Holmes. »Milloin hän syö väliaamiaisen?»

»Kello yhden ajoissa, herra.»

»Silloin tri Watson ja minä tulemme ajoissa sinne. Toistaiseksi, rouva Warren, hyvästi.»

Kello puoli yksi me olimme rouva Warrenin talon portailla. Talo oli korkea, hoikka, keltainen, tiilirakennus Great Orme Street’illä, joka on kapea kulkuväylä luoteeseen British Museum’ista. Sijaiten lähellä kadun kulmaa on sieltä näköala alas Howe-kadulle ja sen komeampiin taloihin. Holmes osoitti nauraen yhtä näistä, huoneistoriviä, joka pisti esiin niin, ettei se voinut jäädä huomaamatta.

»Katsos, Watson!» sanoi hän. »Korkea, punainen, kivireunuksilla varustettu talo. Siinä on aivan oikein merkkiaseina. Kun tunnemme paikan ja sovitut merkit, on tehtävämme varmasti yksinkertainen. Tuossa akkunassa on kortti »vuokrattavana». Se on ilmeisesti tyhjä asunto, johon irtolaisella on pääsy. No, rouva Warren, mitä nyt?»

»Minulla on kaikki valmiina teitä varten. Jos tahdotte kumpikin tulla ylös ja jättää kenkänne alas portaille, niin päästän teidät sinne nyt.»

Se oli oivallinen piilopaikka, jonka hän oli järjestänyt. Kuvastin oli asetettu niin, että me, istuessamme pimeässä, saatoimme sangen selvästi nähdä vastakkaisen oven. Olimme tuskin istuutuneet sinne ja rouva Warren jättänyt meidät, kun kaukainen kilinä ilmoitti salaperäisen naapurimme soittaneen. Heti paikalla ilmestyi emäntä tarjottimineen, laski sen suljetun oven vieressä olevalle tuolille, ja sitten astuen raskaasti lähti pois. Kyykistyneinä oven nurkkaukseen me pidimme silmällä kuvastinta. Äkkiä, kun emännän askeleet häipyivät pois, kuului kiertyvän avaimen narina, oven ripa kääntyi, ja kaksi laihaa kättä pisti nopeasti ulos ja nosti tarjottimen tuolilta. Hetkeä myöhemmin se pantiin nopeasti takaisin ja minä näin vilahduksen tummista, kauniista, säikähtyneistä kasvoista, jotka kurkistivat ullakkohuoneen ahtaasta aukosta. Sitten ovi läiskähti kiinni, avain kääntyi vielä kerran, ja kaikki oli hiljaista. Holmes nykäisi minua hihasta, ja me hiivimme hiljaa alas portaita.

»Minä tulen takaisin illalla», sanoi hän odottavalle emännälle. »Luulen, Watson, meidän voivan keskustella tästä asiasta paremmin kotonamme.»

»Minun otaksumani oli, kuten näet, oikea», sanoi hän puhuen nojatuolinsa syvyyksistä. »Vuokralaiset ovat vaihtuneet. Minä en osannut otaksua löytäväni naista, ja vielä lisäksi sangen epätavallista naista, Watson.»

»Hän näki meidät.»

»Hän näki jotakin, joka häntä säikähdytti. Se on varmaa.

Tapahtumain yleinen kulku on aivan selvä, eikö niin? Eräs aviopari etsii pakopaikkaa Lontoosta päästäkseen hirveästä ja läheisestä vaarasta. Tuon vaaran suuruuden osoittaa heidän varovaisuustoimenpiteidensä perinpohjaisuus. Mies, jolla on joku tehtävä suoritettavanaan, haluaa pitää naisen ehdottomassa turvassa tehdessään tekonsa. Se ei ole helppo probleemi, mutta hän ratkaisi sen omituisella tavalla ja niin pontevasti, ettei hänen läsnäolostaan tiennyt edes emäntä, joka tuo hänelle ruokaa. Painetut sanomat, kuten nyt on ilmeistä, olivat estämässä hänen sukupuolensa ilmitulemista hänen käsialastaan. Mies ei voi lähestyä naista, ellei tahdo johtaa heidän vihamiehiänsä hänen luokseen. Kun mies nyt ei voi olla suoranaisessa yhteydessä naisen kanssa, turvautuu hän sanomalehden sekalaisten ilmoitusten palstaan. Sikäli on kaikki selvää.»

»Mutta mitä on sen pohjalla?»

»Ah niin, Watson — kovin käytännöllinen kuten aina! Mitä on sen kaiken pohjalla? Rouva Warren'in outo juttu laajenee hiukan ja saa sitä enemmän pahaa ennustavaa luonnetta, kuta pitemmälle pääsemme. Niin paljon voimme sanoa: tämä ei ole tavallinen pako rakkauden vuoksi. Sinä näit naisen kasvot, kun hän aavisti vaaraa. Me olemme myös kuulleet hyökkäyksestä talon isännän kimppuun, mikä epäilemättä tarkoitti vuokralaista, ja nämä hälytykset ja epätoivoinen salaisuuden säilyttämisen tarve osoittavat tässä olevan kyseessä elämän ja kuoleman. Hyökkäys herra Warren'in kimppuun edelleen osoittaa, että viholliset, keitä he lienevätkin, eivät itsekään ole tietoisia naisasukkaan asettumisesta miesasukkaan sijaan. Se on sangen merkillistä ja sekavaa, Watson.»

»Minkä vuoksi sinä syventyisit siihen enemmän? Mitä sinä siitä hyödyt?»

»Mitäkö? Se on taidetta taiteen itsensä vuoksi. Otaksun sinun, suorittaessasi tohtorin tutkintoa tutkineen taudintapauksia ajattelematta ensinkään palkkiota?»

»Opikseni, Holmes.»

»Oppiaika ei milloinkaan pääty, Watson. Se on luentosarja, jossa paras on viimeisenä. Tämä on opettavainen juttu. Siihen ei sisälly rahaa eikä mainetta, ja kuitenkin tahtoisin selvittää sen. Hämärän tullen pitäisi meidän olla askelta edempänä tutkimuksessamme.»

Palatessamme rouva Warrenin huoneisiin oli Lontoon talvi-illan hämäryys saennut harmaaksi verhoksi, kuolleeksi värin yksitoikkoisuudeksi, jonka vain akkunoitten räikeän keltaiset ruudut ja kaasulamppujen tahraiset sädekehät rikkoivat. Meidän tirkistellessämme vuokratalon pimentyneestä arkihuoneesta häämöitti hämärän lävitse korkealta uusi himmeä valo.

»Joku liikkuu tuossa huoneessa», sanoi Holmes kuiskaten, laihat ja innokkaat kasvot työntyneinä eteenpäin akkunaruutua kohti. »Tosiaan, minä voin nähdä miehen varjon. Tuossa hän taas on! Hänellä on kynttilä kädessään. Nyt hän tirkistelee toiselle puolelle. Hän tahtoo saada varmuuden siitä, onko nainen tähystämässä. Nyt alkaa mies antaa merkkejä. Ota sinä, Watson, myös vastaan sanoma, jotta voisimme verrata. Yksinäinen merkki, se on 'A' varmasti. Entä sitten? Kuinka monta laskit? Kaksikymmentä. Niin minäkin. Sen pitää merkitä 'T:tä'. AT — se on kyllin ymmärrettävää! Toinen 'T'. Varmaankin tämä on toisen sanan alku. No sitten — TENTA. Ehdoton pysähdys. Siinä ei voi olla kaikki, Watson? 'ATTENTA' ei merkitse mitään. Eikä se ole parempi, jos sen selittää kolmeksi sanaksi — 'AT . TEN . TA', elleivät 'T.A.' ole jonkun henkilön alkukirjaimet. Nyt se taas on käynnissä. Mitä se on? ATTE — no, se on taas sama sanoma. Merkillistä, Watson, sangen merkillistä! Nyt hän tekee merkkejä vielä kerran! AT — no kas, hän kertaa sen kolmannen kerran. 'ATTENTA' kolme kertaa! Kuinka usein hän aikoo kerrata sen? Ei, nyt se näyttää loppuvan. Hän on vetäytynyt pois akkunasta. Mitä siitä arvelet, Watson?»

»Salasanoina, Holmes.»

Toverini naurahti äkkiä ymmärtäväisesti. »Ei sentään erittäin hämärää salakirjoitusta, Watson», sanoi hän. »No niin, tietysti, se on italiankieltä. 'A' tarkoittaa, että se on osoitettu naiselle. 'Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!' Miten se olisi, Watson?»

»Luulen sinun keksineen sen.»

»Ei ole epäilystäkään siitä. Se on erittäin tärkeä sanoma, kolmasti kerrattu tehdäkseen sen vielä tärkeämmäksi. Mutta mitä pitää varoa? Odotapa hetkinen, hän tulee vielä kerran akkunan luo.»

Taaskin näimme ryömivän miehen hämärän varjon ja pienen liekin leimahduksen akkunasta merkkien uudistuessa. Ne tulivat nopeammin kuin ennen — niin nopeasti, että oli vaikea seurata niitä.

»'PERICOLO' — 'Pericolo' — Aha, mitä se on Watson? Vaara, eikö niin? Niin, kautta Jupiterin, se on vaaran merkki. Nyt se taas uudistuu! 'PERI'. Hohoo, mitä ihmettä —»

Valo oli äkkiä sammunut, akkunasta oli kadonnut tuo loistava neliö ja kolmas kerros muodosti pimeän vyön läpi koko komean rakennuksen, jossa oli loistavat akkunajonot. Tuo viimeinen varoitushuuto oli äkkiä katkaistu. Kuinka ja kuka sen oli katkaissut? Sama ajatus johtui silmänräpäyksessä meidän molempien mieleen. Holmes hypähti seisoalleen kyyristyneestä asennosta akkunan luota.

»Tämä on vakavaa, Watson», huudahti hän. »Tuolla tapahtuu jotakin pirullista! Miksi katkesi sanoma sillä tavoin? Minä asettaisin Scotland Yard'in kosketukseen tämän jutun kanssa, — ja kuitenkin on meille liian tärkeätä olla täällä, voidaksemme lähteä pois.»

»Menenkö kutsumaan poliisia?»

»Meidän täytyy määritellä asema hieman tarkemmin. Sen voisi tulkita viattomammin. Tule, Watson, menkäämme kadun poikki katsomaan, mitä itse voimme tehdä.»

TOINEN OSA.

Kävellessämme nopeasti alas Howe-katua katsahdin taakseni rakennusta, josta poistuimme. Siinä, yläakkunasta, häämöittivät pään, naisen pään, ääriviivat, ja minä saatoin nähdä sen tuijottavan tiukasti, jäykästi ulos yöhön, odottaen henkeä pidättäen keskeytetyn sanoman uudistumista. Howe-kadun talon edessä seisoi kaulahuiviin ja päällysviittaan verhoutunut mies nojaten käsipuita vasten. Hän säpsähti eteisen valon langetessa kasvoillemme.

»Holmes!» hän huudahti.

»No kas, Gregson!» sanoi toverini puristaessaan Scotland Yard'in salapoliisin kättä. »Matka päättyy rakastavien kohtaamiseen. Mikä teidät tuo tänne?»

»Samat syyt kuin teidätkin, luullakseni», sanoi Gregson. »Kuinka te pääsitte sen perille, sitä en voi käsittää.»

»Eri johtolangat, mutta johtaen samaan solmuun. Minä olen ottanut vastaan merkit.»

»Merkit?»

»Niin, tuosta akkunasta. Ne katkesivat kesken. Me tulimme tänne nähdäksemme syyn. Mutta koska huomaan asian olevan teidän käsissänne, en näe mitään syytä jatkaa työtäni.»

»Odottakaapa hetkinen!» huudahti Gregson innokkaasti. »Tahdon olla teille rehellinen, herra Holmes, ja tunnustaa, että en milloinkaan ole tutkinut mitään rikosjuttua, jossa en olisi tuntenut olevani voimakkaampi saadessani teidät rinnalleni. Tähän asuntoon vie vain yksi ovi, joten hän on varmassa tallessa.»

»Kuka hän on?»