Part 24

Mummo käveli niin nopeasti häneen päin, että melkein juoksi. Dids seurasi häntä hirveästi hämillään ja häveten mummon vuoksi. Mitä tuollainen hieno, kuuluisa mies kuin tohtori Levering ajattelisikaan heistä, kun he tunkeutuivat tällä tavalla hänen luokseen? Ja mummo oli niin vanha ja vaatimattomasti puettu, ja päässään hänellä oli muuan hirveimmistä hatuistaan. Dids katui, että oli lainkaan lähtenyt mukaan, ja toivoi voivansa erota mummosta, niin ettei hänen tarvitsisi ottaa osaa siihen kiusalliseen kohtaukseen, joka oli tulossa.

Kun tohtori näki mummon tulevan luokseen, kääntyi hän, ja kun mummo oli lähempänä, kohotti hän hieman hattuaan valkoiselta tukaltaan, näyttäen hämmästyneeltä ja Didsin mielestä, melko vastahakoiselta ja ylpeältä.

Mummo ei aloittanut millään kohteliaisuudella, kuten sanomalla "Hyvää iltaa" tai "Suokaa anteeksi", vaan kysyi suoraa päätä hyvin hiljaisella äänellä kuin olisi pahasti hengästynyt: "Onko totta, että te tunsitte mieheni? Että tunsitte John Bascombin?"

Tohtori Leveringin kasvot muuttuivat, niin että hän oli ihan eri henkilön näköinen. Hän otti hatun päästään, ojensi kätensä mummolle ja sanoi samalla urkumaisella äänellä, joka oli kajahdellut Didsin mielessä koko päivän: "Onko tämä John Bascombin leski? Tätä naistako John Bascomb rakasti?"

Ja silloin, juuri niinkuin Dids oli pelännyt, mummo alkoi itkeä, vieläpä niin kovasti, ettei kyennyt puhumaan, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, mutta hän ei peittänyt kasvoja käsillään. Hän ei kääntänyt silmiään tohtori Leveringin kasvoista. Dids oli iloissaan siitä, että he olivat niin kaukana pimeässä, missä kukaan ei voinut heitä nähdä. Hän tunsi olevansa hirveästi järkytetty, kun mummo itki noin, hänen voimatta pyytää, että hän piilottaisi näkyvistä kyynelten kostuttamat kasvonsa, joita nyyhkytykset vääristivät. Mummo koetti nyt puhua, mutta Dids ei saanut selville hänen puheestaan muuta kuin että hän katkonaisesti toisteli yhä samaa: "Te tunsitte Johnin. Te tunsitte siis Johnin. Siitä on kulunut pitkä... niin kovin pitkä aika... kun olen puhutellut henkilöä, joka on tuntenut Johnin."

Tohtori Levering puristi nyt mummon kättä molemmin käsin. Hänkin koetti lausua jotakin, mutta vaikka hän ei itkenytkään, vapisi hänenkin äänensä. Dids kuuli hänen sanovan: "Te siis olette John Bascombin leski", ja vetävän syvään henkeään. Sitten hän jatkoi: "Minä olen muistissani seurustellut hänen kanssaan koko tämän päivän, koska näin hänen henkensä katsovan minuun hänen pojantyttärensä silmistä..." Hän ojensi kätensä vetääkseen Didsin lähemmäksi. "Minä ajattelin hänen syvää kirkasta katsettaan. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä sen vielä elävän uudessa ihmisolennossa."

Hän kääntyi takaisin mummon puoleen, joka kömpelösti pyyhki kyyneliä silmistään, jotta voisi katsoa tohtoriin. "Juuri silloin, kun tulitte minua kohti, ajattelin häntä taas ja kyselin itseltäni, olinko elänyt niin, etten pelkäisi nyt katsoa vielä kerran John Bascombia silmiin."

Ikäänkuin hänen sanansa olisivat suorastaan lyöneet, rouva Bascomb päästi voihkaisun, niin, että Didsin sydän säpsähti. "Ei... ah, ei! Voi tätä kurjuutta!" huusi hän ojentaen kätensä kuin puolustaakseen itseään.

Dids oli pelästynyt. Mummo näytti niin omituiselta. Tuntui mahdottomalta, että tuo voi olla hänen oma rauhallinen mummonsa — tuo toivoton vanha nainen, joka seisoi hämärässä vääristynein ja kyynelistä kimaltelevin kasvoin.

* * * * *

Kaukana radalla he näkivät veturin merkkilyhdyt. Ne kiskot, joiden vieressä he seisoivat, alkoivat jymistä.

Tohtori Levering sanoi: "Kuulkaapa rouva Bascomb te olisitte varmasti ylpeä saadessanne katsoa hänen silmiinsä, kun teillä on kasvatettavana tällainen hieno tyttö hänen henkensä perijäksi. Minä olen tänään kuullut millainen johtaja hän jo on ja kuinka hartaasti te häneen olette kiintynyt."

Junan kolina kävi kovemmaksi. Mummo tarttui vanhan herran käteen ja sanoi kiihkeästi: "Niin niin... minulla ei olekaan muuta... minä olen koettanut... pojantyttäreni tähden..."

Vaunujen pyörät sivuuttivat kolisten kiskojen vaihteet ja merkkilyhtyjen valot häikäisivät heidän silmänsä. "Hänestä tulee Johnin kaltainen, eikö tulekin?" huusi mummo lähestyvän junan kolinan läpi — tai ne olivat ne sanat, jotka Dids luuli kuulleensa hänen sanoneen kun koko asema heräsi äkilliseen meluun jonkun huutaessa käheästi jonkin ilmoituksen junasta ja ovien lennähtäessä auki odotussalista syöksyvien matkustajien tieltä.

Tohtori Levering kääntyi ja samassa Dids näki hänen kumartuvan puoleensa ja tunsi suutelon otsallaan. Sitten hän näki tohtorin katsovan taas mummoon, näki hänen huultensa liikkuvan, mutta juna kolisi nyt jyristen heidän ohitseen ja hän kuuli vain: "Niin kyllä hänestä..."

Ja sitten hän oli poissa. Ihmisiä matkalaukkuineen hääräili heidän ympärillään tyrkkien heitä ja huudellen toisilleen Dids ja mummo peräytyivät pois joukosta nurkkaan, joka oli niin pimeä etteivät he voineet nähdä toisiaan.

Mutta Dids tunsi mummon painautuvan häneen kuin pelkäisi kaatuvansa. Hän kiersi käsivartensa lujasti mummon ympärille, jäykisti ruumiinsa voimakkaaksi ja tunsi laihan ja vanhan vapisevan ruumiin painon raskaaksi nuorille voimilleen.

Kuinka kovasti mummo painautuikaan häneen kiinni! Vai johtuiko se hänen oman syleilynsä lujasta otteesta? He olivat kuin yksi ihminen. Hän tunsi kyynelten kostuttavan poskiaan. Olivatko ne hänen? Vai mummonko? Miksihän itkisi?

Tätä siis merkitsi... rakkaus.

Hän oli iloinen siitä, että he saivat olla täällä pimeässä missä ei kukaan voinut nähdä heitä kunnes mummo rauhoittuisi hieman. Eikä mummo enää vapissutkaan niin kovasti nojatessaan raskaasti Didsiin pää hänen olkapäällään.

Vienona ja viileänä tuntui otsalla suudelma vanhalta herralta, joka oli rakastanut hänen isoisäänsä ja sanonut antaessaan hänelle tuon pyhittävän suudelman, että hänestä tulisi sen ystävän kaltainen, jota hän oli hellinyt. Mitä suutelo toi hänen mieleensä? Hän ei voinut muistaa.

Kuinka kummalliselta tuntuikaan että mummo nojautui _häneen_?

Täällä oli liian kylmä mummolle. Hänen omatkin jalkansa olivat kuin jäätä.

"Tule nyt, mummo" sanoi hän hiljaa, "ehkä meidän on parasta lähteä liikkeelle..."

"Kyllä, kyllä, kultaseni" sanoi mummo alistuvasti, "meidän on parasta nyt lähteä kotiin".

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun hän ja mummo erosivat toisistaan koulurakennuksen pääoven sisäpuolella, lähestyi Didsiä hallin poikki muuan omistavasti hymyilevä pitkä, hontelo, näppyinen poika. Dids katsoi häneen ja näki hänet, näki hänessä julmasti kaikki, komeilevan sormuksen hänen likaisessa sormessaan, huonosti sopivan norfolkilaisen puvun, joka peitti rumasti hänen litteän rintansa, hänen ilmeensä, jossa oli puolittain maalaismaista kömpelyyttä ja tylsää itserakkautta, hänen laahaavan käyntinsä ja hänen silmiensä himokkaan ja raa'an ilmeen.

Se oli Tug Wagner. Noiden kalpeiden, velttojen huulien antaman suutelon hän oli kerran ottanut vastaan... Se ajatus värisytti häntä. Mielessään hän vihaisesti moitti poikaa siitä häpeämättömyydestä, että hän vielä jatkoi olemassaoloaan.

Dids katsoi häneen ivallisesti vihaisilla nuorilla silmillään ja kääntyi ylpeästi poispäin.

Pojan omahyväiset, itsetietoiset kasvot muuttuivat naurettavasti. Hänen suunsa loksahti auki. "Mikä sinua vaivaa, Dids?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Dids kuivasti.

"Minä aioin sopia sinun kanssasi siitä, että me lähdemme iltapäivällä Petersiin juomaan lasillisen kultakermaa", esitti hän.

"Ei, kiitoksia", sanoi Dids häijysti. "Minä olen kyllästynyt noihin kuvottaviin iänikuisiin juomiin!"

"Mutta, Dids..." sanoi poika tunteellisesti, alentaen ääntään ja käyttäen erityistä, tuttua äänenpainoa. Dids katsoi häneen tahtomattaankin. Hänen silmissään oli ahmiva ilme, ja Dids huomasi hänen siirtyvän vielä lähemmäksi.

Dids kuohahti. Kuinka Tug _uskalsi_? "Oh, mene tiehesi äläkä vaivaa minua!" sanoi hän töykeästi.

Poika hätkähti. "Mutta miksi, Dids..." änkytti hän, hämmästyneen tuskan pyyhkiessä pois hänen kasvoistaan tyhmyyden ja raakuuden, niin että hän näytti säälittävältä kuin loukkautunut pikku poika.

Dids ei halunnut suoda hänelle enää katsettakaan. Peloittavan paatuneena hän lausui lopullisen tuomionsa, kohauttaen hartioitaan: "Voi, sinä hermostutat minua aika lailla! Minä en halua seurustella enää sinun enkä kenenkään toisenkaan pojan kanssa!"

Hän käveli hallin päähän reippaasti kevein askelin. Luentosalin ovella hän näki ryhmän tyttöjä ja poikia; se oli hänen oma vanha toverijoukkonsa urheiluissa ja leikeissä. He odottivat häntä. Dids paransi vauhtinsa loikkimiseksi ja hyppimiseksi ja liittyi heihin hyökäten. He näyttivät hänestä hyviltä. Hän otti heidät jälleen valtaansa ja tiesi heidän pitävän siitä, niinkuin hän itsekin piti. "Te näytätte kovin huolestuneilta", sanoi hän iloisesti: "mikä nyt on hätänä?" Hänen äänessään oli entistä tarmokasta varmuutta, että tässä oli sellainen tyttö, joka voi korjata asiat, vaikka ne olisivatkin kuinka hullusti tahansa.

Florence King kiersi käsivartensa hänen kaulaansa draamallisesti ja vaikeroi: "Meillä on tentti Englannin kirjallisuudessa tänään, eikä se ilkeä vanha noita ilmoittanut sitä ennemmin."

Muuan poika sanoi synkästi: "Minä en ole edes lukenut läpi sitä kirottua vanhaa näytelmää."— "Oletteko te jo lukeneet viimeisen näytöksen?" kysyi toinen.

Dids ei joutunut päästään pyörälle eikä tuhlannut aikaansa valituksiin. "En minä ainakaan ole", sanoi hän kylmästi, "mutta tenttihän on vasta kello kolme iltapäivällä". Hän katsoi kelloon ja alkoi sitten näppärin sormin aukoa kirjapinkkansa nauhoja. "Meillä on nytkin vielä viisitoista minuuttia aikaa ennen soimista, ja voimme vuorotellen lukea toisillemme ruokasalissa. Minä jään tänään tänne väliaterialle. Ja sitten voimme vuorotellen lukea..." Hän näki suunnitelmansa valmiina edessään ja nyökäytti päätänsä luottavaisesti. Tytöt näyttivät rauhoittuvan. Dids pelastaisi kyllä heidät kaikki, kuten aina ennenkin. Muuan huusi olkansa yli eräälle vastatulleelle: "Tule tänne, Retta! Dids aikoo auttaa meitä pänttäämisessä, niin että pelastumme Englannin kirjallisuuden tentistä."

"Mihin viimeksi jäimme?" kysyi Dids, seilailen kirjansa lehtiä.

"Lumottu katse hirviöstä kääntyy pois, kuin kaikki jälleen ennallansa ois."

"Oliko se siinä? Ei, nyt muistankin, että me olimme jo paljon kauempana."

"Unohda öinen ilve, tai jos muistat, se olkoon vain kuin häijy painajainen. Taas ollos niinkuin ennenkin ja katso, maailma kaikkineen on vielä samanlainen. Dianan umppu sai sen ihmeen aikaan, Kupidon kukka vielä yhtyi taikaan. Unesta nouse, armas kaunokainen!"

"Kuulehan nyt, Dids", sanoi Florence King keskeyttäen hänet, kun pääset johonkin sellaiseen riviin, joka sinun mielestäsi on oikein hyvä, ilmoita se minulle, niin että voin opetella sen ulkoa. Tentissä tulee varmaankin olemaan sellainen kysymys, että pitää lausua jokin säe, josta erityisesti pitää, enkä minä koskaan tiedä, mitä minun pitää sanoa, kun opettaja sitä kysyy. Minun mielestäni se on englanninkielen tenttien ilkeimpiä puolia."

"Varmasti", sanoi Dids. "Minä haen sinulle paljonkin sellaisia. Tässä on esimerkiksi jotakin ihanaa, persikoita ja kermaa suuhusi...

"Liekö kummaa vaiko totta: kaikenlaisiin satuihin en vain usko enkä keijukaisiin."

"Mutta siinähän on kaksi riviä", vastusti Florence. "Kumman niistä lausun?"

* * * * *

Didsillä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi hän oli niin äkkiä alkanut inhota Tugia.

Rouva Bascombilla taas ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että Dids joskus oli tuntenut vetovoimaa siihen poikaan tai sentapaisiin.

XXXV

Valoisa vuosikymmen, joka oli tuntunut niin pitkältä ja vaihtelevalta Didsistä ja johon todella mahtui melkein kaikki se elämä, jonka viisitoistavuotias tyttö voi muistaa, oli ollut rouva Bascombille ihan erilainen. Mitä häneen itseensä tuli, olivat nämä vuodet sivuuttaneet hänet kuin uni. Hän oli tänä ajanjaksona kiinnittänyt niin vähän huomiota itseensä, tuskin tunsi eläneensäkään persoonallisesti. Mutta Ralph ja Dids olivat eläneet ja muuttuneet. Kun hän katseli heitä totesi hän, että kymmenen vuotta oli todellakin vierähtänyt siitä huhtikuusta vuonna 1914, jolloin Lottie oli ruvennut makuulle.

Siihen aikaan Ralph oli ollut seitsenkolmattavuotias, jo kuusi vuotta naimisissa. Hän työskenteli vieläkin siinä kirjapainossa, missä oli sattumalta saanut toimen erotessaan yliopistosta, eikä näyttänyt saavan työstään loistavaa menestystä. "Huh, kuinka minä vihaan sitä!" sanoi hän silloin tällöin, vetäessään päällystakkia ylleen aamuisin. Mutta tämä huudahdus oli pikemminkin alistumista kuin kapinaa. Se polkumylly vaati häneltä komentavasti toisen jännittävän askelen toisensa jälkeen. Hänessä ei ollut kyllin elinvoimaa jäljellä kapinan tekoon. Tuskinpa hänessä oli koskaan ollut kapinallisuutta, ja hänen elämänsä siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli tukahduttanut senkin pienen taipumuksen, joka hänellä lienee alkuperin ollut. Mies, jolla oli vaimo ja kuusivuotias lapsi — ja nykyään vuoteen omaksi joutunut vaimo — kuinka hänellä olisi ollutkaan varaa kapinoimaan?

Seitsenkolmattavuotiaan Ralphin kasvot olivat muistuttaneet sellaisen rahan himmennyttä, tahriintunutta ulkomuotoa, joka on liian pehmeää metallia, voidakseen vastustaa kolhivan käytännön kulutusta. Vain lauantai-iltapäiväisin hänen lähtiessään johonkin pallokilpailuun kirkastuivat hänen kasvonsa ennalleen, käyden vilkkaan näköisiksi. Mutta siitä hänen äitinsä ja perheensä näkivät vain heikon kajastuksen, kun hän tuli illalliselle ääni käheänä, vaatteet epäjärjestyksessä, hyväntuulisena, kävellen kevyesti. Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli ollut rouva Bascombille niin sietämätöntä huolien, häpeän ja jännityksen täyttämää aikaa, että hän tuskin oli kiinnittänyt Ralphiin sen enemmän huomiotaan kuin pitänyt huolta vain siitä, että hän sai ateriansa ajoissa ja että hänen paitansa ja kauluksensa lähetettiin säännöllisesti pesulaitokseen ja että hänen nappinsa ommeltiin kiinni. Pitkä käytännöllinen kokemus näissä asioissa oli lisännyt hänen luonnollista pätevyyttään, niin että hän hoiti sellaiset yksityiskohdat vaistomaisesti tarvitsematta kääntää huomiotaan pois sen suunnan uskomattomista pulmista, minne hän ohjasi.

Lottien raajaukkoisuuden ensimmäisenä vuonna hän oli liukunut yhdeksännestäviidettä viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa ja siitä, mitä oli jäljellä hänen ruumiillisesta nuoruudestaan, vanhuutensa alkuun yhtä tietämätönnä ruumiistaan, terveydestään, persoonallisuudestaan kuin sotasairasvaunujen ajaja pitkin pommien lakaisemaa tietä. Hän ei todellakaan uskonut pääsevänsä päähän saakka hengissä ja vielä niin voimissaan, että voisi jatkaa. Jännittyneenä hän tuijotti sokeasti eteensä pimeyteen, jota hirvittävät räjähdykset valaisivat, ja koetti, päästäkseen toisesta järkyttävästä hetkestä toiseen, kestää vielä hieman kauemmin ja ohjata vielä yhden tuollaisen kuilun ympäri, jollaisia ammotti alituisesti hänen tiellään. Joka aamu, kun hän heräsi, hän hyppäsi vuoteestaan liiankin tietoisena siitä, mitä oli tehtävä, eikä saanut miettiä, oliko hän vielä väsyksissä vai suorastaan sairas. Ja joka ilta, kun hän väsyneenä vaipui vuoteelleen, oli hänen ainoa tunteensa se hämmästys, että hän vielä oli yhden päivän pitänyt heidän elämäänsä koossa.

Mutta toisena kesänä, vuonna 1915, kun Dids oli seitsenvuotias, hän alkoi hellittää. Samoin kuin jokainen, joka ei kokonaan epäonnistu uudessa yrityksessä, oli hänkin luonut työtään varten tekniikan, niin ettei hänen ollut enää pakko jännittää voimiaan loppumattomaan keksimiseen. Suurin osa siitä, mitä piti tehtämän Lottielle tai Didsille, oli jo toistunut, jopa montakin kertaa. Kun rouva Bascomb näki sellaisten asiain tulevan, ei hän enää koonnut kaikkia mahdollisuuksiaan voidakseen niistä selvitä, vaan tiesi, mitä milloinkin tarvittiin. Jokseenkin yhtä varmasti kuin hän opetusvälineistä aina valitsi oikean hän nyt tavoitti kotona oikean menetelmän jokaisen erityisen vaikeuden voittamiseksi. Hän tiesi, mitä Lottie tekisi kaikissa niissä oloissa, joita mahdollisesti ilmestyisi; hän oli arvioinut tohtori Pellin niin tarkasti kuin hänen tarvitsikin; hän oli saanut selville, kuinka pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi Lottie voitiin jättää yksikseen eri leikkikaluineen, millaisella keskustelulla hänen piti täyttää ne tunnit, jotka hän istui sairaan luona, ja millaisilla peleillä ja muilla ajanvietteillä voitiin huvittaa Ralphia sinä aikana, jonka hän viipyi vaimonsa huoneessa.

Häneltä oli mennyt melkein vuosi asioiden aineelliseen järjestelemiseen siitä sekasorrosta, jonka kanssa hän alussa oli hädintuskin jaksanut taistella, ja sen hän oli saanut toimeen vain hurjilla ponnistuksilla. Vuoden lopussa Didsillä oli valoisa, hauska pieni huone ullakon toisessa päässä; Lottien huoneen lasiseinäinen aurinkoinen parveke oli saatu valmiiksi ja täytetty kukkivilla kasveilla (ja kuitenkin niistä kolmestatuhannesta dollarista, jotka hänellä oli ollut säästökassatilillä Harristownista lähtiessään, oli vielä melkein puolet jäljellä); ja vaikka hän oli huomannut pätevän naisapulaisen hankkimisen yhtä mahdottomaksi kuin muutkin gilmanvilleläiset taloudenhoitajattaret, oli hän järjestänyt työt sopivasti siivoojattaren, vanhan rouva Raderin, ompelijattaren ja erään oppilaansa leskeksi jääneen äidin välillä; viimemainitun oli pakko oleskella kotonaan raajarikkoisen lapsensa luona ja ansaita rahaa. Hän oli taitava keittäjätär ja lähetti Bascombien taloon myöhään joka iltapäivä pääruokalajin ja jälkiruoan päivälliseksi. Se kausi oli jo ohi, jolloin rouva Bascombin oli täytynyt työskennellä myöhään yöhön, saadakseen käsistään sen, mille ei ollut voinut varata hetkistäkään toivottomien päivätuntiensa kuluessa.

Niin, kun kesä vuonna 1915 oli alkanut ja Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli kestetty, huomasi rouva Bascomb jälleen saavansa joutoaikaa, jollainen tunne oli melkein unohtunut. Tietysti ei oikeastaan tunninkaan joutilaisuutta — tätä ja oman arvon ylläpitämistä hänen ei sallittaisi enää koskaan tuntea — mutta eräinä tunteina hänen ei tarvinnut työskennellä kuuttakymmentä minuuttia kauempaa. Hän oli huokaisevinaan helpotuksesta ja uskalsi kääntää katseensa omalta ladultaan muualle, nähdäkseen, mitä oli tapahtunut muille ihmisille, jotka kulkivat hänen kerallaan tuntematonta kohtaloaan kohti.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut näin katsoa Didsiin. Pieni tyttönen oli ollut, kuten aina ennenkin, rouva Bascombin näyttämön keskus. Hän tiesi paljoa paremmin, mitä oli tapahtunut Didsille tänä ensimmäisenä ratkaisevana vuonna, kuin mitä oli tapahtunut hänelle itselleen. Hän ajatteli lasta joka henkäyksellään, ja sinä vuonna Didsissä tapahtunut muutos valoi kirkasta loistoa siihen kärsimykseen, että hän inhosi itseään ja vihaisesti puolustautuvana moitti Lottieta, nämä kaksi olivat hänen ainoat persoonalliset mielenliikutuksensa siltä kaudelta. Lapsen kehitys toisenlaiseksi oli hänen isoäidilleen kuin auringonnousu uudelle päivälle, kun se luo viattomat aamusäteensä myllerretylle merelle, joka vielä vääntelehtii myrskyn jälkeen.

Dids oli silloin sivuuttanut seitsemännen syntymäpäivänsä ja oli ikäisekseen melko pitkä ja vahva, ja hänestä säteili elinvoimaa. Hän oli lopettanut ensi luokkansa koulussa, kävellen tukevana edestakaisin mummonsa kanssa neljästi päivässä. Hänen toimelias mielensä oli koulussa tarttunut yhtä ahneesti elämän uuteen ainekseen kuin kaikkeen muuhunkin uuteen, mitä hänelle tarjottiin. Niin kokenut opettaja kuin rouva Bascomb olikin, hämmästytti häntä samoin kuin neiti Sterniä, ensi luokan opettajaa, pikku tytön merkillinen pirteys. "Hän oikein haluaa oppia!" huudahti neiti Stern, epäuskoisesti ihmetellen sellaista ilmiötä kouluun lähetettyjen lasten joukossa. "Minun ei tarvitse lainkaan _opettaa_ häntä. Hän suorastaan sieppaa minulta."

Se, mitä Dids erittäinkin halusi siepata (kerran arvattuaan, mitä kirjojen kansien sisällä saattoi olla), oli lukutaito. Tämän taidon saavuttamiseen hän ryntäsi huutaen kuin sotilas syöksyyn. Jo kauan ennenkuin hän oikeastaan osasi lukea, hän tavasi kaiken painetun, mitä sattui hänen silmiinsä, raitiovaunujen ilmoituksista leivinjauhetölkkien käyttöohjeisiin. Hän kompasteli pisimpien sanojen yli, teki mitä naurettavimpia arvailuja, sipsutteli, hän kaatui, nousi jälleen nauraen jaloilleen ja hyökkäsi taas eteenpäin innostuksesta punottavin poskin. Silloin, kun hänen äitinsä oli joutunut vuoteenomaksi, hän ei vielä tuntenut kirjaimiakaan. Seuraavana kesänä hän jo luki mitä kirjaa vain halusi.

Rouva Bascomb oli ottanut osaa tähän kiihdyttävään saavutukseen ja myös Didsin hehkuvaan mielihyvään siinä lumotussa maailmassa, jonne hän oli niin uljaasti raivannut itselleen tien. Hän ja hänen pieni pojantyttärensä olivat siitä asti tuttuja kävijöitä kansankirjastossa. Mikä kirja piti Didsille valita seuraavalla kerralla, se kysymys askarrutti aina rouva Bascombin mieltä, jossa nykyään olikin niin paljon ajatuksia, että ne alituisesti törmäsivät ristiriitaisina toisiaan vasten. Häpeään ja vihaan itseään ja miniää kohtaan sekaantui kummallisesti hänen riemunsa, kun hän näki pienen tytön kiihkeän mielen saavan voimakasta, suloista ja ytimekästä ravintoa — kaikenlaista ravintoa, sillä rouva Bascomb piti kyllä huolta siitä, että lapsi sai yhtä paljon välittömiä elämänkokemuksia kuin kirjastotietojakin, ja hän kokosi naapuriston lapsia omalle pihalleen silmälläpitonsa alaisiksi kiikkujen ja hiekkaläjien ja muiden samanlaisten lapsille sopivien houkuttimien ympärille. Dids ei ollut ennen leikkinyt muiden lasten kanssa (niiden melu ja mekastaminen kun oli hermostuttanut Lottieta), mutta hän osasi sijoittua paikalleen heti tässä uudessa yhteiskunnallisessa elämässä. Alusta saakka hän oli ryhmänsä johtaja — iloinen, kekseliäs, hyväntuulinen, määräävä ja niin rohkea kuin leijona pienten tyttöjen elämän pulmissa — kuten esimerkiksi jonkun hurjistuneen koiran ilmestyessä, jonka tulon olivat jo ilmoittaneet naapuriston naisten yhtä hurjat huudot, oksan katketessa puusta, johon he juuri olivat kiipeämäisillään, tai jonkun leikkitoverin saadessa haavan hänen astuttuaan lasinpalaselle. Sellaisissa tilaisuuksissa Dids ryhtyi aina vaistomaisesti komentajaksi kalpeana ja jännittyneenä, mutta maltillisena ja harkitsevana. Hän piti leikkimisestä syventyen siihen koko tarmollaan. Mutta hän ihaili yhtä paljon niitäkin hetkiä, jotka hän kulutti lukien. Kuten aurinko imee kastetta, imi hänkin itseensä kaikkien niiden kirjojen sisällystä, joita rouva Bascomb taitavasti piti kotona esillä; siellä oli kreikkalaisia jumalaistaruja ja keltiläisiä satuja, intialaisia kertomuksia ja kauniita kansanrunoja, Grimmin ja Andersenin satuja ja Lagerlöfin ja Langin teoksia, Mark Twainin ja Lewis Carrollin leikillisiä juttuja (kuinka mielellään Dids nauroi!), Dickensin ja Louisa Alcottin romaaneja, historiallisia kertomuksia ja neuvoja, kuinka eri kapineita valmistetaan — kaikki kelpasi käytteeksi myllyyn, joka yhä pyöri uskollisesti akselinsa ympäri Didsin kimaltelevan, tumman pään sisässä. Hän kasvoi pitkäksi ja voimakkaaksi moraalisesti ja henkisesti samalla tavalla kuin oli kasvanut ruumiillisesti siitä alkaen, kun oli alkanut saada ruokaa, lepoa ja rauhaa. Katsoessaan hänen kirkkaihin ja iloisiin kasvoihinsa hänen isoäitinsä usein ajatteli, että hän oli kuin nenätinkukka [isokonnatatar?] auringonpaisteessa.

Mutta sellaisiakin hetkiä tuli, jolloin kirkkaat oliivinväriset kasvot olivat haaveelliset ja rauhalliset ja tummat silmät suurina, jolloin runous itse katseli niistä ja rouva Bascomb tunsi sydämeensä putoilevan kyyneliä, joita ei enää koskaan päästänyt näkyviin.