Part 25

Eräänä iltana elokuussa tänä toisena kesänä, kun hän haki Didsiä maatapanoaikana, hän kiersi takapihallekin. Ilta oli tyyni, lämmin ja kuutamoinen, ja valkoista sumua kohosi rotkosta talon takaa. Lähellä tämän hiipivän valkoisen huurun laitaa hän näki pienen tytön, joka seisoi ja heilutti kädessään pitkää ohutta keppiä tahdikkaasti, taivutellen samalla hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Rouva Bascomb seisoi hetkisen alallaan ja katseli häntä hämmästyen lapsen kasvojen kauniista ilmeestä, joka oli täynnä illan suloa ja salaperäisyyttä. Hän kuuli sanan tai pari siitä, mitä hento ääni mumisi:

"Kuu on niinkuin kukkanen taivaan huvihuonehen..."

Vihdoin, hyvin hiljaa: "Mitä sinä teet siellä, kultaseni?" kysyi isoäiti.

Tyttönen säpsähti ja katsoi taakseen nähdäkseen, kuka siellä oli. Sitten, kuin heräten jostakin toisesta maailmasta, hän sai kasvoilleen äkkiä sen loistavan hymyn, joka liikutti hänen isoäitinsä sydäntä tuskallisesti ja hurmaavasti.

"Minä tein vain hieman taikoja", selitti Dids heti tullen lähemmäksi, pistäen kätensä isoäidin käteen ja katsoen samalla häneen ilman itsetietoisuuden varjoakaan kirkkaissa silmissään.

Rouva Bascomb muisteli sitä pientä tyttöä, jonka oli nähnyt soodaveden tarjoilijan parissa.

Joka päivä hän käsitti yhä paremmin, kuinka kummallisen vastustuskykyinen ja kestävä ihmissydän sentään on ja kuinka äärettömän tilava. Kuinka hänen oma sydämensä muuten voisi kantaa sellaisen surkeuden ja katkeruuden raskasta taakkaa... ja kuitenkin suoda tilaa niin äärettömän suurelle ilolle!

Kun hän laski pienokaisen rauhallisesti vuoteeseen sinä iltana, levitti hän hartiansa uudelleen kantamaan häpeänsä raskaan raskasta taakkaa, koettaen kuitenkin samalla heittää sen Lottien hartioille. Näin hän teki kymmeniä kertoja päivässä. Vain Lottieta sopi syyttää kaikesta, sanoi hän itsekseen. Sekin oli Lottien syy, että myös hänestä itsestään oli tullut halveksittava olento.

Ja hänen saatuaan Didsin iltasuudelman tämä taistelu loppui entiseen tapaansa, hänen karkoittaessaan nämä molemmat ajatukset mielestään kuin ne eivät olisi merkinneet mitään. Eihän sillä ollut väliä, että hän oli moitteettomasta henkilöstä muuttunut halveksittavaksi. Jos häntä voitiin siitä moittia, niin hän oli kyllin voimakas kantamaan sitä taakkaa, kantamaan millaista taakkaa tahansa, niin kauan kuin hän saisi nähdä Didsin juoksevan vapaana ja kevyesti edellään ylöspäin sitä polkua pitkin, joka vei pienen tytön oikeaan elämään.

XXXVI

Niin, Dids oli kokonaan muuttunut tuona ensi vuonna, mutta rouva Bascomb oli pitänyt silmällä tämän muutoksen jokaista vaihetta ja tunsi täydellisesti senkin lapsen, jollainen Didsistä oli tulossa. Vasta silloin, kun hän katsoi Ralphiin, hän huomasi toisen muutoksen tapahtuneen hänen tietämättään tänä vaikeana vuonna, jolloin hänen oli täytynyt syventyä vain omiin pulmiinsa. Tämä muutos ei koskenut ainoastaan itse Ralphia, vaan myös heidän keskinäinen suhteensa oli muuttunut. Heidän välisensä sulku näytti vähitellen heltiävän.

Hän ei ollut tiennyt sitä olevankaan (tai ehkä hän oli tuntenut sen niin välttämättömäksi äidin ja lapsen välillä kuin erotuksen heidän iässään). Vasta silloin, kun hän tunsi sen häviävän, hän tiesi sen aina olleen erottamassa Ralphia hänestä. Hän ei ollut tajunnut, että milloin tahansa hän vaikenemisensa jälkeen oli sanonut: "Ah, Ralph..." silloin oli Ralphissa jokin hypähtänyt esille valppaana ja epäluuloisesti varuillaan. Mutta nyt kun Ralph saattoi katsoa häneen silmin, joissa ei ollut muuta kuin inhimillistä harkintaa hänen sanojensa johdosta, hän muisti tuon toisen, puolittain uhmaavan ja hätkähtäneen epäluulon.

Ihmeellistä, kuinka heidän välisensä tunnustamattoman jännityksen laukeaminen sulostutti pieniä jokapäiväisiä kosketuksia ja soi heidän yhteiselle elämälleeen sellaista kirkkautta, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka hauskaa hänestä oli, että hän ja Ralph voivat keskustella vaivattomasti ja asianhaarain mukaan kaikesta, mitä tarvitsi mainita, luulematta jokaista kohtausta uudeksi kahakaksi salaisessa kaksintaistelussa ylivallasta.

Jonkun ajan kuluttua hän alkoi huomata tämän muutoksen tapahtuneen yhtä paljon hänessä itsessään kuin Ralphissa. Oli kyllä totta, ettei Ralph enää ollut heti varuillaan kun hänelle puhui, mutta sekin oli totta, ettei hänellä itselläänkään enää ollut Ralphille puhuessaan mitään omaa salaista tarkoitusta toteutettavana poikansa avulla, kiihoittamalla hänet johonkin haluamaansa tekoon. Luovuttuaan omista toiveistaan ja suunnitelmistaan, jotka koskivat Ralphia, hän ei enää tuntenut katkeraa pettymystä poikansa takia.

Hänen hämmästyksekseen tämän paheksumisen haihtuminen sai aikaan enemmänkin kuin vain hänen ja Ralphin suhteiden rauhoittamisen. Se tuntui antavan hänelle niin tarkan ja syvällisen kyvyn päästä selville Ralphin olemuksesta, ettei hän ollut aavistanutkaan sitä mahdolliseksi. Ralph ei ollut hänelle enää läpikuultamaton ja torjuva salaperäisyys. Nyt hän Ralphiin katsoessaan ymmärsi sen. Vai oliko hän siihen joutunut toista tietä?

Ensiksikin hän näki tämän uuden kykynsä avulla, että Ralph oli onneton. Ei ainoastaan ikävystynyt, pettynyt, ärtynyt, väsynyt, vaan todellakin onneton. Hän ymmärsi nyt, ettei hän milloinkaan ennen Ralphin lapsuudesta asti ollut tiennyt, millaiset hänen tunteensa olivat pinnan alla.

Sitten, elettyään kauemman aikaa yhdessä näillä uusilla ehdoilla, hän näki Ralphin tuntevan, että hänen onnettomuuttaan tarkattiin. Silloin häntä vapisutti. Ralph oli aina ennen osoittanut tulista kiukkua jokaista yritystä kohtaan tunkeutua hänen todelliseen elämäänsä. Rouva Bascomb tuskin uskalsi uskoa sitä, kun nyt näki, ettei Ralph enää tuntenut epäluuloista tarvetta onnettomuutensa piilottamiseen eikä ollut vihoissaan, jos äidin silmät katselivat häntä myötätuntoisesti ja osaaottavasti. Hän ei kohauttanut hartioitaan ärtyneesti eikä kääntänyt katsettaan syrjään näyttääkseen toivovansa, ettei äiti olisi mitään huomannut. Hän ei kiiruhtanut työntämään tunteitaan syvemmälle näkymättömiin vaan vastasi äitinsä katseeseen, salaamatta silmiensä huolestunutta ilmettä. He ilmoittivat tämän toisilleen sanoitta — ääntensä painon varmemmalla tulkinnalla ja sillä tavalla, kuinka he katsoivat toisiaan silmiin, kun Ralph joskus toivotti hänelle hyvää yötä suudellen, hänen äitinsä käden kosketuksella, kun se laskeutui hänen olalleen, heidän joskus seisoessaan kuistilla, ennenkuin Ralph lähti inhoittavaan työhönsä.

Sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen rouva Bascomb oli sanonut pojalleen: "Minä rakastan sinua ja otan osaa huoliisi", ennenkuin tiesikään näiden huolien laatua.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä lokakuussa, palatessaan asioiltaan kaupungilta, hän huomasi Ralphin, joka hämärässä ei nähnyt häntä, lähtevän äkkiä konttorinsa ovelta ja pysäyttävän erään solakan pitkän tytön, joka oli sivuuttanut rouva Bascombin hetkistä aikaisemmin.

Tyttö seisahtui heti. "Kah, kuinka voitte, herra Bascomb?" huudahti hän iloisella ystävällisellä äänellä, josta voitiin selvästi päättää hänen hämmästyneen nähdessään Bascombin.

Katulyhty loi häikäisevän ja julmasti paljastavan valonsa Ralphin kasvoihin, kun hän kiirehtien tytön luo ja kohottaen kiihkeästi hattuaan vastasi tervehdykseen. Hänen äitinsä pysähtyi äkkiä sen ilmeen pelästyttämänä, jonka hän näki Ralphin silmissä.

Molemmat nuoret seisoivat hetkisen rouva Bascombin katseen edessä, ja sitten tyttö huomasi hänet kääntäessään päätänsä. "Kah, hyvää iltaa, rouva Bascomb!" sanoi hän luonnollisesti ja keveän tuttavallisesti. "Ovatko kaikki Bascombit kaupungilla tänä iltana?"

Rouva Bascomb tunsi hänet hyvin. Hän oli tohtori Deweyn nuorin tytär, isänsä lemmikki, suorasukainen, punaposkinen, voimakas tyttö, jolle kaikki hymyilivät, kun hän herttaisesti taivalsi tietään elämän läpi.

Jos rouva Basconibilta olisi edellisenä päivänä kysytty, kuinka vanha Mildred Dewey oli, olisi hän sanonut tyttöä viisi- tai korkeintaan seitsentoistavuotiaaksi. Nyt, seisoessaan siinä kovasti sykkivin sydämin, hän teki nopean laskelman ja totesi Mildredin täyttäneen yksikolmatta viime syntymäpäivänään. Hän oli siis jo täysi-ikäinen nainen.

Mutta kaunis hän ei ollut huolimatta nuoruudestaan ja pirteästä hyväntuulisuudestaan, joka loisti kirkkaana hänen sinisistä silmistään. Puhuessaan hän siirteli katsettaan Ralphista hänen äitiinsä ja jälleen takaisin, silmäillen samalla tavalla heitä kumpaakin. Ei mikään harvinainen nainen millään tavalla, mutta rehellinen, voimakas ja uljas... hän oli kaikkea sitä, mitä Lottie ei ollut.

Ralph kumartui hänen puoleensa kuin hehkuva poika silmien tuijottaessa häneen nälkäisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuunneltavaa kuin hänen äänensä.

Tyttö kertoi: "... Ohjaaja vei minut nurkkaan ensimmäisen puoliajan kuluttua ja sanoi, ettei siinä auttanut muu kuin että minun piti mennä puolustajaksi. Minä pelästyin melkein suunniltani, mutta se oli sittenkin hauskaa. Jospa olisitte ollut katselemassa, kuinka me rökitimme heidät seitsemäntoista kahdeksaa vastaan — olette kai kuullut. Soisinpa, että olisitte ollut siellä."

"Minä en voinut saapua perjantai-illan otteluun", selitti Ralph. "Silloin minulla oli este."

Rouva Bascomb muisti. Hän oli pyytänyt Ralphia jäämään kotiin sinä iltana ja pelaamaan pokeria Lottien kanssa, niin että hän itse oli voinut viedä Didsin katsomaan erästä historiallista filmiä.

Pitkä tyttö sanoi sydämellisesti: "No niin, me kaipasimme teitä kaikissa tapauksissa." Sitten hän selitti hänen äidilleen: "Herra Bascomb on joukkueemme etevin ja kokenein mies. Hän on varmasti nykyään paras Gilmanvillessä, tavallaan meidän pelastuksemme, emmekä usko milloinkaan voittavamme, ellei hän ole eturivissä."

Muuan sanomalehtipoika sivuutti heidät, kainalossaan kosteita vastapainettuja lehtiä. "Suuri liittolaisten voitto venäläisellä rintamalla!" huusi hän. Mutta ei kumpikaan, rouva Bascomb tai Ralph, kiinnittänyt mitään huomiota huutoon. Sotaa oli jatkunut jo toista vuotta, eikä ainoakaan sen huudoista ollut kantautunut heidän korviinsa. Heillä oli tarpeeksi muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavana.

"No niin, minä tulen varmasti seuraavaan otteluun", sanoi Ralph. Hän ei voinut kääntää katsettaan tytön rehellisistä, hymyilevistä kasvoista, vaan tuijotti niin nälkäisen vaativasti, että hänen äitinsä säikähtyi ja sitten tarkkasi Mildrediä. Mutta tytön vilpittömissä, tyynissä kasvoissa ei ollut tietoisuuden jälkeäkään. Eikö herra Bascomb ollut nainut mies? Tyttö katsoi niin säälimättömän ja persoonattoman suopeasti kuin Ralph olisi vaaraton vanhus. "Me siis odotamme teitä", sanoi hän iloisesti ja nyökättyään molemmille poistui joustavin askelin ostamaan lehteä. Hän muisti isänsä haluavan olla tarkasti selvillä siitä, mitä Euroopassa tapahtui.

* * * * *

Rouva Bascomb ja Ralph jatkoivat matkaansa rinnakkain Main-kadun sähkölamppujen hirveän häikäisevässä valossa. Rouva Bascomb toivoi, ettei kukaan käytävillä tungeksivista katsoisi Ralphia kasvoihin. Äiti ja poika eivät jutelleet keskenään, mutta tuskallinen ilo kouristi rouva Bascombin sydäntä, kun Ralph hetkisen kuluttua pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja tarttui hänen käteensä. Sillä hetkellä, kun he kääntyivät väettömälle omalle sivukadulleen, solahti heidän vaiteliaisuutensa pois heistä kuin päällystakki, jota ei enää tarvittu.

"Ah, äiti..." vaikeroi Ralph.

"Rakas, rakas poikani!" mumisi rouva Bascomb. Tuskastaan huolimatta hän tunsi oudoksuvaa iloa senvuoksi, ettei Ralph sulkenut häntä pois, vaan salli hänenkin ottaa osaa kurjuuteensa.

Vieläpä enemmänkin: antaa apuaan. Kapinoimaan kovemmin kuin milloinkaan ennen. Hänen entinen taisteluhalunsa nousi tiikerimäisellä, naisellisella hypyllä. Poikaraukan piti ainakin saada yksi onni elämässään, vaikka taivas repeisi! Häntä oli jo rangaistu tarpeeksi. Olihan mieletöntä yhteiskunnan puolelta nimittää Ralphin ja Lottien välistä suhdetta avioliitoksi, sitoa hänet siihen ulkokullatuilla puheilla sen liiton "pyhyydestä", vaikka se oikeastaan jo alusta saakka oli ollut jotakin häpeällistä.

Hänen sydämensä tuntui murtuvan hänen rinnassaan, kun hän muisti Ralphin poikamaisten kasvojen nälkäisen vaativan ilmeen, hänen katsellessaan voimakasta, hyvää, vaatimatonta tyttöä, luonnollista elämäntoveriaan. Hän ei ollut koskaan uskaltanut myöntää itselleen, että Ralph oli heikko, koska hän tiesi halveksivansa heikkoutta. Mutta nyt hän huusi sen itselleen — Ralph oli aina ollut heikko, eikä voinut hallita kohtaloaan, vaan elämä oli hänet nujertanut; mutta hän rakasti poikaansa ja oli voimakas. Nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään toivottavaa itselleen, hänelle ei myöskään ollut jäänyt mitään pelättävää.

"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hän kiihkeästi, "minä voin pitää huolta Lottiesta ja Didsistä ilman sinuakin. Sinä voisit... sinä voisit matkustaa pois... kauas pois... niin etteivät gilmanvilleläiset sinusta enää koskaan mitään kuulisi... sinä ja..."

Hänen kiihkeät, mielettömät sanansa leimahtelivat katkonaisina kuin salama pimeässä.

Ralph hämmästyi niin kovasti, että pysähtyi heti, tuijottaen äitiinsä hämärässä kuin nähdäkseen, oliko hän todella voinut tarkoittaa, mitä oli sanonut.

Rouva Bascombin silmät eivät antaneet aihetta epäilykseen.

"No mutta, äiti...!" huudahti hän suu auki.

Ja sitten hän kysyi äidiltään epäröiden, melkeinpä hämillään, mikä oli melko omituista hänen puoleltaan äitiään kohtaan: "Olisiko se oikein?"

Äiti kiivastui: "Minulla ei ole enää aavistusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Enkä tiedä, onko mikään oikein vai väärin. Mutta jos se on väärin, otan minä syyn niskoilleni. Moittikoot siitä minua. Minä järjestän niin, että ihmiset moittivat vain minua. Sinä et kuulisi siitä mitään."

Ralph seisoi häntä vastapäätä hämmästyneen näköisenä. Sitten hänen silmiinsä tuli uusi ilme, jollaista hänen äitinsä ei ollut niissä ennen huomannut, kestävä, voimakas katse, miehen katse ja poikamaisuus katosi hänen kasvoistaan ikipäiviksi.

Ralph sanoi hitaasti, pysähtyen jokaisen sanan välillä: "Sinä pakotat minut _inhoamaan_ niin kovasti itseäni."

Hän veti jälleen äitinsä käsivarren kiivaasti kainaloonsa ja lähti jatkamaan matkaansa. "Luullakseni on jo aika, että minäkin karkaisen luontoni ja kiristän hieman ohjaksia, siinä kaikki", sanoi hän äidilleen ankarasti.

Sitten hän lisäsi hiljempää, painaen äitinsä käsivartta, kylkeään vasten: "Sinä panet minut tuntemaan itseni kuin... Enpä koskaan ole aavistanut sinua sellaiseksi.. — Hyvä Jumala, äiti, minäkin voinen kestää sen, jos sinä vain voit."

Hänen äänensä kävi katkeraksi: "Se on _minun_ koetukseni eikä sinun. Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluu. Siinä ei kuitenkaan ole mitään muuta tehtävää kuin kestää. Kaikki muu... olisi toisen laahaamista samaan pulaan. Pelkkä sellainen ajatuskin olisi rikos minun puoleltani. Kuinka minä kehtaisin toivoa, että kukaan..."

Hän keskeytti ja lisäsi sitten hurjasti nauraen: "Minäpä sanon sinulle, kuka minä olen — minä olen maailman suurin kirottu hölmö enkä mitään muuta."

Pian hän jatkoi vakavasti: "Mutta minulla on vielä muutamia heikkoja tavallisen järjen kipinöitä jäljellä, vaikka olenkin hölmö — nähtävästi enemmän kuin sinulla. Ainakin tarpeeksi tietääkseni, että minun on aika nielaista oma lääkkeeni. Miksi sinä minua oikeastaan luuletkaan, äiti?"

Hän puhui kuin vihoissaan, kuin tahtoisi töykeästi nolata, mutta heidän kävellessään eteenpäin hän puristi vieläkin tiukasti äitinsä käsivartta. Silloin rouva Bascomb tunsi jotakin, mitä ei ollut tuntenut hänen kasvettuaan suureksi, tunsi hänen iloitsevan siitä, että hänellä oli äiti mukanaan. Tämän toteaminen herätti niin suurta iloa, että sitä tuskin jaksoi kestää. Hän oli ylpeä Ralphin töykeydestä, siitä rajusta tavasta, kuinka hän oli torjunut niin kiihkeästi tarjotun suunnitelman. Hän oli erehtynyt. Ralph ei ollutkaan häntä heikompi. Rouva Bascomb tunsi ylpeänä, että Ralphin voima vastusti hänen voimaansa ja heitti hänet syrjään, kun hän tunkeutui eteenpäin.

* * * * *

He kävelivät nyt ääneti ilmaisten lujalla kädenpuristuksellaan jotakin, mille eivät löytäneet sanoja. Tultuaan oman talonsa edustalle he pysähtyivät peläten palaamista valoon, takaisin elämään. He seisoivat siinä näkymättöminä toisilleenkin pimeässä ja katselivat sen talon valaistuja ikkunoita, joka oli suojellut heidän haparoivaa, käsittämätöntä elämäänsä... sen talon, missä Ralph oli syntynyt, missä hänen lapsensa oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut. Tuntui melkein kuin he olisivat ruumiistaan vapautuneita sieluja, jotka omituisesti katselivat kaukaa omia aineellisia ruumiitaan.

Heidän sisäisten tunteittensa aalto kohosi korkeimmilleen ja murtui. Ralph laski molemmat kätensä äitinsä olkapäille ja pudisteli häntä edestakaisin, niinkuin hänen sekainen tuskansa pudisteli häntä itseäänkin. "Voi, äiti, äiti! Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän kiihkeästi kuiskaten.

Äidillä ei ollut mitään vastausta, mutta Ralph näki hänen silmiensä loistavan pimeydestä ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa purskahti itkuun.

* * * * *

Että hän oli saanut elää tähän hetkeen asti — ollakseen tukena pojalleen, mitä vielä, kysyi Mary Bascomb itseltään, voi kukaan nainen toivoa lisää?

XXXVII

Sinä päivänä, jolloin rouva Bascomb oli irroittanut medaljonkinsa, hän oli lakannut lukemasta raamattua ja rukoilemasta ennen maatamenoaan, mutta iltaisin, sammutettuaan valon, hän usein makasi valveilla kauan aikaa, aivot täynnä laajoja muodottomia mietelmiä, joiden kaltaisia hänellä ei koskaan ollut päivän puuhaisina tunteina. Koska hän oli ennen ollut hyvin ahkera raamatunlukija, tuntui hänestä luonnolliselta, että sellaisen melkein aution mietiskelyn läpi usein nousi hänen mieleensä jokin raamatunlause. Tavallisesti jokin Uuden Testamentin eriskummainen, hämärä väite, jota hän ei ollut ymmärtänyt, mutta joka jo lapsuudessa alkaneen toistamisen pakosta oli käynyt hänelle tutuksi.

Hän ei ymmärtänyt niitä nytkään samalla tavalla kuin muita aatteitaan. Mutta pitkinä miettimisen hetkinä pimeässä hän ei enää ollut huolissaan eikä ymmällä senvuoksi, ettei oikein ymmärtänyt näiden salattujen, jyrkkien lauseiden merkitystä. Ehkä se hänen osansa, joka todella ymmärsi ajatuksia, oli nukahtanut väsyneenä päivän vaivoista. Mutta se hänen osansa, joka oli vielä hereillä, näytti katselevan äärettömän kaukaa päivän tapahtumia ja outoa hehkua sanaryhmästä, joka oli yhtä arvoituksellinen ja tarkoitukseton hänen järjelleen kuin loitsu, mutta hänen ymmärryksensä pysyessä toimetonna valaisi häntä kuin auringonpaiste.

_Mutta jos se kuolee, tuottaa se paljon hedelmiä. Hän, joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, olkoon kaikkien käskyläinen. Sillä joka tahtoo pelastaa henkensä, on sen kadottava._

Illalla sen jälkeen kun hän oli saanut tuntea sanomatonta iloa siitä, että Ralph nojautui häneen, hän makasi vuoteessaan ajatellen tätä onnea ja kokien sen toistamiseen. Hän oli hyvin väsynyt, niinkuin aina iltaisin, ja unisuus sai piankin valtaansa hänen uupuneen ruumiinsa. Samalla kun hänen tajuntansa turtui, vedettiin kuin verho hänen silmiensä edestä. Ja kuitenkin hänen ruumiilliset silmänsä olivat ummessa lyijynraskaina väsymyksestä.

Hän tunsi alkavan unen sumentavan ajatusten kirkkaita, teräviä reunoja, ja sumentumisen ohella väistyi toinen verho hänen ymmärtämyksensä tieltä. Hänen suljetut silmänsä näkivät selvemmin.

Ne näkivät hänen kerran vielä alkaneen rakastaa elämäänsä.

Hänen poikansa vaimo

Kuinka kauan hänen kestikään sitä oppia! Hän oli yhtä tunteellinen ja tyytyväinen kuin ennenkin. Hän oli luullut äidinrakkaudeksi sitä nautintoa, jonka Ralphin nojautuminen häneen oli suonut. Ikäänkuin nämä viimeiset, hurjasti varoittavat vuodet ja hänen rakkautensa Didsiin eivät olisi opettaneet hänelle, ettei äiti ole se henkilö, johon nojataan, vaan se joka tekee nojaamisen tarpeettomaksi.

_Tätä pahaa henkeä ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla._

Hän päästi pitkän huokauksen, joka oli puolittain voihkaisu ja rukous, ja kyyneliä valui hänen suljetuista silmistään, mutta hän ei tiennyt, oliko hän hereillä vai näkikö hän unta, sillä niin täydellisesti nukuksissa oli hänen väsynyt, ennen aikojaan vanhentunut ruumiinsa.

Ja sitten hänen huoneensa kylmästä pimeydestä kuului herätyskellon soitto ankarana ja piti nousta. Niin, hän oli kai nukkunut.

Pari päivää tämän jälkeen hän ja Ralph istuivat vähän aikaa kahden kesken illallispöydässä aterian loputtua ja Didsin mentyä yläkertaan toimittamaan tavallisia iltatehtäviään, auttaakseen äitiään yökuntoon. Rouva Bascomb sanoi: "Ralph, sinähän et ole milloinkaan pitänyt nykyisestä toimestasi?"

"Pitäisinkö?" sanoi Ralph hämmästyen sellaista luuloakin.

"Minä olen ajatellut", jatkoi rouva Bascomb, "ja luulen keksineeni erään suunnitelman. Nyt tahdon puhua siitä sinulle, ja sinun pitää luvata kuunnella loppuun saakka ennenkuin sanot sanaakaan. Sen kuunteleminen ei ole sinulle vahingoksi, vaikka se sinusta alussa tuntuisikin tyhmältä."

"Anna tulla!" sanoi Ralph kylmäkiskoisesti.

Hän kuunteli ääneti äidin selostaessa suunnitelmaansa, ja hänen silmissään oli masentava, ivallinen katse, jollaisen muutamat miehet luovat suunnitelmiaan selostaviin naisiin varmoina siitä, että koko juttu on mahdoton, ennenkuin siitä puhutaankaan. Rouva Bascombia vastassa oli pojan itsepäinen yritys nolata jo ennakolta hänen ponnistelleen mielikuvituksensa tulos, joka tarkoitti nousua parempaan toimeen, ja tässä taistelussa hänen oli vaikea pysyä selityksensä loppuun asti niin toiveikkaan varmana kuin hän oli sen aloittanut.

Kun hän lopetti, ei Ralph sanonut mitään, ei näyttänyt miltään.

"No, mitä sinä arvelet?" kysyi rouva Bascomb.

"En tiennyt, sopiko minun jo puhua", sanoi Ralph. "Tahdotko todellakin tietää, mitä siitä arvelen?"

"Luonnollisesti!" vastasi hänen äitinsä, vasten tahtoaankin ärtyneenä, sillä hänen vanha kiivautensa oli noussut.

Ralph nousi tuoliltaan ja kiersi pöydän ympäri hänen luokseen. "Minun mielestäni se on hassuin suunnitelma, mitä eläissäni olen kuullut esitettävän, paitsi yhtä", sanoi hän kuivasti, mutta kumartui lieventämään sanojensa vaikutusta hyväilemällä hänen poskeaan.

"Mutta minähän toistin sinulle Willie Cranen sanat, että taitavia urheiluosaston toimittajia on vaikea löytää ja että he ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", väitti äiti itsepäisesti.

"Yhtä harvinaisia ovat suurien rautatieyhtiöiden taitavat johtajat, ja hekin ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", sanoi Ralph nauraen. "Miksi et ehdota, että lähtisin koettamaan onneani sillä uralla. Se olisi ihan yhtä järkevää."

Rouva Bascomb vetäisi hänet eteensä ja katsoi häneen tiukasti, keskittäen koko persoonallisuutensa voiman silmiinsä. "Ei, se ei olisi lainkaan yhtä järkevää, ja sinäkin tiedät sen", sanoi hän reippaasti. Sitten hän antoi asian jäädä, mitä ei olisi voinut tehdä parikymmentä vuotta takaperin.

Ralph koetti jatkaa puhelua ja ivata koko suunnitelmaa: "Enpä ole milloinkaan kuullut niin hurjaa ehdotusta... Minä en ole ikinä kirjoittanut riviäkään — siitä saakka kun yliopistossa kyhäilin ainekirjoituksia... onko kukaan kuullutkaan, että..."

Mutta äiti keskeytti hänet sanoen: "Älä rupea nyt väittelemään. Siitä ei ole mitään hyötyä, ennenkuin olet ehtinyt sitä ajatella."

"Väittelemäänkö siitä?" huudahti Ralph puoleksi nauraen, puoleksi raivoissaan. "Enhän minä väittele. Minä vain selitän sinulle, kuinka mieletöntä se on."

"Eikö yksi kerta riitä sitä ilmaisemaan?" huomautti rouva Bascomb, jättäen hänet hautomaan uutta suunnitelmaa.

Pian tämän jälkeen rouva Bascomb tapasi jälleen Willie Cranen, kuten hän vieläkin nimitti tätä miestä, joka viisikolmatta vuotta sitten oli ollut hänen viidennellä luokallaan ja joka, perittyään Harristownin Daily Heraldin isoisältään oli eronnut erään suuren clevelandilaisen lehden toimituksesta ja nyt koetti kehittää tuota vanhaa lehteä nykyajan vaatimusten mukaan.