Part 23

Aina, niin säännöllisesti kuin kello nakutti, Didsin piti harjoitella tunnin verran pianonsoittoa, puoli tuntia ennen illallista ja puoli tuntia sen jälkeen. Ja hänen piti aina mennä pelaamaan korttia äidin kanssa ennen nukkumista. Ja mummo järjesti aina niin, että hänellä oli puolituntinen vapautta ennen maatamenoa, voidakseen lukea, mitä kulloinkin halusi, ja mennä sitten vuoteeseen mieli täynnä lempikirjan suomaa nautintoa.

Niin, siihen aikaan, kun Dids sulki silmänsä yöksi oli hänen takanaan toimelias päivä: hän oli keveästi kiertänyt laajan ympyrän, johon sisälsivät koulu, soittotunnit, herkulliset ruoat pöydässä, huvitukset, äidin hoitaminen, lukeminen ja paljon leikkiä — eikä Dids todellakaan tiennyt, mikä häntä niin voimakkaasti ja nopeasti kiidätti sen ympäri.

Se tuntui sujuvan ihan itsestään.

XXXIV

Kun Dids oli viiden- ja kuudentoista välillä, otti hän äkkiä vauhtia ja alkoi kasvaa niin nopeasti, ettei hänen hameittensa helmoja ehditty oikein pidentää. Hän ei kasvanut ainoastaan tuumissa. Syyskuussa, kuten hän joskus sanoi itsekseen, hän oli vielä ollut vain lapsi, vaikka olikin aloittanut ensi lukukautensa korkeakoulussa. Hän sipsutteli muiden pienokaisten mukana ja hyppäsi vielä mielellään nuoraa, olipa välistä piilosillakin, ja piti poikia vain leikkitovereina. Mutta helmikuussa, kun hän ajatteli itseään, hän voi tuskin muistaa olleensa sellainen pieni tyttönen. Piilosilla! Nyt hän olisi yhtä hyvin voinut leikkiä nukeilla tai imeä peukaloaan. Hänen ruumiinsa oli melkein paria tuumaa pitempi. Ja hän itsekin oli toinen henkilö.

Oliko hän ollut kaunis lapsi? Hän ei ollut milloinkaan välittänyt siitä, oliko hän tarpeeksi sievä, koska oli aina leikkinyt ja lueskellut niin ahkerasti, ettei siihen liiennyt aikaa. Mutta nyt hän tiesi kutakuinkin, että hän oli sievä tyttö. Ja lisäksi hänet täytti se kiihoittava huomio, että hän oli enemmänkin kuin sievä — että hän miellytti poikia.

Hän sai sen selville kävellessään katua pitkin erään suuren pojan kanssa. Hänen tarvitsi vain katsahtaa poikaan erityisellä tavalla — hän ei oikeastaan tiennyt tätä tapaa, mutta kun hän tunsi olevansa täynnä sähköä, voi hän aina tehdä niin — ja minuutissa tai parissa, vaikka poika olisi jutellut kuinka innostuneesti pallopelistä, hän keskeytti, katsoi takaisin häneen jollakin erityisellä tavalla ja siirtyi samalla niin lähelle, että he koskettivat toisiinsa kävellessään. Silloin heissä molemmissa kohisi ja vihloi päästä jalkoihin saakka, ja he nauroivat suunnattomasti jollekin tyhjälle eivätkä oikein tienneet, mistä puhuivatkaan. Sen oli _hirmuisen_ jännittävää.

Ja se pani kaiken muun, mitä oli ollut hänen elämässään, näyttämään mitättömältä ja tyhmältä ja mauttomalta. Läksyt! Koripallo! Mummo! Soitto! Luisteleminen! Runokirjat! Dids voi tuskin muistaakaan enää, milloin hän oli ollut sellainen lapsi, että oli mokomista asioista välittänyt. Puvut! Ne olivat nyt ajattelemisen arvoisia. Lyhyimmät hameet, ohuimmat puserot, läpikuultavimmat sukat (vaikka tyrannimainen vanha mummo ei hankkinutkaan niin hienoja kuin useimmat tytöt käyttivät), pehmeän lyhyeksi leikatun tukan jokaisen kiharan oikea asento, kynnet, niukkojen alusvaatteiden oikea kuosi... Dids nukkui ajatellessaan näitä asioita ja heräsi mieli täynnä niitä. Ja Tug Warneria.

Sillä hän ja Tug Warner olivat nyt ratkaisevasti ruvenneet pariksi. Tug oli hänen "kaverinsa", vaikka mummo ei ollut sitä vielä huomannut. Dids käveli hänen kanssaan, kuten oli nähnyt vanhempien tyttöjen kävelevän "kaveriensa" kera. Tug vei hänet eri paikkoihin, kaikkiin niihin, joissa mummo salli hänen käydä, ja muutamiin sellaisiinkin, joista hän ei tiennyt mitään. Esimerkiksi, Tug vei hänet pari kolme kertaa viikossa Petersin rohdoskauppaan ja tarjosi hänelle kaikkea, mitä hän halusi, kalliita sekoitettuja juomiakin, joita hän ei ollut milloinkaan halunnut, ja jotka maksoivat viisikolmatta tahi -neljättä senttiä lasillinen. Tugin isä omisti Gilmanvillen hotellin, niin että Tugilla aina oli paljon rahaa, ja hän tiesi aina kauppamatkustajien kertomat viimeiset pilat.

Istuen kuin orrella korkeilla tuoleillaan marmorisen myyntipöydän ääressä nämä molemmat korkeakoulua käyvät nuoret nauttivat niin hitaasti kuin suinkin jäätelöstä ja jauhetuista pähkinöistä ja hillotuista hedelmistä ja paksusta oivallisesta siirapista ja sulatetuista alteakakuista valmistettua sekoitusta, katsellen toisiaan hanojen takaisissa suurissa kuvastimissa ja käännellen päätänsä sinne tänne ihaillen itseään, kohdaten toistensa silmät kuvastimessa ärsyttävästi, nauraen ääneen ja tyrkkien toisiaan. Joskus he kuuntelivat mielellään tarjoilijankin leikinlaskua, mutta toisinaan, kun hän kävi liian iloiseksi, koettivat he turhaan nolata häntä. Dids tiesi kaikkien kauppaan tulleiden katselevan ja kuuntelevan heitä. Se herätti hänessä huimaavan kiihoittavan tunteen, jota hän luuli huviksi. Se oli samanlaista kuin hänen katsoessaan syvälle Tugin silmiin, kun he jälkeenpäin kävelivät yhdessä, heiluvien käsien silloin tällöin koskettaessa toisiinsa.

Joskus, kun hän oli palannut kotiin omaan huoneeseensa omien kuluneitten kirjojensa joukkoon tai istui pianon ääressä, jonkin hopeanheleän, hyvin muistiin painuneen sävelen helkkyessä hänen sormiensa alla, tai lepäsi rauhallisena ja torkkuvana pienessä huoneessaan sen jälkeen kun valo oli sammutettu — joskus noiden makeisten siirapinmaku tuli mieleen ja teki hänet melkein pahoinvoivaksi, samoin kuin hän inhoten muisteli kaupassa vetelehtineitä miehiä, jotka olivat erikoisesti katselleet häntä ja nauraneet hänen tempuilleen. Mutta se oli vain ohimenevä. Hän oli aina valmis aloittamaan uudestaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin sentähden, että häntä lämmitti ja miellytti muiden tyttöjen kateus.

Hän ei koskaan puhunut siitä mummolle, joka ei sivuuttanut Peterin rohdoskauppaa matkallaan koulusta kotiin.

Hän ei vielä ollut sallinut Tugin suudella, vaikka arvasikin Tugin tekevän niin jonakin päivänä. Hän oli romaaneissa lukenut paljon suutelemisesta ja siitä, kuinka ihmeelliseltä se tuntui tytöstä, ja saadessaan silloin tällöin mennä eläviinkuviin, ja katsella siellä jotakin kuvaa, jossa sankari ja sankaritar vaihtoivat pitkän, tiukan filmisuudelman, hän vapisi päästä jalkoihin saakka. Niin, sen täytyi olla ihmeellisiä!

Katsellessaan Tugia monta kertaa päivässä Dids ei nähnyt häntä, vaan viimeisen näkemänsä filmisankarin kalpeat, teräväpiirteiset kasvot ja ammattimaisesti leimuavat silmät. Mutta vaikka hän ei nähnyt itse Tugia, tunsi hän Tugin, kun tämä painautui likemmäksi häntä. Silloin eivät lämpö ja värähtely johtuneet valkoisen kankaan varjosta, vaan todellisesta, elävästä pojasta. Se oli äärettömän kiihoittavaa.

Neiti Mann, englantilainen kirjallisuuden opettaja, ja herra Leonard, laskennon iäkäs lehtori, joka oli ainakin nelikymmenvuotias, hätääntyivät Didsin äkillisestä huonosta lausumisesta ja tarkkaavaisuudesta luokalla, vaikka hän tavallisesti oli niin etevä. Kun he panivat hänet kovalle, katseli Dids vain haaveilevasti ja näki jotakin, missä oli sekaisin kalpeita piirteitä ja hämmentävää nuorta poikaa. Kuinka kuivilta ja mitättömiltä hänen läksynsä tuntuivatkaan! Kuinka hän olisi voinut innostua kirjallisuuteen, lueskella satoja vuosia sitten kirjoitettua näytelmää jossa kerrottiin vain noituudesta, keijukaisista ja muista mahdottomista asioista, joita ei kukaan voi uskoa — miehestä, jolla oli aasin pää! Ikäänkuin sellaista olentoa voisi olla olemassa. Ja keijukaiskuningattaresta, joka oli niin tyhmä, että rakastui häneen.

Neiti Mann luki huolellisesti korostaen:

"Nyt istu kukkasille, aasi kulta, hyväilyn poskellesi saat sa multa; siloiseen päähäs pistän ruususen ja suurenmoista korvaas suutelen."

Hän keskeytti katsoen Didsiin vihaisesti ja sanoi: "Neiti Bascomb, te ette kuuntele nytkään. Ettekö voi _tuntea_ tämän kohdan huumoria ja ivaa?"

Ei, vilpittömästi sanoen, Dids ei ymmärtänyt, että kaikessa tuossa lorussa oli mitään hänelle. Kerran, kun neiti Mannin itsepäisyys, että hänen piti kiinnittää huomionsa tähän tyhmään tarinaan, vaivasi häntä, ryhtyi hän vastustamaan: "Suoraan sanoen, neiti Mann, se kuulostaa minusta pelkältä lorulta. Nykyään ei enää kukaan usko loitsuihin, lumoamisiin eikä mihinkään sellaiseen. Kuinka kukaan välittäisi niin paljon mokomasta tarinasta, että jaksaisi kiinnittää ajatuksensa siihen? Se on niin mahdoton. Hänen täytyi kai huomata, että miehellä oli aasin pää."

Neiti Mann oli tyytyväinen saatuaan kiihoitetuksi väittelyyn tuon tytön, joka oli ennen ollut hänen parhain oppilaansa. "Hän näkikin sen", sanoi hän innokkaasti. "Titania näki sen, mutta hän oli lumottu, niin että se hänestä näytti kauniimmalta kuin miehen pää."

"Oh, kuinka hän olisi voinut!" huudahti Dids. "Kukaan ei voisi niin erehtyä. Minä tarkoitan juuri sitä. Ette tekään voi sitä uskoa, koska se on niin mahdotonta. Ja ruveta äkkiä rakastamaan aasin päätä ilman mitään muuta syytä kuin että hänen silmiään oli sivelty jollakin kasvinesteellä. Ei, neiti Mann, se on ehdottomasti naurettavaa."

"Minä otaksun teidän luulevan itseänne täysin päteväksi sitä arvostelemaan", sanoi neiti Mann ratkaisevaan tapaansa. Hän oli vasta äsken päässyt korkeakoulusta ja käytti usein hyvin ivallisia persoonallisia huomautuksia, herättääkseen oppilaissaan rakkautta kirjallisuuden kauneuksia kohtaan.

Dids ei välittänyt hänen puheistaan, kun oli taas vaipunut haaveilevaan raukeuteensa. Mitä hän huoli muista ihmisistä! Tämän jälkeen hän teeskenteli kirjallisuustunneilla ehdotonta alistumista kaikkeen, mitä neiti Mann sanoi. "Kyllä, neiti Mann", mumisi hän mukautuvasti kuin tuhannen penikulman päästä.

Ja: "Niin, herra Leonard", lempeällä äänellä katsellen hänen ryppyjään ja harmaantuvaa tukkaansa ja ihmetellen, oliko hän milloinkaan ollut nuori ja kosketuksesta värähtelevä, kävellessään jonkun rinnalla.

* * * * *

Koulun perinnäistapojen mukaan heillä oli Lincolnin syntymäpäivänä harjoituksia — soittoa ja eräs puhuja kaupungista. Kello kymmenen aikaan aamulla oppilaat marssivat kokoussaliin, alempien luokkien oppilaiden ravatessa pienillä jaloillaan kiihkoissaan siitä, että saivat poistua omilta luokiltaan lukuaikana, ja pitkien korkeakoulupoikien laahustaessa sisään, kädet housuntaskuissa, ikävystyneinä jo edeltäpäin näihin ylimääräisiin jaaritteluihin.

Soitannon opettaja oli harjoittanut useita erityisiä soittokappaleita, ja kaikki koulun kuoroon kuuluvat oppilaat istuivat eturiveissä hyvin innostuneina, kylmäkiskoisesta ulkomuodostaan huolimatta, koska heillä oli tärkeä osa ohjelmassa. He olivat jo unohtaneet, kenen syntymäpäivää nyt vietettiin, eikä heidän mielessään tällä hetkellä ollut muuta kuin se toivo, että sopraanot laulaisivat korkeat nuotit hieman paremmin tällä kertaa kuin viime harjoituksissa.

Herra Elliott, koulun johtaja ja heidän maailmaansa komentava kenraali, marssi lavalle vieden sinne mukanaan pitkän vanhan miehen, hyvin suoran, hyvin vaikuttavan ja kauniimmin pukeutuneen kuin kukaan oli Gilmanvillessä. Hänen asentonsa, kun hän seisoi siellä valkoinen pää komeasti pystyssä, pani hänet näyttämään historialliselta henkilöltä. Hän katseli uteliaasti ja tarkasti kaikkien näiden neljänsadan lapsen kasvoihin, kun he totellen herra Elliotin antamaa merkkiä nousivat seisaalle osoittamaan kunnioitusta hänelle, jota he eivät ollenkaan tunteneet, sillä vaikka herra Elliott olikin kymmenen päivää sitten ilmoittanut heille puhujan nimen, oli heidän mieleensä silloin painunut vain se, ettei helmikuun kahdentenatoista päivänä olisi mitään lukemista kymmenestä yhteentoista. Se oli niin tärkeätä, että senvuoksi kannatti melkein käydä harjoituksissakin. Nyt kun heihin suuntautui tuo ihan suora katse hyvin läpitunkevista teräksenvärisistä silmistä, istuivat he suorempina koettaen muistella, mitä herra Elliott oli sanonut puhujasta.

Dids oli ihan hätkähtänyt osakseen tulleesta eloisasta katseesta. Hänestä tuntui siltä kuin puhuja olisi todella nähnyt hänet, todella kiinnittänyt häneen huomionsa. Kuka hän siis olikaan? Oliko herra Elliott sanonut häntä jonkun yliopiston rehtoriksi? Vai oliko hän joku kuuluisa kemisti? Vai korkeimman oikeuden tuomariko? Kun he istuutuivat, kuiskasi hän Florence Ringille: "Keneksi herra Elliott sanoikaan...?"

Kuullessaan hänen ensimmäisen sanansa Florence kohotti kulmiaan ja hartioitaan merkiksi, ettei hänelläkään ollut siitä aavistusta. Esitykset alkoivat.

Dids lauloi mielellään mukana kuorossa. Kun hän istuutui laulettuaan oikein sydämensä pohjasta Olaf Trygvasonin altto-osan, tunsi hän olevansa kuin eri ihminen. Soitto tunkeutui aina Didsin läpi täyttäen hänet kokonaan sävelillään. Se karkoitti kaiken muun hänen mielestään, niin että hän sen loppuessa tunsi olevansa ihan tyhjä ja avoin seuraavalle aistimukselle.

Seuraava aistimus, joka suuntautui häntä kohti, oli puhujan ääni. Se oli kuin urkujen kumea sävel. Gilmanvillen asukkailla oli yhtä vähän ollut sellaista ääntä kuin heillä oli sellaisia vaatteitakaan. Jokainen kokoussaliin saapunut istui hyvin hiljaa, kuunnellen tuota ääntä, vain muutamien tarkatessa hänen sanojaan. He eivät yskineet eivätkä siirrelleet jalkojaan, kuten tavallisesti tekivät esitelmien aikana, eivätkä katselleet taakseen nähdäkseen, kuka sieltä näin myöhään tuli. Dids kuunteli hartaasti muiden kanssa, ja vaikkei hänkään useimpien muiden lasten tapaan olisi kyennyt kertomaan, mitä tuo sointuva, sivistynyt ääni oli sanonut hänelle, tunsi hän kuitenkin sen sanoneen melko paljon. Nähtävästi he tunsivat kaikki samaa, sillä kun he poistuivat kokoussalista esitysten loputtua, kävelivät kaikki pienet lapset hiljaa, ja kaikkien vanhempien lasten kasvot näyttivät haaveellisilta.

Didsin ja kaikkien muidenkin kuoroon kuuluvien oppilaiden oli pakko odottaa omaa merkkiään voidakseen nousta ja lähteä pois, kunnes alempien luokkien oppilaat olivat poistuneet käytävistä. Hänen hämmästyksekseen, juuri kun he vihdoinkin saivat nousta seisaalle lähteäkseen, kääntyi herra Elliott, joka oli jutellut vanhan, etevän puhujan kanssa, häneen päin ja kurottautunut lavan reunan yli huomautti: "Voitteko viipyä vielä hetkisen? Tohtori Levering haluaa puhella kanssanne."

"Minunko kanssani?" kysyi Dids katsoen olkansa yli saadakseen varmuuden siitä, ettei herra Elliott puhunut jollekulle hänen takanaan.

"Niin. Tulkaa tänne sivuportaita myöten, että saan esitellä teidät", sanoi herra Elliott.

Niinpä sitten tapahtui, että viimeiset korkeakoulupojat ja tytöt, kääntäessään päätänsä menossa halliin, näkivät hämmästyksekseen Dids Bascombin seisovan lavalla ja tervehtivän kädestä sitä herraa, joka oli äsken puhunut. "No, mitä sinä tiedät tuosta?" kysyivät heidän kohotetut kulmakarvansa toisiltaan, kun he marssivat pois eri saleihinsa.

Dids itsekin oli suunnattomasti hämmästynyt. Olihan perin kiihoittavaa seisoa siellä johtajan ja toiselta paikkakunnalta saapuneen kuuluisan miehen rinnalla, jonka pitkä vartalo Didsin mielestä näytti juhlalliselta ja arvokkaalta senvuoksi, että se tällä haavaa oli hänen maailmansa keskus. Mitä ihmettä se herra aikoi hänelle sanoa?

Herra Elliott, jonka muuan viittaileva vahtimestari kutsui pois lavalta, jätti koulutytön ja vanhan herran kahden kesken.

Nyt, kun he seisoivat näin vastakkain, Dids tunsi hänestä säteilevän elävän voiman vaikutusta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeasti, ja hän tuijotti vanhaan herraan jäykästi pelästyneillä, melko suuriksi auenneilla silmillään. Vieras taivutti valkoisen päänsä lähemmäksi kukoistavia kasvoja ja sanoi hiljaa: "Minua hämmästytti niin kovasti yhdennäköisyys teidän ja erään rakkaan nuoruudenystäväni välillä, jota rakastin lapsuudestani saakka ja jonka kanssa asuin yliopistossa, että kysyin teidän nimeänne. Se on sama kuin hänen."

Hän keskeytti ja näytti epäröivän kuin pelkäisi kysymyksen lausumista; sitten hän sanoi syvällä äänellä: "Oletteko sattumalta John Bascombin pojantytär?" Hän lausui tuon nimen sellaisella erityisellä äänenpainolla kuin se olisi hänestä muita nimiä erilaisempi.

Siitä hetkestä alkaen, kun vieras puhutteli häntä, oli vanhan miehen täyteläisen ja magneettisen persoonallisuuden pelkkä läheisyys tehonnut Didsiin sydänjuuria myöten, hän oli vielä kypsymätön, vaikutuksille altis ja kokemuksista kovettumaton. Hänen kysymyksensä ja tutun nimen lausuminen niin hellästi kuin se olisi pyhä, järkytti häntä niin, ettei hän voinut puhua mitään. Hän nyökkäsi vain mykkänä, tuijottaen vierasta silmiin ja saaden niistä omaansa hakevan nuoruuden nopealla, ahneella tavalla enemmän elinvoimaista ainesta elämänkatsomukseensa kuin monista perättäisistä viikoista. Se virtasi häneen, tämä uusi, heti hyväksytty elämän aines; hänen omansa tuli hakemaan häntä. Jokin tuntematon sopukka hänen sydämessään oli ollut tyhjä ja odottanut juuri tätä kultaista virtaa, tätä syvyyksien ja suuruuden käsittämistä... Se ei voinut milloinkaan enää olla tyhjä.

Hän ei tajunnut vähääkään siitä, mitä hänelle tapahtui. Hän tunsi vain haluavansa itkeä, mutta tiesi samalla, ettei se sopinut.

Vanha mies katsoi häneen kuin matkojen päästä ja hymyili kuin hän olisi aina tuntenut hänet. Dids ei voinut siirtää katsettaan hänestä. Kun hän nyökkäsi, syventyi vieraan katse. Hän puristi Didsin käden omaansa voimakkaasti ja lämpimästi ja sanoi: "En voi toivottaa teille mitään parempaa, kuin että teistä kehittyisi samanlainen nainen kuin hän oli mies."

Se kuulosti Didsiltä rukoukselta. Häntä halutti nyt yhä enemmän itkeä. Mutta hän puri vain huultaan ja nyökkäsi ääneti ikäänkuin jälleen yhtyisi hänen sanoihinsa, vaikkei nyt kuullutkaan muuta kuin syvän tunteellisen äänen kaikua. Vasta monen tunnin kuluttua hän oikeastaan kuuli hänen sanansa.

Hallien kellot alkoivat kovasti kilistä. Herra Elliott ilmestyi äkkiä takaisin. "Ah, tuo on hänen luokkakellonsa!" sanoi hän hermostuneesti. _"Me emme saa myöhästyttää häntä luokalta!"_

* * * * *

Luento käsitteli englantilaista kirjallisuutta, ja lausuminen oli jo alkanut. Florence King töhersi jotakin paperipalaselle ojentaen sen Didsille. "Mitä taivaan nimessä hän sinusta tahtoi?"

Dids kirjoitti takaisin: "Hän oli tuntenut isoisäni."

Florence nyökkäsi, hänen uteliaisuutensa tyyntyi, ja hänen harrastuksensa tähän asiaan lakkasi äkkiä. Hän lähetti Didsin selityksen kaikille muille samassa rivissä istuville ja kaikki nyökkäilivät pettyneen näköisinä, koska siihen, mikä oli näyttänyt niin jännittävältä, olikin vain niin jokapäiväinen ja epädraamallinen syy.

Anton Zaleski nousi seisaalle ja luki ääneen happamesti ja häpeilevästi, jollainen tapa on hyväksytty kouluissa korjaamaan runouden tyhmyyksiä:

"Kun hänet kohtasin mä metsäss' äsken en malttanut ma olla sättimättä: hän lemmittynsä päähän karvaiseen kukista kietoi tuoreen seppeleen."

Kun hän istuutui, ojensi lähin oppilas hänelle tottuneen ovelasti Didsin ilmoituksen, jolloin hänkin nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä.

Kukaan ei sitten puhunut Didsille siitä uudestaan. Se haihtui heti jokaisen mielestä.

Puolenpäivän aikaan Dids käveli kuten tavallisesti, mummon kanssa koulusta kotiin. Hän tiesi, ettei mummo ollut nähnyt tätä kohtausta, sillä hän oli poistunut salista viidennen luokkansa mukana ensimmäisten joukossa. Mutta vaikka hän tiesi, että mummo olisi äärettömästi innostunut siitä, tuntui hänestä siltä kuin hänen olisi vaikea siitä puhua. Mutta miksi? Oliko syynä ujous vai kykenemättömyys löytää oikeita sanoja? Ehkä hän ei vielä tiennyt, mitä itse tunsi siitä tai millaisella äänenpainolla pitäisi siitä mainita. Hänestä oli tarpeellista säilyttää sitä omana tietonaan jonkun aikaa, kunnes se asettuisi rauhaan eikä enää näyttäisi niin omituisesti erilaiselta kuin kaikki muu, mitä hänelle oli ennen tapahtunut. Hän avasi monta kertaa suunsa kertoakseen mummolle, mutta alkoikin aina puhua jostakin muusta. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka aloittaisi.

Se säilyi kuitenkin niin pysyväisesti hänen mielessään, että hän hämmästyi, kun illallisaika koitti ja päivä oli mennyt. Hänen ajatuksensa olivat kääntyneet niin sisäänpäin, ettei hän muistanut, mitä oli tehnyt. Mutta hän tiesi, että hänen tosiaan piti kertoa se mummolle, eikä se enää tuntunut niin vaikealtakaan. Juuri niinkuin hän oli ajatellut: Se oli painunut hieman enemmän muiden vaikutelmien tasalle. Kun he pesivät astioita illalla, sanoi hän: "Mummo, se tohtori Levering, joka puhui tänään, kutsui minut lavalle ja kysyi minulta, olenko minä John Bascombin pojantytär. Ja kun myönsin olevani, sanoi hän tunteneensa isoisän ollessaan yliopistossa."

Hän oli tiennyt mummon innostuvan asiaan. Mutta hän ei ollut uneksinutkaan, että mummo voisi muuttua tuollaiseksi... kalpeaksi ja hurjaksi, käsien jäykistyessä sen lautasen ympärille, jota hän piteli käsissään. Hän käänsi päätänsä hitaasti.

"Mitä sinä sanoitkaan, Dids?" kysyi hän kuin ei olisi uskonut korviaan.

Kun Dids oli toistanut uutisensa, kuivasi mummo nopeasti kätensä ja kiiruhti puhelimeen. Dids kuuli hänen puhuvan nähtävästi herra Elliotin kanssa. Hän hengitti niin kiivaasti kuin olisi juossut. "Puoliyhdeksän junassako? Onko hän jo matkalla asemalle? Siinä tapauksessa ehdin puhella hänen kanssaan vähän aikaa. Kyllä minä kiiruhdan." Hän ripusti kuulotorven paikalleen ja huusi Didsille: "Nopeasti, nopeasti nyt! Ota pian päällystakkisi", ja alkoi kiskoa omia päällysvaatteita ylleen.

Tuokion kuluttua he olivat ulkona, juoksivat raitiovaunua kohti ja kymmenen minuuttia myöhemmin poistuivat siitä aseman edustalla.

Kaikki tämä hämmästytti Didsiä, ja mummon kasvojen ilme suorastaan peloitti. Mummo oli sennäköinen kuin ei tietäisi maailmassa olevankaan muita ihmisiä. Hän nieleskeli pitkään, availi ja puristeli nyrkkiin käsiään ja näytti niin omituiselta. Dids pelkäsi hänen tekevän jotakin kummallista, mikä panisi ihmiset tuijottamaan häneen. Hän oli sennäköinen kuin voisi purskahtaa itkuun milloin tahansa. Mutta Dids otaksui luonnollisesti, etteivät niin vanhat ihmiset kuin mummo osanneet itkeä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mummon vuodattavan kyyneliä tai näyttävänkään olevan itkemäisillään. Didsin mieleen ei ollut ennen juolahtanut, että mummo voisi tuntea erikoisesti jotakin — kuten itkemishalua tai sen torjumista. Ajattelematta sitä lähemmin hän oli aina pitänyt varmana, että mummon tunteet olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Hänen oli nyt kiusallista istua vastapäätä raitiovaunussa ja katsella outojen tunneaaltojen liikuttamia tuttuja kasvoja, jotka hän oli aina nähnyt niin tyyninä ja hymyilevinä ja vakavina. Hän toivoi, ettei mummo vain purskahtaisi itkuun näin julkisessa paikassa. Mitähän ihmiset siinä tapauksessa ajattelisivat? He tietysti tuijottaisivat häneen ihmeissään ja tuijottaisivat nytkin, jos vain sattumalta katsoisivat mummon kasvoja, vaikka hän istui niin suorana ja hiljaa. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Olihan isoisä ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. Dids oli aina otaksunut, ettei mummo häntä enää muistellut.

He eivät nähneet tohtori Leveringiä odotussalissa. Kello oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan. Juna lähtisi kymmenen minuutin perästä. Mummo katseli ympärilleen ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin kerran, tarkaten vuoron perään kaikkia ihmisiä. Sitten hän meni lippuluukulle, ja Dids kuuli hänen kysyvän erästä pitkää, vanhahkoa herraa. Lippujen myyjä oli muistavinaan vanhan herrasmiehen menneen suoraan ovesta laiturille kuin tupakoimaan.

Mummo riensi salin läpi, jossa monet ihmiset nyökkäilivät hänelle ja sanoivat: "Hyvää iltaa, rouva Bascomb", mutta hän ei näyttänyt heitä huomaavankaan, vaan meni ovesta laiturille Didsin kanssa. Pitkä rivi sähkölamppuja loi kylmää, valkoista valoaan kylmään, mustaan keskitalven yöhön. Vain muutamat ihmiset uhmasivat pakkasta, pari asemamiestä kärryineen, joka oli täynnä matka-arkkuja, ja muuan edestakaisin kävelevä nainen, jolla oli pieni koira mukanaan. Ei mitään tohtori Leveringiä — ah, kyllä, laiturin kaukaisimmassa hämärässä päässä joku pitkä epäselvä hahmo.