Chapter 6

HAMLET. Ja tarkoittaako matka koko Puolaa Vai jotain rajamaata vaan?

KAPTEENI. Puhuen totta, mitään lisäämättä. Niin käymme valloittamaan pientä maata, Jok' etua ei muuta suo kuin nimen. En viittä, viittä kultarahaa vuokraks Siit' antais; eikä Puola eikä Norja Sais veromaana siitä enempää.

HAMLET. No, sitten sit' ei puolustakaan Puola.

KAPTEENI. Ei vaan: se on jo varustanut paikan.

HAMLET. Kakstuhat miestä, satatuhat puntaa Ei riitä tuohon olkikorsi-riitaan. Se on se vaurauden ja rauhan paise, Mi sisäss' yltyy, vaikka kuolon syytä Ei päältäpäin voi nähdä. -- Kiitos, herra.

KAPTEENI. Jumalan haltuun!

(Menee.)

ROSENCRANZ. Tuletteko, prinssi!

HAMLET. Edellä menkää; heti teitä seuraan. (Rosencrantz, Gyldenstern y.m menevät.) Näin kaikki mua syyttää, yllyttäin mua Hidasta kostoon! Mit' on ihminen, Jos korkein toivons' on ja pyrintönsä Makuu ja syönti? Eläin, eikä muuta. Hän, ken loi laajan järkemme, jok' eteen Ja taakse näkee, Hän ei luonut tuota Jumalankaltaist' älyn voimaa jouten Vain lahoomaan. Se kurjaa tylsyytt' olkoon Tai arkaa epäilystä, joka liiaks Asiat' arvelee, -- joss' arvelussa On aina kolme osaa pelkuruutta Ja viisautt' yks osa vaan, -- en tiedä, Miks elän vielä sekä lausun yhä: "Se tehdä täytyy!" vaikka tekoon mulla On syy ja tahto, voima sekä keinot. Es'kuvat, avarat kuin maa mua kutsuu: Tuoss' suuri, mahtava on sotajoukko, Sit' ohjaa nuorekas ja hento prinssi, Jonk' uljas, kunnian innostama henki Salatun kohtalonkin pilkaks kääntää, Elonsa katoovaisen alttiiks antain Onnelle, vaaroille ja kuolemalle Vain munankuoren vuoks. Se toden suuri, Ken suuren aiheen vuoks vaan liikkuu, mutta Syyn korrestakin riitaan saa, kun vaarass' On kunnia. Ja tässä seison minä; -- Ei äidin häväistys, ei isän murha, Ei järjen, veren vaatimukset mua Saa liikkeelle! Näen häpeällä, kuinka Kakskymment' tuhat miestä kuoloon astuu Ja hautaan käy kuin vuoteelleen vain houreen Ja turhan maineen vuoks, maatilkan vuoksi, Mi sotatantereeks ei heille riitä, Ei edes kuollehille hautamaaksi! -- Täst' aikain, aatos, veritöitä vaan Sa mieti, tai sua ylenkatsotaan!

(Menee.)

Viides kohtaus.

Helsingör. Huone linnassa. (Kuningatar ja Horatio tulevat.)

KUNINGATAR. En tahdo hänen kanssaan puhua.

HORATIO. Hän sitä vaatii; järjiltään on varmaan. Oi, sääli raukkaa!

KUNINGATAR. Mitä tahtoo hän?

HORATIO. Isästään paljon puhuu; viekkaaks sanoo Maailmaa; huokaa, rintojansa lyö; Vihasta kortta polkee; puolin lausein Ja sekavasti haastaa; tyhjää puheens' On vain, mut kuulija sen katkelmista Luo päätöksensä, mieltä niistä etsii, Sovittaa sanat omiin aatteisiinsa, Ja nyökkäys, liike, silmän-isku häneen Sen luulon tuo, ett' ajatust' on niissä, Ei tiedä mitä, mutta kovin pahaa. Siis paras hänt' on puhutella, muuten Vois häijymielisiin hän vihaa kylvää.

KUNINGATAR. Hän sisään tulkoon siis. -- (Horatio menee.) Mun sairas mieleni, -- niin synnin ain' on, -- Jo turhassakin näkee tuhon vainon; Niin arka syyllinen on luulossaan, Ett' itse ansaan käypi peloissaan.

(Horatio palajaa Ophelian kanssa.)

OPHELIA. Miss' on se kaunis Tanskan kuningatar?

KUNINGATAR. Kuin voit sa, Ophelia?

OPHELIA (laulaa).

Kuin tunnen muiden joukosta Ma sinun armahas? On sauva hällä, varvikkaat Ja hattu suipukas.

KUNINGATAR. Laps armas, miksi tuota laulua?

OPHELIA. Niinkö vain? Ei, kuulkaa, ma pyydän. (Laulaa.)

Oi, impi, kylm' on kultasi, On kylmä, tunnoton; Pään päällä turve vihanta, Jaloilla paasi on. Oh, hoo!

KUNINGATAR. Mut, Ophelia, --

OPHELIA. Minä pyydän, kuulkaa. (Laulaa.) Ja liinat lumivalkoiset --

(Kuningas tulee.)

KUNINGATAR. Oi, puolisoni, katsokaa!

OPHELIA. (laulaa).

Ne peittyi kukkasiin, Jotk' itkusilmin hautahan Kanss' armaan laskettiin.

KUNINGAS. Kuinka voitte, armas neiti?

OPHELIA. Hyvin, kost' Jumala! Sanotaan, että huuhkain oli leipojan tytär.[16] Hyvä Jumala! Tiedämme, mitä olemme, mutta emme tiedä, miksi tulemme. Jumala siunatkoon ruokanne!

KUNINGAS. Isäänsä murehtii hän.

OPHELIA. Minä pyydän, älkäämme siitä puhuko. Vaan kun teiltä kysytään mitä se tietää, niin vastatkaa näin:

(Laulaa.)

On tänään pyhä Valentin, Ja amull' aikaiseen On impi alla ikkunas, Sua pyytää sulhokseen. Ja poika nousee, pukeuu, Ov' aukee, sisään nyt Käy impi, mutta impenä Hän sielt' ei lähtenyt.

KUNINGAS. Armas Ophelia!

OPHELIA. Toden totta, en vannoa tahdo, mutta loppu siitä tulla pitää:

(Laulaa.)

Kies'auta! Neitsyt, varjele! Mua voi! Hyi, häpeää! Ne pojat ottaa, kun he voi, Syy siitä heille jää. Kun, -- lausui impi, -- mun viettelit, Mun vannoit naivasi. "Sen oisinkin, jos itse et Ois tullut viereeni."

KUNINGAS. Kuin kauan on hän tuossa tilass' ollut?

OPHELIA. Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu; malttakaamme vaan. Mutta en voi muuta kuin itkeä, kun ajattelen, että he maan kylmään poveen hänet laskivat. Sen ma kerron veljelleni, ja nyt kiitän teitä hyvästä neuvosta. Vaununi tänne! Hyvää yötä, naiset! Hyvää yötä, naiset ihanaiset! Hyvää yötä, hyvää yötä!

(Menee.)

KUNINGAS. Seuratkaa, tarkkaan häntä vartioikaa. (Horatio menee!) Tuo syvän surun myrkkyä on; syynä On kaikkeen isän kuolema. Ja Gertrud, Oi, Gertrud, huomatkaa! Kun surut tulee, Ne yksittäin, kuin vakoojat, ei kulje, Vaan joukossa. Hält' isä murhattiin; Pois lähti poikanne, jonk' oma hurjuus Maanpakoon saatti; kansa yllytetty Käy pahat mielessä ja mutisee Polonion kuolosta; työ tuhma häntä Noin salaa haudata; Ophelia raukka On mieltä vailla, järjiltään, jot' ilman On ihminen vaan kuva, pelkkä eläin; Ja lopuksi, ja mikä pahint' on, Laertes salaa Ranskasta on tullut, Käy kummeksii ja synkkiin pilviin peittyy; Ja niit' ei puutu, jotka korvaan kuiskaa Myrkkyistä kieltä isän kuolemasta, Ja jotk' ei, aineen puutteess', epäile Levittää salakanteit' ilman syytä Mun henkilöstäni. Oi, armas Gertrud! Kuin moneen paikkaan käyvä kuulasade Tää liian surman mulle tuo.

(Melua ulkona.)

KUNINGATAR. Mit' ääntä?

(Aatelismies tulee.)

KUNINGAS. Oville vahdit! Miss' on vartijani? Mit' asiata?

AATELISMIES. Turvaa etsikäätte. Ei reunains' yli tulvaileva meri Rajummin maita niele, kuin Laertes, Kapinajoukon johtajana, alleen Lyö vahdin. Rahvas häntä herraks kutsuu; Ja niinkuin maailma nyt alkeess' oisi Ja unheess' entisyys ja tapa tyhjää, Nuo kaiken olon tukehet ja pylväät, He huutaa: "Vaali! Kuninkaaks Laertes!" Ja lakit, kädet, huudot pilviin luihkaa: "Laertes, niin, Laertes kuninkaaksi!"

KUNINGATAR. Kuin täyttä kurkkuaan he tyhjää haukkuu! Oi, harhaan käytte, luihut Tanskan koirat!

(Melua ulkona.)

KUNINGAS. Jo murretut on ovet.

(Laertes tulee sisään, aseissa; tanskalaisia jäljessä.)

LAERTES. Miss' on se kuningas? -- Te ulos jääkää.

TANSKALAISET. Ei, kaikki sisään.

LAERTES. Suvaitkaa, ma pyydän.

TANSKALAISET. No, kyllä.

(Siirtyvät ulkopuolelle ovea.)

LAERTES. Kiitos! Miehittäkää ovi. -- Kuningas, sinä konna, anna tänne Mun isäni.

KUNINGATAR. Laertes hyvä, tyynny.

LAERTES. Mi verta tyynt' on minussa, se soimaa Mua äpäräks, isääni verttimieheks Ja porton merkin polttaa siveän Ja puhtaan äitin' otsaan.

KUNINGAS. Miks, Laertes, Noin raivoat kuin hiisi? -- Gertrud, anna Sa hänen olla; älä yhtään pelkää: Niin kuningasta suojaa taivaan vallat, Ett' aikeensa kun petturi vaan huomaa, Niin tahtons' oiti raukee. -- Sano mulle, Laertes, miks noin raivoss' olet? -- Gertrud, Sa anna hänen olla. -- Haasta, mies!

LAERTES. Miss' isäni on?

KUNINGAS. Kuollut.

KUNINGATAR Hän on syytön.

KUNINGAS. Kysellä hänen anna tarpeeksensa.

LAERTES. Kuin kuoli hän? En pilkkaa nyt mä karsi. Valani hiiteen! Mustaan hornaan herruus! Syvyyden kuiluun autuudet ja armot! Ma kadotusta uhmaan; nyt en kysy Tät' enkä tulevata maailmaa; Niin, tulkoon mitä tulee, kun vaan kostaa Isäni täysin määrin saan!

KUNINGAS. Mik' estää?

LAERTES. Mun tahtoni, ei muuten koko mailma; Ja keinoni niin säästäin käytän, että Vähällä paljon teen.

KUNINGAS. Laertes hyvä, Jos varmuutt' isäs kuolemasta etsit. Pelurin hurjan lailla kostollasko Noin tapat ystävän ja vihamiehen, Niin voittajan kuin menettäjän?

LAERTES. En, Vaan vihamiehet.

KUNINGAS. Tahdotko ne tietää?

LAERTES. Hyville ystäville sylin' avaan; Kuin hellä ruovonpäristäjä heitä Ma verelläni juotan.

KUNINGAS. Nyt sa lausut Kuin hyvä laps ja kelpo ylimys. Ett' olen minä isäs kuoloon syytön Ja sitä aivan haikeasti suren, Se järjelles niin selväks käy kuin päivä Sun silmällesi.

TANSKALAISET (ulkona). Ovi auki hälle!

LAERTES. Mit' ääntä? Mitä? (Ophelia palajaa.) Kuivaa, kuume, aivoni! Kyynelten suolat seitsenkertaiset, Te silmistäni syökää näkövoima! -- Hulluutes, jumal'auta, kostan, siksi Ett' alas meidän vaakalauta painuu! Laps kaunis, kevätruusu, kallis sisko! Ophelia armas! -- Onko mahdollista, Oi, jumalat, ett' immen nuoren järki On kuoleva kuin henki vanhuksen? On vieno lemmen luonto; vieno lempi Se kallihimman osan olennostaan Lähettää rakkahansa jäljestä.

OPHELIA (laulaa).

Avopäin hän paarilla kannettiin; Hei, tuulan, tuulan tee! Ja haudall' itkuja itkettiin; --

Hyvästi, kyyhkyseni!

LAERTES. Jos täysin järjin vaatisit mua kostoon, Se noin ei minuun koskisi.

OPHELIA. Teidän pitää laulaa: "Maahan, maahan, laskekaatte maahan!" Oi, kuinka se kerto sopii! Se on uskottomasta talonvoudista, joka varasti isäntänsä tyttären.

LAERTES. Tuo tyhjyys enemp' on kuin monet sanat.

OPHELIA. Kas, tuossa lemmikkejä,[17] ne auttaa muistia; pyydän sua, armahani, muista mua! Ja tuossa ajuruohoa, se on järjen lääkettä.

LAERTES. Oi, viisautta hulluudessa: järki ja muisto yhteydessä!

OPHELIA. Tuossa imarretta teille, ja myrkkyjuurta; -- tässä karvasruohoa teille, ja vähän itsellenikin; sitä sopii sunnuntaisin nimittää armoruohoksi. Teidän täytyy sitä vähän eri tavalla pitää. -- Tuossa kaunokkeja. Olisin antanut teille hiukan orvokkeja, mutta ne kuihtuivat kaikki, kun isäni kuoli. Sanotaan, että hän sai autuaallisen lähdön. (Laulaa.) Tuo kaunokainen Robin on riemuni mun, --

LAERTES. Oi, surun, murheen, tuskan, helvetinkin Hän tekee viehättävän viehkeäksi.

OPHELIA (laulaa.)

Ja eiköpä hän palaja? Ja eiköpä hän palaja? Ei, kuollut hän on; Mene kuolohon. Hän ei milloinkaan palaja.

Lumivalkea parta sen, Hius pellavankarvainen. Hän on pois, hän on pois! Suru turhaa ois. Jumal', armoas hällen suo!

Ja kaikille kristityille sieluille; sitä Jumalalta rukoilen. Herran rauhaan!

(Menee.)

LAERTES. Ah, tuota näittekö? Oi, Herra taivaan!

KUNINGAS. Laertes, surus kanssa haastaa tahdon, Sit' oikeutt' älä kiellä multa. Mene, Valitse jotkut parhaist' ystävistäs, He kuulkoot riitamme ja ratkaiskoot sen. Jos välillisesti tai suoraan syypääks Mun näkevät, niin korvaukseks sulle Ma vallan annan, kruunun, hengen, kaikki, Mit' omaa mulla: vaan jos syytön olen. Niin tyytyä sä saat ja mieltäs malttaa, Ett', yksin neuvoin henkes kanssa, sille Saan sovitusta miettiä.

LAERTES. Niin olkoon. Mut kuolintapa, salahautaus, -- Ei miekkaa haudalla, ei kilpikuvaa, Ei juhlamenoja, ei saattoseuraa, -- Kaikk' ääneen huutaa maasta pilviin saakka, Ett' asiaa en heittää saa.

KUNINGAS. No niin! Ja kirves sattukohon syyllisiin. Mua seuraa, ole hyvä.

(Menee.)

Kuudes kohtaus.

Toinen huone linnassa. (Horatio ja palvelija tulevat.)

HORATIO. Nuo puheilleni pyrkijät keit' ovat?

PALVELIJA. Merimiehiä; sanovat, että heillä On teille kirjeitä.

HORATIO. Tuo heidät sisään. (Palvelija menee.) Milt' ilman ääriltä nyt terveisiä Odottaa voisin, jos en Hamletilta?

(Merimiehiä tulee.)

ENS. MERIMIES. Jumala teitä siunatkoon!

HORATIO. Sua samoin.

ENS. MERIMIES. Sen tekeekin Hän, jos hyväksi näkee. Tässä olisi kirje teille, hyvä herra. Se on siltä lähettiläältä, jonka piti Englantiin matkustaa, jos nimenne on Horatio, kuten minulle on sanottu.

HORATIO (lukee). "Horatio, kun tämän kirjeen olet loppuun lukenut, niin toimita, että nämä miehet pääsevät kuninkaan puheille; heillä on kirjeitä hänelle. Emme vielä olleet kahta päivää merellä olleet, kun lujaksi varustettu rosvolaiva rupesi meitä takaa ajamaan. Havaittuamme, että laivamme oli huono purjehtimaan, ryhdyimme pakosta vastarintaan. Ottelussa iskin kiinni heidän laivaansa; samassa he päästivät irti laivamme, ja minä yksin jäin vangiksi. He ovat olleet laupiaita rosvoja minua kohtaan; mutta he tiesivät minkä tekivät; minä olin heille oiva saalis. Laita, että kuningas saa kirjeet, jotka hänelle lähetän, ja riennä luokseni kiireesti, niinkuin kuolemata pakenisit. Minulla on sanoja sulle kuiskattavana, jotka saavat sinut mykäksi, ja kuitenkin ne ovat liiankin kevyitä asian painoon nähden. Nämä kelpo pojat tuovat sinut luokseni. Rosencrantz ja Gyldenstern jatkavat matkaansa Englantiin; heistä on minulla paljon kerrottavaa sinulle. Voi hyvin! Uskollinen ystäväsi Hamlet."

Mua seuratkaa, tien raivaan kirjeillenne, Ja teen sen sitä kiireemmin, jott' oiti Mun veisitte sen luokse, ken ne antoi.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Toinen huone linnassa. (Kuningas ja Laertes tulevat.)

KUNINGAS. Nyt tuntosi kai syyttömäks mun myöntää. Ja sydämmees mun ystävänä suljet. Kun omin korvin kuullut olet, että Se mies, jok' armaan isäs hengilt' otti, Mun henkeäni väijyi.

LAERTES. Selvää tuo; Mut miks lainvoimall' ette rangaisseet Noin painavia hengenrikoksia, Kun turvanne ja älynne ja kaikki Kehoitti siihen?

KUNINGAS. Kahdestakin syystä, Jotk' ehkä sinust' ovat liian heikot, Vaan vahvat mulle. Kuningatar, äitins', Elääpi hänen katseistaan; ja minä -- Se onneksiko lie vai turmioksi -- Niin äitiin sydämmin ja mielin kiinnyn, Ett' ilman häntä oisin niinkuin tähti, Mi radaltansa luistaa. Toinen syy, Jok' estää mua julkisyytoksista, On rahvaskansan suuri rakkaus häneen; Se suosiollaan hänen syynsä peittää Ja viat kääntää ansioiks, kuin lähde, Mi kiveks muuttaa puun. Näin nuoleni, Noin vinhaan tuuleen liian kevyinä, Takaisin olis kaareen kääntyneet Ja jääneet määrän päähän sattumatta.

LAERTES. Ja näin ma kalliin isän kadotin, Ja epätoivoon syösty mult' on sisar, Jok' avuissa, -- jos mennyttä saa kiittää, -- Ol' aikakautens' etevin ja kilpaan Voi muita vaatia. Mut kosto tulee.

KUNINGAS. Senvuoks äl' untas heitä. Älä luule, Ett' ainetta niin höllää, kurjaa olen, Ett' antaisin näin huviks vaaran nyhtää Mua parrasta. Saat kohta lisää kuulla. Rakastin isääsi, ja itseäni Myös rakastan; ja siitä voinet päättää -- (Sanansaattaja tulee) No, mitä nyt? --

SANANSAATTAJA. Kirjeitä Hamletilta. Tuo se on teille, herra kuningas, Tää kuningattarelle.

KUNINGAS. Hamletilta! Ken toi ne?

SANANSAATTAJA. Merimiehet, sanotaan; En heitä nähnyt. Nuo sain Claudiolta, Ja hän ne itse tuojalt' otti vastaan.

KUNINGAS. Laertes, kuulla saat ne. -- Jätä meidät.

(Sanansaattaja menee.)

(Lukee.) "Suurivaltaisin kuningas! Ilmoitan, että minut on alastonna maalle laskettu teidän valtakuntaanne. Huomenna pyydän luvan saada nähdä teidän kuninkaalliset kasvonne; ja silloin, armollisella suosiollanne, kerron syyn tähän pikaiseen ja kummalliseen palaamiseeni. Hamlet."

Mit' on se? Liekö kaikki palanneet? Vai petost' onko tää ja pelkkää tyhjää?

LAERTES. Käs'alan tunnettenko?

KUNINGAS. Se on hänen. "Alastonna", -- ja lisäyksessä tuossa Hän sanoo: "yksin". Selvitäppä se.

LAERTES. Tuost' aivan hämmennyn. Mut, tulkoon hän! Sairasta sydäntäni virvoittaa se, Ett' elävänä hälle vasten partaa Saan sanoa: "Tuon teit sa."

KUNINGAS. Jos niin on, -- Ja miksi olis niin? ja miksi toisin? -- Ma saanko sua neuvoa?

LAERTES. Sen saatte, Jos rauhaksi vain ette neuvo.

KUNINGAS. Rauhaks Vain itsellesi. Jos nyt palajaa hän, -- Ja kammoksuen matkaansa, ei tahdo Uudestaan lähteä, -- niin urostyöhön Hänt' yllytän, jonk' älyni juur' keksi, Ja jossa ilman armotta hän sortuu; Ja kuolemast' ei hiisku moitteen äänet, Ei itse äiti siinä petost' arvaa, Vaan sallimaks sen sanoo.

LAERTES. Neuvoon suostun. Ja sitä mieluummin, jos tehdä voitte Mun välikappaleeksi.

KUNINGAS. Niinpä niin. Kun matkall' olit, kehuttiin sua paljon Eräästä taidosta, joss' olet oiva. Sen kuuli Hamlet; muut sun lahjas yhteen Niin katehelliseks ei tehneet häntä Kuin tämä yksi, jolla, mielestäni, On kaikkein vähin arvo.

LAERTES. Mikä taito?

KUNINGAS. Vaan nauha nuorukaisen hatussa, Mut tarpeen sekin; kevyt, norja puku On nuorelle, näet, mitä vanhukselle On turkit, vaipat, jotka terveyttä Ja arvoisuutta lisää. -- Kuukaus sitten Ylimys Normandiast' oli täällä. Ma sodass' olen nähnyt ranskalaisen; Hän hyvin ratsastaa; mut tuopa mies Ol' oikein noita: satulaan hän juuttui Ja teki hevollaan niin kummat temput, -- Kuin yhtä luontoa ja ruumist' oisi He olleet. Kaikki toiveeni hän voitti: En temppua ja liikettä ma saanut Viel' aatelleeksi, kun jo hän sen teki.

LAERTES. Kuin? Normandiastako?

KUNINGAS. Niin.

LAERTES. Lamord, Niin totta kuin ma elän!

KUNINGAS. Sama mies.

LAERTES. Ma tunnen hänet hyvin, tosiaankin Hän kansansa on kaunistus ja helmi.

KUNINGAS. Sinusta mielensä hän lausui, kiitti Niin mestarilliseksi taitoasi Ja ahkeruuttas käyttää aseita, Etenkin miekkasinta, että huusi: Katsella kelpais, vertaises jos saisit. Hän vannoi, että Ranskan miekkamiehill' Ei ole pontta, väistöä, ei silmää, Jos kanssas yhtyisivät otteluun. Tuo puhe kateen myrkyllä nyt täytti Niin Hamletin, ett' anoi vaan ja toivoi Pikaista palaamistas, jotta saisi Sun kanssas kilpailla. Ja tästä seuraa, --

LAERTES. Niin, mitä siitä seuraa, sanokaa?

KUNINGAS. Laertes, rakastitko isääsi? Vai oletko vain pelkkä murheen kuva, Vain muoto ilman sydäntä?

LAERTES. Kuin niin?

KUNINGAS. En luule, ett'et rakastanut isääs; Mut tiedän, ett' on rakkaus ajan lapsi, Ja tiedän kokemuksesta, ett' aika Voi lauhduttaa sen kipinät ja liekit. Näet, lemmentulen sisustass' on sydän Tai karsi, joka himmentää sen valon; Ei millään ole aina samaa voimaa; Kun voima liiaks paisuu, pakahtuupi Se kyllyydestään. Mitä tahdot tehdä, Sun täytyy tehdä oiti; tahto muuttuu, Ja sill' on syitä, esteit' yhtä monta Kuin kieltä, kättä, seikkaa maailmassa. Näin on tuo täytymys kuin turha huokaus, -- Mi huojentaissaan tuottaa haittaa vaan. Mut, paiseen ytimeen. Kun Hamlet palaa, Niin mitä teet, ett' isäs potkana Työss' enemmän kuin sanoiss' ilmestyisit?

LAERTES. Ma kirkossakin hältä kaulan leikkaan.

KUNINGAS. Ei pitäis turvapaikkaa murhaajalla. Ei rajaa kostoll' olla. Mut, Laertes, Jos tuota aiot, pysy kodissasi. Kun Hamlet palaa, tulos hällen kerron, Ylistää annan taitoas ja vielä Kiillottaa sitä kiitosta, jot antoi Tuo Ranskan mies. Sitt' yhteen teidät viemme Ja vedon lyömme päistänne. Hän, joka On varomaton, luuloton ja jalo, Ei tutki miekkoja; vain pikku temppu, -- Ja vähin vaivoin kärjellisen miekan Valitset itselles, ja taito-iskull' Isäsi murhan kostat.

LAERTES. Sen ma teen; Ja siihen toimeen miekkan' voitelen. Mä puoskarilta nestett' ostin tuimaa, Moist', että, jos vaan siihen veitses kastat Ja verihaavan teet, ei kalliin voide, Vaikk' ankarimmist' yrteist' alla kuun Se tehty ois, voi kuolost' auttaa sitä, Ken sirkamankin saapi. Tuohon myrkkyyn Teräni kastan, jotta pienin naarma Tuo kuolon hälle.

KUNINGAS. Tuumiapa sietää Ja aatella, mik' aika ois ja keino Sopivin tarkoitukseen. Tuo jos pettäis, Ja huonot toimet aikeemme tois ilmi, Ois paras jättää koe. Toinen juoni Siis täytyy varall' olla, joka auttaa, Jos tämä tyhjiin raukeis. Annas olla: -- Isoisen vedon lyömme taidostanne, -- Nyt tiedän: Kun kiista palavan ja janon tuo, -- Kivasta sitä varten ottelua, -- Ja juotavaa hän pyytää, pidän hälle Varalla maljan; tuosta jos hän maistaa, Niin kaikk' on hyvin, vaikka välttäisikin Hän myrkyllisen iskus. Vait! mit' ääntä? (Kuningatar tulee.) No, mitä, Gertrud?

KUNINGATAR. Tuska tuskaa seuraa, Ett' astuu toinen toisen kantapäille. -- Laertes, hukkunut on sisarenne.

LAERTES. On hukkunut! -- Oi, mihin?

KUNINGATAR. Raita tuolla Jokehen kallistuupi, kuvastain Haleita lehviänsä virran kalvoon; Hän sinne kulki, sitoin kiehkuralle Nokkoiset, liekot, orvokit ja orhot, Joit' irstain nimin raaka paimen kutsuu, Mut immet kainot kämmenkukiks sanoo. Kun virran yli kallistuvaan puuhun Kapusi seppeltään hän ripustamaan, Niin silloin taittui petollinen oksa, Ja kiehkuroineen aaltoon itkevään Hän putos. Väljä puku häntä hetken, Kuin aallotarta, veden päällä kantoi; Hän lauloi siinä vanhaa laulelmaansa Ikäänkuin turmiolleen tunnotonna Tai olentona, joka elämään on Vedessä luotu. Vaan ei kauan kestä, Ennenkuin vaatteet, raskaiks vettyneet, Tuon lapsiraukan sulolaulelmistaan Mutaiseen hautaan alas painavat.

LAERTES. Voi, hän siis hukkunut on?

KUNINGATAR. Hukkunut.

LAERTES. On liiaks sulla vettä, sisko parka; Siis säästän itkuni. Vaan se ei auta; Tapansa luonto pitää, mitä hyväns' Sanokoon häpy. Tään kun itkun itken, En ole enää akka. -- Herran haltuun! Minussa tult' on, joka lieskaks yltyis, Mut tämä hassumaisuus sammuttaa sen.

(Menee.)

KUNINGAS. Menkäämme, Gertrud! Töin ja vaivoin hältä Sain raivon hillityks. Nyt pelkään, että Se puhkee uudestaan. Siis seuratkaamme.

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Kirkkomaa. (Kaksi haudankaivajaa tulee, lapio ja kirves kädessä.)

ENS. HAUDANKAIVAJA. Saako se kristillisen hautauksen, joka ehdollaan etsii autuuttaan?

TOINEN HAUDANKAIVAJA. Saa, sanon minä; kaiva siis vaan joutuun hauta. Kruununmies on istunut asiassa ja harkinnut hänelle kristillisen hautauksen.

ENS. HAUDANKAIVAJA. Kuinka se on mahdollista, jos hän ei ole hengenvarjelukseksi hukuttanut itseänsä?

TOINEN HAUDANKAIVAJA. Se niin on harkittu.

ENS. HAUDANKAIVAJA. Se on varmaankin tapahtunut "se offendendo"; toisin ei voi olla. Sillä tämä on pykälä: jos minä ehdollani itseni hukutan, niin se on tekoa, ja teossa on kolme kohtaa, nimittäin: teko, toimitus ja täytäntö; siis, hän on ehdollaan hukuttanut itsensä.

TOINEN HAUDANKAIVAJA. Ei, mutta kuulehan, hyvä virkaveli, --

ENS. HAUDANKAIVAJA. Anna minun puhua. Tuossa on vesi: no niin. Tuossa seisoo ihminen: no niin. Jos nyt ihminen menee tuon veden luokse ja hukuttaa itsensä, niin -- tahtokoon tai ei -- hän menee. Huomaa se. Vaan jos vesi tulee hänen luoksensa ja hukuttaa hänet, niin ei hän silloin itse hukuta itseään. Siis, se, joka ei ole syypää omaan kuolemaansa, ei ole itsensä surmaaja.

TOINEN HAUDANKAIVAJA. Onko siitä asetusta?

ENS. HAUDANKAIVAJA. On kuin onkin: kruununmiehen syyniasetus.

TOINEN HAUDANKAIVAJA. Tahdotko kuulla totuuden? Jos hän ei olisi ollut aatelisnainen, niin ei hän olisi kristillistä hautausta saanut.

ENS. HAUDANKAIVAJA. Niin, siinäpä se on; ja sitä pahempi, että isoisilla ihmisillä pitää tässä maailmassa olla suurempi etuoikeus hukuttaa ja hirttää itsensä kuin heidän kristiveljillään. Hoi, lapioni! Ei ole ketään sen vanhempaa aatelismiestä kuin puutarhuri, ajuri ja haudankaivaja: he pitävät Aatamin ammatin kunnossa.

TOINEN HAUDANKAIVAJA. Oliko hän aatelismies?

ENS. HAUDANKAIVAJA. Hän oli ensimäinen aseenkantaja.

TOINEN HAUDANKAIVAJA. Ole vait! Sitä en usko.

ENS. HAUDANKAIVAJA. Mitä? Oletko pakana? Kuinka olet raamattusi lukenut? Raamattu sanoo: Aatami kaivoi. Voiko hän kaivaa ilman asetta? Minä asetan eteesi toisen kysymyksen: jos et oikein vastaa, niin katso, ett'et --

TOINEN HAUDANKAIVAJA. Sano se.

ENS. HAUDANKAIVAJA. Ken rakentaa lujempaa kuin muurari, laivanveistäjä ja salvomies?