Chapter 2
POLONIUS. Niin, teiren satimia. Tiedän, että, Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa Valoja valaa kielellen. Nuo liekit Enemmän loistoa kuin lämmint' antaa Ja sammuvat jo kesken syttymistään; Niit' älä tuleks usko. Tästä lähtein Visummin käytä neitseen-arvoas, Ja seuraas katso paremmaks, kuin että Ain' altis käskyst' olet. Hamletista Sen verran usko, että on hän nuori, Ja suuremp' ala hällä liikkua Kuin sulla. Lyhykäisesti, Ophelia, Äl' usko hänen valojaan, ne pettää, Ne puvun kanss' ei ole yhtä karvaa, Vaan saastaisia himoja ne puoltaa, Kuin tekohurskaat parittajat hiiskuin, Paremmin vietelläkseen. Sanon suoraan: Et pienintäkään jouto-aikaa niin saa Täst' edes halveksia, ettäs sitä Hamletin kanssa haastamalla tuhlaat. Se muista, varo itses; tule tiehes.
OPHELIA. Ma teille, isä, olen kuuliainen.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Terassi. (Hamlet, Horatio ja Marcello tulevat.)
HAMLET. Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.
HORATIO. On kirpeä ja julma pakkanen.
HAMLET. Mit' ompi kello?
HORATIO. Lähes kaksitoista.
MARCELLO. Ei, lyönyt on se.
HORATIO. Onko? Sit' en kuullut. Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin On tapa kummituksen ilmestyä.
(Torventoitotuksia ja tykinlaukauksia näyttämön takana.)
Mut mitä tämä tietää?
HAMLET. Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää, Ja peuhaa telmivissä tansseissa; Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo, Niin räikkyin rummut, torvet julistavat, Ett' on hän miesi juomaan.
HORATIO. Tuoko tapa?
HAMLET. On, ihan oikein. -- Mutta minusta -- Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä Oloissa kasvanut -- on tätä tapaa Jalompi rikkoa kuin seurata. Nuo huimaisevat humut meille tuottaa Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa: Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi; Ja tämä, totta tosiaankin, riistää, Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin Ne oisi, maineen ytimen ja mehun. Niin yksityisenkin käy usein, että Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä On synnynnäinen, -- johon hän on syytön, Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto -- Ja liiallista veren taipumusta Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa, Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa Hyvien tapain muodon: -- että, sanon, Se, joll' on ykskin vamman merkki, -- joko Sattuman pilkku taikka luonnon luoma, Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki, Niin tää yks vika kaikki turmeleepi Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen Likaansa aivan.
(Haamu tulee.)
HORATIO. Katsokaa! se tulee.
HAMLET. Avuksi enkelit ja taivaan armot! Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko? Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan? Sun aikees armaatko vai ilkeät? Mun saattaa uteljaaksi outo muotos. Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi, Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa! Mua älä sorra epätietoon; sano, Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt, Hajoitti käärinliinansa? miks hauta, Johonka näin sun rauhaan vaipuvan, Loi raskaat, marmoriset leukans' auki Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää, Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä, Kuun välkkehessä kummittelet, tehden Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit, Väristen aatoksia hautelemme, Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät. Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?
(Haamu viittaa Hamletille.)
HORATIO. Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois Hän teille yksin jotain ilmoittaa.
MARCELLO. Kas, kuinka lempeällä katsannolla Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa; Vaan älkää menkö.
HORATIO. Älkää, Herran tähden!
HAMLET. Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.
HORATIO. Oi, älkää, prinssi!
HAMLET. Mitä peljättävää? En neulan hintaa hengelleni pane; Ja mitä voi hän sielulleni tehdä, Jok' ompi kuolematon kuin hän itse? Hän viittaa yhä: -- minä seuraan häntä.
HORATIO. Mut virran luo jos viettelis hän teitä, Tai huipulle tuon huiman kallion, Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa, Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis, Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota. Se paikka hullun houreit' ilmankin Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas Niin monen syllän päästä mereen katsoo Ja allaan pauhaavan sen kuulee.
HAMLET. Hän viittaa yhä: -- mene, minä seuraan.
MARCELLO. Te ette mennä saa.
HAMLET. Pois kätenne!
HORATIO. Mut älkää menkö.
HAMLET. Kohtaloni kutsuu, Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks Kuin Numidian jalopeuran jänne. --
(Haamu viittaa.)
Hän yhä viittaa. -- Päästäkää mua, herrat. --
(Irrottaa itsensä heistä.)
Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää Mua nyt; -- pois! sanon. -- Mene, minä seuraan.
(Haamu ja Hamlet menevät.)
HORATIO. Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.
MARCELLO. Jäljessä! Totella hänt' emme saa.
HORATIO. Niin, seuratkaamme. -- Miten päättyy tämä?
MARCELLO. Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.
HORATIO. Sit' ohjatkohon Luoja!
MARCELLO. Seuratkaamme!
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Syrjäinen paikka terassilla. (Haamu ja Hamlet tulevat.)
HAMLET. Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.
HAAMU. Mua kuule.
HAMLET. Kuulen.
HAAMU. Kohta koittaa hetki, Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin Palata täytyy mun.
HAMLET. Sua, henki parka!
HAAMU. Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule, Mit' ilmoitan.
HAMLET. Mun tulee kuulla; puhu.
HAAMU. Ja kostaa myös, kun kuullut olet.
HAMLET. Mitä?
HAAMU. Min' olen isäs henki, Tuomittu ajaks öisin kulkemaan, Ja päivät paastoomahan valkeassa, Siks kunnes elämäni inhat synnit Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet, Tarinan kertoisin, min lientein sana Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis, Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis, Hajoittais sykkyräiset suortuvat Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais Kuin hurjan piikkisian harjakset. Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset Saa korvat tietää. -- Kuule, Hamlet, kuule, Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, --
HAMLET. Oi, Herra taivaan!
HAAMU. Murhansa julma, luonnoton sa kosta.
HAMLET. Murhansa?
HAAMU. Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa, Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.
HAMLET. Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin, Kuin hartaus ja rakkauden aatos, Ma kostoon syöstä saan.
HAAMU. Sa suostut, huomaan. Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit, Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo, Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet, Käy huhu, että maatessani käärme Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst' On petetty; mut, jalo nuorukainen, Se käärme, joka hengelt' isäs pisti, Nyt kantaa kruunua.
HAMLET. Oi, aavistusta! Mun setäni.
HAAMU. Se sukurutsa, haurelias peto, Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan, (Kirottu äly tuo ja taito, joilla Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni -- Tuon tekopuhtaan -- riettaan himon helmaan. Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos! Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas, Ett' aina vihkivalan kanssa kulki Se käsityksin; ja noin aleta Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa Mun suhteeni on vaivainen! Mut niinkuin siveys ei koskaan horju, Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein, Samaten himo, helmoiss' enkelinkin, Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy, Ja vainun saapi haaskasta. Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki. Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs Mun turvattoman päälle, pullossa Kirotun villikaalin mehua, Ja valoi korvieni soliin tuota Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen Niin vihollinen vaikutus on, että Se, nopeaan kuin elohopea, Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää, Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon, Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun; Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen, Pahoille, ilke'ille ruville Sileä, puhdas ihoni. Näin multa, nukkuvalta, veli ryösti Kerrassaan hengen, kruunun, vaimon; tappoi Mun synnin helmaan, Herran ehtoollista Ja rippiä ja voitelua vailla, Ja valmistumatonna tilille Mun työnsi, synnit kaikki hartioilla. O, julmaa, julmaa, ylen määrin julmaa! Jos sydän sull' on, älä kärsi tuota, Äl' anna Tanskan valtavuoteen tulla Himoisen, hauraan sukurutsan käsiin. Vaan, miten teetkin työs, sä sieluasi Vain älä tahraa, äidillesi älä Sä kosta: taivas häntä rangaiskoon, Ja okaat, poveen kätkeyneet, siellä Kirvellen pistelkööt. Nyt hyvästi! Jo kiiltomato huoment' ennustaa, Sen valo tehoton jo vaalistuupi. Hyvästi, Hamlet, hyvästi! Mua muista!
(Katoaa.)
HAMLET. Kaikk' ilman vallat! Maa! Ja mitä vielä? Kutsunko hornan myös? Hyi! -- Kestä, sydän! Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks, Mun ruumiini! -- "Mua muista!" Henki raukka, Sen teen, niin kauan kuin vaan muisto säilyy Täss' sekavassa kallossa. Sun muistan! Pois muistokirjastani pyyhin kaikki Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat, Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet, Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi, Ja sinun käskys yksinään ma suljen Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta! Voi sua, viheliäinen nainen! Sua, konna, naurusuu ja häijy konna! Esille kirja! -- Muistoon täytyy panna, Ett' ihminen voi nauraa, yhä nauraa, Ja sentään olla konna; tiedän varmaan, Ett' ainakin niin Tanskassa on laita.
(Kirjoittaa.)
Siin' olet, setä! -- Toimeen! Tunnussana Se kuuluu: "hyväst', hyvästi, mua muista." Sen olen vannonut.
HORATIO (Ulkoa.) Hoi, prinssi!
MARCELLO (Ulkoa.) Prinssi, hoi!
HORATIO (Ulkoa.) Hänt' auta, Luoja!
MARCELLO (Ulkoa.) Niin tapahtukoon!
HORATIO (Ulkoa.) Hoi, heleijaa, prinssi!
HAMLET. Heleijaa, pojat! Tule, lintu, tule![2]
(Horatio ja Marcello tulevat.)
MARCELLO. Kuin voitte, prinssi?
HORATIO. Mitä kuuluu, prinssi?
HAMLET. Oi, ihmeellistä!
HORATIO. Kertokaa, ma pyydän.
HAMLET. En, te sen ilmoitatte.
HORATIO. Jumal' auta, En minä.
MARCELLO. Min' en myös.
HAMLET. Mit' arvelette? Sit' oisko ihmissydän voinut luulla? -- Vait' olla lupaatten?
HORATIO ja MARCELLO. Nimessä taivaan!
HAMLET. Ei ole konnaa koko Tanskan maassa, Jok' ei ois aika lurjus.
HORATIO. Ei tarvis hengen nousta haudastaan Sit' ilmoittamaan.
HAMLET. Oikein, aivan oikein. Siis, kursaamatta, parhaaks katson, että Nyt kättä paiskaamme ja eroamme; Te käytte, minne työt ja halut kutsuu, -- Näet haluja ja töitä jokaisella On tavallansa, -- minä, halpa raukka, Käyn rukoilemaan.
HORATIO. Sekaista, hurjaa puhetta on tuo.
HAMLET. Jos teitä pahoitin, sit' oikein kadun, Sydämmest' aivan.
HORATIO. Ei, ei pahaa mitään.
HAMLET. Nimessä pyhäin! pahaa on, Horatio, Ja paljon pahaa. Mitä haamuun tulee, Niin on se kunnon henki, sen voin taata. Halunne tietää, mitä välillämme On tapahtunut, voittakaa. Nyt, veikot, Nimessä veljeyden, ystävyyden Ja kumppanuuden, yksi halpa pyyntö.
HORATIO. Mik' on se, prinssi? Valmiit olemme.
HAMLET. Älkäätte koskaan kertoko, min näitte Tän' yönä.
HORATIO ja MARCELLO. Emme.
HAMLET. Hyvä, vannokaa.
HORATIO. Nimessä kunniani, min' en kerro.
MARCELLO. En, kunniani nimessä, myös minä.
HAMLET. Tuon miekan kautta!
MARCELLO. Me jo vannoimme.
HAMLET. Tuon miekan kautta, sanon.
HAAMU (Maan alta.) Vannokaa!
HAMLET. Haa! niinkö, mies? Vai siellä, kelpo poika? Kas niin, -- te kuulette sen kellarista, -- Nyt vannokaatte.
HORATIO. Vala lukekaa.
HAMLET. Ett'ette koskaan kerro, mitä näitte, Tuon miekan kautta vannokaatte.
HAAMU (Maan alta.) Vannokaa!
HAMLET. Hic et ubique? Paikkaa muuttakaamme. -- He, tänne, hyvät herrat, Ja käsi miekalleni taas: ett'ette Te koskaan kerro, mitä kuulitten, Tuon miekan kautta vannokaatte.
HAAMU (Maan alta.) Vannokaa!
HAMLET. Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat. Sep' oiva vallinluoja! -- Vielä kerran.
HORATIO. Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!
HAMLET. No, sano tervetulleeks outo vieras! Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa, Jot' ei sun järkioppis uneksikaan. Mut tulkaa. -- Vannokaa, ett'ette koskaan, Niin totta kuin teit' armo auttakoon, Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, -- Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks Ruveta hupsun tapaiseksi, -- että, Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan Ristissä käsin näin, tai päätä puistain, Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin, Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; -- tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; -- Tai: "Jos tohtis vaan"; -- tai: "On niitä, jotka tietää"; -- Tai moisill' umpilauseill' ilmaise Minusta mitään tietävänne: -- että Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo Hädässä auttakoon, se vannokaa!
HAAMU (Maan alta.) Vannokaa!
HAMLET. Pois rauhaan, henki häiritty! -- Nyt, herrat, Sulimmat jäähyväiset teille lausun, Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille Osoittaa jollakin voi ystävyyttään, Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt; Mut sormi huulill' aina, muistakaatte. Sijoiltaan aika mennyt on; -- voi, että Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks! Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Huone Poloniuksen asunnossa. (Polonius ja Reinhold tulevat.)
POLONIUS. Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.
REINHOLD. Kyll', armollinen herra.
POLONIUS. Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold, Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit Vähäisen käytöstään.
REINHOLD. Sit' aioinkin.
POLONIUS. No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt, Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa, Ja keitä, mistä, kuinka elävät, Ja millä, kenen seurassa, ja miten. Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin: "Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä Ja, osaks, hänet"; -- ymmärrätkö, Reinhold?
REINHOLD. Kyll', aivan hyvin.
POLONIUS. "Osaks hänet, mutta", Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän Se, joksi luulen, on hän sangen hurja, Sen ja sen tapainen"; -- voit valhetella Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään, Mi loukkais kunniata, muista se; Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä, Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden Tovereiks yleisesti tunnetut.
REINHOLD. Kuin kortinlyönti?
POLONIUS. Niin, tai juominen, Miekkailu, kiroominen, riidanhimo, Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.
REINHOLD. Se loukkais kunniata, hyvä herra.
POLONIUS. Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät. Mut älä lisää, hälle häpeäksi, Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan, Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks, Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa, Tulisen mielen ilmi leimahdusta, Ja veren hillittömän irstaisuutta, Jot' ei voi kenkään välttää.
REINHOLD. Mutta, herra,-- --
POLONIUS. Miks tätä käskenkö?
REINHOLD. Niin, sitä tietää Ma tahtoisin.
POLONIUS. Niin, tuumani on tämä, Ja, luullakseni, varma on se juoni: Nuo turhat virheet poikaani sa heität Kuin työssä saadun, pienen tahran vaan. Huomaahan: Jos puhekumppanis nyt, jota tutkit, Tuon nuorukaisen joskus syypääks nähnyt On näihin vikoihin, niin varmaankin hän Lopettaa tähän tapaan: "herraseni", Tai niin, tai: "ystävä", tai: "hyvä herra", -- Sen mukaan, miten sen maan tapa on, Tai arvo muuten vaatii.
REINHOLD. Hyvä, hyvä.
POLONIUS. Ja sitten tekee näin hän, -- näin hän, -- Mitä Olinkaan sanoa? -- Hiis olkoon, jotain Sanoa piti mun; -- ma mihin jäinkään?
REINHOLD. Lopettaa tähän tapaan: "herraseni", Tai: "ystävä" tai niin, tai: "hyvä herra".
POLONIUS. Lopettaa tähän tapaan, -- niin, niin aivan: Näin päättää hän: -- "sen verran tunnen; hänet Ma eilen näin, tai jolloinkulloin toiste; Sen ja sen kanssa; ja, kuin sanoitten, Löi milloin korttia hän, milloin juopui, Ja milloin tappeli hän pallisilla." Tai näinkin: "milloin kulki huonoon paikkaan", -- Se on, näet, porttolaan, -- tai jotain muuta. -- Ja katsos nyt: Totuuden touta näin käy valheen syöttiin; Ja näin me viisaat älyniekat voimme Salaisten juonten sekä mutkain kautta Ja kiertoteisin tulla itse tielle. Tään opin, neuvon mukaan poikaani Nyt tiedustele. Käsitäthän, mitä?
REINHOLD. Käsitän.
POLONIUS. Herra kanssas! Hyvästi!
REINHOLD. Mut, hyvä herra --
POLONIUS. Hänen halujansa Omistas arvaa.
REINHOLD. Kyllä.
POLONIUS. Katso, että Hän soitantoaan harjoittaapi.
REINHOLD. Kyllä.
POLONIUS. Hyvästi!
(Reinhold menee.) (Ophelia tulee.)
No, Ophelia? mitä nyt?
OPHELIA. Voi isäni, ma säikähdin niin kovin.
POLONIUS. No mistä, Herran nimessä?
OPHELIA. Kun huoneessani ompelin, niin astui Eteeni Hamlet, jakku aivan auki, Hatutta päin ja sukat likaisina Ja sitehittä nilkoiss' asti roikkuin, Kuin vaate kalvas, kalisevin polvin, Ja katsanto niin kurjan surkea, Kuin ois hän helvetistä maalle syösty Kauheita kertomahan.
POLONIUS. Hourupäissään Kai rakkaudesta?
OPHELIA. En tiedä, isä, Mut pahoin pelkään.
POLONIUS. Mitä sanoi hän?
OPHELIA. Hän tarttui kouristaen ranteeseni, Siit' astui taappäin käsivarren matkan, Ja, toinen käsi silmäin yli näin, Hän kasvojani tarkkaan katsoi, niinkuin Niit' olis piirtää aikonut. Näin seisoi Hän kauan. Vihdoin, kättäni hän puisti Ja nyökyttäin näin kolme kertaa päätään, Niin haikeasti huokasi ja syvään, Kuin olis ruumis rusentunut aivan Ja henki lähtenyt. Mun sitten päästi, Ja, pää yl' olan taappäin kääntyneenä, Tien näkemättään löytävän hän näytti: Ovelien silmäins' avutta hän astui Ja loi ne minuun, kunnes katosi.
POLONIUS. Käy, seuraa mua; kuningasta etsin. Tää oikein rakkauden hourett' on, Jok' omaan vimmapäisyyteensä sortuu, Ja hurjiin töihin tahdon vie niin hyvin Kuin moni muukin himo taivaan alta, Mi luontoamme vaivaa. Häntä säälin. -- Ehk' olit tyly hälle viime-aikaan?
OPHELIA. En, isäni; vaan käskystänne kirjeet Pois lähetin ja pääsyn hältä kielsin.
POLONIUS. Hän siit' on hulluks tullut. Kadun, ett'en Älynnyt paremmin hänt' urkkia; Sen leikinteoks luulin vaan ja aikeeks Sua turmella. Tuo hiiden epäluulo! Yht' omituista meille vanhuksille On liioiteltu, turha luulotus Kuin nuorisolle miettimisen puute. Nyt kuninkahan luo: tään hälle kerron; Enemmän kiusaa tuottais salaaminen Kuin vihaa lemmen ilmiantaminen. Tule.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Huone linnassa.
(Kuningas, kuningatar, Rosencrantz, Gyldenstern ja seuralaisia tulee.)
KUNINGAS. No terve, Rosencrantz ja Gyldenstern! Ei harras halu yksin nähdä teitä, Apunne tarvekin se meitä vaatii Näin jouduttamaan teitä. Tuttu teille Hamletin muutos on; sen siksi sanon Kun ennellään ei ole sisänäinen Eik' ulkonainen ihminen. Mi lienee, Pait isän kuolemata, vienyt hältä Näin kaiken itsetuntemuksen, sit' en Voi aavistaakaan. Pyydän teitä, herrat, Kosk' ootte hänen kanssaan kasvaneet, Ja yhdenikäiset ja luonteisetkin, Ett' tänne hoviin suvaitsette jäädä Vähäksi aikaa, häntä seurassanne Huveihin viehtämään, ja urkkimahan Sen verran, kuin vaan tilaisuus sen sallii, Häll' onko joku tuntematon vaiva, Jot' auttaa voisi, jos sen saisi tietää.
KUNINGATAR. Hän usein teistä puhuu, hyvät herrat: Ja, varma olen, kaht' ei ole toista Hänelle rakkaampaa. Jos suvaitsette Sen ystävyyden työn nyt meille tehdä, Ett' ajan jonkun täällä vietätten, Apuna edistäen toiveitamme, Niin käyntinne niin teille palkitsemme, Kuin tulee kiitollisen kuninkaan.
ROSENCRANZ. Teill', armolliset majesteetit, on Rajaton valta suurta tahtoanne Enemmän käskyn muodoss' ilmoittaa Kuin pyynnön.
GYLDENSTERN. Kumpaistakin tottelemme, Ja, kaikin voimin alttihina teille, Me tarjoamme nöyräst' apuamme Ja käskyä vaan odotamme.
KUNINGAS. Kiitos, Ylevä Gyldenstern ja Rosencrantz!
KUNINGATAR. Kiitos, Ylevä Rosencrantz ja Gyldenstern! Ja, pyydän, poikani luo heti käykää, Tuon muuttunehen raukan. -- Joku teistä Nuo herrat vieköön Hamlet prinssin luokse.
GYLDENSTERN. Jumala suokoon käyntimme ja työmme Hänelle iloksi ja avuks.
KUNINGATAR. Amen!
(Rosencrantz, Gyldenstern ja muutamia seuralaisia lähtee.) (Polonius tulee.)
POLONIUS. Kuningas hyvä, lähettiläät Norjast' On tervehinä palannehet.
KUNINGAS. Aina Sin' olet hyväin sanomien tuoja.
POLONIUS. Niin, enkö? Olkaa varma, kuninkaani, Kuin sieluni on tehtäväni pyhä Niin Jumalaa kuin kuningasta kohtaan. Nyt luulen, -- aivoni jos yhtä tarkan Saa vainun sukkeluuden jäljistä Kuin ennen, -- luulen, sanon, keksineeni Hamletin hulluutehen tosi syyn.
KUNINGAS. Se kerro, sitä kuulla haluan.
POLONIUS. Mut lähettiläät ensin; sitten tulee Pitojen päällisruoaks uutiseni.
KUNINGAS. Heit' itse pyydä sisään tulemaan. -- (Polonius menee.) Hän sanoo, armas Gertrud, keksineensä Poikamme epävointiin syyn ja juuren.
KUNINGATAR. Syy, varon ma, ei muu kuin isän kuolo Ja meidän liian kiire naimisemme.
KUNINGAS. Siit' otan selvän.
(Polonius palajaa, Voltimand ja Cornelius mukana.)
Terve, ystäväni! No, Voltimand, mit' uutta Norjasta?
VOLTIMAND. Suotuisin vastaus terveisiin ja pyyntöön, Kuningas oiti pani estämään Veljensä-pojan pestaukset, jotka Hän luuli varusteiksi Puolaa vastaan, Mut, tarkoin tutkittuaan, huomas, että Ne teitä koski, herrani. Siit' äissään, Kun vanhaa, heikkoa ja sairasta Näin viekkaast' eksytettiin, vangitutti Hän Fortinbrasin. Tämä heti nöyrtyi, Sai vanhukselta nuhteita ja vihdoin Sedälleen vannoi, ett'ei enää koskaan Hän tarttuis Tanskaa vastaa aseisiin. Iloiten tuosta vanhus hälle antoi Eläkkeeks kolmetuhat kruunua Ja täyden vallan viedä Puolaa vastaan Ne soturit, jotk' oli pestannut; Ja pyytää, kuten täss' on selvitetty, (Antaen hänelle paperin.) Ett' armost' antaisitte tämän joukon Vapaasti käydä halki maittenne, Sellaista vakuutta ja palkkaa vastaan, Kuin säätää kirja tää.
KUNINGAS. Se mieleen meille; Lukea tahdomme sen aikanansa, Asiat' aatella ja vastata. Kuitenkin, kiitos oiva toimestanne! Levolle menkää. Illaks tervetulleet Pitoihin tänne!
(Voltimand ja Cornelius menevät.)
POLONIUS. Nyt se toimi päättyi. Mun herrani ja armollinen rouva, Selvittää tässä, mit' on majesteetti Ja mitä velvollisuus on, ja miksi Yö yötä, päivä päivää, aika aikaa, Ois päivän, yön ja ajan tuhlaamista. Siis, kosk' on lyhyys viisauden sielu Ja laajuus vaan sen ruumiin koristetta, Niin olen lyhyt. Poikanne on hullu: Ma sanon hullu; sillä mitä muuta On hulluus, jos sen tarkoin määrittelet, Kuin ett'et ole muuta kuin vaan hullu. Mut olkoon.
KUNINGATAR. Mutkat pois ja asiaan.
POLONIUS. En käytä, rouva, mutkia, sen vannon. Hän hullu on, se totta; totta, että Se paha on, ja paha, että totta. Hupainen sananväänne; mutta pois se! En käytä mutkia. Siis myöntäkäämme, Ett' on hän hullu. Jäljellä nyt, että Syyn harkitsemme tähän muutokseen, Tai oikeammin: puutokseen; näet, tuolla Puutteellisella muutoksell' on syynsä. Niin siihen jäämme nyt, ja se on jäännös. Nyt aatelkaa: On tytär mulla, -- on, kosk' on hän mun -- Jok' antoi, niinkuin lapsen tulee, mulle, Huomatkaa, tämän. Päättäkää nyt itse.
"Taivaalliselle, sieluni epäjumalalle, kauniiksi kaunistetulle Ophelialle."
Huono sanantapa, hävytön sanantapa: "kaunistettu" on hävytön sanantapa. Alutta kuulkaa nyt. -- Niin:
"Hänen komealle valkopovellensa, nämä" j.n.e.
KUNINGATAR. Tuon onko Hamletilta saanut häh?
POLONIUS. Ma kaikki kerron, rouva; malttakaa. -- (Lukee.)
"Epäile tähden paloa Ja kirkkaan päivän valoa; Totuutta valheeks luule, Mut lempeäni kuule.
Oi, kallis Ophelia! Minulta sujuu huonosti tuo runomitta. Mulla ei ole taitoa huokauksiani mitata; vaan että sua suuresti lemmin, sinä sydämmeni lemmitty, usko se. Jää hyvästi.
Ijäti sinun omasi, armahin neito, niin kauan kuin tämä ruumis elää.
Hamlet."