Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

HAMLET

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1879.

Näytelmän henkilöt:

CLAUDIUS, Tanskan kuningas. HAMLET, edellisen kuninkaan poika ja nykyisen veljenpoika. HORATIO, Hamletin ystävä. POLONIUS, ylimmäinen kamariherra. LAERTES, hänen poikansa. VOLTIMAND, | CORNELIUS, | ROSENCRANZ, | Hoviherroja. GYLDENSTERN, | OSRICK, | Aatelismies. | Pappi. MARCELLO, | Sotaherroja. BERNARDO | FRANSISCO, sotamies. REINHOLD, Poloniuksen palvelija. Sotaväen päällikkö. Englannin lähettiläitä. Hamletin isän haamu. FORTINBRAS, Norjan prinssi. Näyttelijöitä. Kaksi haudankaivajaa. GERTRUD, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti. OPHELIA, Poloniuksen tytär. Hoviherroja ja hovinaisia, upseereja, sotamiehiä, merimiehiä, lähettiläitä ja seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Tanska.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Helsingörissä. Terassi linnan edustalla. (Fransisco pitää vahtia. Bernardo tulee.)

BERNARDO. Ken siellä?

FRANSISCO. Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?

BERNARDO. Eläköön kuningas!

FRANSISCO. Bernardo?

BERNARDO. Sama mies.

FRANSISCO. Tulette tunnokkaasti määräaikaan.

BERNARDO. Kakstoista kello on; käy maata sinä.

FRANSISCO. Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä, Ja mieltä kourii.

BERNARDO. Onko kaikki ollut Rauhaista?

FRANSISCO. On; ei hiiren hiiskausta.

BERNARDO. Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon, Niin sanokaatte, että kiirehtivät.

FRANSISCO. He tulevat jo, luulen. -- Seis! ken siellä?

(Horatio ja Marcello tulevat.)

HORATIO. Maan ystäviä.

MARCELLO. Tanskan vasalleita.

FRANSISCO. Jumalan haltuun!

MARCELLO. Hyväst', oiva poika! Ken vahtivuoross' on?

FRANSISCO. Bernardon vuoro. Jumalan haltuun! (Menee.)

MARCELLO. Hoi! Bernardo!

BERNARDO. Mitä? Horatioko?

HORATIO. Samaa sorttia.

BERNARDO. Horatio, terve! Terve, Marcello!

MARCELLO. Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?

BERNARDO. En mitään ole minä nähnyt.

MARCELLO. Horatio sen mielenhoureeks väittää, Eik' usko sitä, vaikka kahdesti Me olemme tuon hirmunäyn nähneet; Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen Kanssamme valvomaan, niin että, taas Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme Sais vahvistaa ja sitä puhutella.

HORATIO. Pah, joutavia!

BERNARDO. Istukaahan hetki; Ahdistan vielä kerran korvianne, Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle, Min kahten' yönä näimme.

HORATIO. Istukaamme Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.

BERNARDO. Menneenä yönä, Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on, Valaisi retkellään sen taivaankulman, Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi -- --

MARCELLO. Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!

(Haamu ilmestyy.)

BERNARDO. Kuningas-vainaan muoto aivan.

MARCELLO. Sinä, Lukenut mies, Horatio, puhu sille.

BERNARDO. Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?

HORATIO. Niin on; -- mun valtaa hämmästys ja kauhu.

BERNARDO. Puhetta vartoo se.

MARCELLO. Horatio, puhu!

HORATIO. Ken olet sa, jok' anastat yön vallan Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan Kuningas-vainaa täällä ennen kulki? Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!

MARCELLO. Se vihoissaan on.

BERNARDO. Kah, se astuu pois!

HORATIO. Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!

(Haamu katoaa.)

MARCELLO. Se katosi, ei vastata se tahdo.

BERNARDO. Horatio, mitä? Kalvas oletten Ja vapisette; eikö muuta tuo Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?

HORATIO. En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut, Jos sit' ei selvään takais omat silmät.

MARCELLO. Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?

HORATIO. Kuin sinä itsesi. Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu, Kun taistellen hän korskan Norjan voitti; Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään Hän jäällä Puolan rekijoukot löi. Se kummallista on.

MARCELLO. Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.

HORATIO. Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä, Mut ylipäin sen ennustavan luulen Murrosta suurta valtakunnassamme.

MARCELLO. Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää, Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon Yöt kaiket alamaista kiusataan? Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta? Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä, Mi syynä, että tuskalloinen kiire Yön tekee päivän apukumppaniksi? Ken siihen vastaa?

HORATIO. Minä. Ainakin On huhu tämä: viime kuninkaamme, Sen, jonka haamun juuri äsken näimme, Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten, Kopean vallanhimon yllykkeestä, Sotahan vaati; uljas Hamletimme -- Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi -- Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn Ja lain ja heraldiikan vahvistaman Sovinnon mukaan, henkens' ohessa, Menetti voittajalle kaikki maansa. Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras, Jos voitti hän, ois omaksensa saanut, Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras, Tulista, hurjaa kiivautta täynnä, On sieltä, täältä, Norjan rantamailta Kokoillut maattomia huimapäitä, Ravinnon, leivän palkast', yritykseen, Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu, -- Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, -- Kuin miekka kädessä ja väkivoimin Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut, Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen, Pääperustus on meidän varustuksiin, Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen Ja hälinän ja homman alkujuuri.

BERNARDO. Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan, Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.

HORATIO. Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät. Vähäistä ennen suuren Julion surmaa, Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla, Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat; Veristä kaste, pilkkuj' auringossa, Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,[1] Tuo kostea, Neptunin vallan perus, Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui. Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet -- Ikäänkuin sallimuksen airuina Ja johdantona siihen, mitä seuraa -- Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä On meidän maallemme ja kansallemme. -- Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!

(Haamu palajaa.)

Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. -- Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli, Niin puhu! Jos tehtäviss' on joku hyvä työ, Mi rauhan sulle tois ja armon mulle, Niin puhu! Jos tiedossas on maasi kohtalo, Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois, Niin puhu! Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet Eläissäs ryöstetyitä aarteita Ja senvuoks aaveena nyt kummittelet, (Kukko laulaa.) Niin puhu! Seis ja puhu! -- Marcello, Sit' estä.

MARCELLO. Iskenko ma pertuskalla?

HORATIO. Tee se, jos ei se jää.

BERNARDO. Se tääll' on.

HORATIO. Täällä!

(Haamu katoaa.)

MARCELLO. Se poissa on! Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi Vähääkään sille väkivaltaa tehdä; Se on, kuin ilma, haavoittumaton, Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.

BERNARDO. Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.

HORATIO. Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee Lain pelottavan haaston. Olen kuullut, Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo, Kimeellä, rämäkällä kurkullaan Herättää päivän jumalan; sen ääni Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen Tää seikka vahvistaa.

MARCELLO. Se katosi, Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan, Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin Tuloa Vapahtajan vietetään, Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu. Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku, Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske, Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa, Niin armias ja pyhä on se aika.

HORATIO. Sen olen kuullut ja sen osaks uskon. Vaan katso, koitar, punaviitta yllään, Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle. Nyt matkahan; ja -- se mun neuvoni -- Nuorelle Hamletille kertokaamme Tään-öinen näky. Hengelläni vannon, Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa. Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle, Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?

MARCELLO. Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Sama seutu. Juhlahuone.

(Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand, Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS. Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta On muisto veres ja siis meidän pitäis Suruissa huokailla, ja valtakunnan Yhdeksi murheen otsaks kurtistua, Niin sentään järki voittanut on luonnon. Ett' älyllä me häntä murhehdimme, Samalla muistellen myös itseämme. Olemme senvuoks entis-kälymme, Nykyisen meidän kuningattaremme, Tään uljaan vallan kruununperijän, Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, -- Vesissä toinen silmä, toinen kirkas, Hääitkulla ja peijaisriemulla, Ja tasan ilot, murheet punniten, -- Vihille vienyt, estämättä kuullen Viisaita neuvojanne, jotka vapaast' On tähän taipunehet. Kiitos siitä! Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, -- Halveksuin arvoamme, taikka luullen, Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta Valtamme liitteistään on höltynyt, -- Perustuin tähän voiton unelmaan, Hyväksi nähnyt meiltä kiristää Lähetin kautta takaisin ne maat, Jotk' isäns' uljahalle veljellemme Lain mukaan kadotti. -- Sen verran siitä. Nyt itseemme ja tähän istuntoon! On laita tämä: tässä kirjoittanna Olemme Fortinbrasin sedälle, -- Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut On veljenpojan vehkeistä, -- ett' esteen Hän panis niille, vallankin kun pestaus Ja väen-otto, kulungit ja kaikki Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme Siis teidät, Cornelius ja Voltimand, Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään; Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa Isompaa valtaa emme anna teille, Kuin myöntää nämä selvät pykälät. Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!

CORNELIUS. Nyt, kuten aina, sitä osotamme.

KUNINGAS. Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!

(Voltimand ja Cornelius menevät.)

Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla? Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes? Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan Älykäst' anomusta. Mitä voisit Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais? Ei pää niin sydämmelle heimoa, Suun palvelijaks käsi ei niin altis Kuin isällesi Tanskan valta-istuin. Laertes, mitä tahdot?

LAERTES. Kuninkaani, Suotuista lupaa Ranskaan palata, Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin Valani tuomaan kruunauksessanne. Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän, Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa, Odottain armollista lupaa teiltä.

KUNINGAS. Suostuuko isäsi! Polonius, sano.

POLONIUS. Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin Mä hälle annoin raskaan suostumuksen; Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.

KUNINGAS. Käy onnees kiinni; vallassas on aika, Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. -- Nyt Hamlet lankoni ja poikani. --

HAMLET (Syrjään.) Parempi lankoa, poikaa huonompi.

KUNINGAS. Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?

HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.

KUNINGATAR. Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet, Ja ilosilmin kuninkaasen katso. Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist' Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, -- Se jokapäiväistä, -- sen hauta vie, Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.

HAMLET. Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.

KUNINGATAR. Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?

HAMLET. Ei näy, se on. Ma näköä en tunne. Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä, Ei musta, juhlallinen muotipuku, Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset, Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat, Eik' alas maahan luotu katsanto, Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä, Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää; Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää. Ja surun ulkokorua vaan nää.

KUNINGAS. Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet, Ett' isällesi murhe-veron maksat. Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä, Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen On lapsen velvollisuus jonkun aikaa Surua kantaa; mutta lakkaamatta Noin valittaa on miehuutonta huolta Ja jumalatont' uppiniskaisuutta. Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan, Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä Ja tyhmää, kuritonta järkeä; Mi täytymyst' on ja niin yleistä Kuin tavallisin seikka aistillemme, Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan, Se kumoo järjen, jonka vanha lause On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka: "Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän, Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi Mua pidä; maailma sen tietäköön, Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun; Ja rakkautt' en osoita ma sulle Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee Palata jälleen Wittenbergin kouluun, Niin on se aivan toivoamme vastaan; Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.

KUNINGATAR. Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet: Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.

HAMLET. Kaikessa teitä, rouva, tottelen.

KUNINGAS. Kas sepä armas, kaunis vastaus. Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. -- Tulkaa, rouva. Hamletin jalo, vapaa suostumus Hiveltää sydäntäni; joka maljan, Min kuningas sen muistoks tänään juopi, Tykistöt kertovat on taivahalle, Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.

(Torven toitotusta. Kuningas, kuningatar, Polonius ja Laertes menevät.)

HAMLET. Oi, että tämä tiukan tiukka liha Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis! Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani! Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää Tään mailman kaikki toimi minust' on! Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha, Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut! Kaks kuukautta vaan kuollut! -- ei, ei kahta; Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni, Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet Tylysti kosketella. Maa ja taivas! Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain! Mut pois se aatos! -- Heikkous, vaimo, nimes! Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät, Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi, Nioben lailla itkein; -- hän, niin hän, -- Voi suas! elukkakin järjetön Ois surrut kauemmin, -- setäni vaimo. Isäni veljen, jok' on isääni Min minä Herkuleeseen. -- Kuukaus vaan! Ennenkuin valekyyneleitten suola Veristä silmää punaamasta herkes, Hän miehen otti! -- Kiirett' inhoittavaa, Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä! Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde. Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.

(Horatio, Bernardo ja Marcello tulevat.)

HORATIO. Oi, terve, herra prinssi!

HAMLET. Hupaista nähdä teidät terveinä; Horatio, -- niin totta kuin ma elän!

HORATIO. Niin herra, köyhä palvelijanne aina.

HAMLET. Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme. Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? -- Marcello?

MARCELLO. Prinssi hyvä. --

HAMLET. Hupaista nähdä teitä. -- Hyvää iltaa! -- Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?

HORATIO. Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.

HAMLET. Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla: Niin et sä kiusata voi korviani, Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan Nyt todistat: sa laiskuri et ole. Vaan mitä teet sa Helsingörissä? Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.

HORATIO. Isänne hautajaisiin tänne tulin.

HAMLET. Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka; Emoni häihin varmaankin sa tulit.

HORATIO. Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.

HAMLET. Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. -- Tiedäs, Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. -- Isäni, -- luulen näkeväni isäni.

HORATIO. Miss', armas prinssi?

HAMLET. Hengessään, Horatio.

HORATIO. Näin hänet kerran; uljas kuningas.

HAMLET. Hän oli mies, hän, kerrassansa mies, En milloinkaan näe hänen vertaistansa.

HORATIO. Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.

HAMLET. Kenenkä näit?

HORATIO. Isänne, kuninkaan.

HAMLET. Isäni, kuninkaan!

HORATIO. Hillitkää hetkeks hämmästystänne, Ja kuulkaa tarkkaan, kun ma kerron teille, Nää herrat tässä todistajiks ottain, Sen ihmeen.

HAMLET. Herran tähden, anna kuulla.

HORATIO. Kaks yötä peräkkäin on nämä herrat, Marcello ja Bernardo, vartiollaan, Hiljaisen, haudankolkon kesk'yön aikaan, Isänne kaltahisen haamun nähneet, Mi, päästä jalkaan täydess' asussa, Ilmestyy, juhlamarssiss' astuu verkkaan Ja hiljaa ohi: kolmasti näin heidän Pelosta tuijoittavain silmäins' ohi Hän kulkee, valtikkansa matkan päässä; Mut kauhusta he melkein hyyksi hyytyin, Vait ovat, aivan mykkinä. Tuon mulle He pelon arkuudella kuiskasivat, Ja kolmantena yönä läksin myötä. Juur' niinkuin oli kerrottu, niin ajan Kuin muodon suhteen, totta joka sana, Tul' aave. Tunsin isänne; tää käsi Ei niin tuon kaltainen.

HAMLET. Se missä nähtiin?

MARCELLO. Terassilla, miss' oltiin vahdissa.

HAMLET. Ja puhuittenko sille?

HORATIO. Puhuin, mutta Ei vastausta; kerran toki, luulen, Hän nosti päätänsä ja teki liikkeen, Kuin oisi aikonut hän puhua, Mut silloin raikkaast' aamukukko lauloi, Ja laulun kuullessaan hän riensi matkaan Ja näkyvistä katos.

HAMLET. Sangen kummaa!

HORATIO. Se totta on, niin totta kuin ma elin; Velvollisuudeksemme katsoimme Siit' antaa teille tiedon.

HAMLET. Toden totta, Tuo mua huolettaapi, hyvät herrat. Ja tekö vahdiss' ensi yönä?

MARCELLO ja BERNARDO. Me.

HAMLET. Aseissa, kuin?

MARCELLO ja BERNARDO. Aseissa.

HAMLET. Päästä jalkaan?

MARCELLO ja BERNARDO. Kiireestä kantapäähän.

HAMLET. Kasvoj' ette Siis nähneet?

HORATIO. Näimme: silmikko ol' auki.

HAMLET. No, näyttikö hän tuimalta?

HORATIO. Katseessaan murhett' enemmän kuin vihaa.

HAMLET. Punainenko vai kalvas?

HORATIO. Kalvas aivan.

HAMLET. Ja silmät teihin luodut?

HORATIO. Lakkaamatta.

HAMLET. Siell' oisin olla tahtonut.

HORATIO. Se varmaan Ois teitä hirvittänyt.

HAMLET. Luultavasti, Niin, luultavasti. Viipyikö se kauan?

HORATIO. Sill' aikaa hyvin lukea voi sataan.

MARCELLO ja BERNARDO. Kauemmin, kauemmin.

HORATIO. Ei sillä kertaa, Kun minä näin sen.

HAMLET. Parta harmaa? niinkö?

HORATIO. Kuin hänen eläissänsä: mustahtavan Hopean-harmaa.

HAMLET. Vahtiin tulen yöksi; Kenties se taasen tulee.

HORATIO. Tulee varmaan.

HAMLET. Jos hahmoss' armaan isäni se tulee, Ma sitä puhutan, vaikk' aukeis horna Ja vaikenemaan vaatis. Pyydän teitä, Jos tähän saakka näyn peittää voitte, Siit' olkaa hiiskumatta vastakin. Ja vaikka mitä tapahtuis tän' yönä, Se merkitkää, mut vaiti siitä olkaa; Palkitsen rakkautenne. Herran haltuun! Terassill' ennen kahtatoista teidät Siis kohtaan.

KAIKKI. Teidän palvelijanne.

HAMLET. Ei, ystäväni niinkuin minä teidän. Hyvästi!

(Horatio, Marcello ja Bernardo menevät.)

Aseiss' isänikö haamu! Ei oikein laita; konnuutt' aavistan. Jos yö jo oisi! Hiljaa, sielu, siksi! Työt kehnot ihmissilmä ilmi saa, Vaikk' allensa ne peittäis vankka maa.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Huone Poloniuksen talossa. (Laertes ja Ophelia tulevat.)

LAERTES. Kaluni laivall' ovat; hyvästi! Kun tilaisuutta on ja tuulet sopii, Äl' uinaa, sisko, tietoj' anna mulle.

OPHELIA. Sit' epäiletkö?

LAERTES. Mitä Hamletiin Ja hänen lemmenvehkeisiinsä tulee, Se tapaa vaan on, veren tuoma oikku, Keväinen kukka, varhainen, mut hento, Suloinen, mutta pian haihtuvainen, Vaan tuoksua ja hetken huvitusta, Ei muuta.

OPHELIA. Eikö muuta?

LAERTES. Ei, ei muuta. Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa, Edistyy sielun sekä hengen voimat Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii, Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa Likainen vilppi; mutta varo, hällä Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa, Sill' itse hän on säätyns' alamainen; Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse Valita; sillä valtakunnan etu Ja onni riippuu hänen naimisestaan, Ja senvuoks hänen valintansa määrää Sen ruumiin suostumus, min pää hän on. Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä, Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran, Kuin säätynsä ja asemansa mukaan Hän teossa voi näyttää; siis sen verran, Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää. Siis varo, mikä tahra kunnialles, Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa, Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees Avaisit hillittömän himon saaliiks. Ophelia, kallis sisko, varo tuota; Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy, Himojen vaaroist', iskuist' etähällä. Sive'in impi on jo tuhlaavainen, Jos kuulle sulonsa hän paljastaa. Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä; Syö usein mato kevään kukkaset, Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee; Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess' On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin. Siis varo! Pelko luotettavin suoja Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.

OPHELIA. Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole Kuin inha pappi, joka muille näyttää Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen, Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla Himojen kukkastietä itse kulkee, Hyläten omat neuvons'.

LAERTES. Älä pelkää. Liiaksi viivyn; -- mutta tuossa isä! (Polonius tulee.) Kahdesti siunatull' on kahden onni, Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.

POLONIUS. Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan! Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu; Sua varrotaan. Tuoss', -- ota siunaus! (Laskee kätensä Laerteen pään pilalle.) Ja nämät harvat säännöt muistoos paina: Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon Äl' äkkipikaist' ajatusta laske. Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen; Jos hyväks koitellun saat ystävän, Sydämmees sido hänet vaskiköysin; Mut kättäs älä hiestaa liittymällä Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan. Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut, Niin laita, että riitamies sua karttaa. Jokaista kuule, harvan kanssa haasta; Syyt ota varteen, tuomiotas säästä. Pukusi komea, jos varas sietää, Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas, Sill' usein miestä puvust' arvostellaan, Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill' On, erittäinkin tässä, hieno aisti. Äl' ota lainaa, äläkä myös anna, Sill' usein laina ystävän vie myötään, Ja veloist' aisti talouden tylstyy. Mut etenkin: äl' itseäsi petä, Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö, Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun! Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!

LAERTES. Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!

POLONIUS. Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.

LAERTES. Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin Mun sanani.

OPHELIA. Ne muistohoni olen Ma sulkenut; sun hallussas on avain.

LAERTES. Hyvästi!

(Menee.)

POLONIUS. Ophelia, hän mitä sanoi sulle?

OPHELIA. Luvalla lausuin, sanan Hamletista.

POLONIUS. Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle, Ett' aivan usein nykyaikaan luonas Hän viettää joutohetkiään, ja sinä Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan. Jos niin on, -- niinkuin mulle, varoitukseks, On kerrottu, -- niin sen ma sulle sanon, Ett' itseäs et käsitä niin selvään, Kuin kunnias ja tyttäreni tulis. Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.

OPHELIA. Usean rakkauden merkin mulle Hän suonut ompi.

POLONIUS. Rakkauden! Jopa! Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö Ja kokematon moisiin vaaran toimiin. Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?

OPHELIA. En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.

POLONIUS. No kuule: aattele, ett' olet hupsu. Kun rahaks merkit luulet, vaikk' ei ole Ne täyttä kultaa. Tarkkaan tekos merki, Tai muuten -- jott'en pureksis näin kauan Tuot' yhtä sanaa -- tietää merkit pahaa.

OPHELIA. Isäni, lempens ilmoitti hän mulle Siivolla tavalla.

POLONIUS. Niin, ne ei laita tapoja; hyi, vaiti! --

OPHELIA. Ja sanojensa vahvikkeeks hän, isä, Pyhimmät valat Luojan nimeen vannoi.