Part 9

"Olen aivan hyvin selvillä poliisin tehtävistä", sanoi Dick tuikeasti. "Ne on kaiverrettu Old Baileyn ulkoseinään. Muistakaa ne, Marshalt! 'Suojelkaa lapsia ja köyhiä ja rangaiskaa pahantekijöitä'."

* * * * *

Dick Shannon tuli ulos Marshaltin talosta hieman kylmäverisempänä kuin sinne mennessään. Katsahtaessaan — melkein koneellisesti — viereisen talon ikkunoihin hän näki eräässä niistä valojuovan, ja vaikka hänen ajatuksiaan hallitsivatkin Audreyn kärsimät vääryydet ja hänen omat murhaavat tunteensa Lacy Marshaltia kohtaan, niin tämä epätavallinen näky hämmästytti häntä siinä määrin, että hän meni kadun toiselle puolelle voidakseen nähdä paremmin. Hän oli ollut parhaillaan tarkastelemassa tätä taloa, kun Audrey tuli ulos ja suorastaan juoksi hänen syliinsä, eikä sieltä silloin ollut näkynyt elon merkkiäkään. Joku tirkisti ikkunaverhojen raosta alas kadulle; hän huomasi epämääräistä liikettä, ja sitten valo sammui.

Kuljettuaan jälleen kadun poikki hän koputti oveen mutta ei saanut mitään vastausta. Odottaessaan, kaikki ajatuksensa yhä vielä keskittyneinä kyynelsilmäiseen Audreyhin, hän luuli kuulleensa heikkoa ääntä hallista. Oliko se salaperäinen mies sittenkin tulemassa alas? Hän astui alas katukäytävälle ja otti taskustaan pienen taskulampun. Mutta jos omituinen mr Malpas oli aikonut tulla näkyviin, niin hän muutti mielensä.

Kymmenisen minuuttia Dick Shannon odotti vielä, ja sitten hän luopui vartioimisestaan. Hän tahtoi tavata Audreyn sinä iltana ja saada häneltä yksityiskohtaisemman kertomuksen kuin se sekava juttu, jonka hän oli kuullut heidän tavatessaan kadulla.

Kulkien aukion Baker Streetin-puolista sivua hän silmäili oikealle ja vasemmalle nähdäkseen jonkin auton. Näkyvissä ei ollut yhtään, ja hän katsoi taakseen samaa tietä, kuin oli tullut. Oliko se vain mielikuvitusta, vai näkikö hän todellakin tumman hahmon sukeltautuvan esiin arvoituksellisesta talosta ja kuljettuaan omituisesti ontuen kadun poikki kiirehtivän kohti aukion kaukaisempaa päätä? Hahmo osoittautui siis todelliseksi ihmiseksi. Kysymys oli ainoastaan siitä, olivatko hänen silmänsä pettäneet hänet hänen uskoessaan sen tulleen mr Malpasin talosta.

Hän lähti kiireesti perästä aiheuttamatta kumipohjaisilla kengillään mitään ääntä. Takaa-ajettava kulki kehää, joka olisi vienyt hänet aukion Oxford Streetin-puoliseen päähän, ja oli saapunut Orcharx Streetin kulmaan, kun Shannon saavutti hänet.

"Suokaa anteeksi."

Ontuva tuntematon käänsi terävät, kapeat kasvot salapoliisiin. Kaksi tutkivaa silmää tarkasteli kultareunaisten silmälasien takaa vastatullutta, ja hänen kätensä oli melkein huomaamatta pujahtanut syvälle päällystakin taskuun.

"Te olette mr Malpasin ystävä, eikö niin?" kysyi Dick. "Näin teidän tulevan hänen talostaan."

"Ei, en tunne mr Malpasia", sanoi tuntematon. "Olen itse asiassa outo Lontoossa ja olin etsimässä tietä Oxford Circukselle."

"En nähnyt teitä Portman Squarella ennenkuin vasta muutamia minuutteja sitten."

Mies hymyili.

"Luultavasti sen vuoksi, että minä tulin täältä päästä ja huomattuani olevani väärällä tiellä käännyin ympäri. Toimettomalle muukalaiselle tuottaa koko paljon huvia eksyksiin joutuminen suuressa kaupungissa."

Dickin silmät eivät siirtyneet hetkeksikään pois vieraan kasvoista.

"Asutteko kaupungissa?"

"Kyllä — Ritz-Carltonissa. Olen erään eteläafrikkalaisen kaivoksen johtaja. Sivumennen sanoen te ehkä pidätte minua jokseenkin järjettömänä, kun ilmoitan tämän satunnaiselle tuttavalle, mutta te olette salapoliisi — kapteeni Richard Shannon, jollen ole erehtynyt."

Dick oli yllätetty.

"En muista tavanneeni teitä, mr...?" keskeytti hän odottaen.

"Minun nimeni ei voi luullakseni olla teille mielenkiintoinen — passini on Brownin nimelle. Siirtomaaministeriö antaa teille yksityiskohtaisia tietoja. Ei, emme ole tavanneet ennen. Mutta minä satun tuntemaan teidät."

Dickin täytyi nauraa kiukustumisestaan huolimatta.

"Antakaa minun auttaa teitä löytämään Oxford Circus — vuokra-auto on nopein keino sen paikan saavuttamiseksi. Otamme auton yhdessä; minä olen menossa Regent Streetille."

Vanha mies taivutti päätään kohteliaasti, ja samassa tuli näkyviin vapaa auto, joka kutsuttiin paikalle.

"Lontoon ilmeinen hyvinvointi hämmästyttää minua", sanoi mr Brown huoaten. "Kun näen nämä rivit taloja, joista kussakin asuu joku, jonka täytyy nauttia kymmenentuhannen punnan tuloja vuodessa, niin ihmettelen, mistä ne rahat ovat alkujaan tulleet."

"Se ajatus ei ole koskaan johtunut minun mieleeni", sanoi Shannon.

Katulamppujen valossa hän oli saanut hyvän yleissilmäyksen miehestä. Hänessä ei ollut juuri mitään, jota olisi voinut pitää huonona. Hänen tukkansa, joka oli tuuhea, oli valkoinen, hänen hartiansa olivat hieman kumarassa, ja vaikka hänen laihat kätensä olivat kuhmuiset ja rosoiset aivankuin ruumiillisen työn tekijällä, näytti hän kuitenkin herrasmieheltä.

Oxford Circuksen kulmassa auto pysähtyi, ja vanha mies nousi pois vaivalloisesti.

"Pelkään, että olen koko lailla rampa", sanoi hän hyväntuulisesti. "Kiitän teitä, kapteeni Shannon, avustanne."

Dick Shannon katsoi hänen jälkeensä hänen ontuessaan väkijoukkoon maanalaisen radan sisäänkäytävän kohdalla.

"Tahtoisinpa tietää", sanoi hän ääneensä.

XX.

Sanoma Malpasilta.

Audrey odotti häntä Palace-hotellin keskusteluhuoneessa, ja kaikki jäljet hänen kärsimistään vaikeuksista olivat kadonneet.

"Toivon, etten ole estänyt teitä menemästä vuoteeseen", sanoi Dick anteeksipyytäen.

Tullessaan hän oli koko ajan mitä innokkaimmin toivonut, että asian laita olisi juuri niin.

Audrey ei oikein mielellään tahtonut palata illan epämieluisiin kokemuksiin, mutta Dick oli luja siinä asiassa.

"Ei, en aio aiheuttaa enää enempää selkkausta", vakuutti tämä.

Audrey pani äänettömänä merkille sanan "enempää", mutta ei viisaasti vaatinut häneltä mitään selitystä.

"Marshalt on yksityiselämäänsä nähden hyvin huonossa maineessa, ja jos minä olisin tietänyt, että aikomuksenne oli tavata hänet, olisin estänyt teidät siitä."

"Luulin hänen olevan naimisissa", sanoi Audrey surullisesti, ja Dick pudisti päätään.

"Ei, se on hänen kuuluisa 'turvallisuus ensin keksintönsä’. Se estää hänen naisystäviään kohottamasta toiveitaan liian korkealle. Hän on suoranainen roisto rikkaudestaan huolimatta, ja minä antaisin mitä tahansa saadakseni kohdella häntä samalla tavalla! Audrey, te ette saa enää mennä Portman Squarelle."

"Audrey? Muuten se on minusta samantekevää, vaikka minusta tuntuukin, että minun pitäisi jo olla päässyt lapsen kengistä. Hollowayssa minua sanottiin '83:ksi', tai, jos tahdottiin olla tavallista ystävällisempiä, pelkäksi 'Bedfordiksi' — mutta luulen kuitenkin, että annan mieluummin sellaisten ihmisten sanoa itseäni Audreyksi, joista ei tarvitse pelätä, että he tarttuvat käteeni ja tulevat tunteellisiksi." Dick yritti olla ankarasti loukkaantunut, mutta se ei onnistunut.

"Te olette harvinainen. Tulen sanomaan teitä Audreyksi, ja jos joskus tulen tunteelliseksi, niin sanokaa ainoastaan: 'asiaan', ja minä olen kiltti. Ja te ette mene enää Portman Squarelle."

Audrey katsahti häneen nopeasti.

"Tarkoitatteko mr Malpasia?"

Dick nyökkäsi.

"En tiedä, kuinka monta hänen satasistaan olette käyttänyt..."

"Kuusikymmentä puntaa", sanoi Audrey.

"Annan ne teille, ja te voitte lähettää hänelle takaisin hänen rahansa."

Dick tunsi Audreyn vastustavan hänen ehdotustaan, ennenkuin tämä sanoi mitään.

"En voi tehdä sitä, kapteeni Shannon", sanoi Audrey nopeasti. "Minun täytyy järjestää itse asiani. Kun tapaan hänet lauantaina, pyydän häntä määrittelemään palkan, jonka hän on aikonut maksaa minulle, ja ilmoitan hänelle suoraan, kuinka paljon olen menettänyt ja että tahdon palauttaa liiat rahat hänelle. Kun se keskustelu on suoritettu..."

"Ja parasta olisi, ettei se kestäisi kauan, prinsessa", sanoi Dick synkästi, "sillä muussa tapauksessa minä astun hänen siivottomaan salonkiinsa..."

"Miksi sanotte minua prinsessaksi?" kysyi Audrey rypistäen hiukan otsaansa, ja Dick punastui.

"En tiedä... Tahi, tiedän kyllä! Muutan tapani ja kerron teille totuuden! Minun ajatuksissani te olette — repaleprinsessa. On olemassa eräs vanha saksalainen tarina, tai ehkä se on kiinalainen, prinsessasta, joka oli niin kaunis, että säädettiin laki, jonka mukaan hänen oli pukeuduttava repaleihin, jotteivät kaikki olisi rakastuneet häneen ja siten saattaneet vaaraan kotinsa rauhaa ja onnellisuutta, ja ensikerran kun näin teidät, niin muistin tämän tarinan ja annoin teille sen nimen."

"Ja se päättää teidän haastattelunne", sanoi Audrey vakavasti.

Hän ei ollut ensinkään loukkaantunut, vaikk'ei Dick sitä tietänyt. Päästyään yksikseen huoneeseensa hän nauroi kauan ja lempeästi tarinalle ja sen sisältämälle kohteliaisuudelle.

Hän valmistautui juuri menemään vuoteeseen, kun näki kirjeen, joka oli jätetty hänen toalettipöydälleen. Hän tunsi heti huolimattoman käsialan ja repäisi auki kirjekuoren.

"_Onnittelen teitä pakoonpääsynne johdosta_ (sanottiin siinä). _Teidän olisi pitänyt käyttää veistä_".

Hän joutui ymmälleen. Kuinka tiesi Malpas, mitä oli tapahtunut Lacyn kaikkein pyhimmän suljettujen ovien takana?

Audrey ei ollut jättänyt Dick Shannonia mihinkään epävarmuuteen todelliseen mielialaansa nähden, ennenkuin tämä jätti jäähyväiset, sillä hän oli huono näyttelijä. Tultuaan kävellen kotiin Dick saapui asuntonsa ovelle hiukan kello yhdentoista jälkeen, jolloin teatterit olivat tyhjenemässä ja kadut täynnä yleisöä kiidättäviä autoja, ja ollessaan juuri menossa sisään hän huomasi, että jalkakäytävän reunalla seisoi mies, jonka oli tavannut aikaisemmin samana iltana. Hän astui takaisin liikkumattoman seisoskelijan luo.

"Oletteko yhä vielä eksyksissä, mr Brown?" kysyi hän hyväntuulisesti.

"En ole", kuului rauhallinen vastaus. "Sen jälkeen kuin olin eronnut teistä, johtui mieleeni, että keskustelisin mielelläni hiukan teidän kanssanne."

Dick arveli hetkisen ja sanoi sitten: "Tulkaa sisään", minkä jälkeen hän opasti vieraansa toimistoonsa. "No, mr Brown?" sanoi hän lykäten esiin tuolin, johon hänen vieraansa istuutui tyytyväisyydestä huokaisten.

"Seisoskeleminen ja käveleminen on minulle hiukan vaivalloista", sanoi hän. "Kiitän teitä, kapteeni Shannon. Mitä tiedätte Malpasista?"

Kysymyksen suorasukaisuus hytkähdytti salapoliisia.

"Luultavasti vähemmän kuin te", sanoi hän viimein.

"Minä en tiedä mitään", kuului taipumaton vastaus, "paitsi että hän on herrasmies, joka pysyttelee hyvin paljon omassa seurassaan, ei sekaannu naapuriensa asioihin eikä pyydä heitä sekaantumaan hänen asioihinsa."

Sisältyikö hänen äänensä sävyyn jonkinlainen haaste? Dick huomasi olevan vaikeata vastata tähän kysymykseen.

"Ainoa asia, jonka tiedämme hänestä, on se, että hänen luonaan käy omituisia vieraita."

"Kenenkäpä luona niitä ei kävisi?" kuului vastaus. "Mutta tiedetäänkö mitään hänen vahingokseen?"

"Ei kerrassaan mitään", sanoi Dick rehellisesti, "paitsi että me luonnostamme epäilemme vanhahkoja henkilöitä, jotka asuvat yksin. On aina olemassa mahdollisuus, että meidän on jonakin päivänä tunkeuduttava sisään ja löydettävä hänen surulliset jäännöksensä. Mistä syystä te luulette, että minä tiedän hänestä yhtään mitään?"

"Sen vuoksi, että te olitte pitämässä silmällä hänen taloaan, ennenkuin se nuori nainen tuli ulos Marshaltin talosta ja veti syrjään teidän huomionne", kuului levollinen vastaus.

Dick katsoi tiukasti häneen.

"Te kerroitte minulle tulleenne juuri aukiolle ja kääntyneenne heti takaisin?" hän sanoi.

"Toisinaan täytyy muunnella kertomustaan", kuului kylmä vastaus. "Teidänkään toimessanne ei ole mahdollista esiintyä aina vilpittömänä. Totuus on, että minä olin pitämässä silmällä silmälläpitäjää ja ihmettelemässä, mitä teillä oli Malpasia vastaan."

"Ette kai ainakaan pitänyt minua silmällä talon sisäpuolelta käsin?" kysyi Dick kuivasti, ja mies nauroi hillitysti.

"Se olisi varmasti ollut paras tarkastuspaikka", vastasi hän vältellen. "Olen ihmetellyt, sivumennen sanoen, mitä sille onnettomalle tytölle tapahtui. Marshaltilla oli kevytmielisen miehen maine menneinä päivinä. On syytä olettaa, ettei hän ole tehnyt täydellistä parannusta. Oletteko koskaan nähnyt mitään tällaista?"

Hän hyppäsi suoraan asiasta toiseen ja pistäen sormensa liivintaskuunsa otti esiin pienen, ruskean piikiven, johon oli kiinnitetty punainen sinetti. Dick otti sen käteensä ja tarkasteli sitä uteliaasti.

"Mikä se on?" kysyi hän.

"Se on hiomaton timantti, ja punainen sinetti on meidän yhtymämme merkki. Me merkitsemme kaikki kivemme tällä tavalla käyttäen erikoislaatuista sinettilakkaa, jota ei tarvitse kuumentaa."

Dick katsoi timanttia ja antoi sen takaisin.

"Ei, en ole nähnyt mitään sellaista. Minkä vuoksi kysytte sitä?"

"Minä ihmettelin." Vanha mies silmäili häntä tarkasti. "Te olette varma, ettei kukaan ole tuonut teille tällaista kiveä — poliisin haltuun joutuu usein kaikenlaisia harvinaisuuksia."

"Ei, en ole nähnyt yhtään sellaista aikaisemmin. Oletteko kadottanut jonkin kiven?"

Vanha mies kostutti kielellään huuliaan ja nyökkäsi.

"Kyllä, olen kadottanut erään kiven", sanoi hän hajamielisesti. "Oletteko koskaan kuullut eräästä Laker-nimisestä miehestä? Näen, ettette ole. Mielenkiintoinen henkilö. Olisin mielelläni suositellut häntä teille. Pystyvä mies, mutta joi jokseenkin kovasti, mikä merkitsi tietysti, ettei hän ollut ensinkään pätevä. Juomisesta ei ole hyötyä kellekään, paitsi niille, jotka myyvät väkijuomia. Laker oli raittiina nero; juopuneena hän oli kaikkein suurin hullu. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"

Kysymyksen esittivät paremminkin hänen silmänsä kuin äänensä.

"En, en tunne Lakeria", tunnusti Dick Shannon, "mikä merkitsee sitä, että virallisesti hän on tuntematon".

"Oh!" Vanha mies näytti pettyneeltä ja nousi seisomaan yhtä äkkiä kuin oli istuutunutkin. "Te ehkä alatte ajatella, että minä olen itsekin jonkinlainen arvoitus", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkkaaseen tapaansa: "Tapahtuiko sille nuorelle naiselle jotakin?"

"Ei mitään, paitsi että hän sai kokea hyvin epämieluisia asioita."

Mr Brown näytti hampaansa hymyillen ilottomasti.

"Kuinka voisi joku tavata kunnianarvoisan Lacyn saamatta epämiellyttäviä kokemuksia?" kysyi hän kuivasti.

"Tunnetteko hänet sitten?"

Brown nyökkäsi.

"Oikein hyvin?"

"Kukaan ei tunne ketään oikein hyvin", sanoi toinen. "Hyvää yötä, kapteeni Shannon. Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Teillä on osoitteeni, jos tahdotte tavata minua. Olkaa ystävällinen ja soittakaa kuitenkin ensin, sillä minä vietän huomattavan osan ajastani maaseudulla."

Dick meni ikkunan ääreen ja katseli kadulle, kunnes ontuva mies katosi näkyvistä. Kuka hän oli? Mitä vihaa oli Marshaltin ja hänen välillä? Dick melkein toivoi olevansa sikäli hyvissä väleissä etelä-afrikkalaisen kanssa, että olisi voinut tyydyttää uteliaisuutensa.

XXI.

Martin Elton ennustaa oikeusjuttua.

Lacy Marshalt tuli aamiaiselle mitä synkimmällä tuulella. Dickin antaman iskun jälki näkyi vielä punaisena hänen poskellaan; hänen silmänsä olivat kuopallaan unen puutteesta. Tonger huomasi oireet ja koetti huolellisesti olla vetämättä niskoilleen isäntänsä vihaa. Mutta hänen raivonsa täytyi pakosta purkautua ennemmin tai myöhemmin. Ollen jo kehittynyt ammatissaan jonkunlaiseksi tieteilijäksi kamaripalvelija odotti, kunnes Marshalt oli lopettanut koko lailla tukevan aamiaisensa, ja sanoi sitten:

"Mr Elton kävi täällä tahtoen tavata teitä — sanoin hänelle, ettette ollut ylhäällä. Hän sanoi tulevansa uudelleen."

Marshalt katsoa muljautti häneen.

"Voit sanoa hänelle, etten ole kaupungissa", tokaisi hän.

"Hän sattuu tietämään, että olette kaupungissa. Ei ole minun asiani antaa teille huomautuksia, Marshalt, mutta te olette saanut pahan tavan seisoa ikkunan edessä, ennenkuin olette pukeutunut. Hän näki teidät."

Lacy Marshalt tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan mainittavan Martinin nimeä; mutta jos joitakin ikävyyksiä oli tuleva, niin oli parempi, että ne selvitettiin hänen ollessaan nykyisellä tuulellaan.

"Tuo hänet sisään, kun hän tulee", sanoi hän. "Ja jos hän tekee sinulle joitakin kysymyksiä mrs Eltonista..."

"Olenko minä lapsi?" sanoi toinen ylenkatseellisesti. "Sivumennen sanoen, Elton ei ole sitä lajia. Häntä koulutettiin herrasmieheksi, mutta hän murtui kesken koulunkäyntiä. Sellaiset eivät kysele palvelijoilta."

Jos Elton olisi tullessaan uhkaavalla tuulella, niin hän voisi käsitellä asian loppuun kerta kaikkiaan. Dora alkoi ikävystyttää häntä. Lacyn ihannenainen oli itsetietoinen ja vapaa tunteellisuudesta. Hän oli luullut Doran olevan sitä lajia, mutta tämä oli alkanut nojautua yhä enemmän häneen tuoden hänen harkittavakseen sellaisia kysymyksiä, jotka olisi voinut ratkaista itsekin, ja, mikä oli kaikkein pahinta, osoittaen kyllästyttävää kiintymystä, joka sekä peloitti että kiusasi häntä.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa Doran aviopuolison saapumista. Hän oli ehtinyt puoliväliin "The Timesin" ensimmäistä johtavaa kirjoitusta, kun Tonger tuli sisään ja sanoi hautamaisen kolkolla äänellä:

"Mr Elton, sir."

Hän katsahti ylös koettaen lukea ajatukset hienon nuoren miehen kasvoista, joka astui huoneeseen silinteri toisessa ja ebenholtsipuinen kävelykeppi toisessa kädessä.

"Hyvää huomenta, Elton."

"Hyvää huomenta, Marshalt."

Hän pani pois hattunsa ja veti hitaasti käsineet kädestään.

"Olen pahoillani, että keskeytän aamiaisenne." Bunny veti esiin tuolin pöydän vierestä ja istuutui. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta se ei ollut epätavallista; hänen tummat silmänsä olivat kirkkaat, niinkuin tavallisesti. "Kirjoitin teille kirjeen jokin aika sitten, Dorasta", sanoi hän leikkien haarukalla, joka oli pöydällä. "Olin hieman suorasukainen; toivon, ettette pannut pahaksenne."

"En muista saaneeni teiltä mitään kirjettä, joka olisi loukannut minua, Elton", sanoi Marshalt hymyillen.

"Luulen tuskin, että olisitte unohtanut juuri tämän epistolan", sanoi Martin. "Se koski Doran pieniä päivälliskutsuja; ja jos muistan oikein, niin pyysin teitä olemaan kutsumatta häntä enää."

"Mutta, rakas ystäväni...", sanoi toinen nuhtelevasta.

"Tiedän näyttäväni typerältä ja tyrannimaiselta ja kaikelta sellaiselta, mutta olen koko lailla heikko Doraan nähden. Ja minä tahdon säästää häneltä ilkeän kokemuksen saada selittää suhteitaan teihin teidän äkillisen kuolemanne syytä tutkittaessa."

Hän kohtasi Lacyn katseen eikä kääntänyt pois silmiään.

"Luonnollisesti", jatkoi hän heikosti hymyillen, "minä en tahtoisi antautua vaaraan joutua syytteeseen teidän surmaamisestanne, jollette te poistuisi sellaisissa olosuhteissa, etten minä joutuisi millään lailla epäillyksi. Minulla on nimittäin vielä niin paljon kunnioitusta sukuani kohtaan, että tahtoisin säästää siltä sen huomion, johon juttu antaisi aihetta sanomalehdissä."

"En ymmärrä teitä. Pelkään, että...", aloitti Lacy.

"Sitä minä en voi uskoa", keskeytti Martin Elton hänet. "Olen pahoillani, että pakotatte minut sanomaan tämän. Dora on käynyt luonanne kaksi kertaa sen jälkeen, kuin saitte varoituksen. Kolmas käynti ei saa tulla kysymykseen."

"Vaimonne tuli eilisiltana luokseni sisarensa kanssa", sanoi kekseliäs Lacy. "Hän ei ollut täällä minuuttiakaan."

Toisen silmät menivät selälleen.

"Sisarensa kanssa? Tarkoitatteko Audreyta? Oliko hän täällä?"

"Kyllä, hän oli täällä. Eikö Dora kertonut teille?"

Lacy Marshalt päätti röyhkeästi kieltää koko asian. Hänhän voisi soittaa Doralle, kun hänen miehensä oli lähtenyt, ja kehoittaa häntä puhumaan tarvittaessa samalla tavalla.

"Niin, Audrey oli syömässä päivällistä minun kanssani kahdenkesken, ja Dora sai kuulla siitä ja tuli hakemaan hänet pois ajatellen, että minun seurani voisi saastuttaa hänet." Hän hymyili röyhkeästi.

Martin ajatteli pitkän aikaa.

"Se ei kuulu Doran tapaiselta", sanoi hän. "Suoraan sanoen hän sanoi minulle, ettei ollut täällä ensinkään, mutta sellaisen vähäisen hairahduksen voin kyllä käsittää. Te siis tunnette Audreyn."

Afrikkalainen kohautti hartioitaan.

"En voi sanoa tuntevani häntä: olen tavannut hänet", sanoi hän.

"Mutta Audrey ei ollut täällä sinä iltana, jolloin oli konsertti Albert Hallissa, eikö niin?"

Lacy ei vastannut mitään.

"En luule, että kykenette heti keksimään suojelusenkelin siihen tilaisuuteen. Luulen, että se on kaikki, mitä tahdon sanoa."

Hän astui huoneen poikki sinne, minne oli jättänyt hattunsa ja keppinsä, ja otti ne käteensä.

"Te olette ovela kaveri, Marshalt — ja minä olen varma, ettei minun tarvitse heittäytyä runolliseksi saadakseni teidät vakuutetuksi siitä, kuinka paljon edullisempaa on olla elävä miljoonamies kuin — no niin, jotakin muuta. Valamiehistö ehkä tulee lausumaan osanottonsa teidän sukulaistenne suruun, ja siinä suhteessa te olette minua edullisemmassa asemassa. Mutta aina tuntee paljon suurempaa tyydytystä lukiessaan jonkun toisen kuolemasta kuin ollessaan päätekijänä omassa kuolinilmoituksessaan. Näkemiin, Marshalt."

Hän pysähtyi ovella.

"Teidän ei tarvitse soittaa Doralle — panin kaiken varalta puhelimen epäkuntoon, ennenkuin lähdin kotoa", sanoi hän ja kumarsi vakavasti hyvästiksi.

XXII.

Tarjous.

Oli kirkas talvinen aamu. Taivas oli sininen, ja keltainen auringonpaiste valaisi iloisesti Audreyn huoneen, oli sellainen päivä joka sanoo: "tule ulos", ja houkuttelee työstä laiskuuteen.

Audrey istui työnsä ääressä, joka ei tuntunut hänestä erikoisen miellyttävältä. Pieni pinkka lyijykynällä kirjoitettuja konsepteja oli kirjoitettava puhtaaksi ja palautettava iltaan mennessä. Itse työ ei oikeastaan ollut mitään, mutta tehtävän yksitoikkoisuus, sen silminnähtävä hyödyttömyys vaivasi häntä. Ja hänellä oli epämieluisa tunne, joka hipoi varmuutta, että hänen työnantajansa ainoastaan koetti löytää hänelle pikku tehtäviä saadakseen hänen aikansa kulumaan ja että se oikea palvelus, joka hänellä oli mielessä, paljastuisi paljon vastenmielisemmässä valossa.

Hän avasi ikkunan ja katsoi vilkasliikenteiselle kadulle toivoen näkevänsä siellä jotakin mielenkiintoista, mikä antaisi hänelle aiheen lykätä työnsä hiukan myöhemmäksi. Mutta mitään sellaista ei näkynyt, minkä vuoksi hän huokaisten palasi pöytänsä ääreen, kastoi kynän musteeseen ja ryhtyi työhönsä. Hän sai sen valmiiksi lounasaikaan mennessä, sulki jäljennökset ja konseptit isoon kirjekuoreen ja kirjoitettuaan osoitteeksi "A. Malpas, Esq., 551, Portman Square" pudotti sen hotellin kirjelaatikkoon.

Kuka oli mr Malpas, ja mikä oli hänen ammattinsa, ihmetteli hän. Nuoruus vihaa kaikkea luonnotonta, ja Audrey oli iälleen uskollinen. Hän odotti jonkinlaisella pelolla tulossa olevaa keskustelua, joka voisi aivan hyvin aiheuttaa hänelle erinäisiä vaikeuksia; mutta kaikkien hänen mietteittensä takana pilkisti aina sama epämieluisa ajatus, jonka hän ei olisi tahtonut antaa pukeutua selvään muotoon. Edellisen illan järkytyksistä ei ollut ollut pienin hänen tekemänsä huomio Doran ja Marshaltin välisestä ystävyydestä. Hän oli enemmän kuin järkytetty, hän oli kauhistunut. Hän näki nyt sisarensa uudessa valossa, ja vielä mitä rumimmassa valossa. Oliko se ollut Dora, jonka nyyhkytykset hän oli luullut? Se ei ollut todennäköistä. Audrey oli senjälkeen arvellut, että hänen kuulemansa itkun ääni oli ehkä vain hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, hänen oman pelkonsa aiheuttamaa. Aina, kun hän antoi ajatustensa pysähtyä Doraan, hän tunsi kuvotusta ja siirtyi nopeasti vähemmän piinallisiin ajatuksiin.

Sitten hänelle kävi selväksi, niinkuin hänelle oli käynyt selväksi vankilassa, että Dora oli melkein vieras hänelle. Hän oli aina pitänyt heidän suhdettaan jonakin peruuttamattomana, joka antoi heille automaattisesti yhteiset edut. He olivat saman ruumiin kaksi kättä. Mutta mikäli Dora oli aina kuulunut muualle, niin ei heidän niin voimakkaasti korostettu vieraantumisensa ollut aiheuttanut niin suurta järkytystä kuin tämä uusi huomio.