Part 10

Hänen ollessaan menossa ravintolaan antoi eteisvartija hänelle kirjeen, jonka lähetti oli juuri tuonut. Silmäys lyijykynällä kirjoitettuun osoitteeseen ilmoitti hänelle, että se oli Malpasilta. Tämä ei ollut koskaan aikaisemmin lähettänyt kirjettä päivällä, ja Audreyssä heräsi pienoinen pelko, että Malpas tahtoi tavata häntä. Kirje oli lyhyt ja arvoituksellinen.

"Kiellän teitä tapaamasta enää Marshaltia. Se tarjous, jonka hän aikoo tehdä teille tänään, on hylättävä."

Hän tuijotti hämmästyneenä varmoihin riveihin ollen harmistunut sekä sanojen sävyn että niiden kirjoittajan omaksuman määräämisvallan johdosta. Minkä tarjouksen aikoi Marshalt tehdä? Sillä ei ollut kovinkaan suurta merkitystä; ilman tätä määräystäkin hän hylkäisi houkuttelevimmankin tarjouksen, jonka eteläafrikkalaisen kekseliäisyys voisi saada syntymään.

Hän oli saapa tietää tarjouksen luonteen. Hänen päästyään puoliväliin lounasta asiapoika toi toisen kirjeen, ja hän tunsi heti Marshaltin sujuvan käsialan. Marshalt aloitti kirjeensä pyytämällä nöyrästi anteeksi edellisen illan moukkamaisuuttaan. Hän ei tulisi koskaan antamaan anteeksi itselleen (hän sanoi), mutta rukoili, että Audrey olisi armeliaampi. Hän oli tuntenut Audreyn kauemmin, kuin tämä kuvitteli, ja...

"... valitsin kömpelöimmän ja typerimmän keinon tavatakseni teidät. Audrey, minä rakastan teitä, vilpittömästi ja rehellisesti, ja jos suostuisitte tulemaan vaimokseni, niin tekisitte minut onnellisimmaksi mieheksi maailmassa."

Avioliittotarjous! Se oli viimeinen asia, jota Audrey oli odottanut Lacy Marshaltilta, ja hukkaamatta yhtään aikaa hän jättäen lounaansa kesken kirjoitti heti vastauksen.

"Hyvä herra. — Kiitän teitä asiasta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kohteliaisuudeksi. En tunne mitään surua kieltäytyessäni ottamasta huomioon tarjoustanne.

_Audrey Bedford_."

"Lähettäkää tämä pikalähetin myötä", sanoi hän ja palasi lounaansa ääreen tuntien, että päivä oli siihen saakka käytetty hyvin.

Tarjouksella oli ollut eräs vaikutus. Se oli siirtänyt hänen ajatustensa taustalta esiin asian, jonka hän oli osaksi saanut unohtumaan. Hän sai äkillisen mielijohteen ja toimi sen mukaan.

Hän astui autosta Curzon Streetin varrella olevan pienen talon edustalla, ja tällä kertaa hänen vastaanottonsa oli miellyttävämpi kuin se, jonka hän oli saanut osakseen ensikertaa käydessään. Syy siihen olikin pätevä. Palvelijatar ei tuntenut häntä.

"Mrs Eltonko, miss? Käyn katsomassa, onko hän kotona. Mikä nimi?"

"Sanokaa miss Audrey."

Ilmeisesti palvelijatar ei muistanut nimeäkään, sillä hän ohjasi hänet samaan kylmään huoneeseen, jossa hänet oli otettu vastaan aikaisemminkin.

Audrey odotti, kunnes tyttö oli mennyt yläkerrokseen, ja seurasi häntä. Hänellä ei ollut mitään harhaluuloja Doran tunteista häntä kohtaan.

"Sanokaa hänelle, etten ole kotona", kuului Doran ääni. "Jollei hän lähde, lähettäkää hakemaan poliisi..."

"En häiritse sinua kauan", sanoi Audrey tullen huoneeseen samalla hetkellä.

Hetkisen Dora seisoi liikkumattomana, silmät säkenöiden. Ponnistaen voimansa hän sai hillityksi itsensä ja lähetti pois palvelijattaren.

"Jokainen sekunti, jonka olet talossani, on sekuntia liian pitkä", sanoi hän lopuksi. "Mitä tahdot?"

Audrey astui hitaasti uunin ääreen asettuen seisomaan selin siihen, kädet selän takana.

"Tietääkö Martin Lacy Marshaltista?" kysyi hän.

Doran silmät kapenivat niin, että niistä näkyivät vain tummat juovat.

"Oho... vai Marshaltista..."

"Tahdon, että jätät hänet, Dora."

"Sinulleko?"

Doran ääni oli käheä; Audrey näki vapisevat huulet ja tunsi oireet. Hän ei seurannut ensimmäistä kertaa myrskyn keräytymistä, joka pian puhkeaisi villiksi raivoksi.

"Ei. Minun mielestäni hän on arvoton. En tunne yhtään miestä, joka olisi minusta vastenmielisempi. Dora, sinä et voi rakastaa häntä."

Ei mitään vastausta, sitten:

"Enkö voi?... Onko siinä kaikki?"

"Ei vielä. En aio saarnata sinulle, Dora, mutta Martin on sinun miehesi — eikö olekin?"

Dora nyökkäsi.

"Kyllä, Martin on mieheni. Onko siinä kaikki?"

Hänen äänessään ilmenevä tuska liikutti Audreytä hetkisen, ja hän astui askelen kohti sisartaan — mutta Dora vetäytyi taaksepäin sellaisin inhon ja vihan ilmein, että Audrey jäi liikkumattomaksi.

"Älä tule lähelleni... Onko siinä kaikki? Tahdot, että luopuisin miehestä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Että luovuttaisin hänet sinulle! Sitäkö varten olet tullut tänne tänään?"

Audrey huokasi.

"Se on hyödytöntä", sanoi hän. "Tahtoisin, että olisit onnellinen, Dolly..."

"Sano minua Doraksi, sinä käärme! Sinä tyrmäntuttava — sinä...! Oletko lopettanut, oletko? Tulitko tänne minua ajatellen? Minä vihaan sinua! Olen aina vihannut sinua! Äitikin vihasi sinua — hän suorastaan sanoi minulle kerran niin! Luopua Marshaltista! Mitä ajatteletkaan? Menen hänen kanssaan naimisiin, kun olen päässyt vapaaksi — kun aika tulee. Ulos täältä!"

Hän juoksi ovelle ja paiskasi sen auki. Hän oli kalmankalpea, raivo hänen silmissään kyti niinkuin tuli hiilissä.

"Kyllä minä vielä näytän sinulle, Audrey Torrington..."

"Torrington!" huohotti toinen.

Dora osoitti avointa ovea, ja tehden toivottoman eleen Audrey meni siitä ulos. Hän laskeutui alas portaita halliin Doran seuratessa hänen kintereillään mutisten aivan kuin mieletön. Audrey kuuli katkelmia hänen sanoistaan ja vapisi. Naamio oli poistettu — kaikki esteet olivat menneet tuulien mukana.

"Sinä vakoilija, sinä tekopyhä varas! Hän aikoo mennä naimisiin sinun kanssasi, eikö niin? Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!"

Audrey kuuli teräkseltä kalskahtavan äänen ja pyörähti ympäri. Eteishallin seinällä riippui vanhoja skotlantilaisia aseita. Teräskilpi, tikari ja kaksi ristissä olevaa keihästä.

"Dora — Jumalan tähden!" Doran kädessä välähti pitkä terästikari. Hän seisoi portaiden juurella kyyristyneenä aivankuin hyppyyn valmis villipeto.

Dora oli mustasukkaisuudesta ja vihasta suunniltaan. Audrey tiesi, että hänen takanaan oli pelästynyt palvelijatar. Hän tarttui läheisen oven kahvaan, mutta ennenkuin hän ehti saada oven auki, oli Dora hänen kimpussaan. Hän iski raivokkaasti, Audrey kumartui vaistomaisesti, ja tikari tunkeutui ovenpieleen. Kiskaistuaan sen irti Dora kohotti sen uudelleen, ja hätääntynyt Audrey liukastui ja kaatui.

"Nyt sinä olet käsissäni!" huusi Dora, ja tikari kohosi jälleen.

Mutta silloin tarttui käsi hänen ranteeseensa, ja käännyttyään ympäri hän näki kaksi huvitetuimpaa silmää, jotka on koskaan nähty epärehellisissä kasvoissa.

"Olen pahoillani, jos keskeytän jonkin elokuvaesityksen, hyvä rouva", sanoi Slick Smith, "mutta teräs käy minun hermoilleni".

XXIII.

Slick vihjailee.

Ovi oli sulkeutunut Audreyn jälkeen, ennenkuin Dora Elton jossakin määrin toipui kiihtymyksestään. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ja hänen päätään huimasi.

Slick Smith pisti kätensä hänen kainaloonsa, saattoi hänet pieneen arkihuoneeseen ja asetti hänet istumaan nojatuoliin, eikä hän tehnyt mitään vastarintaa.

"Tuokaa emännällenne lasi vettä", sanoi hän järkkyneelle sisäkölle. "Nämä amatöörinäytelmien harjoitukset ovat todella raivoisia."

Dora katsahti ylös ihmetellen.

"Olen ollut järjetön", sanoi hän epävarmasti.

"Kukapa sitä ei olisi ollut?" kysyi myötätuntoinen mr Smith. "Jokainen nainen menettää järkensä jonkun miehen takia. On vain liian ikävää, kun mies ei ole sen arvoinen, rouva, liian ikävää!"

Sisäkkö tuli takaisin tuoden vesilasin, ja Dora joi ahnaasti. Sitten hän laski pois lasin kädestään.

"Syy oli hänessä", sanoi hän läähättäen. "Hän... hän... voi, hän on inhoittava!"

"En tahdo väitellä kanssanne", sanoi mr Smith diplomaattisesti; "se vain tekisi teille pahempaa. Ainakin minusta hän näytti hyvin miellyttävältä tytöltä. Hän meni vankilaan pelastaakseen teidät, eikö niin?"

Dora katsahti jälleen mieheen, ja hänelle alkoi hämärästi selvitä, että tämä oli hänelle tuntematon. Hänen ollessaan kiihdyksissä vieras oli tuntunut hänestä tutulta.

"Kuka te olette?" kysyi hän. "Miehenne tuntee minut. Olen Smith — Slick Smith Bostonista. Shannon luulee minun puhuvan paksuja sanoessani, että olen vaikuttanut Amerikassa, mutta hän on väärässä. Olen Englannissa syntynyt ja Bostonissa kasvanut; hienoin ihmiskunnan tuntema yhdistelmä — hyvä syntyperä ja kulttuuri. Hyvä rouva, hän ei ole sen arvoinen."

Hän vaihtoi puheensa suunnan niin nopeasti, ettei Dora aluksi käsittänyt hänen tarkoitustaan.

"Kuka... kuka ei ole sen arvoinen?"

"Marshalt — hän on mahdollisimman kiero mies; ei kai minun tarvitse sitä teille kertoa? Hän käyttäisi esikoisensa kenkänahaksi, jos tarvitsisi jalkineita. Pidän Martinista — hän on hyvä kaveri. Enkä juuri mielelläni näkisi kenenkään tarvitseva iskeä häntä hänen juuri suunnatessa pyssyään itseään kohden. Sellaista sattuu. Ja ehkä te saisitte mennä oikeuteen, ja hän hymyilisi teille, kun tuomari panisi päähänsä mustan päähineen, ennenkuin hän lähettäisi Eltonin kuolemaantuomittujen koppiin. Ja te istuisitte siellä jähmettyneenä — ajatellen, mikä roisto Marshalt oli ja kuinka te olitte saattanut kaksi miestä hautaan. On vain kolme kirkasta sunnuntaita sen jälkeen, kuin mies on saanut tuomionsa. Kolme sunnuntaita, ja sitten hän sitoo T-merkin poikkipuuhun. Te saisitte käydä katsomassa Martinia edellisenä päivänä, ja hän tekisi kaiken voitavansa rohkaistakseen teitä. Ja sitten te viettäisitte helvetillisen yön... odottaen... Ja kun kello löisi kahdeksan..."

"Jumalan tähden, lakatkaa!" Dora hypähti pystyyn ja painoi molemmat kätensä hänen suutaan vastaan. "Teette minut hulluksi! Martin on lähettänyt teidät..."

"Martin ei ole nähnyt minua tänään eikä puhunut minulle. Te ette tiedä, millainen roisto Marshalt on, Dora. Sanon, ettette tiedä! Hänen sydämessään ei ole jälkeäkään mistään hyvästä."

Dora kohotti kätensä pysähdyttääkseen omituisesti rauhoittavan äänivirran.

"Minä tiedän... Menkää nyt, olkaa hyvä. Tulitteko luokseni tämän takia? Kuinka kummallista! Kaikki tietävät, että minä pidän hänestä."

Slick sulki hiljaa oven jälkeensä, kulki varpaisillaan halki käytävän ja tuli kadulle hyvissä ajoin nähdäkseen Martinin astuvan ulos autosta. Kun Martin huomasi Slick Smithin, rypisti hän kulmiaan.

"Mitä hittoa _te_ tahdotte?" kysyi hän taisteluhaluisesti.

"Minulla ei ole aikaa kertoa teille — mutta kokonainen omaisuus, komea piano ja käsienhoitokalusto oli joutumaisillaan luettelon yläpäähän. Elton, te hyppäätte liian pian. Te hyppäätte minun kimppuuni sen vuoksi, että käyn kylässä; te käytte tyhjäpäisten nuorten kimppuun sen vuoksi, että he tarvitsevat vaihtelua." Hänen kirkkaat silmänsä tarkkasivat Martinia, ja hän näki nuoren miehen vaihtavan väriä. "Te heittäydytte käsiksi Italiasta helposti saataviin rahoihin, koska se kookas, kankea Stanford kertoi teille, ettei mitään sellaista ole ollut koskaan ennen..."

Martin oli nyt käynyt aivan valkoiseksi ja täysin sanattomaksi.

"Muistakaa, ettette heittäydy pahaan selkkaukseen. Sitä aivan-yhtä-hyvää-kuin-oikeaa rahaa tarjottiin minullekin. Giovanni Strepessi Genuasta tekee sitä, ja sitä on varmasti jo koko joukko kiertämässäkin. Sivuammattina murtovarkaus on vähemmän vaarallista!"

"En ymmärrä, mistä te puhutte", sanoi Martin lopuksi. "Stanford meni Italiaan ostamaan jalokiviä..."

"Ehkäpä huoneessa oli joku, josta teidän ei tarvinnut tietää mitään, kun hän kertoi teille siitä", sanoi Slick. "Älkää menkö, autonkuljettaja, voitte viedä minut kotiin. Ja, Elton..." Hän alensi ääntään. "Vieläpä vanhan Malpasin veijauskin on parempi kuin Stanfordin uusi keppihevonen."

Slick harkitsi asiaa hetkisen.

"Malpasin? Mitä veijausta hän sitten harjoittaa?"

"En tiedä tarkkaan... mutta älkää koskaan menkö hänen taloonsa yksin", sanoi hän. "Minä näin hänet kerran — mutta hän ei nähnyt minua. Senvuoksi olen vielä elossa, Elton."

XXIV.

Uimari.

Mr Lacy Marshaltilla oli ollut hyvin paljon ajateltavaa viime päivinä, ja terävä Tonger, joka täydelleen tunsi isäntänsä oikut, oli tälläkin kertaa huomannut, millä mielellä hänen herransa oli. Tavallisesti vain hyvin harvat asiat kykenivät huolestuttamaan eteläafrikkalaista miljoonamiestä, ja vaikka hän aivan hyvin tiesikin, ettei Martin Elton epäröisi muuttaa vihaansa teoksi, niin ei tämän esittämä uhkaus kuitenkaan häirinnyt hänen untaan eikä vaivannut häntä hänen valveilla ollessaan.

Hän ei ollut nyt mistään erikoisemmin huolissaan, vaan oli ainoastaan hyvin mietteissään. Tonger yllätti hänet useita kertoja päivässä syviin ajatuksiin vaipuneena. Lauantaiaamuna Tonger toi kimpun kirjeitä Marshaltin lukuhuoneeseen ja pani ne kirjoituspöydälle. Eteläafrikkalainen selaili ne nopeasti läpi ja rypisti otsaansa.

"Ei nytkään mitään ystävältämme Matjesfonteinista", sanoi hän. "En ole kuullut kokonaiseen kuukauteen mitään siitä miehestä. Minkä luulet olevan syynä siihen?"

"Ehkäpä hän on kuollut", sanoi Tonger. "Ihmiset kuolevat, myöskin Etelä-Afrikassa."

Marshalt puri huultaan.

"Jotakin on ehkä tapahtunut Torringtonille", sanoi hän. "Voi olla, että juuri hän on kuollut."

Tonger hymyili.

"Mitä hittoa sinä naurat?"

"Te olette aina ollut optimisti, Lacy. Juuri se osaltaan tekee teidät viehättäväksi!" Tonger ajatteli hetkisen. "Ehkäpä hän ei sittenkään osaa uida", sanoi hän sitten.

Lacy katsahti häneen terävästi.

"Viittaat jo toista kertaa hänen uimiseensa. Tietysti hän osaa uida. En luule edes hänen ramman jalkansa olevan esteenä. Hän oli hienoimpia uimareita, mitä tiedän. Mitä tarkoitat?"

"Ajattelin vain", sanoi Tonger. Hän oli ihastunut arvoitukseensa ja hyvin haluton paljastamaan sen. "Ylikomissaarin lasten tulisi myöskin osata uida", sanoi hän.

Marshalt käänsi epäluuloiset silmänsä mieheen ja tarkasteli häntä tutkivasti.

"Ja jos he eivät osaa uida", jatkoi Tonger, "ei heitä saisi päästää purjehtimaan aallonmurtajan ympäri, varsinkaan kesällä kaakkoistuulen puhaltaessa — tiedättehän, kuinka vaarallinen se vanha kaakkoistuuli on?"

Lacy pyörähti ympäri tuolissaan ja kääntyi kohti palvelijaansa.

"Olen saanut tästä kylliksi", sanoi hän. "Kerropas nyt minulle, mihin oikein olet pyrkimässä! Ylikomissaarin lapsetko? Tarkoitatko lordi Gilburyn lapsia?"

Tonger nyökkäsi.

"Noin puolitoista vuotta sitten lordi Gilburyn lapset ottivat purjeveneen ja lähtivät Table-lahdelle. Aallonmurtajan lähellä vene kaatui, ja he olisivat hukkuneet, jollei eräs vangeista, jotka olivat työssä laiturilla, olisi nähnyt heitä ja hypättyään veteen uinut paikalle ja pelastanut heitä."

Lacyn suu oli auennut hämmästyksestä.

"Oliko se Torrington?" kysyi hän nopeasti.

"Aavistan asian olleen niin. Mitään nimeä ei mainittu, mutta Kapkaupungin lehdet kertoivat, että vanki, joka pelasti lapset, oli rampa mies, ja lehdissä oli jotakin puhetta anomuksen tekemisestä hänen armahtamisekseen."

Lacy Marshalt alkoi ymmärtää.

"Puolitoista vuotta sitten", sanoi hän hitaasti. "Sinä sika! Et koskaan kertonut minulle."

"Mitä olisin voinut kertoa teille?" kysyi toinen loukkautuneena. "Mitään nimiä ei mainittu, ja kuinka minä olisin voinut tietää? Sitäpaitsi olisi vartija antanut teille tiedon asiasta, jos hänet olisi vapautettu, eikö niin? Mistä te maksatte hänelle?"

Marshalt ei vastannut mitään.

"Jollei", sanoi Tonger miettiväisenä, "jollei..."

"Jollei mitä?"

"Jollei vartijaa ole pantu eläkkeelle, ja hän on asunut Matjesfonteinissa eikä ole tahtonut menettää säännöllistä tuloerää. Siinä tapauksessa hän ei olisi tietänyt, mitä oli tapahtunut aallonmurtajalla, vaan olisi jatkanut tietojen lähettämistä teille."

Marshalt hyppäsi pystyyn ja iski nyrkillään kirjoituspöytään.

"Niin on asia!" sähisi hän hampaittensa välitse. "Torrington on päästetty vapaaksi! Ymmärrän nyt, mitä on tapahtunut — siitä ei ole tahdottu tehdä mitään suurempaa melua, ja luonnollisesti hänen asianajajansa tahtovat pitää hänen vapautumisensa salassa."

Hän käveli huoneessa edestakaisin kädet selän takana. Äkkiä hän pysähtyi asettuen seisomaan kamaripalvelijan eteen.

"Tämä on viimeinen kerta, jolloin teit minulle kepposen, sinä koira! Sinä tiesit!"

"En tietänyt mitään", sanoi loukkautunut Tonger. "Laskin vain yhteen kaksi kertaa kaksi ja epäilin. Jos hän olisi päässyt vapaaksi, olisi hän tullut tänne, eikö niin? Ette kai luule, että Dan Torrington jättäisi teidät yksin, jos hän olisi vapaudessa?"

Tämä ajatus oli johtunut miljoonamiehenkin mieleen.

"Lisäksi", jatkoi Tonger, "ei ole minun asiani vaivata teitä kaikenlaisilla huhuilla ja hälytysuutisilla, vai mitä? Te olette aina ollut minun hyvä ystäväni, Lacy. Luulen, että tuotan teille toisinaan koko lailla harmia, mutta olen teille velkaa koko joukon. Te seisoitte minun rinnallani elämäni pahimpana aikana, ja minä en ole unohtanut sitä. Puhutte teidän pettämisestänne! Jos tahtoisin pettää teitä, niin on täällä" — hän koputti otsaansa — "varastossa sata ja yksi asiaa, jotka saisivat teidät ummistamaan silmänne. Mutta minä en ole sitä lajia. Minä tunnen teidän hyvät ja huonot puolenne. Ja eikö Torrington tehnyt minulle halpamaisinta temppua, jonka kukaan mies voi tehdä? Eikö hän aikonut karata pois pikku Elsieni kanssa juuri samana päivänä, jolloin saitte hänet pinteeseen? En ole unohtanut. Katsokaa tätä."

Hän pisti laihan kätensä povitaskuunsa ja otti esiin kuluneen lompakon. Siitä hän otti kirjeen, jota oli käsitelty niin usein, että se oli melkein menossa palasiksi.

"Neljän vuoden aikana olen lukenut tämän kirjeen aina, kun Torrington on muistunut mieleeni. Se on ensimmäinen, jonka Elsie lähetti minulle Lontoosta. Kuunnelkaa:

"'Rakas isä! Toivon sinun uskovan, että olen täysin onnellinen. Tiedän, että Torrington on vangittu, ja olen monessa suhteessa iloinen, että noudatin hänen ohjeitaan ja tulin tänne ennen häntä. Isä kulta, tahdotko antaa minulle anteeksi ja uskoa minua, että olen onnellinen? Olen löytänyt täältä uusia ystäviä, ja niillä rahoilla, jotka Torrington antoi minulle, olen voinut perustaa pienen liikkeen, joka menestyy hyvin. Jonakin päivänä, kun tämä kaikki on jäänyt onnettomaksi muistoksi, tulen takaisin sinun luoksesi, ja me unohdamme kaiken, mikä on mennyttä'."

Hän taittoi kirjeen jälleen laskoksiin, pani sen huolellisesti takaisin lompakkoon ja pisti lompakon taskuunsa.

"Ei, minulla ei ole mitään syytä rakastaa Torringtonia", sanoi hän vakavasti, "vaan kyllin aihetta toivoen saada tehdä hänelle pahan palveluksen".

Marshalt tuijotti lattiaan.

"Viha on pelkoa", sanoi hän hitaasti. "Sinä pelkäät häntä myöskin."

Tonger naurahti.

"Ei, en vihaa häntä enkä pelkää häntä. Ehkäpä se oli parhaaksi. Pikku tyttöni menestyy hyvin Amerikassa, hänellä on oma muotikauppa, ja hän tarjoutuu lähettämään minulle rahaa, jos tarvitsen sitä."

Lacy astui hitaasti takaisin kirjoituspöytänsä luo ja istuutui, kädet housuntaskussa ja synkät silmät yhä tuijottaen tyhjyyteen.

"Mrs Elton sanoi nähneensä ontuvan miehen...", aloitti hän.

"Mrs Elton on sellainen", keskeytti toinen. "Sellaiset hermostuneet naiset näkevät aina mitä tahansa. Lacy, luuletteko, että minun tulisi vihata Torringtonia? Luuletteko, että minun tulisi olla niin suunniltani häneen nähden, että tahtoisin tappaa hänet? Te olette suurempi mies kuin minä ja katsotte asioita erilaisesta näkökulmasta. Jos teillä olisi tytär, jota joku mies olisi hakkaillut ja saanut hänet karkaamaan kanssaan, niin tahtoisitteko tappaa tämän miehen?"

"En tiedä", sanoi toinen ärtyisästi. "Tyttäresi näyttää suoriutuneen hyvin omasta puolestaan."

"Mutta olisi voinut käydä toisinkin. Hän olisi voinut joutua elämään täydellistä helvettiä — entä sitten? Muuten", jatkoi hän hymyillen omituiseen tapaansa, "hän olisi voinut olla kokonaan karkaamattakin! Mitä nyt?"

Hän kääntyi, kun Lacy hyppäsi pystyyn ja tuijotti huoneen seinään. Vaimennetusti mutta selvästi kuului kolme hidasta koputusta.

"Se on se vanha piru viereisessä talossa", sanoi Tonger.

Mutta silloin sai hänen isäntänsä päästämä tukahtunut huudahdus hänet kääntämään päänsä. Lacy Marshaltin kasvot olivat kalmankalpeat. Hänen avonaisesta suustaan tuli omituisia ääniä, jotka olivat tuskin inhimillisiä. Mutta hänen silmiensä ilme suorastaan jähmetytti Tongerin paikalleen, sillä niissä näkyi sanoin kuvaamaton kauhu.

XXV.

Käynti Pariisissa.

"Mitä — mitä se on?" änkytti Lacy kädet vavisten ja kasvot tuhkanharmaina.

Tonger tuijotti pöllömäisesti seinään, aivankuin olisi odottanut paksun muurauksen aukenevan ja paljastavan koputtajan.

"En tiedä — joku koputtaa. Olen kuullut sitä ennenkin, muutamia päiviä sitten."

Ääni oli nyt lakannut kuulumasta, mutta Lacy seisoi yhä paikalleen naulattuna, kuunnellen pää eteenpäin taivutettuna.

"Oletko kuullut sitä aikaisemminkin?... Jonkun koputtavan?"

"Kerran tai kahdesti", sanoi Tonger. "Kuulin sitä äskettäin eräänä iltana. Mitä luulette sen vanhan miehen tekevän — ripustavan ehkä tauluja seinälle?"

Lacy kostutti huuliaan ja näytti leveitä hartioitaan pudistaen vapautuvan siitä kauhusta, jonka ääni oli aiheuttanut. Hän palasi hitaasti kirjoituspöytänsä luo.

"Saat mennä", sanoi hän lyhyesti.

Tonger oli jo ovella, kun Lacy kohotti kätensä ja pysähdytti hänet.

"Tarvitsen sinua tänään iltapäivällä, menemään eräälle asialleni", sanoi hän, "Pariisiin".

"Pariisiin?" Tonger kohotti kulmakarvojaan. "Mitä hyötyä on minun lähettämisestäni Pariisiin? En puhu ranskaa ja vihaan merta. Ettekö voi lähettää jotakuta toista? Lähettäkää kaupunginlähetti; ne ottavat suorittaakseen sellaisia tehtäviä."

"Tarvitsen jonkun, johon voin luottaa", keskeytti hänen isäntänsä. "Soitan Croydonin lentokentälle ja tilaan lentokoneen valmiiksi sinua varten. Ehdit takaisin ennen iltaa."

Tonger seisoi hieroen leukaansa epäröiden. Pyyntö vaivasi häntä ilmeisesti, sillä hänen äänensä sävy oli muuttunut.

"Lentokoneet eivät ole erikoisalaani, vaikka olen valmis kokeilemaan kaikkea kerran. Mihin aikaan minun on oltava takaisin — jos koskaan pääsen takaisin?"

"Lähdet täältä kello kaksitoista; olet Pariisissa kello kaksi, jätät perille kirjeen ja olet paluumatkalla kello kolme. Siten tulet takaisin Lontooseen kello viiden vaiheilla."

Tonger oli yhä vielä epävarma. Astuen ikkunan ääreen hän tarkasteli pilviä hieman pelokkaasti.

"Ei ole erikoisen sopiva päivä lentokoneella matkustamiseen, vai mitä, Lacy?" murisi hän. "Taivas on pilvessä ja tuulee koko lailla... Olkoon menneeksi, minä menen. Onko teillä kirje jo valmiina?"

"Se on kirjoitettu tunnin kuluessa", sanoi toinen.

Kun Tonger oli mennyt, astui hän ovelle ja lukitsi sen, palasi pöytänsä ääreen, tarttui puhelimeen ja järjesti matkan Pariisiin. Kun se oli järjestetty, pyysi hän yhdistämään toiseen numeroon.

"Onko Stormerin salapoliisitoimistossa?... Tahtoisin heti puhutella mr Willittiä. Täällä on mr Lacy Marshalt. Onko hän toimistossa?..."

Ilmeisesti mr Willitt oli saapuvilla, sillä nyt hänen äänensä tervehti miljoonamiestä.

"Tulkaa heti minun luokseni", sanoi Marshalt ja asetettuaan kuulotorven paikalleen ryhtyi kirjoittamaan.

Nyt oli tullut hänelle ratkaiseva aika, niinkuin hän hyvin tiesi. Hänen ulottuvillaan oli mies, jolle hän oli tehnyt veristä vääryyttä, mies, joka ei vitkastelisi toimiessaan, taitava ja säälimätön mies, joka odotti sopivaa hetkeä. Vaisto sanoi Lacy Marshaltille, että se hetki oli aivan lähellä.

Hän lopetti kirjeensä, kirjoitti osoitteen kuoreen ja sulki sen hyvin huolellisesti. Sitten hän kiersi oven lukon auki juuri hyvissä ajoin, sillä Tonger tuli opastaen sisään yksityisetsivän, joka oli aikaisemminkin suorittanut Lacyn antamia tehtäviä.

"En ole aikaisemmin vaivautunut kysymään, mutta luultavasti olette tämän toimiston johtaja?"

Willitt pudisti päätään.

"Käytännössä", vastasi hän. "Mr Stormer viettää suurimman osan aikaansa New Yorkin toimistossa. Amerikassa meillä on paljon huomattavampi asema. Stormerin toimisto suorittaa hallituksen antamia tutkimuksia ja suojelee julkisia henkilöitä. Täällä..."

"Kysymys on tehtävästä, jonka aion antaa teille", sanoi Lacy töykeästi. "Oletteko koskaan kuullut Malpasista?"

"Siitäkö vanhasta miehestä, joka asuu viereisessä talossa? Kyllä, olen kuullut hänestä. Olimme saaneet tehtäväksemme ottaa selville, kuka hän oikeastaan on — asiakkaamme tahtoivat saada valokuvan hänestä."

"Ketä he olivat?" kysyi Lacy nopeasti.