Part 11

Mr Willitt hymyili.

"Pelkään, etten voi sanoa sitä teille", sanoi hän. "Ammattimme vaatimuksiin kuuluu pitää omana tietonamme asiakkaittemme salaisuudet."

Lacy otti välttämättömän setelikäärönsä taskustaan, irroitti siitä kaksi seteliä ja asetettuaan ne pöydälle sysäsi ne pöydän yli salapoliisin puolelle, joka hymyili kömpelösti ottaessaan ne.

"No niin, luultavasti ei ole mitään syytä, miksi meidän pitäisi tehdä sellainen salaisuus tästä asiasta. Tehtävän antaja oli muuan mies, nimeltä Laker, joka katosi jokin aika sitten."

"Laker? En tunne sitä nimeä. Kykenittekö saamaan selvän siitä vanhasta miehestä?" Willitt pudisti päätään. "Emme, sir, hän on suljetumpi kuin osteri."

Lacy ajatteli pitkän aikaa, ennenkuin puhui jälleen.

"Tarvitsen miehiä, jotka vuorotellen pitävät silmällä Malpasia. Hänen taloaan on pidettävä silmällä edestä ja takaa sekä päivällä että yöllä; ja kolmannen miehen on oltava minun taloni katolla."

"Se merkitsee kuutta miestä kaikkiaan", sanoi Willitt tehden merkinnän muistikirjaansa. "Ja mitä tahdotte meidän tekevän?"

"Teidän on seurattava häntä, saatava selville, kuka hän on, ja ilmoitettava se minulle. Jos mahdollista, saatava hänestä valokuva."

Willit merkitsi muistiin Marshaltin toivomukset.

"Se tulee käymään paljon helpommin yhteistyössä teidän kanssanne", sanoi hän. "Se tehtävä, joka meillä oli aikaisemmin, ei ollut kyllin suuri, jotta siihen olisi voitu panna niin monta miestä. Itse asiassa sitä suorittamassa oli ainoastaan yksi etsivä. Milloin aloitamme?"

"Nyt heti", sanoi Lacy painokkaasti. "Järjestän niin, että mies, jonka asetatte katolle, pääsee sisään — palvelijani Tonger pitää huolen hänen mukavuudestaan."

Pariisista tuleva puhelinkeskustelu pani kiirehtimään salapoliisin poislähettämistä, ja kymmenen minuutin ajan Lacy Marshalt antoi ohjeita sujuvalla ranskankielellä.

XXVI.

Nainen puistossa.

Oli aikoja, jolloin Audrey erinäisellä katuvaisella kaiholla muisteli kanalapäiviään ja synnillistä mrs Graffittia. Kananpoikien kasvatus veti häntä tällöin jälleen puoleensa; sillä vaikka kanat antoivatkin vain hyvin niukan toimeentulon, niin niiden oikut olivat joka tapauksessa miellyttävämpiä kuin sen vastenmielisen vanhan miehen, joka eli ja vaikutti Portman Squaren n:on 551 huonossa ilmapiirissä.

Hän ei ollut nähnyt Dick Shannonia kahteen päivään ja oli aivan syyttä suutuksissaan häneen, vaikka Dick oli antanut hänelle puhelinnumeronsa ja, niinkuin hän aivan hyvin tiesi, tulisi heti, jos hän vain soittaisi. Kerran tai kahdesti hän oli tarttunut puhelimeen, epäröinyt kuulotorvi kädessään ja pannut sen jälleen paikalleen.

Yhdessä asiassa hän oli päässyt päätökseen. Hänen toisen käyntinsä mr Malpasin luona oli määrä tapahtua tänään, ja hän tulisi tekemään lopun heidän tuttavuudestaan. Malpasin kirjeenvaihto oli saapunut säännöllisesti joka aamu; kirjoitettu puhtaaksi ja palautettu hänelle — olipa Audrey itsekin vienyt kirjeen takaisin Portman Squarelle toivoen tapaavansa Malpasin ennen sovittua aikaa; mutta vaikka hän oli koputtanut, ei ollut tullut mitään vastausta, minkä vuoksi hän oli työntänyt kirjeen ahtaasta kirjeluukusta sisään ja kuullut sen putoavan teräksiseen kirjelaatikkoon.

Samana iltapäivänä, jolloin Tonger teki vastahakoisen matkansa Pariisiin, Audrey lähti mielikävelylleen. Green Park muistutti kylmänä tammikuun iltapäivänä jonkinlaista erämaata. Lammikot olivat jäässä, lukuunottamatta nurkkauksia, joissa puistonhoitajat olivat särkeneet jään pienillä saarilla asuvia siivekkäitä luontokappaleita silmälläpitäen. Puiden oksat olivat paljaat, ja ainoastaan laakeripuiden ja rautatammien himmeä vihreys oli enää jäljellä.

Hän käveli reippaasti kioskin ohi seuraten järveä kiertävää polkua ja tuli lopuksi veden yli vievälle jalkasillalle. Puhalsi kylmä pohjoistuuli; pilvet kiitivät sinisellä taivaalla; lumisade oli tulossa: hän tunsi sen selittämättömän tuoksun.

Hän oli jo puolivälissä siltaa, kun kiivas tuulenpuuska pakotti hänet pysähtymään, minkä vuoksi hän tuli siihen tulokseen, ettei päivä ollut sopiva kävelyharjoituksiin, ja työnnettyään alas hameensa helmat, jotka tuuli oli nostanut ylös, ja pitäen toisella kädellä kiinni hatustaan hän kääntyi ympäri ja käveli takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Häntä vastaan oli tulemassa mies, tanakkatekoinen kuljeksija, joka pyöritteli kävelykeppiään ja jonka sikarin tuoksu saavutti hänet jo kauan ennen sitä, kun he tulivat toistensa kohdalle ja sivuuttivat toisensa. Kävelykepin tavallista laajempi heilahdus melkein sattui Audreyhin, ja kepin omistaja pyörähti säikähtyneenä ympäri, niin että sikari melkein putosi hänen hampaistaan.

"Olen pahoillani, neiti", sanoi hän.

Audrey hymyili ja jatkoi kiireesti käyntiään lausuttuaan jonkin jokapäiväisen, asiaan sopivan sanan. Ja sitten hän näki eräällä puiston penkeistä, jotka ovat asetetut aina jonkin matkan päähän toisistaan järvelle päin käännettyinä, istumassa naisen, jonka asento pisti silmiin jo näinkin pitkän välimatkan päästä. Hän makasi penkin selkänojan varassa kasvot käännettyinä kohti taivasta ja kädet levällään pitäen kiinni penkistä. Jotakin pelon tapaista tuntui Audreyn sydämessä. Asento oli niin epäluonnollinen, että hän hidastutti kulkuaan peläten mennä ohitse, ja silloin keppiä heiluttava kulkija tavoitti hänet. Myöskin hän oli nähnyt.

"Se on omituista", sanoi hän, ja Audrey oli iloinen hänen seurastaan. "Mikähän tuota naista vaivaa?"

"Ihmettelin juuri sitä samaa", sanoi Audrey.

Mies kiiruhti askeliaan, ja Audrey seurasi hänen kintereillään jostakin syystä peläten jäädä yksin.

Penkillä oleva nainen oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä; hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, kasvot ja kädet kylmästä siniset. Hänen vieressään oli pieni hopeapullo, joka oli ilman tulppaa, niin että penkkiä pitkin valui kaatuneesta pullosta vuotanut ohut nestejuova. Audrey katsoi naiseen ja vavahti.

Näissä kauhistuttavissa kasvoissa oli jotakin omituisen tuttua, ja hän vaivasi päätään muistaakseen. Hän oli nähnyt hänet jossakin — ehkä vain vilahdukselta väkirikkaalla kadulla? Ei, jotakin tutumpaa se oli.

Tanakka mies oli heittänyt pois sikarinsa ja työnsi varovaisesti kätensä naisen pään alle.

"Luulen, että teidän on parasta mennä etsimään poliisia", sanoi hän hiljaa, mutta samassa tulikin näkyviin tarkastuskierrolla oleva poliisikonstaapeli.

"Onko hän sairas?" kysyi hän kumartuen katsomaan.

"Hyvin sairas, luulen minä", sanoi mies rauhallisesti. "Miss Bedford, luulen, että teidän on parasta mennä."

Audrey hätkähti kuullessaan vieraan lausuvan hänen nimensä ja katseli tätä tarkemmin. Hän ei voinut muistaa nähneensä miestä koskaan aikaisemmin, mutta tämän silmät, jotka katsahtivat tarkoituksellisesti pitkin polkua, olivat kaunopuheiset; hän tahtoi Audreyn lähtevän.

"Tapaatte toisen konstaapelin passipaikallaan Horse Guards Paradea vastapäätä, miss", sanoi poliisi. "Olkaa hyvä ja pyytäkää häntä tulemaan tänne avukseni ja soittamaan sairasvaunuja."

Ollen iloinen päästessään pois paikalta Audrey kiiruhti tiehensä, ennenkuin poliisikonstaapeli huomasi unohtaneensa eräät tärkeät ohjeet.

"Unohdin kysyä hänen nimeään. Tehän tunnette hänet, eikö niin? Miss...?"

"Kyllä, hän on miss Bradfield. Tunnen hänet ulkonäöltä: työskentelimme ennen samassa toimistossa", sanoi Slick Smith joustavasti.

Hän otti pienen hopeapullon, sulki tulpan huolellisesti ja antoi sen poliisikonstaapelille.

"Tämä on ehkä vielä tarpeen", sanoi hän ja lisäsi sitten varoittaen: "En antaisi kenenkään ottaa siitä pienintäkään kulausta, jollei minulla olisi mitään kaunaa asianomaista kohtaan."

"Miksi?" kysyi poliisi säikähtyneenä. "Luuletteko sen olevan myrkkyä?"

Smith ei vastannut.

"Voitteko huomata mitään hajua?" Hän haisteli ilmaa naisen huulten lähellä. "Aivankuin mantelin..."

Poliisikonstaapeli rypisti otsaansa ja kysyi sitten:

"Luuletteko, että hän on kuollut?"

"Niin kuollut kuin kukaan voi koskaan olla", sanoi Smith levollisesti.

"Itsemurhako?" kysyi konstaapeli.

"En tiedä. Teidän olisi parasta ottaa muistiin minun nimeni — Richard James Smith, poliisin tuntema Slick Smithinä. Minut tunnetaan Scotland Yardissa. Olen luetteloissa."

Univormussa oleva mies tarkasteli häntä epäluuloisena.

"Mitä te olette tekemässä täällä?" kysyi hän. Hän oli vetelähkö mies, ja hänen kysymyksensä olivat koneellisia.

"Auttamassa teitä", sanoi Smith lyhyesti.

Toinen poliisikonstaapeli saapui, ja pian senjälkeen sairasvaunujen kellon kiivas kalkatus kokosi paikalle uteliaan väkijoukon. Mukana saapunut lääkäri teki lyhyen tarkastuksen.

"Niin, hän on kuollut. Myrkkyä — sinihappoa tai syankaliumia."

Hän oli nuori mies, juuri valmistunut lääkäriksi ja siis itsetietoinen, mutta hänen tässä tekemänsä määritelmä osoittautui oikeaksi myöhemmin tapahtuneessa tutkimuksessa.

Dick Shannon sai kuulla uutisen sattumalta, ja paitsi Slick Smithin nimen aiheuttamaa mielenkiintoa hän ei nähnyt tapauksessa mitään, joka olisi vaatinut hänen henkilökohtaista sekaantumistaan siihen, kunnes se virkailija, joka oli saanut asian hoidettavakseen, tuli tekemään tiedusteluja Slick Smithistä.

"Tunnen hänet kyllä; hän on amerikkalainen veijari. Meillä ei ole mitään häntä vastaan täällä, eikä hänellä ole mitään mainetta Englannissa. Kuka se nainen oli?"

"Tuntematon, mikäli voimme saada selville."

"Eikö hänen vaatteissaan tai käsilaukussaan ole mitään, mistä hänet voitaisiin tuntea?"

"Ei mitään. Se näyttää itsemurhalta. Tämä on jo toinen tapaus Green Parkissa joulun jälkeen."

Sinä iltana Audrey päivällistä syödessään ja silmäillessään iltalehteä näki kolmen rivin uutisen.

"_Tuntemattoman naisen ruumis löydettiin Green Parkista tänään iltapäivällä. Vainajan uskotaan tehneen itsemurhan nauttimalla myrkkyä_."

Hän _oli_ kuollut. Kuinka kauheata! Sen oli täytynyt tapahtua hyvin nopeasti, sillä nainen ei ollut ollut siinä, kun hän oli kulkenut ohi pitkin käytävää minuuttia tai paria aikaisemmin. Kuka hän oli? Audrey oli varma siitä, että oli nähnyt hänet jossakin...

Ja sitten hän säpsähtäen muisti. Se oli sama nainen, jonka hän oli nähnyt viikko sitten, se juopunut raivotar, joka oli takonut Lacy Marshaltin ovea!

Hän jätti päivällisensä kesken ja meni puhelimeen. Tässä oli ainakin aihe puhutella Dick Shannonia. Dickin äänessä ilmenevä mielihyvä hänen vastatessaan Audreylle antoi tälle, jostakin syystä, lämpöisen onnellisuudentunteen.

"Missä olette ollut? Olen odottanut teidän soittavan minulle... Onko jokin hullusti?"

Viimeiset sanat sanottiin huolestuneemmalla sävyllä.

"Ei mitään. Näin lehdestä tänä iltana, että eräs nainen oli löydetty kuolleena puistosta. Näin hänet, kapteeni Shannon — tarkoitan, että olin siellä, kun hänet löydettiin, ja luulen tuntevani hänet."

Syntyi jonkin aikaa kestävä hiljaisuus.

"Tulen sinne nyt", sanoi Dick vihdoin.

Hän oli Audreyn luona muutaman minuutin kuluttua, ja Audrey kertoi hänelle, mitä oli nähnyt.

"Niin, tiedän; että Slick Smith oli siellä. Raportissa sanottiin, että eräs miss Bradfield oli saapuvilla: se olitte te, niinkö? Mutta sanotteko tunteneenne hänet?"

Audrey nyökkäsi.

"Muistatteko minun kertoneen teille naisesta, joka koputti mr Marshaltin ovea?"

"Siitäkö kiusantekijästä?" vihelsi Dick. "Malpasin palkkaamasta?"

"Mutta kuinka...?"

"Malpas en koettanut palkata ihmisiä tekemään kiusaa Marshaltille, jostakin salaperäisestä syystä, jota en voi käsittää. Olen valmis uskomaan, että se onneton olento oli yksi niistä. Tein tiedusteluja hänestä ollessani Portman Squarella eräänä päivänä. Kaikesta päättäen Tonger heitti hänet ulos, ja senjälkeen hänestä ei ole kuultu mitään."

Hän katsoi tyttöä ajattelevaisena.

"En tarvitse teitä tässä jutussa", sanoi hän, "todistajana enkä missään muussakaan ominaisuudessa. Teidän on parasta pysyä tuntemattomana todistajana, kunnes tutkimus on ohi. Smith tulee antamaan kaikki tiedot, jotka tarvitsemme — käyn Tongerin luona tänä iltana. Sivumennen", sanoi hän äkkiä, "milloin menette käymään vanhan pomonne luona?"

Audrey oli juuri sanomaisillaan, että hän parhaillaan aikoi mennä ylös huoneeseensa pukeutuakseen tätä vierailua varten.

"Huomenna", sanoi hän sensijaan.

Dick katsoi häneen terävästi.

"Ette puhu totta, neiti hyvä", sanoi hän. "Aiotte mennä tänä iltana." Audrey nauroi.

"Niinpä kylläkin", tunnusti hän. "Minä vain ajattelin, että te panisitte siellä toimeen metelin."

"Minä tulen todellakin panemaan toimeen metelin. Mihin aikaan menette sinne?"

"Kello kahdeksan."

Dick katsoi kelloaan.

"Tapan kaksi kärpästä yhdellä iskulla", sanoi hän. "Menen nyt Marshaltin taloon ja tulen teitä vastaan Portman Squaren pohjoissivulle kolmea minuuttia vailla kahdeksan."

"Oikeastaan ei ole mitään syytä, miksi teidän pitäisi, kapteeni Shannon...", aloitti Audrey, mutta Dick keskeytti hänet.

"Minun mielestäni on olemassa hyvä syy", sanoi hän; "ja se, mitä minä ajattelen, tapahtuu — ainoastaan tänä iltana."

Audrey epäröi.

"Lupaatteko minulle, ettette mene talon luo, ennenkuin olette tavannut minut?" kysyi Dick itsepäisenä.

Audrey oli aikonut tehdä niin, mutta Dickin vakavuus teki vaikutuksensa.

"Minä lupaan", sanoi Audrey tuntien koko suurta huojennusta tietäessään, että Dick tulisi olemaan hänen lähettyvillään tulossa olevan vierailun aikana.

XXVII.

Petos.

Martin Elton katsahti ylös sanomalehdestä, jota oli lukemassa, ja hänen vakavat silmänsä sattuivat jo kahdennenkymmenennen kerran hänen vaimoonsa, joka oli vetänyt matalan tuolin tulisijan eteen ja istui, kyynärpäillään polviin nojaten, kasvot käsien varassa, tuijottaen synkästi tuleen. Tällä kertaa Dora kääntyi hätkähtäen ja kohtasi miehensä tutkivan katseen.

"Luulin sinun aikoneen mennä ulos", sanoi Dora.

"Niin aionkin."

Martin taittoi lehden laskoksiinsa ja laski sen pois kädestään. Uuninreunakkeella olevan kellon osoittimet näyttivät sen olevan kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.

"Mikä sinua vaivaa, Dora? Et syönyt mitään päivällispöydässä."

"En voi oikein hyvin", sanoi Dora olkapäitään kohauttaen ja ryhtyen jatkamaan takkavalkean tarkastelua. "Mihin aikaan tulet takaisin?"

"En tiedä — luultavasti keskiyöllä."

"Menetkö tapaamaan Stanfordia?"

"Olen tavannut Stanfordin jo kerran tänään enkä tahdo tavata häntä enää."

Syntyi pitkä hiljaisuus.

"Toiko hän tänne rahaa?" kysyi Dora kääntämättä päätään.

"Ei", sanoi Martin Elton.

Dora tunsi hänet liian hyvin tullakseen vakuutetuksi.

"Hän toi jotakin käsilaukussa. Oliko siinä sitä rahaa, josta se mies, Smith, puhui?"

Tällä kertaa Martin puhui totta.

"Kyllä, hän toi kolme miljoonaa frangia. Se on hyvää tavaraa, eikä siinä ole mitään vaaraa. Klein voi panna sen menemään. Ja se on kaikki tuloa."

Doran hartiat liikkuivat melkein huomaamattomasti.

"Se vie sinut hautaan, Martin; jos sinun mielesi tekee antautua vaaraan, niin sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Olen kyllästynyt kaikkeen."

"Siinä ei ole mitään vaaraa", sanoi Martin ja tarttui jälleen sanomalehteen. "Italialainen on nero, ja minulle se on vain satunnainen yritys." Hän puhui melkein puolustautuen.

"Missä ne rahat ovat? Minä tahdon tietää."

Doran ääni oli tavattoman käskevä. Hän oli kärsinyt hermokohtauksesta koko päivän, ja Martin oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet hyvälle tuulelle.

"Vuodepatjassa sängyssäni", sanoi Martin. "Mutta älä anna sen hermostuttaa itseäsi, Dora. Järjestän ne pois huomenna."

Hän meni ulos huoneesta ja tuli heti takaisin päällystakki ja käsineet mukanaan.

"Menetkö ulos?" kysyi Dora.

"En tiedä — ehkä", sanoi Martin katsomatta häneen.

Dora kuuli ulko-oven paukahtavan kiinni ja palasi onnettomiin ajatuksiinsa. Hän pelkäsi Martinia, ei itsensä, vaan sen miehen vuoksi, jota hän rakasti. Martinista oli tullut sietämätön taakka. Martin piti häntä silmällä kaiken aikaa epäillen häntä... halveksien häntä. Näinä viime päivinä hän oli alkanut vihata Martinia niin kiihkeästi, että se kauhistutti häntä itseäänkin. Sillä juuri Martin oli vetänyt hänet alas, saattanut hänet yhteyteen maanalaisen maailman kanssa ja muovaillut hänet oman kuvansa mukaiseksi. Niin hän ajatteli unohtaen sopivasti kaiken, mitä Martin oli tehnyt hänen hyväkseen, ja sen elämän, josta Martin oli hänet pelastanut, ja hänen monet kohteliaisuudenosoituksensa, hänen ainaisen anteliaisuutensa.

Jos Martin olisi poissa tieltä...!

Hän huokasi näin ajatellessaan, samalla kuin hänen alitajuntansa liikkui magneetin tavoin tietoisen ajatuksen verhon alapuolella työntäen esiin mielteen, ja jonkin ajan kuluttua hän huomasi harkiten ja kylmäverisesti ajattelevansa suunnitelmaa, jonka olemassaoloa hän siihen saakka ei ollut uskaltanut tunnustaa edes itselleenkään.

Martin tappaisi Lacy Marshaltin; hän nyökkäsi päätään ajatellessaan tätä selviötä. Ja Martin piti häntä itseään uhkan alaisena. Hän vihasi Martinia vielä enemmän tämän takia. Ja kuinka hän voisi vapautua? Kuinka hän voisi pudistaa pois sen taakan, jonka Martin oli asettanut hänen hartioilleen? Oli olemassa vain yksi keino. Koko pitkän päivän, koko pitkän yön hän oli suostutellut itseään häpeälliseen tekoon.

Martin oli ollut poissa neljännestunnin, kun hän juoksi ylös huoneeseensa, puki ylleen päällystakin ja hatun ja lähti nopeasti alas portaita.

Vine Streetin poliisiaseman päivystävä kersantti oli juttelemassa ylietsivä Gavonin kanssa, kun kalpea nainen tuli nopeasti köyhästi kalustettuun päivystyshuoneeseen. Gavon tunsi hänet ja nyökkäsi miellyttävästi.

"Hyvää iltaa, mrs Elton. Tahdotteko tavata minua?"

Dora nyökkäsi. Hänen suunsa oli kuiva; hänen kielensä tuntui tehneen kapinan häntä vastaan.

"Kyllä", sai hän lopulta sanotuksi. "Italiassa on eräs mies" — hänen äänensä oli kimeä ja tuli ulos töytäyksittäin — "joka väärentää Ranskan Pankin seteleitä. Niitä on täällä suuri joukko — liikkeessä."

Gavon nyökkäsi.

"Niin juuri, se on totta. Tiedättekö jonkun, jolla on sitä tavaraa?"

Dora nielaisi jotakin.

"Niitä on koko joukko minun kotonani", sanoi hän. "Mieheni toi ne sinne. Ne ovat vuodepatjassa hänen huoneessaan. Lähellä vuoteen päätä on pieni laatikko... se menee patjan sisään. Löydätte rahat sieltä."

Gavon melkein lysähti läjään hämmästyksestä.

"Teidän miehennekö?" sanoi hän epäillen. "Ovatko ne hänen omaisuuttaan?"

Dora nyökkäsi.

"Mitä hän saa siitä?" Hän tarttui kiivaasti Gavonin käsivarteen. "Hänelle annetaan siitä seitsemän vuotta, eikö niin, Gavon?"

Vaikka Gavon olikin tottunut mustasukkaisten naisten petoksiin, joutui hän kuitenkin järkytetyksi. Hän oli nähnyt petoksia ennenkin, mutta ei ollut koskaan uneksinutkaan, että Dora Eltonin nimi tulisi esiintymään Vine Streetin poliisiaseman salaisessa ilmiantokirjassa.

"Oletteko varma? Odottakaa täällä."

"Ei, ei, minun täytyy mennä", sanoi Dora levottomana. "Minun täytyy mennä jonnekin... jonnekin! Palvelijattareni päästää teidät sisään. Annan teille luvan."

Seuraavalla hetkellä hän jo kiiruhti pitkin katua.

Vaikka hän kulkikin nopeasti, niin joku toinen seurasi häntä vielä nopeammin, ja kun hän kääntyi eräälle sivukadulle, tämä joku oli hänen vieressään Hän kuuli askelten äänen ja kääntyi kirkaisten.

"Martin!" huudahti hän.

Martin katsoi häneen silmät salamoiden, ja hän kavahti taaksepäin kohottaen kätensä aivan kuin torjuakseen iskun.

"Oletko ollut Vine Streetillä — mitä?" kysyi Martin kuiskaten.

"Minä — minun oli mentävä", änkytti Dora kalmankalpeana.

"Menit kielittelemään. Rahoistako?" Dora katsoi häneen aivankuin lumottuna.

"Olitko pitämässä minua silmällä?"

Martin nyökkäsi.

"Olin toisella puolella katua. Näin sinun menevän sisään — ja arvasin. Olen odottanut sinun tekevän tämän, vaikka en koskaan uneksinutkaan, että sen tekisit. Voit säästää poliisilta koko joukon turhaa työtä menemällä takaisin ja ilmoittamalla, ettei siellä ole mitään rahoja. Sinulla on jo viikon ajan ollut halu saattaa minut käpälälautaan!"

"Martin!" uikutti Dora.

"Sinä ajattelit, että kun minä olisin poissa tieltä", jatkoi Martin säälimättömästi, "niin asiat sujuisivat sinulta helposti, mikäli Marshalt on kysymyksessä, mutta sinä erehdyt, tyttöseni. Aion selvittää välit Lacyn kanssa tänä iltana! Mene takaisin ja kerro se poliisi-ystävillesi."

"Minne sinä menet?"

Dora tarrautui kiinni Martiniin, mutta tämä työnsi hänet syrjään ja lähti harppailemaan pitkin katua jättäen puolihullun naisen hoipertelemaan lähimpään puhelinkojuun ja sieltä turhaan soittamaan Lacy Marshaltin numeroon.

XXVIII.

Kuoleman talo.

Viisi minuuttia sen jälkeen, kuin Shannon oli eronnut Audreysta, pysähtyi hänen autonsa Marshaltin talon eteen. Tonger avasi hänelle oven. Tavallisesti kamaripalvelija oli olevinaan puettu jonkinlaiseen livreepukuun — hännystakkiin ja raitaisiin liiveihin — mutta nyt hänellä oli yllään tweed-puku ja paksu päällystakki, niin että näytti siltä, kuin hän olisi juuri palannut matkalta.

"Marshalt on ulkona", sanoi hän töykeästi.

"Te näytätte jokseenkin sairaalta: mikä teitä vaivaa?" kysyi Dick.

Hän astui pyytämättä halliin ja sulki oven jälkeensä. Tonger näytti huvitetulta.

"Tepä sen sanoitte! Oletteko koskaan ollut lentokoneessa?"

Dick nauroi.

"Vai siellä te olette ollut, kas vain! No niin, tunnen myötätuntoa teitä kohtaan, jos olette huono merimies — se on uusi mutta ikävä kokemus. Asiani koskee oikeastaan enemmän teitä kuin Marshaltia. Muistatteko naisen, joka tuli tänne viikko sitten — naisen, jonka heititte ulos?"

Tonger nyökkäsi.

"Tulkaa salonkiin, kapteeni", sanoi hän äkkiä ja avasi oven vääntäen sähkövalon palamaan. "Olen vasta juuri tullut takaisin. Te melkein seurasitte minua sisään. Mitä sitten siitä naisesta?"

"Tänään iltapäivällä", sanoi Dick, "tavattiin eräs nainen kuolleena puistossa. Minulla on syytä uskoa, että oli se sama henkilö, joka metelöitsi täällä."

Tonger tuijotti häneen suu auki.

"En luulisi sitä", sanoi hän. "Sanoitteko puistossa? On voinut olla, tietysti. Mutta minä en tiedä mitään hänestä, missä hän on tai mitään muuta."

"Sanoitte hänen olleen mrs Se-ja-se Fourteen Streamsista."

"Hän sanoi sen nimekseen; minä en tuntenut häntä. Tahtoisitteko, että kävisin häntä katsomassa?"

Dick ajatteli asiaa. Mies kärsi ilmeisesti matkansa vaikutuksista, ja olisi kohtuutonta panna hänet uudelleen koetteelle samana iltana.

"Huomenna riittää", sanoi hän.

Hän ei halunnut pitkittää keskustelua, koska tahtoi ehdottomasti täyttää Audreyn kanssa tekemänsä sopimuksen, ja Tonger saattoi hänet ovelle.

"Laivat ovat pahoja", sanoi hän, "ja pienet veneet ovat pahempia, mutta lentokoneet ovat suoranainen helvetti, kapteeni! Seuraavalla kerralla kun Lacy lähettää minut Pariisiin, menen laivassa — koko matkan, jos voin! Kuinka hän kuoli, se nainen?" kysyi hän odottamatta.

"Luulemme, että kysymyksessä on itsemurha myrkyttäytymällä. Hänen vieressään oli hopeinen pullo."

Hän seisoi portailla, ja hänen puhuessaan ovi sulkeutui hiljaa. Ilmeisesti mr Tonger oli ainoastaan osoittanut kohteliasta mielenkiintoa puistossa tehtyyn löytöön ja oli enemmän huolissaan omien sisällisten vaivojensa takia.

"Käyttäytymisesi, ystäväiseni, vaatii korjausta", sanoi Dick astuessaan alas portaita, puoleksi loukkautuneena, puoleksi huvitettuna...

Hänen tultuaan katukäytävälle kulki eräs nainen hänen ohitsensa. Hän oli nähnyt naisen tulevan sen pienen valokehän lävitse, jonka eräs katulampuista muodosti ympärilleen, ja kun nainen nyt tuli hänen kohdalleen, niin jokin seikka tämän käyntitavassa veti puoleensa hänen huomionsa. Nainen oli puettu mustiin; leveäreunainen hattu kätki hänen kasvonsa. Mutta Dick tunsi hänet ja hetken mielijohteesta toimien mainitsi hänen nimensä.

"Mrs Elton."

Nainen pysähtyi aivankuin ammuttuna ja kääntyi puoleksi häneen päin..

"Kuka se on?" kysyi hän vapisevalla äänellä. "Oh — tekö?" Sitten innokkaasti: "Oletteko nähnyt Marshaltia?"

"En ole."

"Minä olen koettanut päästä hänen luokseen, mutta hänen on täytynyt muuttaa toinen lukko takaoveen. Oi, jumalani! Kapteeni Shannon, mitä tulee tapahtumaan?"

"Mitä sitten voisi tapahtua?" kysyi Dick pelästyen hänen äänessään ilmenevää levottomuutta.

"Eihän Martin ole siellä, vai onko? Kuinka hullu, voi, kuinka hullu olenkaan ollut!"

"Ei, siellä ei ole ketään, ei edes Marshaltiakaan."