Part 12

Dora seisoi miettien käsi suun edessä, kalpeat kasvot riutuneen näköisinä. Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen äänilajiin.

"Minä vihaan sitä tyttöä, minä vihaan häntä!" sanoi hän sähisten, ja hänen äänensä värisi kiihkosta. "Ei olisi koskaan voinut uneksiakaan, että hän oli sitä lajia. Se halpamainen, pieni tekopyhimys! Tiedän, että he tapaavat toisiaan! En välitä siitä, mitä Martin tekee, en välitä siitä, mitä hän tietää; mutta jos Lacy pettää minua — hän on vaihtanut lukon — se todistaa..." Hänen äänensä kuoli nyyhkytykseen.

"Mistä ihmeestä te puhutte?" kysyi Dick hämmästyneenä.

Nainen oli säälittävän hysteerisessä tilassa. Dick voi nähdä hänen vapisevan toivottoman raivonsa voimasta.

"Puhun Audreysta ja Lacysta", sanoi Dora itkien.

Ja sitten hän sanaakaan lisäämättä kääntyi ja kiiruhti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen Dickin tuijottamaan ihmeissään hänen jälkeensä.

Kun Dick saapui aukion päähän, oli Audrey jo odottamassa häntä.

"Kenen kanssa te puhuitte?" kysyi Audrey heidän kulkiessaan n::oa 551 kohden.

"En kenenkään — en ainakaan kenenkään teidän tuntemanne kanssa", sanoi Dick.

Audrey tahtoi erota Dickistä talon lähellä.

"Olkaa kiltti, älkää tulko kauemmaksi", pyysi hän.

"Tulen sisään teidän kanssanne", sanoi Dick, "tai muuten te ette mene sisään — en todellakaan aio sallia teidän mennä sinne yksin".

Audrey katsoi häneen ajattelevaisena.

"Ehkäpä se on parasta, vaikka minusta tuntuu, ettei minun pitäisi suostua siihen. Hän voi olla kauhistuttava mies, mutta minä olen hänelle jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa."

"Onko teillä rahat mukananne?"

"Kaikki, mitä on jäljellä", sanoi Audrey hymyillen. "Olen ollut hyvin saita. Maksoin täysihoidostani viikoksi etukäteen hotellissa. Luultavasti käsitätte, että minun on saatava toinen toimi maanantaina, ja voi käydä niin, että mr Malpas lähettää hakemaan poliisia, jollen voi tehdä tiliä menettämistäni rahoista."

"Antakaa hänen lähettää hakemaan minua", sanoi Dick.

He olivat nyt saapuneet n:on 551 ovelle, ja hiukan epäröityään Audrey koputti. Ei kuulunut mitään vastausta, minkä vuoksi hän koputti uudelleen. Sitten kova ääni puhui ovipilarista.

"Kuka siellä?"

"Miss Bedford."

"Oletteko yksin?"

Audrey epäröi Dickin nyökätessä kiihkeästi.

"Kyllä", sanoi Audrey.

Hän oli tuskin ehtinyt sanoa sen, kun ovi aukeni hitaasti, ja hän pujahti sisään salapoliisin seuraamana. Himmeä valo paloi eteishallissa.

"Odottakaa täällä", kuiskasi tyttö, kun ovi sulkeutui heidän takanaan.

Dick noudatti kehoitusta mitään sanomatta, vaikka hänellä ei ollut mitään aikomusta odottaa niin kaukana. Audrey oli tuskin ehtinyt ensimmäisen porrasjakson päähän, kun Dick oli hänen jäljessään kumipohjaisten kenkiensä aiheuttamatta mitään ääntä. Audrey näki hänet kohotettuaan kätensä koputtaakseen ovea ja pysähdytti hänet rypistämällä otsaansa. Hän koputti kahdesti, ja hänen kätensä oli jo kohotettu kolmatta kertaa, kun sisällä olevasta huoneesta kuului kaksi laukausta nopeasti toinen toisensa jälkeen.

Samalla hetkellä Shannon oli hänen vieressään ja työnsi hänet selkänsä taakse. Dickin heittäydyttyä koko painollaan ovea vastaan se aukeni äkkiä. Dick huomasi joutuneensa hyvin valaistuun etuhuoneeseen, ja hänen edessään oli pimeän huoneen avonainen ovi. Huoneesta ei näkynyt valon vilahdustakaan.

"Onko siellä ketään?" huusi Dick terävällä äänellä ja kuuli hiipivää liikettä.

"Mitä se on?" kysyi tytön pelästynyt ääni.

"En tiedä."

Huone teki jonkinlaisen peloittavan vaikutuksen. Dick tunsi hiustensa niskassa kohoavan pystyyn ja karmivaa tunnetta päänahkassaan.

"Kuka siellä on?" kysyi hän uudelleen.

Ja sitten, aivan odottamatta, syttyi kaksi valoa palamaan; pöytälamppu ja vahvasti varjostettu valo pienen pöydän ja hänen ulottuvissaan olevan tuolin yläpuolella. Vähään aikaan hän ei huomannut mitään epätavallista, mutta sitten hän näki aivan keskellä huonetta miehen makaavan matolla suullaan.

Hän syöksyi eteenpäin. Rinnan korkeudella oleva metallilanka tarttui häneen kiinni, toinen alhaalla oleva lanka oli heittää hänet kumoon; mutta hänen taskulamppunsa paljasti kolmannen langan, jonka hän potkaisi poikki. Seuraavalla hetkellä hän oli polvistunut miehen viereen ja kääntänyt hänet selälleen.

Se oli Lacy Marshalt, ja hänen valkoisen paitansa rinta oli sydämen yläpuolelta mustunut aivan läheltä laukaistun pistolin savusta. Hänen hajallaan olevat kätensä olivat tuskasta puristuneet nyrkkiin, puoliksi sulkeutuneet silmät tuijottivat lasimaisina pimeään kattoon, ja nyt alkoi esiintihkuva veri punata paidan rinnassa olevaa savutahraa.

"Kuollut!" huohotti Dick.

"Mitä se on, mitä se on?" kysyi tytön säikähtynyt ääni.

"Seisokaa paikallanne", komensi Dick. "Älkää poistuko huoneesta."

Hän ei uskaltanut päästää Audreyta näkyvistään tässä salaperäisyyden ja kuoleman talossa. Astuttuaan varovaisesti kirjoituspöydän luo hän löysi, niinkuin oli odottanutkin, vanhan miehen käden ulottuvilta pienen katkaisijataulun, josta käsin ovien avaaminen ja sulkeminen tapahtui. Hän käänsi katkaisijat takaisin toisen toisensa jälkeen ja palasi sitten tytön luo.

"Luulen, että ovet ovat nyt auki", sanoi hän ja pistettyään kätensä Audreyn kainaloon kiiruhti hänen kanssaan alas portaita.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Audrey uudelleen. "Kuka oli se — se mies?"

"Kerron teille myöhemmin."

Ulko-ovi oli selko selällään, ja he juoksivat ulos kadulle. Vuokra-auton himmeät valot olivat näkyvissä aukiolla, ja Dickin kimeä vihellys toi auton jalkakäytävän viereen.

"Menkää takaisin hotelliinne", sanoi Dick, "ja olkaa siellä siksi, kunnes tulen teidän luoksenne".

"Te ette saa mennä enää siihen taloon", sanoi Audrey pelokkaasti. Hän tarttui Dickin käsivarteen. "Minä pyydän, olkaa kiltti, älkää menkö! Teille tapahtuu jotakin — tiedän sen varmasti."

Dick irroitti lempeästi hänen kätensä.

"Siellä ei ole mitään pelättävää", sanoi hän. "Saan vähässä ajassa näyttämölle koko joukon poliiseja, ja..."

_Pam!_

Hän katsahti taakseen hyvissä ajoin nähdäkseen ulko-oven sulkeutuvan.

"Talossa on vielä joku!" kuiskasi Audrey. "Älkää jumalan tähden menkö sinne! Kapteeni Shannon — Dick! Älkää menkö sisään!"

Dick juoksi ylös portaille ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan, mutta se ei hievahtanutkaan.

"Näyttää melkein siltä, kuin minut olisi suljettu pois pelistä", sanoi hän. "Menkää nyt, olkaa hyvä!"

Hän tuskin odotti auton liikkeellelähtöä, ennenkuin oli takomassa ovea. Hän ei odottanut mitään vastausta. Sitten hän äkkiä tunsi kylmät väreet selässään kuullessaan aivan korvansa juuressa mielettömän naurunräjähdyksen.

"Hän on käsissäni, hän on käsissäni, hän on käsissäni!" huusi ääni, ja sitten oli kaikki hiljaista.

"Avatkaa ovi!" huusi Dick käheästi. "Avatkaa ovi! Tahdon puhua kanssanne."

Ei mitään vastausta.

Dickin kovan kolkutuksen kutsumana tuli nyt eräs poliisikonstaapeli Baker Streetin pimeydestä, ja häneen oli liittynyt toinen mies, jonka Dick tunsi heti Willittiksi, yksityisetsiväksi.

"Onko jokin vinossa, kapteeni Shannon?" kysyi viimeksimainittu.

"Mitä te teette täällä?" kysyi Dick.

"Olen vartioimassa taloa. Olen saanut tehtävän mr Marshaltilta."

Se oli hämmästyttävä uutinen.

"Onko Marshalt pyytänyt teitä vartioimaan täällä?" kysyi Dick nopeasti ja, kun Willitt oli vastannut myöntävästi: "Onko teillä joku vahtimassa myöskin talon takapuolella?"

"Kyllä, kapteeni Shannon, ja vielä kolmas mies Marshaltin talon katolla."

Dick teki päätöksensä.

"Menkää ystävänne luo talon taakse. Onko teillä minkäänlaista asetta?"

Mies näytti joutuvan hämilleen.

"Se merkitsee, että teillä on revolveri ilman aseenkantolupaa! No, jätetään se kysymys. Menkää talon taakse älkääkä unohtako, että olette, tekemisissä murhaajan kanssa, asestetun murhaajan, joka ei tule tuumimaan kahdesti ampuessaan teidät, niinkuin hän ampui Marshaltin."

"Marshaltin?" huohotti toinen. "Onko hänet ammuttu?"

"Hän on kuollut", nyökkäsi Dick.

Hän lähetti konstaapelin hakemaan lisävoimia ja välttämättömän poliisiambulanssin ja tarkasti pikaisesti talon julkisivustan. Leveä, piikkiaidan ympäröimä väli erotti katukäytävästä kaksi ikkunaa, jotka, niinkuin hän tiesi, olivat varustetut luukuilla. Niihin olisi voinut päästä käsiksi lankun avulla, mutta jos huoneeseen olisi päästy sitä tietä, olisi edessä ollut hallin ovi (hän muisti oven), jota olisi ollut yhtä vaikea saada auki kuin ulko-oveakin. Hän oli jo aikaisemmin ajatellut tätä sisäänpääsymahdollisuutta ja hylännyt sen. Jättäen paikalle poliisikonstaapelin, joka sillä välin oli palannut, hän meni talon takapuolella vartioivien kahden miehen luo.

Portman Squaren takana olevalla kapealla takakadulla ei ollut nähtävänä mitään muuta kuin korkea muuri, jossa oli lukittu ovi. Ovea oli ilmeisesti käytetty, sillä sen alla ei ollut mitään rikkoja ja roskia, joita niin helposti keräytyy sellaisen oven alle, jota ei käytetä.

Willittin mies auttoi häntä kiipeämään muurin harjalle. Taskulamppunsa avulla hän näki kapean pihan ja toisen oven, jonka hän arvasi olevan yhtä lujasti suljetun kuin kaikkien muidenkin. Hän palasi Portman Squarelle samaan aikaan, kuin poliisiauto, joka oli täynnä etsiviä ja virkapukuisia poliiseja, tuli aukiolle. Ensimmäisenä hyppäsi autosta kersantti Steel. Eräällä miehistä oli mukanaan iso palokirves, mutta ensimmäinen isku oveen sai Dickin käsittämään, ettei sillä tapaa päästäisi kovinkaan pitkälle.

"Ovi on peitetty teräksellä; meidän on räjähdytettävä se auki", sanoi hän.

Räjähdyttäminen osoittautui kuitenkin tavattoman vaikeaksi tehtäväksi. Avaimenreikä oli tavattoman pieni, ja näytti siltä, että räjähdysaineen paneminen lukkoon olisi yhtä vaikea kuin vaarallinenkin tehtävä.

Ja silloin, kun Dick parhaillaan neuvotteli päivystävän poliisitarkastajan kanssa, tapahtui ihme. Kuului lukon napsahdus, ja ovi avautui hitaasti.

"Pankaa kiila oven väliin", käski Dick ja kiiti ylös portaita kuoleman huoneeseen.

Valot paloivat yhä; hän seisoi oviaukossa hämmästyksen lamauttamana. Lacy Marshaltin ruumis oli kadonnut!

XXIX.

Malpasin jumala.

"Tarkastakaa kaikki huoneet", käski Dick. "Mies on yhä vielä talossa. Hän on ollut täällä." Hän osoitti kirjoituspöytää. Papereissa, jotka olivat pöydällä epäjärjestyksessä, oli veriläiskiä.

Dick ryhtyi tutkimaan seiniä löytääkseen jonkin toisen uloskäytävän.

"Jumalan tähden!" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä.

Huoneen päässä lähellä kirjoituspöytää oli alkoovi, jonka samettiverhot estivät näkymästä. Vedettyään verhot sivulle Shannon ja hänen seuralaisensa tuijottivat hämmästyneinä silmiensä eteen aukenevaa näkyä.

Alkoovissa oli iso pronssinen epäjumalankuva, joka istui kyykyllään leveällä jalustalla. Kuvan takana oli seinällä tavattoman iso kultainen aurinko, jonka loimuaviin liekkeihin oli upotettu tuhansittain pieniä rubiineja, jotka sähkövalossa hohtivat kuin palavan tulen liekit.

Ilettävän epäjumalan sivulla oli kaksi kissan näköistä eläintä, jotka olivat valetut pronssista niinkuin epäjumalakin. Niiden silmät säkenöivät vihreinä taskulamppujen valossa.

"Smaragdeja, ja oikeita smaragdeja", sanoi Dick. "Näytämme tulleen Ali Baban luolaan. Jumala on minulle tuntematon. Se on jotakin Plutuksen ja Medusan väliltä — katsokaahan käärmeitä sen tukassa!"

Epäjumala oli tavattoman ruma. Sen pää oli luonnottoman näköinen. Ammollaan olevat leuat terävine norsunluuhampaineen näyttivät liikkuvan niitä katsoessa.

"Se vanha herrasmies näyttää liittäneen paholaisen palveluksen kaikkiin muihin hyviin puoliinsa", sanoi Dick osoittaen kahta pientä, savusta mustunutta tuliastiaa, jotka olivat epäjumalan molemmin puolin.

"Se on verta!"

Huomion tekijä oli Steel. Tummalla jalustalla näkyi hänen taskulamppunsa valossa jotakin kosteata, ja kosketettuaan sitä sormellaan hän näki sen olevan punaista.

"Koettakaa, liikkuuko tuo kuva mihinkään päin."

Kolme miestä painoi hartiansa patsasta vastaan, mutta se oli liikkumaton. Dick kääntyi alaistensa puoleen.

"Mihin he ovat panneet Marshaltin ruumiin?" kysyi hän. "Se on jossakin täällä talossa. Tarkastakaa te ylemmät huoneet, Steel; minä otan osalleni alakerroksen ja kellarit."

Steel haisteli ilmaa.

"Ettekö huomaa mitään erikoista hajua täällä huoneessa, päällikkö? Tuntuu aivan siltä, kuin täällä olisi ollut savuava takkavalkea."

Dick oli huomannut saman ilmiön.

"Huomasin sen jo sisään tullessani", aloitti hän, kun eräs virkapukuisista miehistä keskeytti hänet.

"Jotakin palaa matolla", sanoi tämä, ja taskulampun valossa näkyi matosta nousevan sininen savukiehkura.

Dick veti käsineen käteensä ja nosti ylös savuavan esineen. Se oli kuuma hiili, nyt musta ja eloton, mutta tuli kyti matossa.

"Kuinka se on tullut tänne?" kysyi hän.

Steel ei kyennyt antamaan mitään selitystä.

Verhojen kätkössä oli muitakin mielenkiintoisia seikkoja. Erään takaa, huoneen nurkasta, hän löysi pienen oven. Ilmeisesti tämä ovi ei ollut sähkölaitteiden yhteydessä, ja palokirves pantiin toimimaan suurella voimalla, jolloin oven huomattiin johtavan kapeille kiviportaille. Portaat veivät alakerrokseen ja sieltä erään oven kautta aukionpuoliseen huoneeseen, joka oli luukuilla varustettujen ikkunain takana. Salonki oli aikoinaan ollut hyvin hieno huone; se oli vielä kalustettu, vaikka kaikki esineet olivat niin tomun peittämiä ja koin syömiä, että koko huone teki äärimmäisen surkean vaikutuksen. Kaikkiin nurkkiin oli kasattu täydellinen sekasotku mitä mahdottomimpia tavaroita. Nahkakimppuja, pinoittain zulujen aseita ja omituinen kokoelma afrikkalaisia epäjumalia, toinen toistaan inhoittavampia. Nahkat olivat koin syömiä, keihäänkärjet ruosteesta punaisia.

"Lacy Marshaltin ruumis on talossa", sanoi Dick palattuaan yläpuolella olevaan huoneeseen; "ja hänen murhaajansa on täällä. Oletteko huomanneet mitään yhteyttä näiden kahden talon välillä?"

"Emme minkäänlaista", sanoi Steel. "Seinät ovat paksut ja lujat. Olen tarkastanut ne kaikissa kerroksissa."

Palattuaan siihen huoneeseen, jossa ruumis oli tavattu, Dick näki poliisitarkastajan istuvan Malpasin kirjoituspöydän ääressä.

"Mitä ajattelette tästä, sir?"

Hän ojensi Dickille paperin. Se oli puoli arkkia kirjepaperia, ja luettuaan sen Dick Shannon tunsi verensä jähmettyvän. Paperissa oli Audreyn hotellin osoite, ja käsiala oli epäilemättä Audreyn. Dick luki:

"Tahdotteko tulla tapaamaan minua tänä iltana kello kahdeksan. Mr M. päästää teidät sisään, jos kolkutatte ovea."

Allekirjoitukseksi oli merkitty "A".

Audrey! Vain hetkeksi Dick joutui pois tasapainostaan, mutta sitten asia selvisi hänelle heti. Tämä oli yksi niistä kirjeistä, jotka vanha mies oli pyytänyt Audreyn kirjoittamaan puhtaaksi. Se oli se syötti, joka oli houkutellut miljoonamiehen kuolemaan.

Hän veti Steelin syrjään ja näytti hänelle kirjeen.

"Voin selittää tämän", sanoi hän, "se on yksi niistä kirjeistä, joita miss Bedford kirjoitti puhtaaksi sen vanhan miehen ohjeiden mukaan." Ja sitten hän sanoi: "Menen ilmoittamaan uutisen Tongerille."

Hän oli kokonaan unohtanut Tongerin ja sen vaikutuksen, minkä uutinen tekisi viereisessä talossa.

Pieni väkijoukko oli kokoontunut ulko-oven eteen, kun hän tuli ulos, sillä uutinen murhenäytelmästä oli levinnyt sellaisissa tapauksissa tavallisella nopeudella. Marshaltin talon eteishallista näkyi valoa, ja hän soitti ovikelloa, Tonger tulisi järkytetyksi. Hän oli kasvanut yhdessä vainajan kanssa, taistellut hänen mukanaan ja tuntenut samoja tunteita kuin hänkin. Vaikka hän olikin lurjus, oli kamaripalvelijan tiedossa joitakin hyviäkin puolia entisestä isännästään.

Hänen soittoonsa ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi hän soitti uudelleen. Silloin hän kuuli Steelin kutsuvan häntä ja kääntyi takaisin mennäkseen apulaistaan vastaan.

Hän oli juuri ehtinyt laskeutua alas katukäytävälle ja kääntyä puoleksi Steeliin päin, kun Marshaltin talosta kuului laukaus, jota seurasi nopeasti kaksi muuta.

Samassa hetkessä hän oli jälleen ovella. Jostakin kellarikerroksesta kuului huutoja, ja keittiön ovi lensi auki.

"Murha!" kuului naisen ääni huutavan.

Samalla Dick juoksi jo ylös portaita. Joku pyörtymäisillään oleva nainen syöksyi häntä vastaan, mutta hän sysäsi tämän syrjään, kiiti halki keittiön ja juoksi ylös portaita, joiden arveli johtavan halliin. Siellä hän tapasi kolme hysteeristä palvelustyttöä ja naisen, joka luultavasti oli keittäjätär ja joka osoittautui olevan kylmäverisin ja järkevin koko joukossa, vaikka hän ei voinutkaan antaa muita tietoja, kuin että oli kuullut laukaukset ja mr Tongerin äänen.

"Täältä, sir!" Yksi tytöistä osoitti vapisevin sormin ylöspäin. "Mr Marshaltin lukuhuoneesta!"

Shannon juoksi ylös harpaten kaksi porrasta kerrallaan ja näki ylös tultuaan, että lukuhuoneen ovi oli selkosen selällään. Poikittain kynnyksellä oli Tongerin ruumis, ja hän oli kuollut.

Tonger! Työntäen kätensä miehen alle hän nosti hänet kevyesti ylös ja asetti sohvalle. Häntäkin oli ammuttu aivan läheltä — ei ollut mitään syytä kutsua lääkäriä. Kuolema oli tullut silmänräpäyksessä.

Dick astui ovelle ja kutsui erään palvelijattarista.

"Hakekaa heti tänne poliisikonstaapeli!"

Tällä kertaa ei tuntematon murhaaja pääsisi häivyttämään pois tekonsa todistusta.

Hän odotti, kunnes ruumis oli viety pois, ennenkuin suoritti summittaisen tarkastuksen lukuhuoneessa. Kaksi tyhjää patruunaa oli merkkinä siitä, että murha oli tehty automaattisella pistolilla. Mutta kuinka oli murhaaja päässyt pakoon? Hänen mieleensä johtui ajatus, ja hän lähti etsimään jotakin palvelijattarista.

"Kun minä tulin ylös keittiöstä, oli ulko-ovi auki — kuka avasi sen?"

Kukaan ei tietänyt siitä mitään. Ovi oli ollut auki, kun he syöksyivät ulos kellarikerroksesta. Talon pintapuolinen tutkiminen ei tuottanut mitään tuloksia, mutta yksi seikka kävi täysin selväksi: Malpasilla oli liittolainen, ja jos joku oli päässyt pakoon, niin se oli tämä toinen. Hän oli varma siitä, että Malpas oli jäänyt taloonsa Marshaltin murhan jälkeen.

Dick palasi n:oon 551 jatkaakseen tutkimuksiaan siellä. Kaikki huoneet oli jo tarkastettu lukuunottamatta erästä ylimmässä kerroksessa olevaa, joka uhmasi kaikkia poliisin sisäänpääsyponnistuksia.

"Ovi on saatava auki", sanoi Dick päättävästi. "Teidän on haettava sorkkarauta! En lähde tästä talosta, ennenkuin jokainen huone on tarkastettu."

Hän oli yksin mustaverhoisessa huoneessa, jossa Marshalt oli ammuttu, pohtien ruumiin katoamisen arvoitusta, kun hän huomasi jonkun liikkuvan takanaan. Hän kääntyi ympäri ja näki miehen seisovan ovella. Ensiksi Dick Shannon huomasi ainoastaan hänen silmälasiensa välkkeen. Se oli "Brown", Lontoon rampa ihailija, jonka hän oli tavannut sinä iltana Portman Squarella ja joka oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa timantteihin. Epäluulo ampautui heti Shannonin aivoihin.

"Kuinka te olette päässyt tänne?" kysyi hän lyhyesti.

"Oven kautta", kuului sävyisä vastaus. "Se oli selkosen selällään, ja kun olin röyhkeämpi kuin muut ulkona olevista, niin tulin sisään."

"Eikö siellä ole poliisia ovella?"

"Jos siellä oli poliisi, niin en ainakaan minä nähnyt häntä", sanoi toinen luontevasti. "Pelkään olevani täällä liikaa, kapteeni Shannon."

"Pelkään sitä samaa", sanoi Dick, "mutta ette saa mennä, ennenkuin olen saanut selville, kuinka pääsitte sisään".

Vanhahko mies näytti hymyilleen hampaansa.

"Älkää sanoko, että minua epäillään", sanoi hän ivallisesti. "Se olisi liian ikävää! Olla epäiltynä vanhan ystäväni Lacy Marshaltin murhasta!"

Dick ei pitänyt hänen ovelasta hymystään, eikä hänen mielestään illan murhenäytelmässä ollut mitään huvittavaa. Senvuoksi hän seuratessaan miestä alas portaita oli hyvin ajatuksissaan. Ovella oleva poliisikonstaapeli ei ollut nähnyt miehen tulevan sisään. Hän vannoi joka tapauksessa, ettei kukaan ollut päässyt hänen ohitseen hänen ollessaan ovella.

"Mitä tämä merkitsee!" kysyi Dick katsoen kutsumattomaan vieraaseen.

"Se merkitsee, että konstaapeli on väärässä", sanoi toinen kylmästi. "Ehkäpä hän muistaa menneensä jalkakäytävälle ajaakseen väkijoukon hiukan kauemmaksi."

Konstaapeli myönsi tehneensä niin.

"Teidän olisi pitänyt nähdä se hallista tai portailta", sanoi Shannon epävarmana.

"Seurasin kaikkea ulkoapäin, mutta minusta on täysin selvää, että jos joku on kyllin järjetön tullakseen sellaiseen paikkaan, jossa on tehty murha, hän saa syyttää ainoastaan itseään, jos joutuu epäillyksi."

"Missä asutte?"

"Yhä edelleen Ritz-Carltonissa. Jään tänne, jos tahdotte, mutta vakuutan teille, että häpeällisin rikos, josta minua voidaan syyttää, on tässä tapauksessa hillitön uteliaisuus."

Dick oli jo tarkistanut miehen ilmoituksen, että hän oli tämän hienon hotellin vieraana, ja tungettelija sai kehoituksen mennä tiehensä ja pitää huolta vain omista asioistaan.

"En pidä siitä ensinkään", sanoi Shannon apulaiselleen, kun he palasivat Malpasin huoneeseen. "Hän oli voinut tulla sisään, niinkuin hän sanoi; toiselta puolen on hyvin todennäköistä, että hän oli talossa jo silloin, kun murha tapahtui. Kuinka kauan ne avaavat sitä ovea? Täytyy mennä katsomaan."

Hän seurasi Steeliä ylimpään kerrokseen, missä kaksi konstaapelia seisoi tukevan oven edessä, jossa ei ollut avainta eikä ovenripaa.

"Kuinka se on pantu kiinni?" kysyi Dick tutkien tarkkaan ovea.

"Sisäpuolelta, sir", sanoi toinen poliiseista. "Joku on nyt siellä."

"Oletteko varma siitä?" kysyi Dick nopeasti.

"Kyllä, sir", sanoi toinen poliisi. "Minäkin kuulin sen. Jonkinlaisen kumahduksen ja aivankuin pöydän vetämisestä lattian poikki syntynyttä ääntä."

Hän kohotti varoittaen sormen huulilleen ja taivutti päätään. Dick kuunteli myöskin. Ensin hän ei voinut kuulla mitään, mutta sitten hänen korviinsa kuului mitä heikointa narinaa, aivankuin ruosteisen saranan kääntymisestä syntynyttä.

"Olemme koettaneet saada sen auki kirveellä", sanoi Steel osoittaen puuhun iskettyjä syviä rakoja, "mutta tässä ei ollut mitään ponnistuspaikkaa. Tässä tulevatkin jo miehet sorkkarautoineen."

"Kuuletteko?" kysyi toinen poliiseista äkkiä.

Hän olisi ollut kuuro, jollei olisi kuullut. Huoneesta tuli kaatuvan tuolin ääni, ja sitä seurasi vähän ajan kuluttua kumea jymähdys, aivankuin jokin olisi pudonnut.

"Ovi auki, nopeasti!" sanoi Shannon.

Tarttuen yhteen sorkkaraudoista hän työnsi sen ohuen kärjen oven ja pihtipielen väliin ja väänsi voimiensa takaa. Ovi antoi hitaasti myöten. Toinen sorkkarauta tuli avuksi, ja silloin ovi aukeni terävästi pamahtaen.

Ullakkohuone, johon he syöksyivät, oli tyhjä, lukuunottamatta tuolia, joka oli kumollaan lattialla, ja pöytää. Hypättyään pöydälle Dick koetti työntää auki päänsä yläpuolella olevan kattoikkunan, mutta se oli lujasti kiinni. Samalla hän suuntasi taskulamppunsa valonsäteet ylöspäin. Ikkunan likaisen lasin läpi hän näki ääriviivat kasvoista, jotka tuijottivat alas häneen. Vain hetkinen, ja sitten ne katosivat.

Pitkä, terävä leuka, korkea, ulospullistunut otsa, hirveän iso nenä...

XXX.

Savukekotelo.

"Sorkkarauta, pian!" kiljaisi hän ja kävi raskaiden ikkunankehyksien kimppuun.

Muutamissa minuuteissa ikkuna oli auki, ja hän oli kiivennyt tasaiselle, peltipeitteiselle katolle. Hän kiersi varovaisesti lähellä olevan savutorven ympäri. "Kädet ylös!" kajahti silloin äkkiä käskevä ääni, ja taskulamppunsa valossa hän näki päällystakkiin puetun miehen muistaen samassa, että Willitt oli kertonut hänelle vartijan asettamisesta katolle.

"Oletteko Willittin miehiä?" kysyi hän.

"Kyllä, sir."

"Minä olen kapteeni Shannon päämajasta. Oletteko nähnyt kenenkään kulkevan tästä ohi?"

"En, sir."

"Oletteko varma siitä?" kysyi Dick epäillen.

"Aivan varma, sir. Kuulin joitakin askelten ääniä, ennenkuin kuulin kattoikkunan avautuvan — luultavasti se oli kattoikkuna — mutta ne äänet tulivat toisesta päästä kattoa."

Dick kiiruhti takaisin aukon toiselle puolelle lähtien päinvastaiseen suuntaan, kunnes hänet pysähdytti viereisen talon seinä, joka oli kerrosta korkeampi kuin n: o 551. Hän valaisi taskulampullaan ylöspäin ja näki, että oli mahdotonta, että kukaan olisi voinut kiivetä ylös tätä paljasta seinää myöten.

Mutta sitten hän näki muutakin. Katon reunan yli riippui solmuilla varustettu köysi, jonka pää oli kiinnitetty savutorven ympärille. Hän silmäili alas pimeyteen.