Part 13

"Jos se mies meni tätä tietä, niin hän meni varmasti hyvää vauhtia", sanoi hän ja palasi puhuttelemaan vahdissa olevaa miestä.

Tämä sanoi, ettei ollut kuullut mitään muuta kuin mahdollisesti kattoikkunan avaamisesta syntyvän äänen, ja vakuutti, ettei katolta ollut kuulunut murtamismelua, ennenkuin Dickin sorkkarauta teki tehtävänsä.

"Oletteko amerikkalainen?" kysyi Dick äkkiä.

"Kyllä, sir, olen amerikkalainen", sanoi mies. "Olen ollut tällaisessa työssä jo siellä toisella puolella."

Katolla täytyi olla jokin toinen kätkeytymispaikka, mutta vaikka Dick käytti kokonaisen neljännestunnin etsimiseen, koputtelipa paksua savutorveakin, ei hän löytänyt mitään, minkä vuoksi hän laskeutui takaisin pieneen ullakkohuoneeseen jättäen Steelin jatkamaan tarkastusta.

Steelin tarkastus oli verkkaista mutta perinpohjaista. Taskulamppunsa avulla hän tarkasti kauttaaltaan koko katon. Hänen ensimmäinen löytönsä oli pieni kuparisylinteri, ilmeisesti automaattisen pistolin patruuna ja aivan äskettäin ammuttu. Toinen ja tärkeämpi löytö ei ilmestynyt, ennenkuin hän oli jo melkein luopunut etsimisestä. Se oli räystäskourussa, ja sen kultaisen nurkan kimmellys ilmaisi sen olinpaikan. Hän onki sen esiin räystäskouruun pysähtyneestä vedestä ja vei sen alas ullakkokerrokseen.

Se oli pieni, kultainen kotelo ja sisälsi kolme märkää savuketta. Yhdessä nurkassa oli nimimerkki. Hän pyyhki kotelon kuivaksi ja vei sen päällikölleen. Dick Shannon näki nimimerkin.

"Luulen, että olemme nyt perillä siitä miehestä", sanoi hän vakavasti.

XXXI.

Martin Elton tulee kotiin.

Dora Elton kuuli miehensä pistävän avaimen lukkoon ja karkaisi itsensä ottamaan vastaan tulossa olevan järkytyksen. Hän värisi, vaikka oli vielä puettu nahkakappaansa ja huoneen lämpömäärä oli keskinkertaista korkeampi. Hänen hermojännityksensä saattoi kaikki äänet kuulumaan tavallista tarkemmin, ja hän kuuli Martinin pistävän kävelykeppinsä hallin nurkkaan, kuuli hänen askeltensa kahinan matolla ja odotti. Kerran hän oli lukenut miehestä (tai oliko se tyttö?), joka oli tehnyt kaiken erään hypnotisoijan tahdon mukaan totellen tätä sokeasti. Ja sitten, eräänä päivänä, uhri tunsi ilahduttavaa vapauden ja helpotuksen tunnetta ja tiesi siitä, että hänen käskijänsä oli kuollut.

Ja Lacy Marshalt oli kuollut. Vaikka Dora ei olisi seisonutkaan väkijoukon ulommaisessa reunassa ja kuullut väkijoukkoon levinnyttä uutista, olisi hän tietänyt sen häntä vallinneen eräänlaisen riivauksen äkillisestä poistumisesta. Ja hänestä tuntui nyt kuin murhaajasta kuolemantuomionsa täytäntöönpanoaamuna.

Ovenripa kääntyi, ja Martin Elton astui sisään. Hänet nähtyään Dora painoi kätensä suutaan vastaan tukahduttaakseen huudahduksen. Martinin kasvot ja kädet olivat likaiset, hänen pukunsa repeytynyt ja tomun peittämä; toisesta housunlahkeesta riippui kangassuikale paljastaen loukkautuneen polven. Hänen kasvonsa näyttivät vanhentuneilta, ja hänen verettömät huulensa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti.

Hetkisen hän seisoi ovessa katsoen Doraan. Hänen katseessaan ei ollut vihaa eikä moitetta.

"Halloo!" sanoi hän, sulki oven ja tuli lähemmäksi. "Poliisi tuli siis sittenkin?"

"Poliisiko?"

"Sinähän lähetit poliisin tänne etsimään rahoja. Tapasin Gavonin: hän näytti taipuvaiselta toimittamaan kotietsinnän. Et kai ole unohtanut sitä, vai mitä?"

Dora oli todellakin unohtanut. Niin paljon oli tapahtunut siitä lähtien.

"Käännytin heidät takaisin. Gavon uskoo minun saaneen hysteerisen kohtauksen."

Martin lämmitti likaisia käsiään tulen edessä.

"Niin minäkin luulen."

Katsahdettuaan mahdottomassa kunnossa olevaan pukuunsa hän hymyili.

"Otan kylvyn, vaihdan pukua ja vapautan itseni näistä vaatteista — kiipeäminen olikin koko lailla työlästä työtä."

Äkkiä Dora tuli hänen luokseen ja pisti kätensä hänen takkinsa taskuun. Martin ei vastustellut millään tavalla, ja kun käsi tuli takaisin mukanaan isokokoinen brovninki, näytti sen näkeminen paremminkin huvittavan kuin kiusaavan häntä.

Kädet vavisten ja nähden epäselvästi kyynelten läpi Dora tarkasteli sitä. Perä oli tyhjä, makasiini, jonka olisi pitänyt se täyttää, oli poissa. Haisteltuaan aseen piippua hän veti kasvonsa tuskan irveeseen. Aseella oli ammuttu, ja aivan äsken, sillä se haisi vielä ruudilta.

"Niin, ole hyvä, vaihda vaatteita", sanoi Dora. "Näkikö sinua kukaan?" kysyi hän sitten.

Martin veti huulensa yhteen miettiväisenä.

"En tiedä — minut on voitu nähdä. Mitä sinä aiot tehdä?"

"Sinun olisi paras vaihtaa pukua; jos tarvitset jotakin, voit kutsua minua."

Kun Martin oli poistunut huoneesta, tarkasteli Dora jälleen pistolia. Siinä ei ollut mitään, joka olisi erottanut sen tuhansista muista taskuaseista, paitsi piippuun leimattu numero, mutta siitä ei poliisille olisi mitään apua. Bunny oli ostanut sen Belgiasta, missä ostoista ei pidetä niin huolellista luetteloa. Dora pisti aseen käsilaukkuunsa, meni Martinin huoneen ovelle ja koputti.

"Menen ulos neljännestunniksi", sanoi hän. "Hyvä on", kuului vaimennettu vastaus. Dora tunsi erään pengerkadun Regent Canalin, varrella ja ajoi sinne vuokra-autolla. Maksettuaan ja lähetettyään pois auton hän meni keskelle siltaa ja pudotti pistolin kanavaan kuullen selvästi, kun se puhkaisi ohuen jään. Sitten hän jatkoi matkaansa kanavan toiselle rannalle, jossa pian tapasi toisen auton. Martin istui aamunutussaan salongissa takkavalkean edessä maistellen höyryävää kahvia, kun Dora tuli sisään. Martin arvasi, missä hän oli ollut. "Pelkään saaneeni sinut käyttäytymään jokseenkin järjettömästi — niiden rahojen takia", sanoi Martin katsoen Doraa kahvikupin reunan yli. "Ajattelin asiaa lähemmin. Kun Stanford tuli, panin hänet viemään tavaran takaisin. Gavon tuli meidän ollessamme ulkona — Lucy kertoi siitä minulle. Etkö tietänyt sitä?"

"Hän kertoi minullekin jotakin", sanoi Dora välinpitämättömästi. "Kuulin, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Mitä olet tehnyt vaatteillesi?"

"Ne ovat uunissa", sanoi Martin lyhyesti.

Hän oli äskettäin laitattanut taloon keskuslämmityslaitteet, ja niihin kuului siis uuni.

"Menen vuoteeseen", sanoi Dora tullen Martinin luo saadakseen suudelman.

Martin kuuli hänen huoneensa oven sulkeutuvan ja katseli ajatuksissaan naarmuisia käsiään.

"Naiset ovat omituisia", sanoi hän.

Hän ei mennyt vuoteeseen. Hänen pukunsa oli levällään hänen huoneessaan valmiina pikaista pukeutumista varten, joka seuraisi odotettavissa olevaa noutamista. Koko yön hän istui tulen ääressä, ajatellen, kummastellen — mutta katumatta mitään. Aamun harmaa valo löysi hänet samasta paikasta, leuka rintaa vastaan nukkumassa sammuneen takkavalkean ääressä.

Kello seitsemän uninen palvelijatar herätti hänet.

"Alhaalla on eräs herrasmies, joka tahtoo tavata teitä, sir — kapteeni Shannon."

Martin nousi väristen seisomaan.

"Pyytäkää hänet sisään", sanoi hän, ja Dick Shannon tuli melkein heti huoneeseen.

"Huomenta, Elton. Onko tämä teidän?"

Hänellä oli kädessään ohut, kultainen savukekotelo. Martin katsoi sitä.

"Kyllä, se on minun", hän sanoi.

Dick Shannon pisti kotelon taskuunsa.

"Tahdotteko selittää, mistä johtuu, että se löydettiin eilenillalla läheltä sitä paikkaa, missä Lacy Marshalt murhattiin?" kysyi hän.

"Todellako?" sanoi Elton hyvin kohteliaasti. "Mihin aikaan murha tehtiin?"

"Kello kahdeksan."

Martin nyökkäsi.

"Kello kahdeksan" — hän puhui harkiten sanojaan — "minä olin Vine Streetin poliisiasemalla selittämässä tarkastaja Gavonille, että minun vaimolleni sattuu toisinaan mielipuolisuuden kohtauksia. Muuten en siihen saakka, kunnes te juuri minulle kerroitte, tietänyt, että Lacy Marshalt on kuollut."

Dick tuijotti häneen.

"Olitteko Vine Streetin poliisiasemalla? Se seikka voidaan helposti todeta."

"Olisin luullut, että se olisi todettu jo ennen tänne tuloanne", sanoi Martin vakavasti.

Molemmat miehet kääntyivät katsomaan ovelle, kun se aukeni, ja Dora astui sisään. Kuopallaan olevat silmät ja kalpeat kasvot puhuivat unettomasta yöstä. Hän siirsi silmänsä Shannonista mieheensä.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Shannon kertoi juuri minulle, että Lacy Marshalt on kuollut", sanoi Martin levollisesti. "Se oli minulle uutinen. Tiesitkö sinä?"

Dora nyökkäsi.

"Kyllä, minä tiesin. Miksi kapteeni Shannon on tullut tänne?"

Martin hymyili.

"Luulen melkein, että hän epäilee minua."

"Sinua!" Dora katsahti Shannoniin. "Mieheni ei poistunut kotoa eilen illalla..."

Martinin matala nauru ilmaisi pelkkää huvia.

"Rakkaani, teet kapteeni Shannonin epäluuloiseksi. Tietysti minä poistuin kotoa. Olen juuri kertonut hänelle, että menin Vine Streetille ja olin siinä julkisessa laitoksessa samaan aikaan, kuin murha tehtiin. Jollakin salaperäisellä tavalla minun savukekoteloni on keinotellut itsensä Malpasin talon katolle."

"En sanonut, että se oli siellä", keskeytti Dick terävästi, ja hetkiseksi Martin Elton joutui sanattomaksi.

"Sen on täytynyt olla kaukovaikutusta — olen ajatusten lukija. Se oli jollakin katolla, joka tapauksessa..."

"En sanonut sitäkään", sanoi Dick Shannon rauhallisesti.

"Sitten minun on täytynyt nähdä siitä unta."

"Kuulkaahan, Elton, kehoitan teitä olemaan minulle niin avomielinen, kuin teidän oma turvallisuutenne sallii", sanoi Dick. "En voi kuvitella, että väittäisitte olleenne Vine Streetillä kello kahdeksan, jollei siihen olisi mitään tärkeätä syytä. Kuinka tämä savukekotelo joutui n:on 551 katolle Portman Squaren varrella?"

"Minä — minä jätin sen sinne." Se oli Dora. "Lainasin sen, kapteeni Shannon, muutamia päiviä sitten — olin, nähkääs, Lacy Marshaltin ystävä ja olin — olin toisinaan hänen vieraanaan."

Dick pudisti päätään.

"Se ei löytynyt Lacy Marshaltin talosta. Se oli Malpasin talon katolla."

Hänen tutkivat silmänsä etsivät Eltonin silmiä.

"Minä pudotin sen sinne", sanoi Bunny Elton tyynesti, "aikaisemmin illalla. Tarkoituksenani oli tunkeutua Marshaltin taloon ja selvittää muuan pieni lasku hänen kanssaan. Mutta Marshaltin talon katolle ei ole mitään tikapuita, kun taas viereisen talon katolle pääsi jokseenkin helposti. Vaikeus alkoi vasta silloin, kun koetin löytää tien Lacyn linnaan. Se oli paljon vaikeampaa eilen illalla, koska huomasin, että katolle oli sijoitettu muuan mies — salapoliisi, luulen minä."

"Kuinka pääsitte jälleen alas?" kysyi Dick.

"Se kävi aivan yllättävällä tavalla. Joku oli suorastaan kohtalon sallimuksesta pitänyt huolen köydestä, joka oli sidottu kiinni savutorveen ja varustettu solmuilla jokaisen jalan päässä — sitä pitkin oli suorastaan yhtä helppo päästä alas kuin tikapuita käyttämällä."

Shannon mietti hetkisen.

"Pukeutukaa", sanoi hän sitten. "Menemme Vine Streetille tarkistamaan teidän kertomuksenne."

Hän oli aivan varma siitä, että Martinin koko kertomus oli perätön, mutta heidän ehdittyään poliisiasemalle hän sai kokea ensimmäisen yllätyksen sinä päivänä. Martinin kertomus ei ainoastaan osoittautunut oikeaksi, vaan pöytäkirjassa, johon kaikki käynnit oli merkitty aikajärjestyksessä, oli merkintä: "M. Elton kävi perätöntä syytöstä koskevassa asiassa", ja sen kohdalla: "Kello kahdeksan." Se oli aivan hämmentävää.

"Ehkä te nyt", sanoi Martin nauttien Dickin tappiosta, "tahdotte kysyä yötarkastajalta, kuinka minä olin puettu".

"Ette näyttänyt olevan pukeutunut ensinkään", sanoi poliisi virkailija. "Itse asiassa minä luulin teidän tulleen naamiaisista. Hän oli repaleissa tänne tullessaan. Olitteko ollut jossakin töykeässä talossa, Elton?"

Martin hymyili rauhallisesti.

"Töykeän talon _päällä_ olisi täsmällisempää", sanoi hän ja kysyi Dickiltä: "Oletteko tyydytetty?"

Alibi oli kiistämätön. Dick katsoi hämmennyksissään poliisiaseman kelloa.

"Käykö tuo kello oikein?"

"Kyllä se nyt käy", sanoi tarkastaja.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Dick nopeasti.

"Kello seisahtui eilen illalla; luulen sen aiheutuneen pakkasesta, sillä sitä ei tarvinnut vetää, kun panimme sen jälleen käymään. Totta puhuen se seisahtui jokseenkin samaan aikaan, kuin te olitte täällä, Elton. Teidän lähdettyänne konstaapeli kiinnitti minun huomioni siihen."

"Ikävä asia", mutisi Bunny.

Hän seurasi Dick Shannonin mukana takaisin, eivätkä he puhuneet sanaakaan, ennenkuin kääntyivät Curzon Streetille.

"Se järjetön kello pelastaa todennäköisesti teidän kaulanne, ystävä hyvä", sanoi Shannon. "Minulla on valtakirja kotitarkastuksen suorittamista varten teidän luonanne, ja aion nyt panna sen toimeen."

"Jos löydätte jotakin, josta teille on pienintäkin hyötyä", vastasi Martin, "niin olen oleva ensimmäisenä teitä onnittelemassa".

XXXII.

Kirje.

Kaikista sanomalehdistä antoi _Globe Herald_ täsmällisimmän selonteon edellisen illan tapahtumista:

"Kymmenen minuutin kuluessa eilen illalla ammuttiin kuoliaaksi senaattori Lacy Marshalt Etelä-Afrikasta, samalla kuin hänen ruumiinsa vietiin pois, ja hänen uskottu kamaripalvelijansa murhattiin, murhaajan ollessa ilmeisesti sama henkilö. Ensinmainittu näistä murhenäytelmistä tapahtui A. Malpasin, yksinäisen ja tunnetun miljoonamiehen, talossa Portman Squaren varrella. Malpas, tavoiltaan omituinen mies, on kadonnut, ja poliisi etsii häntä.

"_Globe Herald’in_ kokoamat tiedot rikoksesta muistuttavat enemmän lukua jostakin Edgar Allan Poen teoksesta kuin selostusta tapahtumasta, joka sattui Lontoon hienossa kaupunginosassa eilen illalla. Viisi minuuttia vailla kahdeksan etsivän poliisin komissaari Shannon saattoi miss Audrey Bedfordia, Malpasin sihteeriä, Portman Squaren n:oon 551. Miss Bedford oli luvannut klo 8 tavata kadonneen miehen, ja mr Shannon, joka oli tehnyt useita tuloksettomia yrityksiä päästäkseen Malpasin puheille, arveli nyt saaneensa tilaisuuden päästä tähän niin huolellisesti vartioituun taloon. Nyt tiedetään, että huoneiston ovet ja ikkunat olivat varustetut sellaisilla laitteilla, että ne aukenivat ja sulkeutuivat sähkövirran avulla, ja että Malpas voi kovaäänisten puhelimien välityksellä keskustella kaikkien taloon pyrkivien kanssa näiden näkemättä häntä. Täsmälleen kello kahdeksan ovi aukeni, ja miss Bedford ja komissaari astuivat sisään taloon. Varmaa on, että Malpas oli tähän aikaan saapuvilla, sillä tulijat kuulivat ja tunsivat hänen äänensä. Miss Bedford oli parhaillaan koputtamassa vanhan miehen yksityishuoneiston ovea, kun sisältä kuului kaksi laukausta. Saatuaan oven auki mr Shannon näki Lacy Marshaltin kuolleen ruumiin makaavan Malpasin lukuhuoneen lattialla..."

Sitten seurasi jokseenkin luotettava kertomus kaikesta, mitä myöhemmin oli saatu selville.

"Poliisi on saanut ratkaistavakseen melkein käsittämättömän arvoituksen, tai oikeastaan sarjan arvoituksia, jotka tässä lyhyesti mainittakoon.

"1) Kuinka tuli Marshalt erakon huolellisesti vartioituun taloon, joka erakko, niinkuin tiedetään, vihasi häntä ja jota Marshalt pelkäsi niin kovin, että oli palkannut yksityisetsiviä suojelemaan häntä vanhan miehen juonitteluilta? Selvää on, että kuolleella miehellä on täytynyt olla jokin hyvin voimakas vaikutin, joka sai hänet tulemaan tähän salaperäiseen taloon.

"2) Millä tavalla Lacy Marshaltin ruumis vietiin murhan jälkeen pois n:osta 551?

"3) Kuka murhasi Tongerin, kamaripalvelijan, ja mistä syystä? Poliisin teoria on, että murhaaja on mies, jota tämän kauhean verityön uhrit ovat kumpikin loukanneet yhtä suuresti.

"4) Missä on Malpas, ja onko hänkin joutunut hämäräperäisten rikollisten käsiin?"

Dick luki selostuksen ja antoi hiljaisessa mielessään tunnustuksen reportterin kirjoittaman kuvauksen paikkansapitävyydelle. Selostuksesta oli kuitenkin jäänyt pois eräitä kohtia, ja siitä hän oli kiitollinen.

Kello kymmenen hän kuulusteli Marshaltin keittäjätärtä, lyhyttä ja paksua keski-ikäistä naista, johon edellisen illan tapahtumat eivät olleet tehneet niin järkyttävää vaikutusta kuin Marshaltin muuhun henkilökuntaan.

"Mihin aikaan mr Marshalt meni ulos?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, ja keittäjätär kykeni antamaan hänelle täsmällisen tiedon.

"Puoli kahdeksan, sir. Kuulin ulko-oven paukahtavan, ja Milly, joka on ensimmäinen sisäkkö, meni ylös keittiöön luullen, että se oli mr Tonger, joka oli tullut takaisin. Arvaten sitten, että ovessakulkijan oli täytynyt olla isäntä, hän meni lukuhuoneeseen ja huomasi, että mr Marshalt oli mennyt."

"Oliko täällä sattunut minkäänlaisia selkkauksia?"

"Tarkoitatteko mr Tongerin ja mr Marshaltin välillä?" Keittäjätär pudisti päätään. "Ei, sir. Vaikka he melkein aina riitelivät keskenään, mr Tonger ei ollut niinkuin tavallinen palvelija; hän tunsi mr Marshaltin niin hyvin, että palvelustytöt toisinaan kuulivat hänen sinuttelevan häntä. He olivat erittäin hyviä ystäviä."

"Söikö Tonger ateriansa keittiössä?"

"Ei, sir, ne vietiin aina ylös hänen huoneeseensa. Hänellä oli oma huoneisto yläkerroksessa, erillään palvelijain asunnoista. Me nukuimme talon takaosassa; hänen huoneensa olivat aukion puolella."

Dick silmäsi muistikirjaansa aikaisemmin merkitsemiään kysymyksiä.

"Oliko Tonger kohtuullinen? Tarkoitan, joiko hän ollenkaan?"

Keittäjätär epäröi.

"Viime aikoina hän käytti koko paljon väkijuomia", sanoi hän. "Aikaisemmin minä tavallisesti lähetin hänen lounaansa ja päivällisensä mukana ylös vettä tai sitruunamehua, mutta parina viime viikkona hän otti huoneeseensa huomattavia määriä väkijuomia, vaikka minä en koskaan nähnyt niiden tekevän häneen sen pahempaa vaikutusta."

Nainen kertoi Dickille hiukan enemmän, kuin mitä tämä tiesi tai oli epäillyt. Hänen täytyi saada tavata Audrey ja nähdä, voisiko tämä täyttää jonkin avonaiseksi jääneen kohdan.

Audrey oli syömässä myöhästynyttä aamiaistaan hotellin ruokasalissa, jossa sillä hetkellä oli vain vähän muuta yleisöä, kun Dick tuli näyttämölle.

"Odotin kello kahteen viime yönä ja sitten, kun te ette tullut, menin nukkumaan."

"Järkevä tyttö", sanoi Dick. "Lupasin tulla tapaamaan teitä, mutta minulla oli tuskin hetkeäkään vapaata aikaa. Oletteko lukenut kaiken siitä?" sanoi hän luoden silmänsä lehteen, joka oli kokoontaitettuna Audreyn lautasen vieressä.

"Kyllä", sanoi Audrey rauhallisesti. "Ne näyttävät tehneen koko joukon huomioita, joihin muun muassa kuuluu sekin seikka, että minä olin teidän mukananne."

"Minä kerroin sen heille", sanoi Dick. "Ei ollut saavutettavissa mitään salaamalla teidän läsnäolonne. Muistatteko tämän?"

Hän asetti Audreyn eteen paperiarkin. Se oli kirje, joka oli löytynyt Malpasin huoneesta.

"Tämä on minun käsialaani", sanoi Audrey heti. "Luulen sen olevan yhden niistä kirjeistä, jotka kirjoitin puhtaaksi mr Malpasille."

"Ettekö muista, mikä niistä? Voitteko palauttaa mieleenne sen sanamuodon?"

Audrey pudisti päätään.

"Ne olivat kaikki minulle merkityksettömiä, ja minä kirjoitin ne puhtaaksi koneellisesti." Hän rypisti kulmiaan ajatellen. "Ei — se ei ollut mikään tavallisuudesta poikkeava kirje. Useimmat niistä olivat hiukan arvoituksellisia. Mistä olette saanut tämän?"

Dick ei tahtonut järkyttää häntä, joten hän jatkoi keskustelua vastaamatta kysymykseen.

"Onko Malpasilla jokin toinen talo? Oliko jossakin kirjeessä jotakin viittausta mahdolliseen kätköpaikkaan?"

"Ei mitään", sanoi Audrey ja kysyi sitten äkkiä: "Mitä minun on tehtävä niille rahoille, jotka hän antoi minulle?"

"Teidän on parasta pitää ne, kunnes hänen perillisensä ilmestyy", sanoi Dick välinpitämättömästi.

"Mutta eihän hän ole kuollut, vai mitä?" kysyi Audrey säikähtyneenä.

"Hän tulee olemaan kuollut seitsemän viikon kuluttua siitä päivästä, jolloin saan käsiini sen vanhan paholaisen", vastasi Dick.

Hän kysyi Audreylta vielä kerran, millaiseksi tämä muisti sen vanhan miehen ulkonäön, ja kirjoitti muistiin siitä saamansa kuvauksen. Se oli sama mies, jonka kasvot hän oli nähnyt kattoikkunan läpi!

"Hän on jossakin Lontoossa, luultavasti talossa Portman Squaren varrella. Se talo on täynnä mahdollisia kätköpaikkoja."

Siellä oli ainakin kaksi sellaista kätköpaikkaa, joita hän ei tietänyt. Jos hän olisi löytänyt toisen niistä, niin Portman Squaren arvoitus ei olisi ollut enää mikään arvoitus.

XXXIII.

Ulkopiirissä.

Kun Dick oli mennyt, palasi Audrey huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen — hän oli vielä hyvin väsynyt ja uninen — ja palautti surunvoittoisesti hymyillen mieleensä vanhan mrs Graffittin varoitukset Lontooseen nähden. Mitähän se vanha rouva ajattelisi hänestä? ihmetteli hän. Sillä hän oli varma siitä, ettei kertomus hänen rikollisurastaan ollut menettänyt mitään sitä toistettaessa. Mahdollisesti talo siellä maalla oli jo tullut kuuluisaksi ovelan ja taitavan, todella romanttisen lainrikkojan entisenä kotina. Mahdollisesti sen seinälle asetetaan taulu, ajatteli hän puolinukuksissa: "Tässä asui useita vuosia kuuluisa Audrey Bedford..."

Hän heräsi säpsähtäen horroksistaan. Huoneen ovi oli raollaan: hän oli varma siitä, että oli sen sulkenut — yhtä varma kuin siitä, että sen oli työntänyt auki joku ulkoapäin. Hypähtäen ylös vuoteeltaan hän meni ulos käytävään. Siellä ei näkynyt ketään; hänen oli siis täytynyt erehtyä.

Sitten hän näki lattialla jalkojensa juuressa kirjeen, ja ensi silmäys osoitteeseen melkein salpasi hänen hengityksensä. Se oli Malpasilta!

Hän repäisi kuoren auki vapisevin sormin. Sisällä oleva paperi oli töherretty täyteen isoja kirjaimia, kolme sanaa rivillä:

"Lacy ja hänen kätyrinsä ovat kuolleet. Te menette samaa tietä, jos petätte minun luottamukseni. Tulkaa tapaamaan minua tänä iltana kello yhdeksän St. Dunstan'sin portille Ulkopiiriin. Jos kerrotte Shannonille, niin sitä pahempi hänelle ja teille."

Hän luki kirjeen uudelleen, ja käsi, jossa kirje oli, vapisi. St. Dunstan's, sokeiden sotilaiden koti, oli Ulkopiirin yksinäisimmässä osassa. Pitikö hänen ilmoittaa Dickille? Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli olla välittämättä varoituksesta, seuraava koski Dickin turvallisuutta.

Pantuaan kirjeen käsilaukkuunsa hän meni ulos etsimään siivoojatarta. Tämä oivallinen nuori nainen ei ollut nähnyt mitään miestä, nuorta tai vanhaa, hotellikerroksen käytävässä, lukuunottamatta, luonnollisesti, sellaisia henkilöitä, jotka olivat hyvin tunnettuja.

Audrey oli nyt niin tottunut arvoituksellisiin asioihin, että tämä uusi säikähdys, joka oli hänet vallannut, tuntui hänestä suorastaan kuuluvan säännölliseen elämään. Kuka oli tämä arvoituksellinen mies, tämä harmaa varjo, joka sai itsensä näkymättömäksi tullen ja mennen mielensä mukaan? Mikäli hotelli oli kysymyksessä, oli hänen työnsä helppoa. Hotellissa oli kaksi sisäänkäytävää, jotka kumpikin johtivat eri kadulle (porraskäytävä ja hissi oli rakennuksen molemmissa päissä), joten oli jokseenkin helppo asia pujahtaa ylös ja alas huomatuksi tulematta.

Hän luki jälleen kirjeen ja piti siitä entistä vähemmän. Yhtä asiaa hän ei saanut tehdä, nimittäin jättää siinä olevaa kehoitusta huomioonottamatta. Hänen täytyi joko mennä määrättyyn paikkaan, tai kertoa asiasta Dickille ja antautua siitä seuraavaan vaaraan. Monista syistä hän ei voinut osoittaa luottamustaan Dickille tällä hetkellä — Dick ajoi näet parhaillaan takaa Malpasia, ja vaikka Audrey olisi voinut viedä hänet suoraan etsityn miehen luo, hän olisi yhtä helposti voinut viedä hänet suoraan surman suuhun.

Koko päivän hänen huolestunut mielensä kamppaili tämän kysymyksen kanssa, jonka lisäksi tuli vielä uusi ikävyys. Siitä hetkestä, jolloin hän poistui hotellista iltapäivällä, palaamiseensa saakka hänellä oli sellainen tunne, että häntä pidettiin silmällä. Joku seurasi hänen jälkiään vartioiden hänen jokaista liikettään. Hän tapasi itsensä katselemasta pelokkaasti ympärilleen kavahtaen taaksepäin epäillessään äkkiä tuijottavansa täysin viattomien ja pahaatarkoittamattomien ihmisten kasvoihin.

Hänelle oli luonteenomaista, ettei se murhenäytelmä, jonka todistajana hän oli ollut, pidättänyt häntä mielikävelyltään, vaikka hänen oli koottava koko rohkeutensa voidakseen kulkea pitkin sitä käytävää, jonka varrella hän oli nähnyt tuntemattoman itsemurhaajan tämän kuolinhetkellä.

Penkki ei näkynyt käytävän alkupäähän; se oli asetettu käytävän polvekkeen kohdalle ja tuli näkyviin vähitellen... Hän pysähtyi paikalleen sydän kiivaasti pamppaillen nähdessään penkistä ensimmäisen vilahduksen. Hän näki sinisen hameenhelman... ja kaksi pientä jalkaa, liikkumattomina.