Part 14

"Olet hullu, Audrey Bedford", sanoi hän.

Hänen omien sanojensa ääni pani hänet jälleen jatkamaan kulkuaan nähdäkseen kadotuksen paikalla istumassa erään lapsenhoitajan punaposkinen pienokainen sylissään.

Lapsenhoitaja nosti ylös silmänsä katsellakseen uteliaasti hyvin sievää tyttöä, joka nauroi ääneen kulkiessaan ohitse. Loukkautuneena lapsenhoitaja etsi peilin käsilaukustaan nähdäkseen, mille tyttö oli nauranut.

Paluumatkallaan hotelliin Audrey pysähtyi ostaakseen erään kanalanhoitajien harrastuksille omistetun viikkolehden - omituinen päähänpisto häneltä, mutta samalla viisas, sillä sen sivujen tutusta siansaksasta, sen ilmoitusten kohtuuttomista lupauksista hän löysi jälleen tasapainonsa.

Hän toivoi, että Dick tulisi käymään sinä iltapäivänä, mutta tällä oli liian paljon tehtävää, ja tavallaan Audrey oli siitä iloinenkin, koska hän ei olisi voinut tavata Dickiä kertomatta tälle tekeillä olevasta asiasta. Dick ei tullut päivällisenkään aikana, ja Audrey vetäytyi huoneeseensa pohtimaan suunnitelmiaan.

Ensiksi hän jättäisi kaikki rahansa säilytettäväksi hotellin kassaholviin; ja toiseksi hän valitsisi vahvimmalta näyttävän autonkuljettajan, jonka voisi löytää, eikä tulisi poistumaan autosta. Se näytti hyvin järkevältä ja tyydyttävältä suunnitelmalta. Jos hän vain olisi voinut lainata jonkinlaisen aseen, olisivat hänen viimeisetkin pelonsyynsä poistuneet; mutta sen rauhallisen ja vaarattoman yleisön keskuudessa, joka oli tavattavissa hotellin seurustelusalissa, ei näkynyt ketään, jonka olisi voinut luulla kantavan murha-asetta mukanaan.

"Ja minä voisin mahdollisesti ampua itseäni!" ajatteli hän.

Suunnitelmanmukaisen autonkuljettajan löytäminen ei ollut niinkään helppoa. Jonkinlainen hiipivä halvautuminen näytti vallanneen koko ammattikunnan, ja seisoessaan hotellin ulko-oven edustalla hän näki viidenkymmenen vanhuudenheikon herrasmiehen matelevan ohi, ennenkuin sallimuksen lähettämä jättiläinen vihdoinkin tuli näkyviin ja sai innokkaan kehoituksen pysähtyä.

"Minä olen menossa tapaamaan erästä miestä Ulkopiiriin", sanoi Audrey hätäisesti. "En — en tahdo jäädä yksin hänen kanssaan. Ymmärrättekö?"

Hän ei ymmärtänyt. Useimmat niistä nuorista naisista, jotka hän oli vienyt Ulkopiiriin tapaamaan miehiä, olivat tahtoneet aivan päinvastoin.

Audrey antoi hänelle ohjeet ja vaipui auton istuimelle huokaisten helpotuksesta tietäessään, että epämieluisa seikkailu oli menossa kohti täyttymystään.

Ilta oli luminen ja myrskyinen, ja Ulkopiirin kadut olivat mustan ja valkoisen kirjavia tuulessa heiluvien puiden kieltäytyessä pitämästä putoavia märkiä lumihiutaleita oksillaan. Ulkopiiri voitti itsensä synkeydessä — viisi minuuttia kestäneen ajon aikana Audrey ei nähnyt yhtään ihmissielua sen jalkakäytävillä. Auto jatkoi matkaansa rajattoman pitkän aikaa, ennenkuin se seisahtui jalkakäytävän viereen.

"Tässä on St. Dunstan's, miss", sanoi autonkuljettaja astuen alas paikaltaan ja avaten auton oven. "Täällä ei ole ketään."

"Odotan heidän tulevan", sanoi Audrey.

Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin pitkä auto tuli äänettömästi näkyviin ja pysähtyi noin kymmenen metrin päähän ensiksitulleesta. Audrey näki kumaraisen miehen astuvan vaivalloisesti katukäytävälle ja odotti hengittäen hiukan tavallista nopeammassa tahdissa.

"Audrey!"

Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Audrey astui epäröiden muutamia askelia ja katsahti taakseen autonkuljettajaan.

"Tahdotteko tulla tänne?" kysyi hän koettaen esiintyä lujana.

Kumarainen mies käveli hitaasti häneen päin, kunnes hän näki valkoisen kaulahuivin yläpuolella ison nenän ja pitkän leuan, jotka hän oli niin selvästi kuvannut Dickille aamupäivällä.

"Tulkaa tänne", sanoi mies kärsimättömästi. "Lähettäkää autonne pois."

"Se odottaa täällä", sanoi Audrey äänekkäästi. "En voi viipyä kauan. Tiedättehän, että poliisi etsii teitä?"

"Lähettäkää pois auto", sähisi mies jälleen sanoen samassa: "Teillä on joku siellä autossa! Kirous ja kuolema! Kirjoitinhan teille..."

Audrey näki teräksen välähdyksen hänen kädessään ja kavahti taaksepäin.

"Siellä ei ole ketään — vannon, ettei siellä ole ketään! Ainoastaan autonkuljettaja", sanoi hän.

"Tulkaa tänne", komensi mies. "Menkää minun autooni!"

Audrey kääntyi ja liukastui jäätyneellä katukäytävällä, ja seuraavalla hetkellä mies oli tarttunut hänen molempiin käsivarsiinsa ja seisoi hänen takanaan.

"No, no, mitä nyt?" huudahti autonkuljettaja ja tuli uhkaavasti heitä kohden.

"Pysykää paikallanne!"

Kohotetun pistolin edessä autonkuljettajan oli pakko pysähtyä.

"Ottakaa autonne ja menkää. Kas tässä!"

Kourallinen rahoja putosi melkein hänen jalkojensa juureen, ja autonkuljettaja kumartui poimiakseen ne ylös. Samassa pistoli kohosi kerran ylös ja iski rasahtaen suojaamattomaan päähän, ja autonkuljettaja kaatui katuun kuin pölkky.

Tämä kaikki tapahtui, ennenkuin Audrey käsitti, mihin äärimmäiseen vaaraan hän oli joutunut — tapahtui ilman, että Audrey voi nähdä murhaajan kasvoja; sillä tämä seisoi koko ajan hänen takanaan ja iski autonkuljettajaa hänen olkapäänsä ylitse. Kun autonkuljettaja oli kaatunut, tunsi Audrey kohoavansa ylös kadusta.

"Jos huudatte, niin leikkaan poikki kurkkunne!" sähisi ääni hänen korvaansa. "Menette samaa tietä kuin Marshalt ja Tonger — samaa tietä kuin Dick Shannon tulee menemään, jollette tee, niinkuin teille sanon!"

"Mitä tahdotte minulta?" läähätti Audrey ponnistellen toivottomasti vapautuakseen hänen otteestaan.

"Palvelusta!" sähisi mies. "Kaikkea, mistä olen teille maksanut!"

XXXIV.

Mr Brown tarjoaa neuvoja.

Malpas painoi kätensä Audreyn suulle laahatessaan häntä autoon päin, ja Audrey oli melkein menettämäisillään tajuntansa, kun ote hänen ympäriltään äkkiä löyhtyi, ja hän putosi maahan puolipyörryksissä. Ennenkuin hän käsitti, mitä oli tapahtumassa, Malpasin auton valot vilahtivat hänen ohitseen. Hän näki kolmen miehen juoksevan, kuuli laukauksien rätinää, ja sitten hänet nostettiin jaloilleen. Hänen ympärilleen kiertyneen käsivarren puristuksessa oli jotakin omituisen tuttua, ja hän katsahti ylös Dick Shannonin kasvoihin.

"Te olette tottelematon tyttö", sanoi Dick vakavasti. "Hyvä jumala! Saitte minut säikähtämään eri tavalla!"

"Näittekö — näittekö hänet?"

"Malpasinko? Ei, näin vain hänen autonsa perävalot, mutta aina on olemassa mahdollisuus, että hänet on voitu saada kiinni jollakin portilla, vaikka täytyykin tunnustaa, että se on vain hyvin kaukainen mahdollisuus. Minun mieheni kadotti teidät näkyvistään, ja oli suoranainen onnen kauppa, että hän näki teidät jälleen teidän ajaessanne Clarence-portin kautta. Hän sai onneksi minut käsiin puhelimessa, muuten..."

Audrey värisi.

"Sanoiko hän teille mitään tärkeätä?" kysyi Dick.

Audrey pudisti päätään.

"Ei, hän teki vain joukon epämieluisia lupauksia, joita hän toivottavasti ei tule täyttämään. Dick, minä menen takaisin kananpoikieni luo."

Shannon nauroi lempeästi.

"Vihaisinkaan teidän kanoistanne ei kykenisi nyt teitä suojelemaan, rakas ystävä", sanoi hän. "Syystä tai toisesta Malpas pitää välttämättömänä saada teidät pois tieltä. Miksi hän ei ampunut teitä ilman mitään valmisteluja, sitä minä en vain jaksa käsittää."

Heti hän kuitenkin koetti rauhoittaa Audreyta.

"Muuten teitä on seurattu koko aika, vaikka sen ovatkin tehneet muut miehet kuin tuo onneton Malpas. Kaksi uutteraa etsivää on pitänyt silmällä teidän menojanne ja tulojanne. Lapsenhoitaja puistossa pelästytti teitä, kertoivat he minulle."

Audrey oli kyllin inhimillinen punastuakseen.

"En huomannut kenenkään seuraavan minua", tunnusti hän.

"Koska ette odottanut näkevänne juuri niitä miehiä. Te pelkäsitte näkevänne ilettävän, pitkänenäisen, vanhan miehen."

Dick saattoi Audreyn turvallisesti takaisin hänen hotelliinsa ja jatkoi matkaansa Haymarketille. Siellä hän tapasi toisen kerran mr Brownin. Tämä seisoi täsmälleen samassa paikassa kuin sinäkin iltana, jolloin Dick oli vienyt hänet sisään asuntoonsa.

"Olen saanut teistä vakinaisen vieraan, ystäväni", sanoi Shannon. "Kuinka kauan olette ollut odottamassa?"

"Neljä minuuttia, mahdollisesti viisi", sanoi toinen suopeasti hymyillen.

"Saisinko ehdottaa, että koputtaisitte oveani, jos tahdotte tavata minua? Palveluksessani on miehiä, jotka päästävät teidät sisään. Luultavasti te todella tahdotte tavata juuri minua."

"En erikoisesti", sanoi toinen yllättävästi. "Saitteko hänet kiinni?"

Dick pyörähti ympäri.

"Kiinni kenet?"

"Malpasin. Kuulin, että olitte ajamassa häntä takaa tänä iltana."

"Te kuulette koko joukon enemmän, kuin mitä tavallisen miehen pitäisi kuulla", sanoi Dick.

Mr Brown nauraa hykersi.

"Mikään ei suututa poliisia enemmän kuin saada kuulla tietoja, joiden se kuvittelee olevan omia yksityisiä salaisuuksiaan. Kun muistatte, että teidän ammuntanne on saattanut Regents Parkin rauhalliset asukkaat hurjan pelon valtaan, niin voitte tuskin sanoa, ettei teidän epäonnistuneesta yrityksestänne sen paholaismiehen kiinnisaamiseksi ole tehty riittävää reklaamia."

"Paholaismiehen? Tunnetteko Malpasin?"

"Huomattavan hyvin", sanoi toinen heti. "Harvat ihmiset tuntevat hänet paremmin."

"Ja luultavasti tunsitte myöskin mr Lacy Marshalt-vainajan?"

"Vielä läheisemmin kuin Malpasin", sanoi Brown. "Olin todellakin hänen kanssaan parempi tuttava kuin mr Laker-vainajan kanssa."

"Tulkaa asuntooni", sanoi Dick.

Hän ei ollut varma, että mies seurasi mukana, sillä tämä käveli niin äänettömästi vahingoittuneesta jalastaan huolimatta, ennenkuin hän katsahtaessaan taakseen näki hänet aivan kintereillään.

"Laker on nimi, jonka olette maininnut aikaisemmin: kuka hän on?"

"Hän oli juomari, varas ja varkaiden kouluttaja. Hän ei tuntenut Malpasia niin hyvin, ettei olisi tehnyt erehdystä. Malpasin suhteen ei tarvitse tehdä kuin yksi erehdys, ja Laker erehtyi menemään mestarinsa luo päihdyksissä ollessaan - ja sinä yönä Laker kuoli!"

"Kuoli? Onko hän siis kuollut?"

Mr Brown nyökkäsi.

"Hänen ruumiinsa nostettiin joesta jokin aika sitten. Luulin, että asettaisitte asiat toistensa yhteyteen."

Dick hypähti ylös tuolilta, jolla oli istunut.

"Tarkoitatteko sitä miestä, joka oli nuijittu hengiltä ja heitetty jokeen Embankmentilta?"

Brown nyökkäsi.

"Se oli hillitön Laker", sanoi hän, "ja hän oli, luulen minä, saanut surmansa Malpasin tai jonkun hänen palkkalaisensa kädestä. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään tarkkaa tietoa, oliko Malpasilla tässä tapauksessa mitään palkattua apulaista, joten luulen, ettette erehdy, jos merkitsette Lakerin Malpasin omien kätten työksi."

Dick katsoi häneen äänettömänä.

"Te kysytte itseltänne, onko mahdollista, että voisi olla olemassa sellainen 'piru ihmishahmossa', joka murhaamalla raivaisi itselleen tien kaikista vaikeuksista. Miksikä ei? Kun tekee yhden murhan eikä saa mitään syytä katumukseen, niin kaikki muut eivät ole ainoastaan yksinkertaisia, vaan myöskin luonnollisia seurauksia. Olen tuntenut useita murhaajia..."

"Tuntenutko?" kysyi Dick epäillen.

Toinen nyökkäsi.

"Niin juuri. Olin rangaistusvankina monia vuosia. Se on ehkä teistä yllättävää, mutta se on yhtä kaikki totta. Nimeni on Torrington. Olin saanut elinkautisen tuomion, mutta minut armahdettiin, kun olin pelastanut kahden lapsen — Kapkaupungin ylikomissaarin lasten — hengen. Siitä syystä minulle on myönnetty passi väärällä nimellä. Kuulun itse asiassa" — hymynhäive viivähti hetken hänen kasvoillaan — "etuoikeutettuihin luokkiin! Mielenkiintoni kohdistuu Malpasiin; paljon enemmän se kohdistui mr Marshalt-vainajaan, mutta hän on nyt jo poissa päiväjärjestyksestä. Rikolliset herättävät minussa mielenkiintoa, aivankuin kiskoilta suistunut juna herättää mielenkiintoa jossakussa toisessa."

"Ettekö pitänyt mr Marshaltista?" kysyi Dick silmäten häntä terävästi.

Brown hymyili.

"Minä en" — pitkä pysähdys — "pitänyt hänestä. Se on totta. De _mortuis nihil nisi bonum_ on järjetön ohje. Miksi ei saisi puhua pahaa kuolleesta? Sillä vaikka he kuolevat, niin heidän tekonsa jatkavat yhä kiertokulkuaan kohtalon lammikon pinnalla. Teidän on oltava varovainen, kapteeni Shannon." Hänen terävät, kirkkaat silmänsä näyttivät tahtovan katsoa salapoliisin lävitse.

"Varovainen mihin nähden?"

"Malpasiin. Yksi murha enemmän tai vähemmän on hänestä samantekevää, ja hänellä on erikoinen syy päästä teihin käsiksi. Muistakaa, että hän on nero, jolla on surkuteltava taipumus teatraaliseen." Hänen katseensa ei siirtynyt pois Dickin kasvoista. "Teidän sijassanne minä en jättäisi häntä rauhaan."

Shannon nauroi ärtyneisyydestään huolimatta.

"Kaunis neuvo poliisivirkailijalle", sanoi hän.

"Se on hyvä neuvo", sanoi toinen, mutta ei jatkanut enää samaa aihetta. "Missä luulette Marshaltin ruumiin olevan?" kysyi hän sitten.

Dick pudisti päätään.

"Se on jossakin paikassa samassa talossa. Mutta minä en oikeastaan tiedä, miksi minun pitäisi ilmoittaa teille teoriani."

"Minä en usko sen olevan ensinkään koko talossa", sanoi Brown. "Minulla on päähänpisto — mutta olen sanonut jo liian paljon. Ja nyt te lähdette minun mukanani hotelliin ottamaan pari ryyppyä, kapteeni."

Shannon kieltäytyi hymyillen kutsusta.

"Tulette kai kumminkin saattamaan minua?" sanoi toinen arasti hymyillen. "Olen heikko mies ja tarvitsen poliisin suojelusta."

Dick lähetti hänet alas kadulle, millä välin hän puhelimitse tiedusteli, oliko Malpasista saatu mitään selvää. Kun hän tuli kadulle, tapasi hän Brownin tämän tavanmukaisesta paikasta, missä hän katseli eri suunnille pitkin Haymarketia.

"Odotatteko jotakuta?"

"Kyllä", sanoi toinen, mutta ei vaivautunut selittämään, ketä.

Matkalla hotelliin Dick pani merkille sen omituisen seikan, että mr Torrington toisinaan ontui vähemmän huomattavasti kuin muulloin. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi silloin tällöin unohtanut vetää jalkaansa jäljessään. Shannon huomautti siitä heidän alkaessaan päästä matkansa perille.

"Luulen sen suureksi osaksi johtuvan tottumuksesta", sanoi Torrington hämilleen joutumatta. "Olen niin tottunut vetämään jalkaani perässäni, että se on melkein tullut toiseksi luonnokseni."

Hän katseli samalla niin tutkivasti ympärilleen, että Dick kysyi:

"Odotatteko yhä vielä jotakuta?"

Torrington nyökkäsi.

"Etsin varjoa", sanoi hän; "hän ei ole tullut vielä kertaakaan näkyviin koko päivänä".

Shannon hymyili.

"Ette kai pidä varjostettuna olemisesta. Olitte sukkela saadessanne hänet selville."

Torrington tuijotti häneen.

"Tarkoitatteko sitä poliisia, joka on ollut minua seuraamassa? Se on tuo mies tuolla nurkalla: hänet minä kyllä tunnen. Ei, puhuin siitä miehestä, joka on kulkenut teidän jäljillänne."

"Minunko?" kysyi Shannon, ja Torringtonin kulmakarvat kohosivat hämmästyksestä.

"Ettekö tietänytkään sitä?" kysyi hän viattomasti. "Hyvänen aika — ja minä kun luulin, että te tiedätte kaikki!"

XXXV.

Askelet portaissa.

Slick Smith asui vuokralaisena kalustetuissa huoneissa Bloomsburyssa. Hänen hallussaan oli ensimmäinen kerros talosta, joka oli ollut viimeinen sana asuntoalalla joskus siihen aikaan, kuin Yrjö II kiroili ministereilleen murteellisella englanninkielellään. Nyt oli Doughty Streetin n:o 204 isännän toimeenpanemista korjauksista huolimatta jo jonkin verran vanhanaikuinen.

Eräissä suhteissa talon vanhentuneet laitteet sopivat Smithille huomattavan hyvin. Niinpä oli esimerkiksi hänen makuuhuoneensa ikkunan ulkopuolella vesisäiliö, ja veden alituinen tippuminen ja loriseminen siihen olisi tehnyt herkkähermoisemman miehen hulluksi. Smith, joka ei ollut tunteellinen eikä hermojensa orja, huomasi veden äänen rauhoittavaksi ja itse säiliön käytännölliseksi portaaksi. Ikkunasta oli helppo harpata säiliön alustalle ja siltä muurinharjalle yhtä helppoa. Ketterä mies voi päästä Slickin makuuhuoneesta sivukadulle vähemmässä ajassa, kuin mitä häneltä olisi mennyt laskeutumiseen alas portaita ja kulkemiseen ulko-oven kautta lainkuuliaisen kansalaisen tavalla. Ja hän voi palata samaa tietä melkein yhtä helposti. Senvuoksi hän sieti säiliön ja matalat katot ja kiemurtelevan porraskäytävän, jossa iski päänsä kolmensadan vuoden ikäiseen poikkipuuhun, jollei tuntenut paikkoja. Ja vaikka keittiön savu toisinaan tunkeutui avonaisesta ikkunasta hänen makuuhuoneeseensa, sanoi hän anteeksipyytelevälle isännälle pitävänsä savusta enemmän kuin monista muista hienommista tuoksuista.

Kukaan koko talossa ei tietänyt hänen ammattiaan. Häntä pidettiin yleensä miehenä, jolla on enemmän rahaa kuin velvollisuuksia. Hän vietti suurimman osan öistään poissa huoneistaan ja nukkui suurimman osan päivää suljetun oven takana. Hänellä kävi vähän vieraita, ja ne tulivat tavallisesti silloin, kun talon isäntä söi päivällistä, minkä vuoksi hän itse päästi heidät sisään. He eivät koputtaneet ovea tai soittaneet ovikelloa — hiljainen vihellys kadulla toi hänet ovelle.

Kun hän meni ulos, niinkuin hän teki joka ilta, oli hän tavallisesti iltapuvussa ja kulki aina samaa reittiä. Siihen kuului eräs baari Cork Streetin varrella, pieni eikä liian hieno yöklubi Sohossa, hienohko klubi Coventry Streetin varrella ja niin edespäin paikkaan, jossa hän katosi eikä jättänyt mitään jälkeä. Yö yön jälkeen olivat taitavat tarkkailijat Scotland Yardista häipyneet hänen jäljiltään, ja aina samassa paikassa — Piccadilly Circuksen ja Shaftesbury Avenuen kulmassa, Lontoon parhaiten valaistussa paikassa.

Hän oli ehtinyt Soho-vaiheeseen vaelluksellaan sinä iltana, jolloin Audrey oli tehnyt uskalletun matkansa tavatakseen Malpasin, ja istuen pienen pöydän ääressä huoneen äärimmäisessä päässä kuunteli kolmen soittoniekan ponnistuksia, jotka tekivät parhaansa pysyäkseen samassa tahdissa tanssijain kanssa, jotka tungeksivat lattialla, joka oli laadultaan yhtä puutteellinen kuin orkesterikin.

Pienikokoinen mies, jonka laihoilla kasvoilla oli kiero ilme, suuntasi askelensa kuuntelijan pöydän luo, veti hitaasti esiin tuolin ja istuutui viitaten luokseen tarjoilijan.

"Sama kuin hänellekin", mutisi hän osoittaen mr Smithin edessä olevaa tuoppia. Smith ei katsahtanutkaan häneen, ennenkuin...

"Slick, Astoriassa on rouvashenkilö, jolla on autokuormallinen tavaraa. Ranskalainen ja eronnut. Voisitte saada palvelustytön puolellenne puolella apinalla..."

"Jätä tuo siansaksasi, lapsukaiseni", sanoi Slick väsyneesti. "Mitä on puoli apinaa? Ja mikä puoli?"

"Kaksisataaviisikymmentä... palvelustyttö on puolalainen..."

"Tarkoitatteko madame Levellier'ta?" kysyi Smith. "Hänen varastonsa arvo on kaksikymmentätuhatta — netto! Ja lisäksi dollareita. Hän kantaa suurimman osan siitä mukanaan. Ja jokainen mitätön voitelija Lontoossa tietää siitä kaiken. Olette yhtä mielenkiintoinen kuin viimevuotinen unikirja."

Tiedoittaja ei joutunut hämilleen. Hän oli "merkitsijä", arvokkaiden tietojen kokooja, eikä ollut koskaan itse varastanut. Seurustellen kamaripalvelijain ja palvelijattarien kanssa hän varasi rikkaita taskuja toisten miesten kaiveltaviksi.

"British Imperialissa asuu muuan mies Pohjolasta. Hän on rautatehtaan omistaja ja pullollaan rahaa. Tänään hän osti timanttitavaran..."

"Tiaran - niin, vaimolleen", sanoi Slick seuraten yhä silmillään tanssijoita. "Hänen nimensä on Mollins; hän maksoi timanteista tuhatkaksisataa — niiden arvon ollessa yhdeksänsataa. Hänellä on aina revolveri mukanaan, ja hänen bulldogginsa nukkuu hänen vuoteensa jalkapäässä — hänellä on suuri epäluottamus lontoolaisiin."

Merkitsijä huokasi kärsivällisesti.

"Siinä on kaikki, mitä tiedän", sanoi hän, "mutta päivän tai parin perästä minulla on teille tiedossa hyvä homma. Etelä-Afrikasta on tulossa mies mukanaan suuri omaisuus. Hän on ollut täällä ennen..."

"Antakaa minun tietää _hänestä_", sanoi Slick muuttuneella äänellä. "Olen kuullut siitä pellonpelätistä ja tahdon tulla tuntemaan hänet paremmin."

Hän laski kätensä kämmen alaspäin pöydälle ja siirsi sen välinpitämättömästi merkitsijän puolelle. Tämä herrasmies otti sen, mitä oli käden alla, ja oli kiitollinen.

Pian tämän jälkeen Smith lähti. Mutta hänen kiertomatkansa joka vaiheessa tapahtui sama asia. Toisinaan merkitsijä oli nainen; kerran se oli teräväkasvoinen nuori tyttö — ja he kaikki kertoivat hänelle ranskalaisesta naisesta Astoriassa ja rautatehtaan omistajasta British Imperialissa, ja hän kuunteli kohteliaasti ja auttoi heidät ulos, kun heidän tiedoituksensa eivät vastanneet vaatimuksia.

"Kuulkaa, mr Smith." Tämä oli hänen viimeinen käyntipaikkansa, ja tiedoittaja oli liiallisen huolitellusti puettu nuori mies, jolla oli timanttisormus sormessaan. "Tämä on erikoisesti teitä varten. Astoriassa on rouva..."

"Sen jutun täytyy olla totta", keskeytti Slick. "Hänellä on timantteja miljoonan dollarin arvosta ja puolalainen palvelijatar, ja hän on eronnut."

"Aivan niin — luulin sen olevan yksistään minun tiedossani."

"Se tulee olemaan sanomalehdissä huomenna", sanoi Slick.

Oli omituista, kuinka vähäistä mielenkiintoa Portman Squaren murha herätti ammattipiireissä. Hän ei kuullut siitä mainittavan kertaakaan, ja kun hän otti tämän aiheen esille, niin kuulijat lähtivät heti tiehensä.

"On aivankuin koettaisi saada elokuvatähden puhumaan jostakin muusta", sanoi hän eräälle tuttavalle.

"He eivät luonnollisesti pidä rikoksista", sanoi toinen arvokkaasti.

Kun hän lopulta katosi, oli hän ilman uutista. Se tuli myöhemmin. Kello kaksi aamuyöllä muuan kulkuri pujahti Portman Squaren takakadulle, ja puolta tuntia myöhemmin Dick Shannon sai nousta vuoteestaan puhelimeen.

"Steel, sir!... Puhun n:osta 551... Toivoisin teidän tulevan tänne — täällä tapahtuu mitä omituisimpia asioita."

"Omituisia... kuinka?"

"Toivoisin teidän tulevan tänne, sillä en tahtoisi selittää asiaa puhelimessa."

Dick tiesi, ettei hänen apulaisensa kutsunut häntä vuoteesta tähän aikaan ilman pätevää syytä, ja pukeutui nopeasti. Kun hän oli saapunut talon luo, olivat Steel ja eräs poliisi odottamassa avonaisessa ovessa.

"Asia on sillä tavalla", tunnusti kersantti, "että joko olen saanut hermokohtauksen, tai täällä on jotakin kirotun kieroa".

"Mitä on tapahtunut?"

He olivat ehtineet halliin ja sulkeneet oven. Steel alensi ääntään.

"Se alkoi keskiyöllä — joku kuului kulkevan ylös näitä portaita. Minä ja konstaapeli olimme Malpasin huoneessa — olin parhaillaan opettamassa hänelle pikettipeliä. Menimme molemmat porraskäytävään odottaen tapaavamme joko teidät tai tarkastajan Marylebone Lanelta. Siellä ei ollut ketään. Emme voineet molemmat olla erehtyneet..."

"Kuulitteko tekin sen?" kysyi Shannon kääntyen velton poliisin puoleen.

"Kyllä, sir; kuulin selvästi askelia... jonkinlaista hiipimistä..."

Hän käänsi päänsä ja tuijotti ylös tyhjiin portaisiin. Dick kuuli sen, ja hetkisen aikaa hän tunsi väristystä selkäpiissään.

Kuului siltä, kuin joku olisi astunut tohvelit jalassa kiviportailla.

Sitten heidän korviinsa kuului verhottua naurua.

Shannon hiipi portaitten juureen. Ylhäällä portaiden käänteessä, mutta näkymättömissä, paloi yksinäinen sähkölamppu, ja hänen katsoessaan ylöspäin kulki seinän poikki tavattoman ison pään varjo. Silmänräpäyksessä hän oli seuraavassa kerroksessa — näkemättä jälkeäkään päästä tai sen omistajasta.

XXXVI.

Marshalt ilmestyy näkyviin.

"Omituista", ihmetteli hän ääneen. "Tämä on senlaatuinen asia, joka on omiaan panemaan liikkeelle täti Gertrudin."

Steel kuuli "täti Gertrudin". Se oli sovittu merkki — talon ulkopuolella ja kuulomatkan päässä oli erikoisesti sitä varten asetettu poliisi. Tämä juoksi aukion poikki nähtyään taskulampulla annetun merkin.

"Soittakaa ylitarkastajalle, että päällikkö tarvitsee kaikki piirin varavoimat — ja vartioketjun. Hän ymmärtää asian, jos sanotte 'Gertrude'."

Takaisin palattuaan hän tapasi Dickin tarkastamassa sitä isoa huonetta, jota Malpas käytti toimistonaan. Verhot oli poistettu paneloiduilta seiniltä - kaikkialta, paitsi komerosta, joka kätki omituisen pronssijumalan, ja ikkunain edestä. Ikkunaa vastassa olevan seinän vieressä oli pitkä, tamminen tarjoilupöytä, ainoa huonekalu koko huoneessa, lukuunottamatta kahta tuolia, pientä pöytää, jonka vieressä Malpasin vieraat olivat istuneet, ja kirjoituspöytää.