Part 15

"Joku on ollut täällä", sanoi Steel. Hän osoitti lattialla hajallaan olevia kortteja. "Jätin nuo pakkaan pöydälle; olin juuri ryhtymässä jakamaan kortteja, kun kuulimme askelet portaissa. Luulisin niiden nyt lakanneen kuulumasta."

Äkkiä Dick tarttui hänen käsivarteensa, ja kaikki kolme odottivat pinnistäen kuuloaan. Laahustavat, tohvelijalkaiset askelet kuuluivat jälleen portaista, ja tällä kertaa Dick Shannon antoi toisille merkin pysyä liikkumattomina.

Ääni kuului yhä vahvemmin, kunnes askelet pysähtyivät, niinkuin kuului, ulkopuolella olevassa etuhuoneessa. Ovi oli raollaan, mutta heidän sitä katsoessaan se alkoi hitaasti avautua. Shannon pisti kätensä takataskuunsa. Seuraavalla hetkellä hänen revolverinsa piippu oli suunnattu kohti oviaukkoa; mutta mitään muuta ei tapahtunut, ja kun hän hiipi nopeasti huoneen poikki ja syöksyi ulos etuhuoneeseen, oli se tyhjä.

Poliisikonstaapeli otti kypäränsä päästään ja kuivasi kuumaa otsaansa.

"Lihaa ja verta minä voin sietää", sanoi hän käheästi. "Sellaista elävää miestä ei ole olemassa, johon en uskaltaisi käydä käsiksi. Mutta tämä saa minut värisemään, sir!"

"Ottakaa tämä lamppu ja tarkastakaa yläpuolella olevat huoneet", sanoi Dick.

Virkapukuinen mies otti vitkastellen taskulampun.

"Älkääkä epäröikö käyttää kalikkaanne." Konstaapeli veti kalikkansa taskustaan ja katseli sitä koko lailla vähäksyvästi.

"Selvä on, sir", sanoi hän vetäen syvään henkeään. "En pidä siitä, mutta teen sen."

"Mainio motto kaikelle poliisityölle", sanoi Dick ystävällisesti. "En luule siellä ylhäällä olevan mitään muuta kuin tyhjät huoneet, mutta huutakaa, jos näette jotakin, ja minä olen ylhäällä heti paikalla."

Hän kuuli konstaapelin raskain askelin kulkevan ylös portaita, ja vaikka hän ei olisi tietänytkään, ettei miehellä ollut halua koko hommaan, niin olisi hän huomannut sen hänen askeltensa äänestä. Äkkiä askelet lakkasivat kuulumasta, ja Dick astui portaitten juureen.

"Onko kaikki järjestyksessä?" huusi hän.

Ei kuulunut mitään vastausta, vaan ainoastaan omituista jalkojen rapinaa ja aivankuin kurkusta tulevaa lyhyttä korinaa. Ja sitten tuli kaiteitten yli jotakin pyöreätä, joka putosi portaille ja vieri Dickin jalkojen juureen. Se oli konstaapelin kypärä.

Steelin seuraamana hän juoksi ylös portaita ja näki taskulamppunsa valossa jotakin heiluvan seuraavassa kerroksessa - jotakin, mikä heilui ja sätkytteli ja potki voimattomasti. Se oli konstaapeli, joka heilui edestakaisin köyden päässä, joka oli kiedottu hänen kaulaansa ja kiinnitetty seuraavan kerroksen kaiteeseen. Mies oli juuri menettämäisillään tajuntansa, kun Steel juoksi paikalle ja leikkasi köyden poikki hänen päänsä yläpuolelta. He veivät hänet takaisin Malpasin huoneeseen ja laskivat siellä lattialle, samalla kuin Steel tunki konjakkia hänen yhteenpurtujen hampaittensa väliin. Meni kymmenisen minuuttia, ennenkuin hän oli toipunut riittävän paljon kyetäkseen kertomaan, mitä oli tapahtunut. Eikä hän erikoisen paljoa tietänytkään.

"Olin juuri kääntymässä seuraavaan kerrokseen, kun köysi putosi kaulaani ylhäältä päin. Ennenkuin voin huutaa, oli se jo vedetty kireälle, ja minä voin nähdä jonkun kiskovan sitä seuraavasta kerroksesta. Minulla oli kyllin mielenmalttia heittääkseni kypäräni kaiteen yli, sillä muuten olisin ollut kuoleman oma. Miehiin voin käydä käsiksi, mr Shannon, mutta henkiä..."

"Kuinka paljon painatte, ystäväni?"

"Sataseitsemänkymmentä naulaa, sir."

Dick nyökkäsi.

"Näyttäkää minulle sellainen kummitus, joka voi nostaa sataseitsemänkymmentä naulaa köyden päässä, niin käännyn heti spiritistiksi", sanoi hän. "Siellä on tarkastaja, Steel; menkää alas ja päästäkää hänet sisään."

Steel meni kirjoituspöydän luo, laski kätensä virrankatkaisijalle, josta käsin oven piti aueta, ja veti kiljaisten pois kätensä. "Mikä teitä vaivaa?"

"Jossakin on lyhytsulku", sanoi kersantti. "Lainatkaa minulle käsineenne, sir."

Mutta Dick säästi häneltä sen vaivan. Ojentaen kätensä hän käänsi katkaisijan saaden samalla tuntea,' ettei nahkainen käsine ollut miksikään suojaksi — hän tunsi 250 voltin vahvuisen sähkövirran antaman herpaisevan iskun, mutta katkaisija oli käännetty. "Kas niin", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse mennä alas; he pääsevät kyllä sisään."

He odottivat, mutta koputukset jatkuivat. Miehet katsoivat toisiinsa.

"Avauslaite ei näytä olevan kunnossa", sanoi Dick, ja samassa valot sammuivat.

"Pysytelkää seinän vieressä älkääkä sytyttäkö taskulamppujanne", sanoi Shannon matalalla äänellä.

Mutta Steel oli jo painanut taskulamppunsa nappulaa. Lamppu oli tuskin ehtinyt syttyä, kun toisesta huoneesta leimahti liekki, jokin vihelsi hänen päänsä ohi, ja kuului läjähdys kuulan iskiessä seinään. Dick heittäytyi vatsalleen lattialle vetäen apulaisensa mukanaan. Alhaalta ovelta kuuluvat iskut kajahtelivat tyhjässä hallissa.

Shannon ryömi eteenpäin taskulamppu toisessa ja revolveri toisessa kädessä, ja Steel seurasi hänen esimerkkiään. Pimeys huoneessa oli läpitunkematon. Shannon pysähtyi kuuntelemaan.

"Hän on tuolla, nurkassa lähellä ikkunaa", kuiskasi hän.

"Minä luulen, että hän on seinän vieressä", kuiskasi Steel. "Hyvä jumala!"

Omituinen vihreä valosoikio oli ilmestynyt paneloituun seinään tarjoilupöydän takana ja tasalla, ja tässä valaistussa paikassa he näkivät jonkun makaavan. Valo kävi yhä voimakkaammaksi, niin että jokainen kammottava yksityiskohta tuli selvästi näkyviin.

Makaaja oli frakkipukuun puettu mies, jonka paidanrinta oli musta ruudin savusta. Kasvot olivat kalpeat ja vahamaiset, molemmat kädet olivat ristissä rinnalla. Liikkumattomana, kauhistuttavana... Shannon tunsi hetken aikaa värisevänsä pelosta.

"Se on kuollut mies!" ähkyi Steel. "Hyvä Jumala! Se on Marshalt! Katsokaa, Shannon, katsokaa — se on Marshaltin ruumis!"

XXXVIII.

Keittiöhissi.

Ruumis makasi liikkumattomana ja kamalan näköisenä, ja sitten vihreä valosoikio hämärtyi ja sammui, samalla kuin kuului onttoa, kumisevaa ääntä, aivankuin kaukaista ukkosen jyrinää.

Dick nousi kompastellen seisomaan ja juoksi huoneen poikki, mutta hänen hapuilevat kätensä eivät tavanneet muuta kuin seinälaudoituksen. Omituinen ilmestys oli kadonnut!

Hapuillessaan siinä seinää hän kuuli askelten äänen alhaalta hallista.

"Onko siellä ketään?" huusi ääni alhaalta.

"Tulkaa ylös. Käyttäkää lamppujanne; tänne ei tule valoa."

Aivankuin hänen sanansa olisivat olleet sovittu merkki, leimahtivat valot jälleen palamaan.

"Kuka avasi katuoven?" kysyi Dick nopeasti. "En tiedä, sir. Se avautui aivan äsken."

"Täällä on jossakin toisetkin avaamis- ja sulkemislaitteet. Steel, hankkikaa tänne kirves; se on siellä ylhäällä. Ei, yksi teistä miehistä saa käydä sen hakemassa. Löydätte sen pienestä huoneesta ullakkokerroksessa. Käyttäkää lamppujanne ja iskekää maahan jokainen, jonka tapaatte."

Kirves haettiin ilman mitään välikohtausta, ja Shannon kävi seinälaudoituksen kimppuun. Muutamissa minuuteissa hän oli saanut esille sen syvennyksen, missä oli nähnyt Marshaltin ruumiin makaavan.

"Keittiöhissi", sanoi hän. "Niitä on eräissä näistä taloista — tarjoilupöydän leveys ja tarjoilupöydän tasalla."

Hän kurottautui syvennykseen sisään ja tunsi siellä kaksi teräsköyttä, joiden varassa hissi liikkui. Keittiö oli kellarikerroksessa, ja luja ovi oli avattava väkivalloin — sen jälkeen kuin Steel oli käynyt siellä aikaisemmin edellisenä iltana, oli joku työntänyt salvat kiinni. Kun ovi oli saatu auki, tapasi hän, niinkuin oli odottanutkin, keittiöhissin siellä alhaalla. Mutta Marshaltista ei näkynyt merkkiäkään.

"Nyt minä ymmärrän, kuinka ruumis saatiin pois ensimmäisellä kerralla. Se jätettiin hissiin, joka pysähdytettiin sen huoneen ja keittiön välille. Tarkastin tämän paikan jo aikaisemmin. Niinkuin näette, Steel, on aukko täälläkin huolellisesti naamioitu seinälaudoituksella."

Salapoliisi johti toiset astiainpesuhuoneen kautta pienelle pihalle talon takana. Takaovi oli auki, samaten takakadulle viepä portti.

"Marshaltin ruumis on talossa; siitä ei ole epäilystäkään", sanoi Dick. "Sitä ei ole voitu viedä pois. Missä on teidän vartioketjunne, tarkastaja?" kysyi hän terävästi katsellen tyhjälle takakadulle puoleen ja toiseen.

Ketjun toinen osa oli myöhästynyt, sillä se saapui näyttämölle vasta kymmenen minuuttia sen jälkeen, kuin Dick oli palannut Malpasin pyhäkköön.

"Tätä huonetta ei saa koskaan jättää ilman vartijaa", sanoi hän. "Sillä se seikka on ainakin selvä, ettei se vanha mies kummittele pelkästä ilkeydestä. Hänen temppujensa takana on jokin pätevä syy, ja syy on se, että tässä huoneessa on jotakin, mihin hän tahtoo päästä käsiksi."

Hän tarkasti kapeat portaat, jotka johtivat alas vanhaan salonkiin, mutta ei huomannut mitään erikoista.

"Niinkuin näette, ei täällä ole ensinkään palvelusväen portaita", sanoi hän Steelille. "Luultavasti tämä talo on rakennettu myöhemmin kuin sen oikealla ja vasemmalla puolella olevat talot, ja arkkitehtien on täytynyt huonetilan säästämiseksi jättää palvelusväen portaat rakennuttamatta."

"Mutta salongista keittiöön ei ole mitään portaita" sanoi Steel koputtaen seinää siinä kohden, missi portaat päättyivät salongin korkeudella. Hänen hämmästyksekseen koputuksen synnyttämä ääni kuului ontolta.

"Siinä on ovi, joka on peitetty betonilla", arveli Dick. Hän painoi hartiansa sitä vastaan, ja se kääntyi helposti. "Juuri tätä tietä ystävämme on tullut ja mennyt. Tulkaa tänne ylös." Hän nousi kymmenisen porrasta ja pysähtyi. "Me liikumme nyt samansuuntaisesti pääportaiden kanssa. Kuunnelkaa." Hän koputti seinää.

"Voisitte melkein pistää sormenne sen läpi", sanoi hän. "Tämä selittää laahustavat askelet portaissa — se on vanha teatteritemppu. Jos annatte minulle kaksi palasta hiekkapaperia, niin näytän teille, kuinka ääni saadaan syntymään."

He palasivat jälleen isoon huoneeseen. "Ja tässä on toinen ovi." Jälleen Dick koputti näennäisesti paksua seinää. "Tästä hän pääsee seuraavaan kerrokseen, jossa hän oli odottamassa kuristaakseen konstaapelimme."

"Missä hän nyt on?"

"Järkevä kysymys", sanoi Dick kuivasti, "mutta minä en ole valmis vastaamaan siihen. Voisin sanoa, että hän on jo muutamien mailien päässä täältä. Jos poliisiketju olisi ollut paikallaan, niin maailmassa olisi nyt yksi kummitus vähemmän." Hän tarkasteli taskulamppuaan. "Menen käymään vielä kerran katolla, vaikk’ei ole luultavaa, että lintumme on pesinyt sinne. Willittin etsiviä ei muuten kai vielä ole poistettu?"

"Ei, mikäli minä tiedän, sir. Willitt on yhä vielä Marshaltin lakimiesten määrättävissä, jotka ovat asettaneet taloon huoltajansa."

Katon tarkastaminen ei tuonut tulokseksi muuta, kuin että etsivä oli vielä vartiopaikallaan. He näkivät hänen sikarinsa punaisen hehkun, ennenkuin hau itse oli näkyvissä.

"Jokseenkin tarpeetonta, vai mitä, teidän täälläolonne?" sanoi Shannon.

"Minun näkökannaltani kyllä", kuului vastaus. "Mutta minä noudatan minulle annettuja ohjeita, niinkuin te noudatatte teille annettuja."

"Oletteko nähnyt ketään?"

"En, sir. Olisin ollut sangen iloinen saadessani puhua vaikka jonkun kummituksen kanssa. Tämä on varmasti kylmin ja yksinäisin työpaikka maailmassa."

"Oletteko kuullut mitään tapahtuvan alhaalla?"

"Kuulin jonkun tulevan ulos takaovesta aivan äsken. Luulin, että se olitte te. Siellä oli iso auto odottamassa kokonaisen tunnin. Koetin katsoa, mutta en nähnyt, kuka se oli. Hän kantoi jotakin raskasta. Kuulin hänen ähkivän, kun hän meni ulos portista ja laski kantamuksensa autoon. Luulin, että se oli yksi teidän ruumiistanne."

Dick Shannonista näytti mahdottomalta, että yksi mies olisi jaksanut kantaa ruumiin ilman apua; ja koko asia tuntui jossakin määrin luonnottomalta. Tultuaan takaisin Steelin luo hän huomasi kersantin tehneen löydön, joka mahdollisesti voi selvittää salaperäisyyttä jossakin määrin.

"Löysin tämän pihalta", sanoi Steel. "Ystävämme on täytynyt pudottaa se paetessaan."

Se oli litteä nahkakotelo, ja avattuaan sen Dick näki ryhmän pieniä lasipulloja, pienen ruiskun ja kaksi neulaa. Ruisku oli ilmeisesti pantu pois kiireessä, sillä se oli puoleksi täynnä väritöntä nestettä, jota oli vuotanut ulos, niin että kotelon samettivuori oli aivan märkä.

"Näyttää siltä, kuin sitä olisi käytetty aivan äsken", sanoi Steel.

"Neula tekee todella sen vaikutuksen", myönsi Shannon tarkastaen hiuksenhienoa teräskärkeä. "Lähettäkää ruiskun sisällys heti tutkittavaksi. Alan nähdä päivänvaloa!"

XXXVIII.

Stormerin toimisto.

Stormerin salapoliisitoimiston hallussa oli erään uuden talon ensimmäinen kerros Cityssä. Että kysymyksessä oli mikään salapoliisitoimisto, ei käynyt selville vaatimattomasta kirjoituksesta ovissa eikä eteishallissa olevasta osoitetaulusta, jossa oli yksinkertaisesti "Stormer", niin että utelias jäi arvailemaan, millä liike-elämän alalla Stormer oikeastaan toimi. Sinä aamuna mr John Stormer oli eräällä epäsäännöllisistä ja edeltäkäsin ilmoittamattomista käynneistään englantilaisessa päämajassaan. Hän tuli, niinkuin tavallisesti, omasta yksityisovestaan, ja ensimmäinen merkki, jonka Willitt sai siitä, että hänen päällikkönsä oli talossa, oli soittokellon vihainen pärinä hänen kirjoituspöydällään. Hän kulki käytävän toiseen päähän, avasi lukosta pyhäkön oven ja astui sisään. Mr Stormer, hattu takaraivolla ja sytyttämätön sikari vahvojen valkoisten hampaittensa välissä, istui selkäkenossa toimistotuolissaan _The Times' i_n avonainen numero kädessään.

"Antakaa minulle englantilainen lehti, jossa olisi uutisia", sanoi hän huoaten. "Tiedättekö, Willitt, että odotettavissa on kaunista, mutta kylmempää, että matalapaine on kulkemassa Koillis-Irlantiin päin ja toinen matalapaine Lounais-Irlantiin päin, mikä luultavasti saa aikaan sadetta Länsi-Englannissa? Tiedättekö, että näkyväisyys on hyvä, ja että merellä on myrskyä? Täkäläiset sanomalehdet antavat enemmän tilaa säätiedoille, kuin me annamme presidentinvaaleille."

Hän laski lehden lattialle, asetti silmälasit leveälle nenälleen ja katseli käskyläistään.

"Mitä on tekeillä?" kysyi hän.

"Tänä aamuna on tullut viisi uutta asiaa, sir", sanoi Willitt. "Neljä niistä on avioliittojuttuja, ja viides on erään rouvan jättämä, joka on joutunut koronkiskurin kiristämäksi."

Stormer sytytti sikarinsa.

"Älkää kertoko minulle siitä; antakaa minun arvata", sanoi hän. "Rouva lainasi rahaa pelastaakseen ystävänsä pulasta, ja hänen miehensä ei pidä tästä ystävästä."

Willitt nauraa virnisti.

"Melkein oikein, sir."

"Sanoisin, että se oli melkein oikein", sanoi mr Stormer virnistäen. "Naiset eivät koskaan lainaa rahaa itseään varten, vaan aina jotakuta toista varten. Entä mitä uutta Portman Squarelta?"

Willitt antoi pitkän ja tarkan kuvauksen äskeisistä tapahtumista.

"Viime yönä, kas vain! Tiedättekö, mitä siellä tapahtui?"

"En tiedä, sir. Wilkes ilmoitti, että Shannon oli tullut katolle ja että talo oli ollut poliisien ympäröimänä."

"Hm", sanoi Stormer, ja sillä oli Portman Squaren arvoitus sillä kertaa käsitelty, ja Stormer omisti ajatuksensa ja aikansa arkipäiväisille toimistotehtäville.

Hän ilmestyi hyvin harvoin Lontoossa olevaan toimistoonsa, mutta silloin hän teki aina työtä kymmenen miehen edestä. Cityn kellot löivät jo yhdeksää, kun hän sinä iltana allekirjoitti viimeisen kirjeensä.

"Mitä Malpasin asiaan tulee", sanoi hän, "niin vanhat ohjeet pysyvät voimassa, kunnes Marshaltin lakimiehet peruuttavat ne. Taloa vartioidaan edelleen, yksi mies pysyy katolla, ja yksi tai kaksi parhaista miehistämme on aina Slick Smithin kintereillä! Oletteko ymmärtänyt?"

"Kyllä, sir."

"Ei ole hauskaa, että Slickiä täytyy vartioida tällä tavalla, mutta minä en tahdo jättää mitään epävarmaksi. Sähköttäkää minulle heti, jos jotakin tapahtuu."

Willitt merkitsi muistiin saamansa ohjeet.

"Kuinka me muuten" — Stormer katsahti Willittiin kulmiaan rypistäen — "jouduimmekaan toimimaan Marshaltin laskuun?"

"Hän tahtoi päästä erään tytön jäljille ja tuli meidän luoksemme..."

Stormer läjähdytti pöytää kädellään.

"Tietysti — se tyttö! Saitteko muuten selville, mistä johtui hänen mielenkiintoisa miss Bedfordiin?"

Willitt pudisti päätään.

"En, sir. Hän oli sitä lajia oleva mies. Muistatteko, että kerroin teille, että hän pyysi minua tuomaan tytön syömään päivällistä hänen kanssaan? En luule hänellä olleen mitään muuta syytä."

"Ettekö luule?" Stormer korosti ensimmäistä, sanaa. "Se on varmasti omituista. Tytön nimihän on, Bedford?"

Willitt hymyili.

"Olette kysynyt minulta samaa asiaa jo aikaisemmin. Kyllä, sir. Hän oli sangen hyvin tunnettu Fontwellin kylässä, jossa oli asunut koko ikänsä."

"Entä Elton — oliko hänen tyttönimensä Bedford?"

"Kyllä, sir. Hän meni naimisiin sillä nimellä."

"Hm!"

Mr Stormerin oli tapana sivellä kämmenellään suutaan ollessaan hämmentynyt.

"Toivoin... kuitenkin. Tyttö on siis nyt kaupungissa? Ja asuu hotelli Regencyssä... hm!"

Hän rummutti pöytää kynällään.

"Tarvitsemme välttämättömästi naispuolisen apulaisen, ja se tyttö on sitä lajia, että häntä kannattaisi kouluttaa. Hän oli lisäksi vielä Malpasin sihteerinäkin! Hän on nyt ilman paikkaa, eikö niin?"

"Minä luulen, että Shannon on rakastunut häneen", sanoi Willitt.

"Niinkö?" Mr Stormer ei tuntunut hämmästyneeltä. "Kuka tahansa ihastuu kauniiseen tyttöön. Se ei merkitse mitään."

Hän katsahti ajattelevaisena puhelimeen ja veti sen eteensä.

"Tahtoisin puhutella tätä Shannonia", sanoi hän.

"Mistä tapaan hänet?"

Willitt avasi pienen taskukirjan ja tarkasteli sen sivuja.

"Täällä on kaksi numeroa: toinen hänen asuntoonsa ja toinen hänen toimistoonsa. Luultavasti hän on nyt asunnossaan."

Stormer soitti sinne, mutta ei saanut mitään vastausta. Sitten hän koetti toista numeroa, joka yhdisti hänet Scotland Yardiin.

"Kapteeni Shannon on lähtenyt kotiinsa kymmenen minuuttia sitten."

"Koetamme jälleen kotipuhelinta", sanoi Stormer, ja tällä kertaa hänellä oli parempi menestys, sillä Dick oli juuri tullut sisään.

"Täällä puhuu Stormer. Onko siellä kapteeni Shannon?"

"Stormer? Aivan niin, salapoliisitoimisto."

"Kuulkaahan, kapteeni Shannon, minä olen voinut olla teille avuksi silloin tällöin — muistatteko, että minä huomautin teille Slick Smithistä, kun hän tuli idästä?"

Dick, joka oli unohtanut asian, nauroi.

"Hän on ollut mallikelpoinen rikollinen koko ajan, kun hän on ollut tällä puolella", sanoi hän.

"Siltä Slick aina näyttää", vastasi Stormer kuivasti, "mutta hän hankkii kuitenkin toimeentulonsa jollakin tavalla. Mutta en tahtonut puhutella teitä sen takia, kapteeni. Olen kuullut, että minun mieheni ovat saaneet mr Marshalt-vainajalta tehtäväkseen vartioida hänen taloaan. Se näyttää koko lailla järjettömältä nyt, kun hän on kuollut, mutta ohjeet ovat toistaiseksi voimassa, ja minä olisin teille suuresti kiitollinen, jos antaisitte miesteni toimia oman mielensä mukaan. Eräs heistä kertoo minulle, että te tiedustelitte hänen valtuuksiaan tämän Portman Squaren varrella olevan talon katolla, ja todellakin se näyttää hiukan tarpeettomalta. Tahdon sanoa, että olen antanut miehilleni määräyksen, että heidän on annettava poliisille kaikkea mahdollista apua eikä asetettava esteitä poliisin tielle."

"Se on teidän puoleltanne hyvin ystävällistä, ja minä ymmärrän täydellisesti teidän vaikeutenne."

Stormer hymyili itsekseen.

"Luulen, ettette ole niistä perillä", sanoi hän. "Oletteko tavannut sen huoltajan, jonka Marshaltin lakimiehet ovat asettaneet pitämään huolta hänen talostaan?"

"Olen nähnyt hänet."

"Pitäkää häntä hyvin silmällä", sanoi Stormer ja lopetti keskustelun, ennenkuin Dick ehti kysyä syytä hänen kehoitukseensa.

Mr Stormer nauraa hykerteli itsekseen aivankuin hyvälle pilalle koko matkan ravintolaan, jossa hän söi päivällisensä sinä iltana. Siihen tarkoitukseen hän oli valinnut saman hotellin, jossa Audrey Bedford asui, ja päivällisen jälkeen hän siirtyi ruokasalista eteishalliin, missä hän kääntyi vierashuoneiden hoitajan puoleen.

"Huomaan, etten voi mennä enää kotiin tänä iltana", sanoi hän. "Voitteko antaa minulle huoneen?"

"Varmasti, sir", sanoi toinen ihmetellen, missä tämän ilmeisen amerikkalaisen koti sitten oikeastaan oli. Hän tarkasteli huoneiden luetteloa. "461."

"Se on minusta hiukan liian korkealla. Tahtoisin huoneen toisesta kerroksesta."

Mies silmäili jälleen luetteloaan.

"Siellä on tyhjänä kaksi huonetta, n:ot 255 ja 270."

"Luulen, että otan n:on 270. Seitsemänkymmentä on minun onnennumeroni", sanoi mr Stormer.

Audreyn huoneen numero oli 269.

XXXIX.

Kasvot yössä.

Audrey oli kuluttanut sen päivän työn etsimiseen, ja hänen ponnistuksillaan oli parempi menestys kuin niinä päivinä, jolloin hän oli repaleprinsessa ja ilman mitään muita suosituksia kuin vankilasta saatu todistus ja nukkavieru puku. Hän ei ollut puhunut Dick Shannonille suunnitelmistaan, sillä hän tahtoi, mikäli mahdollista, tulla toimeen ilman tämän apua. Riippumattomuuden halu on synnynnäinen jokaisessa naisessa, ja hänen taipuvaisuutensa ottamaan vastaan apua joltakulta mieheltä on kääntäin verrannollinen hänen kunnioitukseensa tätä miestä kohtaan. Audrey Bedford piti Dick Shannonista kyllin paljon kaihtaakseen hänen apuaan.

Hänen viimeisessä toimipaikkaa koskevassa vaalissaan oli koko joukko huumoria. Kerran hän Fontwellin aikoihin oli kirjoittanut eräälle kananhoitoa käsittelevälle viikkolehdelle, jolloin hänen ja tämän lehden toimittajan välillä oli kehittynyt pitkä ja tuttavallinen kirjeenvaihto sairaiden kanojen ruokajärjestyksestä. Nyt hänen mieleensä oli juolahtanut, ettei kananhoitolehtikään voinut ilmestyä viikko toisensa jälkeen ilman ammattimiesavustusta. Hän kirjoitti kirjeen toimittajalle, joka muisti hänen avustustoimintansa ja kehoitti häntä saapumaan lehden toimitukseen, missä hän heti tarjosi hänelle paikan.

"Tarvitsemme jonkun hoitamaan kananhoitoa koskevaa kirjeenvaihtoamme", sanoi hän.

Teoria, että ammatti vaikuttaa ulkonäköön, osoittautui jossakin määrin todeksi tässä tapauksessa, sillä toimittaja itse näytti vanhahkolta kanalta.

"Luulen teidän kykenevän käymään käsiksi siihen. Tarvitsemme kaksi palstaa viikossa lehteä varten; muihin kirjeisiin voitte vastata yksityisesti. Jos käsiteltäväksenne joutuu jokin kysymys, jota ette voi ratkaista, niin viitatkaa vastaukseemme samasta asiasta maaliskuun numerossa 1903. Se antaa teille aikaa."

Palkka ei ollut suuri, vaan suorastaan riittämätön Audreyn viime aikoina omaksumiin elintapoihin; mutta hän käytti loppuosan päivää asunnon etsimiseen ja löysikin hyvin hauskan huoneen läheltä uutta työpaikkaansa. Palattuaan hän ilmoitti asian hotellin apulaisjohtajalle.

"Olen pahoillani, että jätätte meidät, miss Bedford", sanoi tämä herrasmies ammattiin kuuluvasti pahoitellen. "Huoneenne on siis vapaa huomisesta kello kahdestatoista alkaen. Toivon näkeväni teidät jälleen täällä."

Audrey puolestaan toivoi päinvastaista. Hänellä oli epämieluisia kokemuksia tässä hotellissa olonsa ajalta, ja hän odotti innokkaasti oman pienen huoneensa rauhallisuutta.

Dick oli saapunut aikaisin katsomaan häntä odottaen tapaavansa hänet yhä vielä kärsivänä edellisen illan epämieluisen kokemuksen aiheuttamasta järkytyksestä. Hän tuli sopivasti yllätetyksi saadessaan kuulla, että Audrey oli mennyt ulos. Myöhemmin eräs hänen miehistään ilmoitti, että Audrey oli hankkinut itselleen paikan, ja hän kiiruhti heti hotelliin onnittelemaan häntä.

"Olette säästänyt minulta vaivan soittaa teille."

"Miksi?" kysyi Dick nopeasti, "Onko jotakin tapahtunut? Ette kai ole saanut mitään tietoa...?"'

"En." Audrey pudisti päätään. "En luule, että tulen saamaankaan; ja jos saan, niin varmasti lähetän sanan teille. Minulla on loistava uutinen."

"Palaatte takaisin kananhoitoalalle — toimituspuolelle."

Hän nauroi Audreyn hämmästykselle.

"Tietysti, teidän varjonne — niinhän te häntä nimitätte, eikö niin? On kauhean romanttista, mutta hiukan noloa, kun tietää, että mies on aina kintereillä. Olin unohtanut hänen olemassaolonsa."

"Minkä takia tahdoitte tavata minua?"

Audrey avasi käsilaukkunsa, otti sieltä pienen piikiven ja laski sen Dickin ojennettuun käteen. "Tämän", sanoi hän. "Tarkoitukseni oli puhua siitä jo aikaisemmin."