Part 16

Dick tuijotti kiveen suu auki, käänsi sen toisin puolin ja tarkasti pientä punaista sinettiä. "Mistä ihmeestä olette tämän saanut?"

"Onko sillä jotakin merkitystä?" kysyi Audrey.

"Minun olisi pitänyt kertoa teille siitä jo aikaisemmin. Löysin sen n:on 551 eteisestä ollessani ensikertaa tapaamassa mr Malpasia. Pudotin avaimen koettaessani avata ovea, ja avainta etsiessäni löysin tämän pienen kiven."

Dickin mieleen välähti muisto hänen keskustelustaan Brownin eli Torringtonin kanssa, joka oli näyttänyt hänelle samanlaisen "kiven".

"Mikä se on?" kysyi Audrey uudelleen.

"Se on hiomaton timantti. Sen arvo on noin kahdeksansataa puntaa."

Audrey haukkoi ilmaa.

"Oletteko varma siitä?"

Dick nyökkäsi. Vieden timantin ikkunan luo hän tarkasti lähemmin sinettiä.

"Oletteko varma siitä, että se on timantti?"

"Se on aivan varmaan timantti, ja siinä on kaivosyhtiön sinetti. Saanko pitää tämän?"

Audrey huoahti helpotuksesta.

"Toivon, että tekisitte niin."

"Tietääkö kukaan muu, että tämä on ollut teillä?"

Audrey pudisti päätään.

"Ei kukaan, jollei mr Malpas tietänyt, ja se ei ole luultavaa, vai mitä?"

Dick mietti mahdollisuuksia.

"Eikö kukaan muu ole nähnyt sitä?"

Audrey ajatteli pitkän aikaa.

"En luule sitä", sanoi hän hitaasti, "jollei — niin, nyt muistan. Äskettäin, kun minä pyysin alhaalla eteishallissa huoneeni avainta, eikä sitä ollut siellä, kaadoin kaikki tavarat käsilaukustani pöydälle ja löysin sen — nimittäin avaimen — rikkonaisen vuorin välistä."

"Ja silloin hän on sen nähnyt — ja kun minä sanon 'hän', niin tarkoitan joko häntä tai hänen asiamiestään. Luulisin tämän osaksi selittävän, miksi hän tahtoi saada teidät käsiinsä eilen illalla."

Audrey huokasi.

"Joka päivä ja joka tavalla olen yhä enemmän ja enemmän pahoillani, että lähdin pois rauhalliselta maapalstaltani!" sanoi hän. "Te ette tiedä, kuinka lämmin tunne minut valtasi, kun rakkaan kanalehteni toimittaja kysyi minulta, tiedänkö, kuinka on hoidettava sulkasatoisia kanoja!"

Hän meni ylös huoneeseensa sinä iltana onnellisemmassa mielentilassa, kuin oli ollut moniin vuosiin. Hänestä tuntui siltä, että hän uuteen työhönsä ryhtyessään jättää taakseen sen epäterveellisen ilmapiirin, jossa oli liikkunut ja elänyt Lontooseen-tulostaan saakka.

Hän lukitsi huoneensa oven ja vaipui uneen melkein samalla hetkellä, kuin laski päänsä päänalustalle. Ja niin hän nukkui koko alkuosan yötä eikä herännyt, ennenkuin jokin kylmä ja tahmea kosketti hänen kasvojaan.

"Audrey Bedford, minä tarvitsen sinua", sanoi ontto ääni.

Hän nousi kiljaisten istumaan. Huone oli kokonaan pimeässä, mutta...

Tuskin metrin päässä hänestä liikkuivat, niinkuin näytti, ilmassa riippuen himmeästi ja oudosti valaistut kasvot...

Hän tuijotti Lacy Marshaltin suljettuihin silmiin ja tuskanvääntämiin kasvoihin!

XL.

Kadonnut vieras.

"Se nuori nainen on saanut vaikean hermokohtauksen. Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä ja sairaanhoitajatarta."

"Tiedättekö, mitä hänelle on tapahtunut?" kysyi Dick. Hän seisoi yöpuvussa vuoteensa vieressä kuulotorvi kädessään.

"En, sir. Ovenvartija, joka oli ensimmäisessä kerroksessa, kuuli kiljahduksen. Hän juoksi ylös portaita ja näki miss Bedfordin oven olevan auki. Hän näki, että miss Bedford oli pyörtynyt, ja lähetti hakemaan minut. Minä olin alhaalla hallissa."

"Eikö mitään merkkiä Malpasista?"

"Ei pienintäkään, sir. Jonkun on täytynyt yrittää päästä miss Bedfordin kimppuun, sillä hänen huoneensa viereisessä huoneessa asuva herrasmies tavattiin tajuttomana käytävän toisesta päästä. Hän oli ilmeisesti saanut iskun päähänsä, luultavasti kumipatukalla, sillä nahka ei ollut mennyt rikki. Hän on mennyt sairaalaan saadakseen päänsä sidotuksi."

Dick saapui hotelliin viiden minuutin kuluttua, ja Audrey oli sillä välin toipunut niin paljon, että voi ottaa hänet vastaan. Tyttö istui aamuvaippaansa kääriytyneenä kaasu-uunin edessä, hyvin kalpeana, mutta niinkuin tavallisesti täysin halliten itsensä.

"En tiedä kertoa mitään muuta, kuin että näin mr Marshaltin."

"Oletteko tekin nähnyt hänet?" Dick puri huultaan miettiväisenä.

"Oletteko te sitten nähnyt hänet?" kysyi Audrey hämmästyneenä.

Dick nyökkäsi.

"Kyllä, hän näyttäytyi meille viime yönä. Ettekö muista mitään muuta?"

"Minä pelkään pyörtyneeni", sanoi Audrey katuvaisena. "Se oli kauhean naisellista, mutta sellaista sattuu. Ovenvartija kertoi minulle, että viereisessä huoneessa asuvaa miestä oli lyöty hyvin pahasti Voi, Dick, mitä tämä merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että Marshalt on elossa ja sen vanhan paholaisen käsissä", sanoi Dick. "Viime yönä me löysimme hänen talostaan lääkeruiskun. Siinä ollut neste tutkittiin ja huomattiin olevan hyoscinin, morfiinin ja jonkin kolmannen, vielä selville saamattoman huumausaineen sekoitusta, jolla voidaan saada ihminen täydellisen tiedottomuuden tilaan. Tänä iltana minä sain kirjeenkin Malpasilta." Hän otti esiin koneella kirjoitetun kirjeen. "Tämä on jäljennös; alkuperäinen on lähetetty Scotland Yardiin sormenjälkien tutkimista varten."

Audrey otti kirjeen käteensä ja luki:

"Jollette ole järjetön, huomasitte jotakin viime yönä. Lacy Marshalt ei ole kuollut. Koska tunsin hänet hyvin, olisi minun pitänyt käsittää, ettei hän antautuisi mihinkään vaaraan. Ammunnankestävä panssari, joka hänellä oli yllään, seisahdutti kuulan, niinkuin olisitte huomannut, jos olisitte tarkastanut häntä sen sijaan, että tahdoitte saada tytön mahdollisimman pian pois talosta. Olen iloinen siitä, että hän on elossa — kuolema olisi ollut hänelle liian hyvä, ja hän tulee kuolemaan silloin, kun minä näen sen hyväksi. Jos toivotte hänen pysyvän hengissä, niin viekää vartijanne ja vakoilijanne pois minun talostani."

"Kaikki talossa tekemäni huomiot käyvät yhteen tämän selityksen kanssa", sanoi Dick. "Marshaltia pidetään jatkuvassa huumaustilassa ja kuljetetaan kaikkialle Malpasin mukana."

"Minusta ne eivät näyttäneet todellisilta kasvoilta", keskeytti Audrey.

Sitä Dick Shannon ei ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi.

"Tarkoitatteko, että se olisi voinut olla naamio? Se voisi olla eräs selitys. Mutta jos asia olisi siten, niin miksi tämä mies kirjoittaisi, niinkuin kirjoittaa? Ei, minä luulen, että kirje puhuu totta. Viittaus huumausaineeseen osoittaa, että Steelin tekemä löytö on pakottanut hänet puhumaan totta. Asia on omituinen joka tapauksessa. Menen nyt etsimään tuntematonta ystäväänne — oletan, että teidän huutonne herätti hänet, ja hän yllätti sekä Malpasin että hänen kantamuksensa — jos se oli kantamus — ja iskettiin maahan vaivojensa palkaksi."

Pahoinpidelty vieras oli lähtenyt hotellista sairaalaan, niinkuin hän oli selittänyt. Hänen nimensä luettelossa oli "Henry Johnson Etelä-Afrikasta".

Se ovenvartija, joka oli ottanut hänet vastaan, ei ollut toimessa, joten Dick sai tyytyä tähän tietoon. Annettuaan määräyksen, että hänelle oli ilmoitettava, kun tuntematon vieras palaisi, hän lähti senvuoksi kotiin. Hän ajoi Portman Squarelle saakka saadakseen siellä kuulla, ettei mitään poikkeuksellista ollut tapahtunut. Tarkastaja ja kolme konstaapelia olivat talossa, ja Willittin vartijan hän näki kadulla talon edustalla.

Sieltä lähdettyään hän muisti Stormerin viittauksen talon hoitajaan, ja aikaisin seuraavana aamuna Dick Shannon oli vieraana Marshaltin talossa.

Hänellä oli ollut hyvin vähän aikaa ajatella Marshaltin katoamisen vaikutusta hänen talouteensa, mutta hän tiesi, että Marshalt oli antanut hyvin täsmälliset ohjeet siitä, mitä oli tehtävä siinä tapauksessa, että hän kuolisi. Muutamien tuntien kuluttua siitä, kuin uutinen oli julkaistu, oli Marshaltin asianajajan edustaja saapunut taloon, otti haltuunsa kaikki asiat ja vei pois Marshaltin paperit. Seuraavana päivänä Dick kuuli, että taloon oli asetettu hoitaja Lacy Marshaltin toivomusten mukaisesti, mutta hänellä ei ollut ollut tilaisuutta käydä talossa sillä poliisitehtävät olivat paikallisen tarkastajat käsissä, ja talon hoitaja oli puolestaan pysynyt näkymättömänä.

Palvelijatar, jonka hän muisti edelliseltä käynniltään, avasi oven ja ohjasi hänet salonkiin, jossa hän oli viimeksi nähnyt vanhan Tonger-raukan.

"Luultavasti asiat ovat muuttuneet hyvin huomattavasti täällä", sanoi Dick palvelijattarelle.

"Se on totta, sir. Koko talo on ollut ylösalaisin. Keittäjätär on mennyt, ja vain Milly ja minä olemme jäljellä. Eikö mr Tonger-paran kohtalo ollutkin kauhea, ja mr Marshaltin myöskin!"

Dick näki selvästi, että Tongerin kuolema oli tehnyt taloon huomattavasti järkyttävämmän vaikutuksen kuin sen omistajan kaamea kohtalo.

"Teillä on nyt talon hoitaja?"

Tyttö epäröi.

"Ei juuri erikoinen hoitaja, sir", sanoi hän. "Se herrasmies oli mr Marshaltin ystävä."

"Todellako?" sanoi Dick, jolle se oli uutinen. "En luullut, että mr Marshaltilla..." Hän keskeytti lauseensa, sillä hän ei tahtonut puhua alentavasti tytön isännästä. "En tietänyt sitä. Kuka se on?"

"Eräs mr Stanford, sir."

Dickin suu meni auki hämmästyksestä.

"Ei kai Bill Stanford?"

"Kyllä, sir; mr William Stanford. Ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir; hän on ylhäällä, isännän lukuhuoneessa."

"Antakaa minun säästää teiltä se vaiva", sanoi Dick hymyillen. "Mr Stanford ja minä olemme vanhoja tuttuja."

Bill istui suuren takkavalkean ääressä, jalat hopeanvärisen häkin päällä, suunnattoman iso sikari suupielessä ja urheilulehti polvilla. Katsahdettuaan taakseen hän nousi seisomaan ymmällään ollen hymyillen.

"Hyvää huomenta, kapteeni. Odotin näkeväni teidät aikaisemmin."

"Te olette siis talon hoitaja?"

Bill hymyili.

"Minä olen virantoimitukseen määrätty mies", sanoi hän. "Kukaan ei ollut enemmän hämmästynyt kuin minä, kun hänen asianajajansa tuli hakemaan minua, koska hän ei ollut mikään erikoinen ystäväni. Emme kuuluneet samaan sarjaan, niin sanoakseni."

"Tunsitte hänet Etelä-Afrikassa, tietysti?" nyökkäsi Dick.

"Sepä se; siellä juuri tulin hänet tuntemaan. Miksi juuri minut oli kutsuttava... mutta siinä oli mustaa valkealla, minun täydellinen nimeni ja osoitteeni — William Stanford, Backenhall Mansions 114, se summa, joka minulle oli maksettava, ja kaikki muu."

"Testamentti, luultavasti?"

"Ei, sir, se ei ollut testamentti. Näytti siltä, kuin Marshalt olisi odottanut tulevansa kutsutuksi pois äkkiä aivan näinä päivinä. Siinä ei puhuttu mitään hänen kuolemastaan; siinä sanottiin ainoastaan, että 'jos hän katoaisi mistä syystä tahansa, niin mainittu William Stanford j.n.e., j.n.e.'"

Bill Stanford! Eltonien ystävä ja, niinkuin jotkut luulivat, liittolainen! Dick veti esiin tuolin ja istuutui.

"Mitä Martin ajattelee tästä?"

Stanford kohautti hartioitaan.

"Vähät minä siitä välitän, mitä Martin ajattelee", sanoi hän. "Martin on hiukan vihoissaan minulle, koska..." Hän epäröi. "No niin, hän luuli minun tietäneen jonkin verran enemmän, kuin mitä hän tiesi. Hän oli saanut päähänsä, että minä olin ystävällisissä suhteissa Lacyn kanssa ja tiesin kaikki hänen salaisuutensa. Minun on annettava Lacylle se tunnustus, että kun rakkausasiat olivat kysymyksessä, ei hän koskaan puhunut mitään."

Dick ei pyytänyt mitään lisätietoja siitä asiasta.

"Täällä on ikävää, varsinkin illalla. Minulla on lupa mennä ulos iltapäivällä pariksi tunniksi, mutta tässä talossa on jotakin kammottavaa, mikä käy minun hermoilleni."

Näytti melkein siltä, kuin hän olisi puhunut vilpittömästi; hänen äänensä mataloitui kuiskaukseksi, ja hän katsoi vaistomaisesti ympärilleen.

"En tiedä, mitä teidän poikanne tekevät viereisessä talossa, mutta seinän toiselta puolelta kuului joitakin omituisia ääniä", sanoi hän. "Ja viime yönä Luulin koko talon tulevan alas. Jotakin tapahtuikin. Kun katsoin ulos makuuhuoneeni ikkunasta — se on Lacyn entinen huone — näin kadun olevan täynnä poliiseja."

"Niin", sanoi Dick. "Jotakin oli tekeillä. Ei kai teillä sattumalta ollut mitään ylimääräistä kummitusten kokousta tässä talossa?" Stanford värisi.

"Älkää puhuko kummituksista, kapteeni", pyysi hän. "No niin, viime yönä luulin näkeväni — no, se on hullua joka tapauksessa."

"Luulitteko näkevänne Marshaltin."

"En, toisen miehen, Malpasin. Kuinka tiesitte? kysyi toinen hämmästyneenä.

"Malpas on toimeliain kummitus Lontoossa. Missä näitte hänet?"

"Näin hänen tulevan ulos varastohuoneesta — ainakin seisovan ovessa. Vain silmänräpäyksen."

"Mitä teitte silloin?"

Bill hymyili yksinkertaisesti.

"Menin ylös niin nopeasti, kuin voin, ja panin oven lukkoon", sanoi hän. "Jaarittelu haamujen kanssa ei huvita minua erikoisemmin."

Shannon nousi seisomaan.

"Luon silmäyksen siihen varastohuoneeseen, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Olkaa hyvä", sanoi Stanford vetäen ulos laatikon ja ottaen sieltä ison kimpun avaimia. "Se on epäjärjestyksessä oleva huone, jossa Tonger piti isäntänsä pyssyjä ja ammuksia sekä muuta samanlaista kamaa."

Huone oli eteiskäytävän päässä ja oli täynnä pyssyjä, satuloita, tyhjiä laatikoita, puhdistusaineita, rikkonaisia luutia ja muuta sellaista, jonka epäsiistit siivoojat heittävät pois näkyvistä. Siinä oli yksi kapea, vahvalla ristikolla varustettu ikkuna ja verholla peitetty uuni. Huoneessa ei ollut mitään muuta huomiotaherättävää kuin sen epäjärjestys ja...

"Mitä on noissa laatikoissa?"

"En tiedä, en ole katsonut", sanoi Stanford.

Shannon veti auki yhden puisen laatikon kannen ja -sai näkyviin joukon pieniä, vihreällä etiketillä varustettuja koteloita.

"Revolverin ammuksia", sanoi Dick, "ja yksi kotelo on avattu äskettäin."

Hän näki, että sen alla oleva kotelo oli vapaa tomusta.

"Minkä vuoksi luulette nähneenne juuri Malpasin?"

"En tiedä: se vastasi juuri hänestä saamaani kuvaa", sanoi Stanford vältellen. "En ole nähnyt häntä koko ikänäni."

Hän odotti ilmeisesti Dickin lähtevän tiehensä ja voi vain vaivoin salata harminsa, kun tämä ohjasi askelensa takaisin lukuhuoneeseen. Dick pysähtyi tarkastamaan ovea, joka johti Marshaltin yksityishuoneisiin.

"Toimiiko tämä yhä vielä?" kysyi hän.

"Kyllä, mikäli minä tiedän", sanoi toinen äreästi. "Ei ole oikein sopivaa tehdä minulle tätä taloa koskevia kysymyksiä, kapteeni Shannon, sillä minä olen täällä vieraana."

"Niin juuri", sanoi Shannon myötätuntoisesti ja kääntyi aivankuin lähteäkseen.

Stanford ei voinut salata tyytyväisyyttään.

"Luulenpa teidän olevan hyvin halukas pääsemään minusta", sanoi salapoliisi ivallisesti.

Stanford mutisi jotakin siihen suuntaan, että hänestä oli kaikki aivan samantekevää.

"Entä kuinka voivat ystävänne Eltonit?"

"En tiedä mitään Eltoneista", sanoi Stanford alistuvaisesti. "He eivät ole koskaan olleet erikoisempia ystäviäni."

Mutta nyt kutsumaton vieras todellakin lähti tiehensä. Stanford seurasi häntä alas portaita ja sulki oven virnistäen tyytyväisyydestä. Hän palasi lukuhuoneeseen, lukitsi välillä olevan oven ja avasi toisen pieneen ruokasaliin johtavan oven.

"Sinulla on hyvät korvat, Martin", sanoi hän. Martin meni ikkunaan ja seurasi paksujen ikkunaa verhojen läpi silmillään Dick Shannonia, niin kauan kuin tämä oli näkyvissä.

"Ennemmin tai myöhemmin tuo lintu joutuu minun käsiini", sanoi hän rauhallisesti. "Niin — minulla on hyvä kuuloaisti. Tiesin, että se oli hän, samalla hetkellä kuin kuulin äänet eteishallista. Kuinka kauan aiot viipyä täällä? Olisi tiedossa koko lailla hyvä homma."

Stanford levitti valittaen käsiään.

"Olen pahoillani, Martin, mutta en voi ottaa siihen osaa. Minusta tuntuu, että minun täytyy olla suora Lacy-parkaa kohtaan. Rahat eivät merkitse mitään, mutta pysyn täällä, niin kauan kuin minua tarvitaan. Minun mielestäni se on minun velvollisuuteni."

Martin nauroi pehmeästi.

"Jättikö Lacy paljonkin rahaa jälkeensä?" kysyi hän.

"Ei mitään, mikäli minä tiedän", sanoi toinen loukkautuneena. "En aja takaa omaa hyötyä. Olin Lacyn ystävä..."

"Et ole koskaan puhunut siitä minulle."

"Olen kertonut sinulle, että tunsin hänet", väitti toinen. "Dora tietää, että olimme vanhoja ystäviä."

"Tunnetko Malpasin?"

Stanford siristi silmiään.

"Kyllä — tunnen Malpasin." Hän alensi ääntään, kunnes se oli melkein kuulumaton. "Ja jos tulee kysymykseen saalistaminen, niin tiedän kyllä, mistä sitä on saatavissa."

Martinin kasvoilla kuvastui epäilys.

"Missä hän on?" kysyi hän, ja Stanford nauroi ääneen.

"Ota se selville, Elton", sanoi hän.

XLI.

Toimi Audreylle.

Mr Stormer saapui toimistoonsa tavattoman aikaisin. Hän oli talossa kauan ennen, kuin kukaan hänen henkilökunnastaan ilmestyi paikalle; ja Willit hämmästyi kuullessaan soittokellon äänen huoneeseensa tullessaan.

Hän tapasi päällikkönsä makaamassa sohvalla koko lailla heikon näköisenä.

"Oletteko sairas, sir?" kysyi hän säikähtyneenä.

"En sairas, vaan kuolemaisillani", mutisi Stormer. "Hankkikaa minulle hiukan vahvaa kahvia ja kilo fenasetiinia. Voi päätäni!"

Hän koski varovaisesti päätään ja vääntelehti kivusta.

"Kalloni tilavuus on kasvanut kuutiojalan suuruiseksi", sanoi hän. "Tässä on kuhmu, iso kuin muna, eikä mikään kananpojan muna. Ja kananpojista puhuttaessa menkää etsimään käsiinne se Bedford-neitonen. Ei, herraseni, tämä on yhtä iso kuin kameelikurjen tai dinosauruksen."

"Jouduitteko selkkauksiin viime yönä?"

"Jouduinko selkkauksiin viime yönä?" toisti hänen päällikkönsä väsyneesti. "Makaisinko tässä niinkuin sairas lehmä, jollen olisi ollut selkkauksissa? Kasvattavatko ilo ja hilpeys munia miehen päähän? Kyllä herraseni, jouduin selkkaukseen. Antakaa minulle hiukan etikkaa. Ja kuulkaa! Tämän täytyy pysyä salassa. Kukaan ei saa tietää, että tämä onnettomuus on tullut minun osakseni, ja jos joku kysyy minua, niin minä olen Yhdysvalloissa — missä minun pitäisi ollakin."

Willitt kiiruhti ulos ja nouti kaikki, mitä hänen päällikkönsä oli pyytänyt.

"Kutsukaa nyt tänne parturi ja menkää lähimpään herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan jotakin, joka tekisi minut arvokkaamman näköiseksi."

Hän kiemurteli tuskasta noustessaan istumaan ottaakseen kahvikupin tarjottimelta, jonka Willit oli tuonut sisään.

"Teitä kiusaa halu kysyä, mitä on tapahtunut", ähkyi hän maistellessaan kahvia. "No niin, kerron sen teille. Jouduin taisteluun haamun kanssa — ainakin se haamu tai joku, joka oli sen mukana, hoiti koko taistelun."

"Kuka se oli?"

"En tiedä; en nähnyt ketään. Kuulin kiljahduksen ja menin ulos nähdäkseni, mikä oli kysymyksessä ja näin yhden, kaksi, kolme tai mahdollisesti kuusi miestä juoksemassa pitkin käytävää ja lähdin heidän jälkeensä. Sama määrä miehiä kolautti minua kalloon, ja minä tulin tuntoihini hyvissä ajoin estääkseni hotellisalapoliisin varastamasta kelloani. Mahdollisesti hän oli ainoastaan aukaisemassa kaulustani, mutta minä en luota hotellisalapoliiseihin. No niin, ette saa unohtaa sitä tyttöä. Hän on saanut paikan eräässä kanalehdessä, ja minä uskon, ettei hän tule siitä pitämään. Tehän tunnette hänet, eikö niin?"

"Kyllä, sir; olen tavannut hänet."

"No niin, etsikää hänet jälleen käsiinne ja tarjotkaa hänelle hyvä toimi. Luvatkaa hänelle millainen palkka tahansa, mutta muistakaa, että teidän on saatava hänet suostumaan."

"Kyllä, sir."

"Tässä tulee parturi, ja kun hän on mennyt, aion nukkua, ja se, joka häiritsee minua, on kuoleman oma. Milloin miss Bedford ryhtyy toimeensa?"

"Tänä aamuna."

"Menkää hänen luokseen niin pian, kuin voitte. Ehkä hän lähtee ulos lounastamaan, jolloin voitte käyttää tilaisuutta hyväksenne. Voitte sanoa hänelle, että minulla on häntä varten toimi, jonka hän voi hoitaa nojatuolissa istuen. Tarvitsen hänet pitämään silmällä Torringtonia, joka sanoo itseään Browniksi. Ja uskokaa minua, se poika tarvitsee silmälläpitoa! Ja muistakaa, Willitt, ettette tule tänne takaisin ilmoittamaan epäonnistuneenne. Olen sillä tuulella, että voisin siinä tapauksessa käydä teille vaaralliseksi."

Audreylle oli uusi kokemus olla "menossa työhön", olla muiden mukana reunustamassa maanalaisen radan asemasiltaa, taistella paikasta jo väkeä täynnä olevassa autobussissa. Tämän kokemuksen uutuus ei täysin korvannut sen epämukavuuksia, mutta hän tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi ehdittyään lopuksi pienen lehden syrjäiseen toimitukseen.

Mr Hepps tervehti häntä kylmästi ja välinpitämättömästi ja heitti hänen eteensä kasan kirjeitä, jotka ilmeisesti olivat keräytyneet hänen pöydälleen useiden viikkojen kuluessa. Hän oli laiha, jossakin määrin epäsiistiltä näyttävä mies ja, niinkuin Audrey oli saava huomata, alituinen ärisijä. Ilmeisesti hän oli niitä miehiä, jotka uskovat, että alaisille annettu kiitos herättää näiden rinnassa intohimoisen halun palkkojen koroittamisesta. Se mr Hepps, jonka kanssa Audrey oli keskustellut edellisenä päivänä, ja se mr Hepps, joka nyt haukuskellen antoi ohjeitaan, olivat todellakin kaksi aivan eri henkilöä.

Audrey huomasi siis, että hänen odotettiin sisällyttävän jokaiseen vastaukseen pienen kiitoksen jonkun ilmoittajan hyväksi.

"Chipperin ravinto ei kelpaa mihinkään!" ärähti mr Hepps. "Mitä syytä teillä on puhua Chipperin ravinnosta? Siitä ei ilmoiteta meidän lehdessämme. Leikatkaa se pois ja kehoittakaa käyttämään Lowkerin valmistetta."

"Lowkerin ravinto on myrkkyä nuorille kananpojille", sanoi Audrey lujasti. "Syöttäisin niille mieluummin sahajauhoja."

"Mitä te mieluummin tekisitte ja mitä minä käsken teitä tekemään on kaksi eri asiaa", karjui toimittaja. "Sanon teille Lowker — Lowker menee lehteen!"

Audreyn katse kääntyi toimittajan niskaan. Hänen kätensä ulottuvilla oli liimapurkki. Hetken aikaa hän suunnitteli väkivaltaista tekoa.

Asiat kehittyivät huippuunsa iltapäivällä, kun Audrey tutkittuaan tarkkaan edellisten numeroiden sisällyksen ja huomattuaan, että Javan rautalankayhtiön ilmoituksia oli esiintynyt ilmoituspalstoilla täysin vilpittömästi kehoitti eräässä vastauksessa käyttämään tämän yhtiön tuotteita. Toimittaja huomasi sen, ja silloin puhkesi suoranainen myrsky.

"Java-verkko ei kelpaa mihinkään!" karjui hän. "Mieluummin lakkautan koko lehden, kuin kehun sitä liikettä."

"Mutta sehän ilmoittaa lehdessämme."

"Ei ilmoita enää — siinäpä se! Ja teidän vastauksenne ovat liian pitkiä. Ja minä en pidä teidän käsialastanne, miss; ettekö voi käyttää kirjoituskonetta? Saatte tehdä parempaa työtä, jos tahdotte pitää tämän toimen. Minne aiotte mennä?" kysyi hän hämmästyneenä, kun Audrey nousi ylös ja otti päällystakkinsa seinällä olevasta naulasta.

"Kotiin, mr Hepps", sanoi Audrey. "Olette järkyttänyt luottamukseni kananpoikiin. En ollut koskaan ajatellutkaan, että niitä voitaisiin käyttää niin kehnoihin tarkoituksiin."

Toimittaja tuijotti häneen.

"Suljen toimituksen kello kuusi."

"Minä suljen kello neljä", sanoi Audrey rauhallisesti. "En ole saanut lounaaksi mitään muuta kuin lasillisen maitoa ja pienen pullan, ja tämän toimituksen ilmapiiri on tukahduttava. Mieluummin tekisin työtä kanalassa."

"Jos olisin tietänyt teidän tulevan tänne", sanoi toimittaja ivallisesti, "olisin..."

"Olisitte hankkinut tänne enemmän tilaa — tiedän sen. Suokaa anteeksi, jollen naura. Asia on todellisuudessa niin, mr Hepps, että olen saanut kyllikseni tästä toimesta."

"Voitte mennä!" kirkui mr Hepps tuijottaen häneen tuimasti toispuolisten silmälasiensa ylitse. "Olen vain pahoillani, etten saanut tutustua todistuksiinne, ennenkuin tulitte tänne."

"Olisitte siinä tapauksessa saanut nähdä minun olleen vankilassa", sanoi Audrey.

Toimittajan kauhistunut katse sai Audreyn purskahtamaan nauruun.

"Vankilassa?" änkytti mr Hepps.

"Mistä syystä?"

"Kananpoikien varastamisesta", sanoi Audrey kerkeästi, ja siihen päättyi hänen työnsä siinä talossa.