Part 17

Kadulle tultuaan hän tunsi olevansa nälkään nääntymäisillään ja meni suoraan kadun poikki suosittuun kahvilaan, johon hän oli luonut kaihoisia silmäyksiä monta kertaa päivän kuluessa. Eräs mies odotti ulkopuolella hänen ostaessaan itselleen sanomalehden ja seurasi sitten häntä sisään istuutuen saman marmorilevyllä peitetyn pöydän viereen. Kun Audrey katsahti sivumennen mieheen, tuntui hänestä, että hän oli tavannut tämän aikaisemmin, mutta hän syventyi kuitenkin heti sanomalehden kertomukseen "Omituisesta tapahtumasta Regency-hotellissa" ja näki siitä, ettei poliisi ollut kyennyt löytämään erästä vierasta, joka oli joutunut pahoinpidellyksi tässä seikkaperäisesti selostetussa "keskiyöllä sattuneessa tappelussa". Hänen omaa nimeään ei mainittu, minkä hän mielihyvin pani merkille. Hänestä puhuttiin "varakkaana nuorena naisena, joka kuvaus tuntui hänestä imartelevalta.

"Suokaa anteeksi, miss Bedford."

Hän nosti säpsähtäen silmänsä lehdestä. Puhuja oli sama mies, joka oli seurannut häntä kahvilaan.

"Luulen, että olemme tavanneet toisemme aikaisemmin. Nimeni on Willitt; kävin kerran Fontwellissa tekemässä eräitä tiedusteluja."

"Niin, minä muistan nyt", sanoi Audrey hymyillen. "Se ei ollut mikään pitkä keskustelu, vai mitä? Olin juuri lähdössä Lontooseen."

"Aivan oikein, miss. Edustan Stormerin salapoliisitoimistoa. Ehkä olette kuullut siitä?"

Audrey nyökkäsi. Stormerin toimisto oli tunnetuimpia ja arvossapidetyimpiä yksityisiä toimistoja.

"Mr Stormer lähetti minut puhumaan teidän kanssanne."

"Minun kanssani?" sanoi Audrey hämmästyneenä.

"Juuri niin, miss Bedford. Oletteko kuullut toimistostamme? Se nauttii koko lailla suurta luottamusta ja arvonantoa."

"Tietysti olen kuullut siitä; jokainen on kuullut siitä", sanoi Audrey. "Mitä mr Stormer tahtoo minusta?"

"Niin, miss Bedford" — Willittin oli esiinnyttävä varovaisesti, sillä hän ei tietänyt, kuinka Audrey suhtautuisi ehdotukseen — "totuus on, että olemme joutuneet pulaan. Eräs nainen, joka oli meidän palveluksessamme, on mennyt naimisiin ja jättänyt meidät, eikä meidän ole vielä onnistunut saada toista hänen tilalleen. Mr Stormer ajatteli, olisiko teillä ehkä halua tulla toimistomme palvelukseen."

"Minullako?" kysyi Audrey epäuskoisesti. "Tarkoitatteko, että minusta pitäisi tulla naispuolinen salapoliisi?"

"Emme antaisi teille mitään vastenmielisiä tehtäviä, miss Bedford", sanoi Willitt vakavasti. "Tulisitte hoitamaan vain parempien piirien asioita."

"Mutta tunteeko mr Stormer minun — minun menneisyyteni?"

"Tarkoitatteko jalokivivarkautta? Kyllä, miss, kyllä hän tietää siitä kaiken."

Audreyn suupielet nytkähtelivät.

"Ja noudattaako hän varas-varkaan-kimppuun -periaatetta?"

Juhlallinen Willittkin nauroi.

"Ei, teitä ei pyydetä ottamaan kiinni varkaita. Tarvitsemme teitä erikoistehtävään — pitämään silmällä erästä Torrington-nimistä miestä."

Audreyn naama venyi pitkäksi.

"Pitämään silmällä Torringtonia? Ja kuka on tämä Torrington?" kysyi hän.

"Hän on hyvin rikas mies, eteläafrikkalainen. Herättääkö Etelä-Afrikka teissä mielenkiintoa?"

Hän näki Audreyn säpsähtävän.

"Kyllä, Etelä-Afrikka herättää minussa jokseenkin suurta mielenkiintoa", sanoi Audrey, "jos kaikki ne jutut, jotka olen kuullut... ovat tosia".

Hän ei ollut koskaan oikein uskonut Doran katkeraa ivaa, että hänen isänsä oli amerikkalainen, joka oli kärsimässä elinkautista rangaistusta Kapkaupungin aallonmurtajalla, mutta hänen mieleensä oli kuitenkin tullut kylvetyksi epäilys, jota hän ei ollut saanut täydellisesti poistetuksi.

"Minä en tiedä, kuinka ihmisiä pidetään silmällä. Tarkoittaako se sitä, että heitä on seurattava kaikkialle, minne tahansa he menevät? Pelkään, etten sovi sellaiseen työhön. Sitäpaitsi" — hän hymyili — "meillä on jo perheessä yksi salapoliisi".

Ja samassa hän tuli hyvin punaiseksi.

"Se oli vain pilaa, mr Willitt", lisäsi hän nopeasti. "Olen tänään jokseenkin humoristisella tuulella, koska olen viettänyt päivän erään kananpoikien murhaajan valoisassa ilmapiirissä."

Hän antoi lyhyen, mutta vilkkaan kuvauksen päivän kestäneestä työstään, ja Willitt osoittautui myötätuntoiseksi kuuntelijaksi. Kun Audrey jälleen otti puheeksi tehdyn tarjouksen, niin Willittilla oli kiire saada hänet suostumaan.

"Teitä ei pyydetä seuraamaan Torringtonia", sanoi hän. "Tehtävänne on paljon helpompi. Teidän odotetaan tulevan tuttavaksi hänen kanssaan..."

"Onko hän — varas?"

"Ei", tunnusti Willitt, "ei hän aivan varaskaan ole".

"Ei aivan!" sanoi Audrey pelästyneenä. "Onko hän rikollinen?"

"Sanoin niin aivan erehdyksestä", kiirehti Willitt vakuuttamaan. "Ei, miss, hän on täysin kunniallinen; me vain tahdomme olla selvillä siitä, mitä väkeä hänen perässään kulkee, ja meistä tuntuu, että voisimme järjestää teille hänen luonaan samanlaisen toimen, kuin teillä oli mr Malpasin luona."

"En voi tehdä sitä. Pitäisin kyllä ehkä siitä tehtävästä — se tuntuu kirpaisevalta, ja siinä olisi erinäinen määrä huvia muissakin syistä."

Willitt ei kysynyt, mitkä nämä syyt olivat, mutta hän voi arvata, millaista tyydytystä Audrey Bedford tulisi tuntemaan paljastaessaan itsensä eräälle korkealle poliisiupseerille.

"Tahdotteko harkita asiaa?" pyysi hän. "Tarvitsemme teitä joka tapauksessa toimistossa."

"Voinko puhua mr Stormerin kanssa?"

"Hän on mennyt takaisin Amerikkaan", sanoi Willitt liukkaasti, "ja hänen viimeiset ohjeensa olivat, että minun on saatava teidät suostumaan mistä hinnasta hyvänsä".

Audrey nauroi.

"Koetan sitä", sanoi hän, ja mr Willitt huokasi helpotuksesta, sillä jos maailmassa oli sellainen asia, jota hän ei tahtonut tehdä, niin se oli itsensä puolusteleminen Stormerin edessä.

Palattuaan päämajaan hän huomasi John Stormerin olevan leppoisammalla tuulella kuin hänen sieltä lähtiessään ja ilmoitti menestyneensä tehtävässään.

"Siis hän ei olisi tahtonut suostua Torrington tehtävään? Arvasin, että hän tulisi sen tekemään, mutta tiesin, että saisimme hänet."

Willitt, jolle hänen isäntänsä arvaamiskyky oli pysyväisen ihmettelyn aiheena, uskalsi tehdä kysymyksen.

"Te näytitte olevan varma hänen suostumisestaan — kuinka tiesitte, ettei hän tulisi olemaan tyytyväinen siihen toimeen? Hepps kohteli häntä huonosti, riiteli ja moitti häntä, kunnes hän ei voinut sietää sitä enää. Se mies on tunnoton."

"Tunnotonko? Siinä tapauksessa hän on muuttunut huomattavasti siitä, kuin tapasin hänet viimeksi. Selvitin kerran hänen poikansa koko lailla pahasta selkkauksesta — kysymyksessä oli tavallinen vampyyritapaus kirjeineen, runoineen ja kaikkineen. Ja silloin hän oli kyllin lauhkea — hän ei ota kolmea kylpyä päivässä, mutta hän on lauhkea. Luulen, että hänellä on täytynyt olla pettymyksiä rakkaudessa — ehkäpä hänen kananpoikasensa ovat saaneet hänet pahalle tuulelle. Ne ovat halpamielisiä elukoita. Ei muuta tällä kertaa, ystäväiseni."

Kun Willitt oli mennyt, käytti hän puhelinta. "Onko mr Hepps? Stormer puhuu. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne."

"Tein sen hyvin vastenmielisesti", sanoi Heppsin katuvainen ääni. "Hän näytti hyvin miellyttävältä tytöltä ja huomattavan kyvykkäältä. Olen menettänyt hyvän avustajan ja, niinkuin pahasti pelkään, joutunut itse hyvin huonoon huutoon. Omasta puolestani minä en hyväksy ilmoittajien kehuntaa uutispalstoilla, ja miss Bedfordia kohtaan osoittamani käyttäytymisen jälkeen minusta tuntuu, etten enää koskaan voi katsoa kaunista tyttöä silmiin."

"Ehkäpä he ovat siitä hyvillään", sanoi Stormer.

Mr Hepps ei ilmeisesti huomannut hänen piikkiään, sillä hän jatkoi:

"Hän sanoi olleensa vankilassa — kananvarkaudesta. Se ei voi olla totta, vai mitä?"

"Kyllä se on totta", sanoi Stormer. "Hän on suuri kanalarosvo. Totta se on, sir. Hyvää menestystä toimitustyöllenne."

Hän ripusti puhelimen kuulotorven paikalleen leveästi ja tyytyväisesti hymyillen.

XLII.

Merkitsijä.

Mr Torringtonin huoneisto Ritz-Carltonissa hän esiintyi luettelossa mr Brownina — oli kalliimpia tässä hotellissa, joka ei hairahtunut ainakaan halpuuteen päin. Hänen luonaan kävi hyvin vähän vieraita, mistä oli seurauksena, että hotellin virkailijat eivät nähneet häntä kovinkaan usein ja että johtajaa ja tarjoilijaa lukuunottamatta, joka toi hänen ateriansa hänen yksityiseen ruokasaliinsa, vain hyvin harvat henkilöt hotellin palveluskunnasta tunsivat hänet. Yleisesti tiedettiin, ettei hän tahtonut nähdä luonaan vieraita; ja kun muuan nukkavieruinen pienikokoinen mies tuli vastaanottotoimistoon ja pyysi päästä mr Brownin puheille, niin vuorossa oleva toimitsija suvaitsi tarkastella häntä koko lailla epäkohteliaasti.

"Teidän olisi parasta kirjoittaa", sanoi hän. "Mr Brown ei ota vastaan ketään muutoin kuin sopimuksesta."

"Kyllä hän ottaa minut vastaan", sanoi pikku mies innokkaasti. "Kysykää vain häneltä. Ja minä olen sopinutkin hänen kanssaan asiasta."

Toimitsija oli ilmeisesti epäilevällä kannalla. "Otan selville", sanoi hän lyhyesti. "Mikä on nimenne?"

Mies ilmoitti nimensä, ja toimitsija katosi tiskin takana olevaan pieneen huoneeseen, jossa vieraan toivomukset voitiin esittää asianomaisen itsensä kuulematta usein imartelematonta kuvausta itsestään. Hän tuli takaisin jonkin hetken kuluttua.

"Mr Brown ei ole tehnyt teidän kanssanne mitään sopimusta. Mistä olette?"

Mies ajatteli nopeasti ja mainitsi erään kuuluisan timanttiyhtiön Kimberleyssä.

Jälleen toimitsija katosi ja palattuaan viittasi luokseen hotellipojan.

"Saata tämä herrasmies mr Brownin huoneistoon", sanoi hän, "ja odota käytävässä saattaaksesi hänet jälleen alas."

Mr Brown oli kirjoittamassa kirjettä, kun mies tuli sisään, ja tarkasti vierastaan välkkyvien silmälasiensa takaa.

"Oletteko De Beersistä?" kysyi hän.

"En juuri De Beersistä, mr Brown", sanoi mies suostuttelevasti hymyillen, "mutta totuus on, että tunsin teidät Etelä-Afrikassa."

Brown osoitti hänelle tuolia.

"Milloin se oli?"

"Ennenkuin jouduitte vaikeuksiin, mr Brown."

"Teidän on täytynyt olla nuori silloin, ystäväni", sanoi Brown hymyillen.

"Olen vanhempi, kuin miltä näytän. Asia on suoraan sanoen niin, että rahani ovat lopussa, ja ajattelin, että tahtoisitte auttaa vanhaa ystävää, joka on joutunut huonoihin oloihin."

"Autan teitä kyllä, jos kertomuksenne on totta, mutta tunnustan, etten usko sitä. Muistan mainiosti ulkonäöltä kaikki tapaamani henkilöt enkä varmasti koskaan unohda ystäviäni. Missä olemme tavanneet toisemme?"

Vieras ampui umpimähkään.

"Kimberleyssä", sanoi hän. Hän tiesi että Kimberley oli timanttikaivosteollisuuden keskus.

"Olen ollut Kimberleyssä", sanoi toinen, "mutta jokainen timanttiasioissa liikkuva on ohut Kimhberleyssä silloin tai tällöin. Tietysti muistatte minun nimeni niihin aikoihin?"

Mutta vieras oli tilanteen tasalla.

"Muistan sen", sanoi hän lujasti, "mutta mikään ei saisi minua sanomaan sitä. Jos joku herrasmies tahtoo kulkea mr Brownina — hyvä, mr Brown riittää minulle aivan hyvin. Asia on totta puhuen niin" — tässä hän sai nerokkaan päähänpiston — "että olin vankilassa samaan aikaan kuin tekin".

"Siis vankilakavereita", sanoi toinen hyväntuulisesti ja pisti kätensä taskuunsa. "En muista teitä, mutta olen koettanut kaikin tavoin unohtaa suuren osan siitä väestä, jonka tapasin aallonmurtajalla."

Pöydällä oli kirje, jonka kirjoittamisen vanha mies oli juuri saanut valmiiksi. Vieras näki kiemuraisen allekirjoituksen, mutta paperi oli hänestä liian kaukana, niin ettei hän voinut sitä lukea. Jos hän olisi voinut keksiä jonkin tekosyyn mennäkseen toiselle puolelle pöytää, niin hän olisi voinut saada tietoonsa arvokkaan asian.

Vanha mies veti esiin kukkaronsa ja asetti pöydälle setelin.

"Toivotan teille parempaa onnea", sanoi hän.

Pieni mies otti setelin, kääri sen palloksi ja heitti sen hyväntekijänsä hämmästyneiden silmien editse takkaan, joka oli suoraan tämän takana. Brown kääntyi kummastuneena katsomaan taakseen, ja samassa hetkessä oli allekirjoitus luettu.

"En tarvitse rahojanne", sanoi pieni mies, "Luuletteko minun olevan täällä ainoastaan sen taikka mitä voin saada teiltä? Voitte pitää rahanne — Torrington!"

Daniel Torrington katsoi häneen terävästi.

"Tiedätte sittenkin nimeni, kas vain? Ottakaa ylös tuo raha, mies, älkääkä olko hullu. Mitä tahdotte, jollette tahdo rahaa?"

"Puristaa kättänne", sanoi toinen, mutta otti kuitenkin ylös rypistyneen setelin, jota hän varovaisesti kyllä ei ollut heittänyt kauemmaksi, kuin mikä sille oli turvallista.

Torrington saattoi hänet ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä. Sitten hän palasi tuolilleen koettaen palauttaa muistiinsa miehen kasvot. Kukaan ei ollut tuntenut häntä vankilassa Torringtonina; hän oli useita vuosia ollut pelkkä numero eikä mitään muuta, kunnes eräs vartijoista oli kerran piloillaan sanonut häntä "Browniksi", ja se nimi oli jäänyt hänen omaisuudekseen. Kuinka saattoi se mies...?

Sitten hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, ja hän ymmärsi. Mitähän se mies tahtoi? Mikä oli ollut hänen käyntinsä tarkoituksena? Hän ei ollut koskaan kuullut merkitsijöistä ja heidän rohkeudestaan, niistä vaaroista, joihin nämä maanalaisen maailman reportterit antautuivat. Oli toisia, jotka pitivät heitä mitä hyödyllisimpinä tekijöinä.

XLIII.

Dora kertoo totuuden.

Käytyään Marshaltin talossa Martin meni kävellen kotiin ulkonaisesti rauhallisena. Dora ei ollut vielä tullut alas, ja Martin ei tahtonut syödä aamiaista yksin. Hänelle oli saapunut useita kirjeitä, mutta hän vain katsahti niihin ryhtymättä niitä lukemaan. Hän oli laiskasti yrittämässä kirjoittaa kirjettä, kun Dora tuli huoneeseen. Hän oli aamuvaipassaan — hän pukeutui hyvin harvoin ennen lounasta, jollei hänellä ollut todella tärkeätä asiaa jonnekin. Luotuaan häneen pikaisen silmäyksen Martin huomasi, ettei hän ollut nukkunut oikein hyvin — hänellä oli tummat varjot silmien alla ja ohuet variksen varpaat silmäkulmissa, mitä Martin ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Martin sanoi hänelle yksinkertaisesti "hyvää huomenta" ja yritti jatkaa kirjeensä kirjoittamista. Lopuksi hän pani kuitenkin kynän pois.

"Dora... millaista työtä sinä teit, ennenkuin minä tutustuin sinuun?"

Dora katsahti ylös lehdestä, jota hän oli haluttomasti tarkastelemassa.

"Mitä tarkoitat? Olin näyttelijätär."

"Millainen näyttelijätär — kuinka aloitit urasi? En ole koskaan ennen kysynyt sitä sinulta, rakkaani." Dora kääntyi jälleen tarkastelemaan aamu-uutisia raottaen, että Martin uudistaisi kysymyksensä. Kun uutta kysymystä ei kuulunut, sanoi hän:

"Aloitin Marshin ja Bignallin kiertueessa kuorotyttönä. Marsh joutui vararikkoon ja jätti meidät erääseen kaupunkiin jättämättä meille kyllin rahaa maksaaksemme matkamme takaisin Lontooseen. Kuljin kolme kuukautta erään temppujentekijäjoukkueen mukana ja jouduin sitten Jebballin näyttelyyn. Olin kaikkea primadonnasta alkaen pienimpään osaan saakka. Opin tuntemaan sähkötyksen, paremmin kuin useimmat mekaanikot..."

Hän pysähtyi äkkiä.

"Tein kaikkea", sanoi hän lyhyesti ja lisäsi sitten "Minkä takia puhut siitä?"

"Ihmettelin vain", vastasi Martin. "On omituista etten ole koskaan muistanut sinua muuna kuin..."

"Kiertyvänä murattina? Kun tutustuit minuun olin tulemassa kuuluisaksi maaseudulla. Sillä ei olisi päässyt pitkälle. Maaseututähti ei ansaitse suuriakaan rahoja, ja minä luulen, etten olisi koskaan saavuttanut sievää pientä taloa Curzon Streetin varrella — kunniallisesti. Mutta olin suhteellisen hyvissä oloissa. Miksi kysyt niitä asioita?"

"Missä tutustuit Marshaltiin?"

Dora oli ryhtynyt jälleen tarkastelemaan lehteään; Martin näki hänen kätensä vapisevan eikä toistanut kysymystään. Mutta hetkisen kuluttua sanoi Dora:

"Täällä Lontoossa. Toivon, että olisin kuollut ennen sitä."

Martin oli nyt joutunut alalle, joka oli hänelle yhtä kiusallinen kuin Dorallekin.

"Dora, rakastatko häntä?"

Dora pudisti päätään.

"Minä vihaan häntä — vihaan häntä!" sanoi hän niin kiivaasti, että Martin hätkähti. "Sinä luulet, että kysymyksessä on... jotakin? Olet saanut päähäsi, etten minä ole ollut... hyvä vaimo sinulle. Tiedän sinusta tuntuvan siltä. Kerron sinulle pahimman, mitä on tapahtunut. Minä rakastin häntä. Ajattelin rikkoa meidän välimme ja hakea eron sinusta. Mutta minä olin hyvä. Olin niin hyvä, että aloin kyllästyttää häntä. Olen eräässä merkityksessä vanhanaikuinen. Hyvyys muuten maksaa itse itsensä. Helposti voitetut naiset ovat samanlaisia kuin helposti ansaitut rahat — ne eivät kestä kauan, ja kun ne ovat tulleet käytetyiksi, alkaa mies etsiä jotakuta uutta. Nainen voi pitää miehen vallassaan ainoastaan pitämällä häntä puutteessa. Kun hän kuoli, Bunny, tiesin sen. En tarkoita hänen lihallista kuolemaansa — mutta minä tunsin hänessä tapahtuneen tavattoman muutoksen. Aivan samaa tunsin, kun Audrey kuoli... niin, hän kuoli, — vanhalla sukulaisuussuhteella, vaikka se olikin huono, oli kuitenkin merkityksensä."

Martin nojautui taaksepäin tuolissaan katsoen Doraan mustien silmäripsiensä alitse.

"Etkö luule, että hän on kuollut?"

Doran nopea, kärsimätön kädenliike oli jo riittävä vastaus, vaikka hän ei olisi puhunutkaan.

"En tiedä. Hän ei tee minuun sellaista vaikutusta. Enkä minä välitä mistään."

Hän puhui vilpittömästi; Martin oli varma siitä.

"Puhuiko hän koskaan sinulle Malpasista?"

"Siitä vanhasta miehestäkö? Kyllä, hän puhui usein hänestä. Ainoa kerta, jolloin näin hänet todella hermostuneena, oli, kun hän puhui 'viereisen talon miehestä'. Malpas vihasi häntä. Hänen oli tapana väittää poliisille ja ihmisille, ettei hän tietänyt mitään Malpasista, mutta se ei ollut totta. Hän sanoi, että Malpas ja hän olivat olleet työtovereita entisaikaan ja että hän oli paennut tiehensä Malpasin vaimon kanssa — en muista kaikkea, mitä hän kertoi minulle. Tapasitko Stanfordin?"

Martin nyökkäsi.

"Sanoiko hän jotakin? Tietysti, hehän olivat tuttavia."

"Tuttaviako?" Martin nauroi. "Parhaita ystäviä, luulisin minä. Stanford ei ole koskaan ollut puheliasta lajia, mutta olisin luullut, että hän olisi kertonut minulle, että hän oli Marshaltin ystävä."

Hän nousi ylös, käveli sohvan taakse, jolla Dora istui, ja laski kätensä hänen olkapäilleen.

"Kiitän sinua... kaikesta, mitä olet sanonut. Luulen, että sinä ja minä kyllä suoriudumme. Mitä sinä ajattelet Audreysta?"

Dora ei vastannut.

"Oletko yhä vielä vihainen hänelle? Mutta miksi? Sehän on hieman järjetöntä, eikö niin? Jos se mies oli ainoana kiusana."

"En tiedä." Dora kohautti hartioitaan. "Vastenmielisyyteni Audreytä kohtaan on juurtunut hyvin syvälle, pelkään minä. Minut kasvatettiin olemaan pitämättä hänestä."

"Olen pahoillani", sanoi Martin, taputti häntä, ystävällisesti olalle ja meni ulos.

Hänellä oli asiaa kaupungille. Varat olivat ehtymäisillään; poliisi oli puhdistusretkellään paljastanut hänen tuottavimman peliluolansa, ja hänen oli ollut pakko luovuttaa melkein tuhat puntaa saadakseen pysyä syrjässä siitä asiasta. Itse se seikka, että hän oli joutunut edustajansa kiristämäksi, ei hämmästyttänyt eikä suututtanut häntä. Se oli niitä välttämättömiä mahdollisuuksia, joihin hän oli aina valmistautunut. Sellaisissa tapauksissa oli käytännössä jonkinlainen tunnustettu asteikko.

Hän oli eräässä suhteessa kiitollisuudenvelassa Doralle. Hän muisti sen autonsa puikkelehtiessa Cityn vilkasliikkeisillä kaduilla: Dora oli tehnyt mahdottomaksi erään italialaisen kaivertajan kätevien tuotteiden käsittelemisen, jonka kaivertajan erikoisalana olivat 1,000 frangin setelit, niin täydellisen taitavasti painetut, että Ranskan Pankkikin oli tullut petetyksi. Stanford oli siirtänyt ne toiselle ostajalle, ja tämä herrasmies oli joutunut kiinni kaikkine seteleineen ja odotti parhaillaan tuomiotaan.

Hän lounasti yksin eräässä ravintolassa Sohossa, ja sinne ilmestyi välttämätön "merkitsijä". Jollakin toisella kertaa hän olisi ajanut tiehensä sen viekkaannäköisen miehen, joka siirtyi hänen pöytänsä viereen anteeksipyytävästi hymyillen ja istuutui kehoitusta saamatta. Mutta nyt Martinin raha-asiat olivat sellaisessa tilassa, ettei hänen kannattanut päästää käsistään yhtään tilaisuutta; ja vaikka hän ei odottanutkaan tiedoittajalta erikoisempia, tahtoi hän kuulla, mitä tällä oli tiedossa.

Se tapa, jolla merkitsijä lähestyi Martin Eltonia, erosi hiukan siitä välittömästä menettelytavasta, jota hän noudatti sellaisiin tunnettuihin tekijöihin kuin Slick Smithiin nähden.

"Hauskaa tavata teitä, mr Elton. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan... kiitos, ottaisin kyllä konjakin. Asiat ovat täällä hyvin huonot nykyisin, mr Elton."

"Täällä" merkitsi melkein mitä paikkaa tahansa, missä ei pantu liian suurta painoa siihen, kuuluiko jokin esine minulle vai sinulle.

"Luulin kaupan olevan kehittymässä paremmaksi", sanoi Martin sovinnaisesti.

"Niin, ehkä teidän alallanne." Merkitsijä pudisti päätään murheellisena. "Ajattelen tavallisia varasraukkoja. Eipä silti, että minulla olisi mitään hyvää sanottavana heistä — he ovat alhaista väkeä. Mutta heidän ammattinsa ei myöskään menisi niin huonosti, jos he tietäisivät kaiken, mitä minä tiedän."

"Mitä te sitten tiedätte?" kysyi Elton.

Merkitsijä alensi äänensä.

"Minulla on jotakin teitä varten — ja minä olen! ainoa merkitsijä koko kaupungissa, joka on siitä perillä! Sain sen vielä itse selville. Ovelat puhuvat siitä aina, mutta tien selville saamiseen tarvittiin minua."

Hän hymyili tyytyväisesti.

"Se mies, jonka luullaan olevan tulossa Etelä-Afrikasta, on ollut täällä yli vuoden! Hän on ollut vankilassa — saanut elinkautisen — mutta hän on yhtä rikas kuin..." Hän mainitsi joukon huomattavia rahamiehiä. "Ja rikkaampikin!"

"Vankilassa? Mitä hän oli tehnyt?"

"Ampunut erään miehen tai jotakin sen tapaista. Mutta hänet päästettiin vapaaksi enemmän kuin vuosi sitten, ja sanon teille, että hän on miljoonan arvoinen — ja enemmänkin! Ovelat saivat tietää, että hän oli tulossa, mutta eivät tietäneet, että hän oli täällä Englannissa, Lontoossa. Siitä näette, etteivät Ovelat tiedä kaikkea."

"Ovelat" oli epämääräinen määritelmä — Martin tiesi sen merkitsevän niitä joukkueita, jotka eivät tietoihinsa nähden olleet riippuvaisia tästä pikkumiehestä.

"Etelä-Afrikasta, niinkö sanotte?" kysyi hän osoittaen äkkiä mielenkiintoa asiaan. "Hän on ollut vankilassa — aallonmurtajallako? Ja mistä syystä?"

"Sillä on jotakin tekemistä timanttien ostamisen kanssa. Etelä-Afrikassa on laki, joka lähettää miehen Kamalaan Paikkaan vuosiksi ja vielä vuosiksi, jos hän ostaa timantteja. En voi käsittää, etteivät Ovelat ole saaneet sitä selville. Hän on rampa mies..."

"Rampa?" Martin nousi puolittain seisomaan. "Mikä on hänen nimensä?"

"Hän on liikkunut Brownin nimellä, mutta hänen oikea nimensä on Torrington — Daniel Torrington. Ja, mr Elton, se mies on helppo..."

Martin sujautti miehelle jonkin verran rahaa, maksoi laskunsa ja meni kotiin.

Dora oli lähdössä ulos ja jo portailla, kun hän saapui.

"Tarvitsen sinua minuutin verran", sanoi Martin.

Hän vei Doran ylös salonkiin ja sulki oven.

"Muistatko viimeisen kerran, kun Audrey oli täällä? Pilkkasit häntä siitä, että hänellä on nimi, joka ei kuulu hänelle. Sanoit hänelle, että hänen isänsä oli rangaistusvankina Kapkaupungin aallonmurtajalla timanttivarkaudesta. Oliko se totta?"

"Kyllä", sanoi Dora hämmästyneenä. "Miksi?"

"Kysyin sinulta sinä iltana Audreyn isästä, ja sinä kerroit minulle, että häntä oli ammuttu ennen vangitsemista ja että hän oli rampa. Mikä oli Audreyn isän nimi?"

Dora katsoi häneen otsa rypyssä ja epäluuloisena.

"Miksi tahdot sen tietää?"

"Rakkaani" — hieman kärsimättömästi -, "en kysy mistään oikusta. Tahdotko sanoa minulle?"

"Hänen nimensä oli Daniel Torrington", sanoi Dora.

Martin vihelsi.

"Torrington? Minua ihmetyttää! Sen täytyy olla sama nimi. Hän on täällä Lontoossa."

"Audreyn isäkö?" sanoi Dora läähättäen. "Mutta hänhän on vankilassa: elinkautisena! Marshalt kertoi sen minulle. Juuri senvuoksi hän tahtoi mennä naimisiin Audreyn kanssa."

"Tiesikö hän, että Audrey oli Torringtonin tytär Et koskaan puhunut minulle siitä."