Part 18

"On niin paljon asioita, joista en ole kertonut sinulle", sanoi Dora äreästi, "että tuskin maksaa vaivaa siirtyä nyt niihin". Mutta sitten hän sanoi äkkiä katuen: "Olen pahoillani, että kiukuttelin niin, Martin. Menetän niin helposti kärsivällisyyteni nykyisin. Niin, Torrington oli kärsimässä elinkautista rangaistusta."

"Hänet vapautettiin enemmän kuin vuosi sitten", sanoi Martin, "ja hän on ollut Lontoossa enimmän aikaa sen jälkeen".

Hän näki Doran kasvoille tulleen ilmeen ja kysyi nopeasti.

"Tiesikö Marshalt siitä?"

Dora pudisti päätään.

"Ei; jos hän olisi tietänyt, ei hän olisi ollut niin onnellinen. Voi!" Hän painoi kätensä suutaan vastaan. "Malpas!" kuiskasi hän.

Martin tuijotti häneen hämmästyneenä, sillä hänen päähänsä oli pälkähtänyt sama ajatus, joka sai sanat Doran huulille.

"Marshaltin täytyi tietää, tai arvata", sanoi Dora pelokkaasti kuiskaten. "Hän asui viereisessä talossa koko ajan. Bunny, Malpas on Torrington!"

XLIV.

Uusi perijätär.

"Torrington! Niin ei voi olla", sanoi Martin "Mitä syytä hänellä olisi voinut olla, niin rikkaalla miehellä kuin Torrington? Sellainen juttu menee kyllä mukiin romaaneissa ja runoissa, mutta minä tyydyn rikostilastoihin, jotka näyttävät, että kostosta johtuneet rikokset edustavat noin yhtä tapausta viittätuhatta kohti niistä jutuista, joita käsitellään Englannissa. Kukaan ei vihaa niin suuresti, että viettäisi kaksikymmentä vuotta elämästään suunnitellen tapaa, jolla voisi päästä voitolle vihollisestaan. Ei ainakaan Torrington, joka on etsimässä tytärtään." Dora katsoi Martinia silmiin. "Senkö takia hän on täällä — oletko varma siitä?" kysyi hän nopeasti, ja Martin kohautti kapeita hartioitaan.

"Minä en tiedä mitään; puhun pelkistä mahdollisuuksista. Mikä on todennäköisempää, kuin että Torrington kuluttaa rahojaan löytääkseen äitisi ja lapsensa?"

Dora pudisti päätään.

"Sinä erehdyt", sanoi hän rauhallisesti. "Torrington luulee, että Audrey on kuollut. Äiti ilmoitti hänelle niin, ja niin teki myöskin Marshalt. Hän tunsi äidin entisaikaan. Äiti sai Torringtonilta vankilasta ainoastaan yhden kirjeen — siinä puhuttiin yksinomaan lapsesta. Marshaltin neuvosta äiti kirjoitti ja ilmoitti, että Audrey oli kuollut tulirokkoon. Marshalt kirjoitti samaan aikaan, kun tämä uutinen lähetettiin. Hän ei koskaan kertonut minulle, mitä pani kirjeeseen, mutta hän tahtoi antaa iskun Torringtonille. No niin, eräässä kirkossa Rosebankissa, Kapkaupungin niemellä on muistotaulukin Audreylle! Torrington järjesti sen vankilan kappalaisen avulla. Olen siitä varma, sillä Marshalt kertoi minulle koko joukon asioita saatuaan selville, että Audrey oli minun sisareni. Jollei Torrington ole Malpas, niin silloin Lacylla oli joku muu vihamies."

Martin Elton käveli edestakaisin huoneessa kädet taskussa, kaukana oleva katse silmissä.

"Minkä arvoisen luulet Torringtonin olevan?"

"Yli kahden miljoonan punnan", sanoi Dora.

"Mitä luulet hänen maksavan saadakseen tietää — totuuden?"

Dora käännähti häneen sähisten raivosta.

"Antaa se — Audreylle!" sanoi hän hampaittensa välistä. "Antaa hänelle isän ja miljoonia käytettäväksi, samalla kuin minä olen täällä katuojassa, varas miehenäni ja maanalaisen maailman roskaväki ystävinäni! Oletko mieletön? Sinä et tee sitä, Martin!"

Hän astui Martinin eteen ja työnsi kasvonsa ja kovat silmänsä niin lähelle häntä, että hän astui askelen taaksepäin.

"En tekisi sitä maailman kaikista rahoistakaan. Jos Torrington on hänen isänsä, niin etsiköön itse tyttärensä. Kyllä hänellä on siinä tekemistä!"

"Mikä on Audreyn nimi?"

"Dorothy Audrey Torrington. Hänen isänsä ei tiedä, että häntä sanotaan Audreyksi. Hän ei ollut vielä kastettu, kun Torrington joutui vankilaan. Tämä valitsi nimen Dorothy, mutta häntä ei ole koskaan sanottu sillä nimellä."

Martin katsoi häneen.

"Mitä ajattelet?"

"Audreyn ei tarvitse koskaan saada sitä", sanoi Martin hitaasti. "Kirjoita hänelle!"

Dora tuijotti häneen voimattomana vihassaan.

"Kirjoita hänelle tai mene hänen luokseen — parasta on kirjoittaa hänelle ensin. Pyydä häntä tulemaan teelle", sanoi Martin. "Sano hänelle, että Marshaltin kuolema on sovittanut kaikki riidat ja, että sinä tahdot lausua mielipahasi kaikista niistä ilkeistä asioista, jotka olet sanonut, ja kaikista — valheista, jotka olet kertonut."

"Sitä en tee koskaan, Martin. En sinunkaan..."

"Sano se kahdesti kirjeessäsi — kaikista valheista, jotka olet kertonut hänen syntyperästään. Ja kun hän tulee, niin sano hänelle, että kaikki, mitä ole sanonut hänestä, on totta sinuun itseesi nähden.

"Sinä siis..."

"Odotahan — miksi häntä ei sanottu hänen isänsä valitsemalla nimellä?"

Dora teki kärsimättömän eleen.

"Kuinka se olisi käynyt päinsä? Sehän oli minun nimeni — hänen isänsä ei tietänyt, että minun toinen nimeni oli Dorothy, eikä äiti huomannut sitä, ennenkuin Audrey oli kastettu. Meillä ei voinut olla kahta Doraa perheessämme."

"Ja mistä minä voin saada Audreyn kastetodistuksen?"

Dora hieroi otsaansa.

"Onkohan se minulla?" sanoi hän. "Jos se on, niin en ole koskaan nähnyt sitä; mutta äidiltä jäi joukko papereita, joita en ole koskaan tarkastanut siitä saakka, kuin ne joutuivat minun käsiini. Käy hakemassa ne, Bunny; ne ovat vaatekaappini ylähyllyllä."

Martin tuli takaisin vanha peltirasia mukanaan. Se oli lukossa, eikä siihen ollut mitään avainta, mutta hän avasi sen vähällä vaivalla. Se oli täynnä valokuvia ja vanhoja osakkeita, jotka jollakin tavalla olivat joutuneet mrs Bedfordin haltuun ja joiden Dora tiesi olevan aivan arvottomia. Rasian pohjalla olevasta sinisestä kirjekuoresta Dora löysi kaksi paperia.

"Tämä on minun kastetodistukseni", sanoi hän, "ja tuo on Audreyn".

Martin levitti sen auki pöydälle. "Dorothy Audrey Torrington", luki hän, ja hänen silmänsä säkenöivät. "Mikä on sinun nimesi, Dora?"

"Nina Dorothy Bedford — se oli äidin nimi, ennenkuin hän meni naimisiin Torringtonin kanssa."

"Voisin muuttaa tuon 'Audreyn' joksikin muuksi — Audrey ei kelpaa. Sinun nimesi jäisi jäljelle. Sinä kirjoitat hänelle", sanoi Martin harkitusti, "ja kerrot hänelle, joko kyynelten keralla tai ilman niitä, että hän on sinun vanhempi sisaresi".

"Mutta sehän on mahdotonta...", aloitti Dora.

"Sinä kerrot hänelle niin. Ikä ei ole todettavissa. Ja jos hän muistaa liian varmasti..." Martinin kasvot olivat jäykät ja kovat. "Minun sydämessäni on pehmeä paikka vaikeuksissa olevalle tytölle, ja minä sanon sinulle, että jos olisin voinut auttaa Audreyta, jos voisin auttaa häntä nyt, niin auttaisin. Mutta tässä on kysymyksessä miljoona, ja sen minä aion saada käsiini."

"Tarkoitat siis..." Doran ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.

"Tarkoitan, että sinä olet Dorothy Torrington."

"Mutta jospa hän muistaa? Ja sen hän tekee, Bunny. Minun tukkanihan oli nutturalla paljon ennen kuin hänen!"

Martin nyökkäsi.

"Silloin hänen täytyy joutua jonnekin ja unohtaa", sanoi hän. "Kukaan ei tiedä, että Audrey on Torringtonin tytär."

Oveen koputettiin, ja palvelustyttö tuli sisään.

"Tahdotteko tavata mr Smithiä, sir?" sanoi hän. "Mr S. Smithiä Chicagosta?"

XLV.

Mr Smith tuo uutisia.

Syntyi hiljaisuus, ja sitten Martin sanoi.

"Saattakaa hänet tänne ylös! Sinähän tunnet sen miehen, Dora, eikö niin?" kysyi hän.

"Olen tavannut hänet kerran; sinä tiedät, milloin. En luule, että jään tänne", sanoi Dora.

"Parasta olisi, että jäisit", sanoi hänen miehensä. "Hän on niitä ovelia veijareita, joka laskisi yhteen kaksi kertaa kaksi ja saisi siitä kymmenen. Tahtoisinpa tietää, mitä hän haluaa."

Kun sanoo, että mr Smith oli loistavalla tuulella, merkitsee se ainoastaan toteamista, että hän oli niinkuin tavallisesti. Hänen ulkoasustaan päättäen hänen olisi voinut luulla tulleen joistakin hienoista vihkiäisistä. Hänen hyvin sopiva aamupukunsa, kiiltonahkakenkänsä ja silkkihattunsa, jonka hän niin hellästi asetti tuolille, olivat kaikki yhtä loistavat. "Olen pahoillani, jos häiritsen teitä. Oletteko lähdössä ulos, rouva?"

Hän katsoi ovelle. Dora oli puettu päällystakkiin ja hattuun, sillä hän oli ollut menossa ulos, kun Martin oli saapunut.

"Olisin ehtinyt tänne aikaisemmin, mutta minun oli eksytettävä muuan kintereilläni-kulkija." Martinin kasvot saivat synkän ilmeen. "Saisinko toivoa, että niissä olosuhteissa olisitte pidättynyt kulkemasta minun oveni kautta?"

"Minä eksytin sen." Mr Smith hymyili ystävällisesti. "Koko maailmassa ei ole sellaista amatöörietsivää, joka voi pysyä minun jäljilläni, kun minä vain otan tehtäväkseni eksyttää hänet. Ei edes Stormerinkaan ovelin mies voi pistää nenäänsä minun asioihini."

Siroin liikkein hän veti harmaan silkkinenäliinan rintataskustaan, taputti sillä hiljaa huuliaan ja pani sen takaisin taskuun.

"Olin menossa ulos, jos suotte minulle anteeksi..."

"Se on ikävää", sanoi mr Smith vakavasti. "Minulla oli muutamia sanoja sanottavana teille, ja minä luulen, että teitäkin huvittaa tietää, että eräs Bedfordin perheen jäsen on liittynyt saastaiseen seuraan ryhtymällä poliisin palvelukseen."

"Mihin te oikein pyritte?" kysyi Martin. "Pyrin paljastukseen, jonka tahtoisin tehdä niin dramaattiseksi kuin mahdollista. Audrey, arvoisa kälynne, on liittynyt poliisiin."

Martin rypisti kulmiaan. Hän ei ollut aivan varma tästä miehestä muussa kuin yhdessä suhteessa, nimittäin että hän voisi tulla toimeen yhtä hyvin ilman hänen avustustaan kuin hänen seuraansakin.

"Mitä pötyä te oikein puhutte?" kysyi hän töykeästi. "Audreyko liittynyt poliisiin?"

"Kun sanon 'poliisiin', niin liioittelen, vaikka Stormerin toimisto onkin niin lähellä virallista poliisilaitosta, kuin tässä maassa on mahdollista."

"Tarkoitatteko, että hän on liittynyt Stormerin henkilökuntaan?" kysyi Martin.

Mr Smith nyökkäsi.

"Sain sen selville sattumalta", sanoi hän. "Näin hänen menevän Stormerin toimistoon Willittin kanssa. Nyt on asia niin, että minä tunnen Stormerin toimiston; se näyttää seuranneen minun jälkiäni siitä alkaen, kuin olin noin korkea. En muista sellaista aikaa, jolloin Stormerin toimisto ei olisi sekaantunut minun elämääni tai sotkeutunut minun ammattiini, ja luonnollisesti se puolestaan herättää minussa suurta mielenkiintoa. Tunnen Stormerin toimiston menettelytavat. Stormer on tuonut Englantiin järjestelmän, jota ei ole ollut täällä koskaan ennen, eikä ainakaan ole huomattu täällä aikaisemmin — virkamerkki-järjestelmän. Jokaisella Stormerin miehellä on pieni hopeatähti, jonka taakse on leimattu hänen nimensä. Näin tytön menevän sisään ja tulevan jälleen ulos Willittin kanssa, ja he menivät Lobellin kultasepänliikkeeseen. Ja nyt minä sattumalta tiedän, että Lobellin liike valmistaa näitä Toivon tähtiä. Minun ei tarvinnut ensinkään mennä sisään; heidän ollessaan sisällä voi heidät nähdä näyteikkunan sormusosastosta. He erosivat ovella. Willitt meni lähimpään puhelinkoppiin, ja mitä luulette hänen tehneen?"

"Puhuneen puhelimessa", sanoi Martin lakonisesti, ja mr Smith säteili ihailusta.

"Olette nero, Elton. Niin, hän puhui — Ritz-Carlton-hotelliin. Hän tilasi Ritz-Carltonista huoneet tälle nuorelle naiselle."

Taas hän veti esiin nenäliinansa, tällä kertaa pyyhkiäkseen pois pölyn puhtaista kengistään.

"Mr Brown eli Torrington asuu Ritz-Carltonissa", sanoi hän sivumennen.

Ja Martin ja hänen vaimonsa hämmästyivät niin tästä uutisesta, etteivät he voineet olla olevinaan tietämättömiä mr Torringtonista.

"Arvelin, että minun pitäisi kertoa teille. Ehkä voi olla hyödyllistä tietää, että nuori miss Bedford voi olla hyvin vaarallinen, varsinkin niille, jotka Wily Wilfred on saanut tavoittelemaan Torringtonin miljoonia."

Martin tiesi, että nämä sanat viittasivat merkitsijään, ja hänen olonsa oli ilmeisesti epämukava.

"Hän on hyvä kaveri", jatkoi Smith, "mutta tunnettu siitä, että hän myy uutisensa monelle taholle, ja juuri sen vuoksi hänen arvonsa menee mitättömäksi. Olen kuullut häneltä tänään, että hän on usuttanut teidät Torringtonin kimppuun... Ajattelin, että te ehkä tahtoisitte sen tietää."

"Kiitän teitä", sai Martin sanotuksi. "Minä en pane suurtakaan arvoa siihen, mitä sellaiset miehet kertovat."

"Ja siinä teette viisaasti", myönsi Smith.

Hänen kirkkaat silmänsä tarkkailivat Doraa.

"Ihastuttava tyttö, teidän nuori sisarenne", sanoi hän.

Martin melkein jähmettyi. Tuo mies oli voinut seisoa oven takana kuunnellen sitä keskustelua, joka tapahtui ennen hänen saapumistaan. Doraa ei ollut yhtä helppo saada pois tasapainostaan.

"Tarkoitatteko Audreyta?" kysyi hän nauraen. "Minua huvittaa aina, kun Audreysta puhutaan minun nuorempana sisarenani. Minä olen juuri vuotta nuorempi kuin hän."

Dora oli täydellisesti tilanteen tasalla.

"Mikä saa teidät luulemaan, että me välitämme Audrey Bedfordin edesottamuksista, Smith?"

Smith keskeytti hetkiseksi kenkiensä puhdistamisen ja katsahti ylös.

"Sukulaiskiintymys", sanoi hän, "ja yhteisen ammattimme epävarma luonne. Hän tulee aiheuttamaan vaikeuksia, muistakaa minun sanoneen. Se mörkömies oli vähällä saada hänet käsiinsä tässä eräänä yönä, ja jollei erästä henkilöä olisi ollut, hän olisi onnistunutkin."

"Tarkoitatteko Malpasia? Oliko hän nainen Regency-hotellissa?"

Mr Smith nyökkäsi.

"Se ei ollut mitään. Malpasin suuri yritys tapahtui Ulkopiirissä, puistossa. Audrey on suosiossa. Se oli kolmas mies, joka koetti saada hänet käsiinsä, ja kolmas mies, joka epäonnistui. Minusta tuntuu, että joudun neljännen hautajaisiin."

Ja siihen hänen asiansa näytti päättyneen, sillä hänellä ei ollut esitettävänään mitään syytä viipyäkseen kauemmin.

"Lähden nyt", sanoi hän, "tehtyäni sen, minkä pidän velvollisuutenani. Teidän nuori sisarenne on suorastaan kirpaiseva, mrs Elton."

Hän ei korostanut sanaa 'nuori', mutta Martin Elton tiesi, että hän oli käyttänyt sitä sanaa tahallaan, ja kun hän oli mennyt, hän kääntyi vaimonsa puoleen.

"Smith tarvitsee osansa. Jos me tahdomme selviytyä tästä hommasta, saamme maksaa kaksikymmentä tuhatta pitääksemme hänet rauhallisena — ehkä enemmänkin. Kaikki riippuu siitä, mitä tapahtuu Audreylle."

XLVI.

Eräs asunto Haymarketin varrella.

Liikenteen lakkaamattomasta pauhinasta, raskaiden autobussien alituisesta jyrinästä sekä autojen torvien ja sanomalehtipoikien melusta huolimatta Dick Shannonin asunto Haymarketin varrella oli rauhallinen paikka. Korva voi tottua ääniin, jotka aluksi tekevät kuuroksi ja hämmentävät, ja siten totuttuaan niihin eristää ne pois kuuluvista.

Ensimmäinen merkki, jonka Dick Shannon sai siitä, että Portman Squaren juttu oli käymässä hänen hermoilleen, oli huomio, ettei ääneneristäjä enää toiminut. Kadulta kuuluvat äänet häiritsivät ja ärsyttivät häntä; auton oven pamahdus sai hänet hätkähtämään.

Hän oli parhaillaan kylmäverisesti pohtimassa kaikkia Lacy Marshaltin katoamisen ja hänen palvelijansa kuoleman yhteyteen kuuluvia seikkoja, ja tapausten ketjussa oli neljä rengasta, joille hän ei löytänyt sopivaa paikkaa.

Ensimmäinen niistä oli hengiltä nuijittu mies, joka oli löydetty sumussa joesta. Toinen oli puistossa kuolleena tavattu nainen, kolmas Tongerin kuolema, ja neljäs Marshaltin katoaminen.

Stanford oli uusi tekijä, jota siihen saakka ei oltu otettu huomioon, taustalla esiintyvä varjomainen henkilö, jonka poliisi hyvin tunsi, mutta joka oli tekemisissä sellaisten joukkueiden kanssa, joita Dick ei olisi uskonut Marshaltin tunteneen, jollei tämä olisi ollut ystävyyssuhteissa Dora Eltoniin.

Hän avasi irtolehtikannet, jotka olivat täynnä koneellakirjoitettua käsikirjoitusta, ja käänteli hitaasti lehtiä. Siellä oli hyvin yksityiskohtainen kertomus miehestä, joka oli ilmeisesti Laker; lyhyempi ja vähemmän tyydyttävä kuvaus puistossa tavatusta tuntemattomasta naisesta; ja pitkä selostus kaikesta, mikä oli tekemisissä Tongerin kanssa. Hän luki virkistääkseen muistiaan, vaikka osasi jo ulkoa melkein jokaisen sanan selostuksesta.

"Tonger oli puettu harmaaseen pukuun, mustiin tohveleihin, sinijuovaiseen paitaan ja valkoiseen kaulukseen. Taskut sisälsivät 7 puntaa kovassa rahassa, 200 frangia, matkalipun Instonen lentolinjalla Pariisiin ja takaisin (_Huomautus_ — Tonger matkusti kuolinpäivänsä aamuna Ranskaan viemään kirjeen tuntemattomalle vastaanottajalle ja palasi samana päivänä); vanhan kultakellon n:o 984371, kultaiset kellonperät, kaksi avainta, taskukirjan, lääkemääräyksen bromkaliumia varten (_Huomautus_ — Lääkemääräyksen oli antanut tri Walters, Park Streetin varrelta, jolle Tonger oli valittanut olevansa hyvin hermostunut ja kärsivänsä unettomuudesta) kolme 5-punnanseteliä ja kolmikulmaisen naskalin..."

Dick katsoi kattoon. Kolmikulmaisen naskalin? Tämä kotitekoinen naskali oli saattanut hänet ymmälle jo aikaisemmin; mutta vaikka hän oli ottanut sen mukanaan kotiinsa toivoen, että se alituisesti näkyvillä ollen johtaisi hänen mieleensä sen käytön, ei hän vielä ollut sitä arvannut.

Hän avasi huoneen nurkassa olevan pienen kassakaapin, otti sieltä pienen laatikon ja ryhtyi suurennuslasin avulla tarkastamaan naskalia. Teknilliset asiantuntijat olivat jo tutkineet ja mitanneet sen ja merkinneet muistiin joukon merkityksettömiä seikkoja. Se oli neljän tuuman pituinen, tylppäpäinen ja päättyi samanlaiseen kahvaan kuin korkkiruuvi. Se paksuni ylöspäin ja oli kahvan kohdalla melkein tuuman paksuinen, ja sillä kohtaa olivat maallikkotyön jäljet selvästi huomattavissa. Dick muisti varastohuoneessa näkemänsä ruuvipenkin ja viilat ja arvasi, että tämä omituinen ase oli valmistettu siellä. Mutta mihin tarkoitukseen?

Melkein litteä kahva oli irroitettava. Siitä huolimatta oli naskalin täytynyt olla epämukava kantaa lompakossa, niinkuin lompakon pullistunut nahka selvästi osoitti.

Lakeria ja sitä tuntematonta naista koskevissa muistiinpanoissa ei ollut mitään, jonka nojalla olisi voinut toivoa saada selville naisen henkilöllisyyden. Eivät Marshaltin paperitkaan, ennenkuin hänen asianajajansa oli vienyt ne pois, olleet antaneet Dickille mitään vihjettä, jolla olisi ollut jotakin arvoa. Hän oli tarkastanut kadonneen miljoonamiehen pankkitiliä; mutta tämä oli ilmeisesti käyttänyt useita eri pankkeja, sillä siinä ainoassa, josta voitiin päästä selville, ei hänen tilillään ollut mitään, joka olisi viitannut suuriin omaisuuksiin. Marshaltin muutamat johtajanpaikat tuottivat hänelle hyvin vähän tuloja, sillä ne olivat joko olemassaolostaan taistelevia tai suorastaan vararikon partaalla olevia yhtiöitä.

Malpasin talossa toimitettu etsintä ja hänen vastakirjansa tarkastus olivat antaneet vieläkin vähemmän tuloksia. Dick pani pois muistiinpanot, täytti ja sytytti piippunsa ja nojautuen taaksepäin tuolissaan johti jutun yhä uudelleen mieleensä alusta loppuun, kunnes hänen päätään alkoi pyörryttää.

Äkkiä hän säpsähtäen suoristautui ja katsahti verhojen peittämään ikkunaan. Hän oli kuullut ikkunalasin rapisevan sitä vastaan heitetyistä kivistä. Oli vielä varhainen ilta, ja se näytti olevan tarpeeton tapa huomion herättämiseksi, kun täysin hyvä sähkökello oli käytettävissä.

Vedettyään syrjään verhot hän avasi ikkunan ja katsoi ulos, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin ohikulkevia jalankävijöitä, jotka pitivät kiirettä ehtiäkseen mahdollisimman pian pois sateesta. Jonkin matkan päässä olivat uusien kaasujohtojen asettajat kaivaneet kadun rikki, joten ketterän ohikulkijan ulottuvilla oli siellä useita soraläjiä. Hän palasi takaisin työhönsä, mutta oli tuskin ehtinyt istuutua, kun ikkuna kilisi jälleen, ja tällä kertaa hän meni portaita alas ulko-ovelle. Siellä ei ollut ketään, ja hän astui ulos kadulle. Ketään vetelehtijää ei näkynyt oikealla eikä vasemmallakaan. Hän odotti hetkisen, sulki oven ja palasi huoneeseensa. Sitten hän soitti kelloa kutsuen luokseen miehen, joka oli hänen kamaripalvelijansa, autonajajansa ja, tarpeen tullen, hänen kokkinsa.

"Joku huvittelee heittelemällä kiviä minun ikkunaani, William. Menkää ulos takatietä, kiertäkää kadun toiselle puolelle ja pitäkää siellä vahtia", sanoi hän. "Jos se on joku pikku poika, ei teidän tarvitsi vaivautua ajamaan häntä takaa..."

Jälleen rapisivat kivet ikkunassa. Hän juoksi ikkunan luo, avasi sen ja katsoi ulos. Siellä käveli kaksi miestä saman sateenvarjon suojassa, eräs tyttö kiiltävän märässä sadetakissa kiiruhti katua alaspäin, kolmas mies käveli hitaasti erään tytön kanssa yhteisen sateenvarjon alla, ja siinä olivatkin kaikki mahdollisuudet. Hän viittasi palvelijalleen.

"Istukaa tässä", sanoi hän, "niin että teidän varjonne lankeaa ikkunanverhoille".

Hän työnsi tuolin puolitiehen ikkunan ja pöydän välille, hiipi alas portaita, avasi oven puolen tuuman verran raolleen ja kuunteli. Samassa hän kuuli kivien rapisevan ja juoksi ulos kadulle. Siellä oli tyttö sadetakissa, ja Dick tarttui hänen käsivarteensa.

"No, neitiseni, mitä peliä tämä on?" kysyi hän tuikeasti ja huomasi katsovansa Audrey Bedfordin nauraviin kasvoihin. "Mitä ihmettä...?"

"Minun piti olla salaperäinen! Toivottavasti en säikyttänyt teitä. Mutta minä tahdoin puhua teidän kanssanne, ja kun salapoliisit eivät koskaan soita ovikelloa..."

"Mitä hemmettiä te puhutte? Tulkaa sisään. Varmasti saitte minut säikähtämään. Mitä te heititte ikkunaan — kananruokaako?"

"Ei, kanat minä olen nyt kokonaan hylännyt. Onneksi voin nyt tulla teidän luoksenne ilman kaitsijaa, koska olemme virkaveljiä."

Dick lähetti pois palvelijansa, joka mieluummin olisi pysynyt paikalla.

"No, neitiseni, kun nyt olette saanut tyydytetyksi sydämenne toivomuksen ja onnistunut esiintymään täysin salamyhkäisesti, niin ehkä tahdotte kertoa minulle, mitä tarkoitatte 'virkaveljellä'."

Audrey pisti kätensä sadetakin taskuun, otti sieltä pienen hopeatähden ja laski sen dramaattisella liikkeellä pöydälle. Dick otti sen käteensä, luki etupuolella olevan kirjoituksen ja katsoi toiselle puolelle.

"Stormer?" sanoi hän aivan kuin ei olisi uskonut silmiään. "Mutta minähän luulin teidän istuvan täydessä turvassa siellä kanalehden toimituksessa."

"Olen kerta kaikkiaan katkaissut välini kanojen kanssa", sanoi Audrey riisuen yltään höyryävän sadetakkinsa. "Ne ovat käyneet minulle kohtalokkaiksi. Te ette ilmeisesti ole tottunut ottamaan vastaan naispuolisia vieraita, ja se puhuu teidän puolestanne."

Hän soitti kelloa ja sanoi palvelijalle tämän tultua sisään:

"Hyvin kuumaa teetä ja hyvin kuumaa paahtoleipää, ja voitte keittää minulle yhden kananmunan, tarkemmin ajateltuani tahtoisin mieluummin jotakin vähemmän kanoja muistuttavaa. Kun saatte naisvieraan", selitti hän, kun hämmästynyt kamaripalvelija-autonajaja-kokki oli poistunut, "on ensimmäinen tehtävänne kysyä, tahtooko hän juoda teetä, ja seuraava asia on kysyä häneltä, onko hänen nälkä. Sitten te siirrätte mukavimman tuolinne takkavalkean ääreen ja sanotte huolestuneena toivovanne, ettei hän ole saanut jalkojaan märiksi — mihin minä vastaan, etten ole saanut. Olette ehkä hyvä salapoliisi, mutta huono isäntä."

"Kertokaa minulle nyt tämänpäiväiset seikkailunne", pyysi Dick.

Saamiaan ohjeita seuraten hän työnsi esiin tuolin, ja Audrey ojensi kosteat kenkänsä tulta kohden.

Audrey kuvasi kokemuksensa mr Heppsiin nähden muutamilla purevilla lauseilla, mutta hänen joutumisensa salapoliisin uralle ei ollut niin helposti selitettävissä.

"En tiedä, mitä muuta minun on tehtävä, kuin asua hienossa hotellissa ja pitää isällisesti silmällä erästä vanhaa, kuusikymmenvuotiasta herrasmiestä joka ei edes tunne minua ja kaiken todennäköisyyden mukaan tulee olemaan hyvin harmissaan minun holhouksestani. Mutta se on kunniallista työtä, ja mr Stormer on varmastikin miellyttävämpi kuin mr Malpas — ja inhimillisempi."

"Kuinka hän tuli kuulemaan teistä?"