Part 19

"Hän kuulee kaikesta — hän on todellinen salapoliisi", sanoi Audrey. "Vilpittömästi puhuen en tiedä kapteeni Shannon. Sivumennen sanoen minun tulisi tehdä kunniaa teille, sillä te olette niin paljon minua korkeammalla arvoasteeseen ja vaikutusvaltaan nähden. Olen nähnyt Willittin aikaisemmin. Hän tuli minun luokseni Fontwelliin samana päivänä, jolloin me satuimme yhteen — tai oikeammin teidän autonne sattui minun autobussiini — ja minä tulin perästäpäin siihen käsitykseen" — hän epäröi — "että mr Marshalt oli lähettänyt hänet sinne. Minulla ei ole mitään syytä uskoa sitä, se on pelkkää vaistoa, ja minä olen suuressa määrin riippuvainen vaistostani tullakseni hyväksi salapoliisiksi."

Nyt Dick nauroi.

"Te olette omituinen lapsi", sanoi hän.

"En pidä tuohon 'lapsi'-sanaan sisältyvästä etevämmyydestä", sanoi Audrey hymyillen. "Minä tiedän, ettei minusta tule mitään hyvää salapoliisia, mutta se on jokseenkin hauskaa."

"Ja se voi olla jokseenkin ikävää", sanoi Dick, kun kaikki mahdollisuudet alkoivat käydä selville. "Se kiltti vanha herrasmies — sivumennen, mikä on hänen nimensä?"

"Hän on miljoonamies."

"Sekään ei näytä riittävältä syyltä hänen vartioimiseensa", sanoi Dick.

Palvelija tuli juuri silloin sisään tuoden teetarjottimen, jonka hän laski pöydälle levittämättä sille pöytäliinaa. Dick tuli toimeen ilman tätä muodollisuutta.

"Se _on_ ammatti", sanoi Dick, "mutta ei mikään miellyttävä tyttölapselle, vaikkakaan te, jos teitä hyvin ohjataan, ette ehkä koskaan näe sen epämiellyttävää puolta. Joka tapauksessa olen iloinen, että olette Stormerilla. En tiedä tarkalleen, mitä teille neuvoisin", sanoi hän. "Minulla on tosin suunnitelma teidän tulevaisuuttanne varten, ja minä toivon, että voisitte löytää jotakin miellyttävää ja kaikista mahdollisista vaaroista vapaata työtä, kunnes minä olen selvittänyt tämän Portman Squaren arvoituksen ja saanut Malpasin lukon taakse. Ja sitten..."

"Ja sitten?" toisti Audrey, kun Dick keskeytti.

"Sitten toivon teidän antavan minun järjestää teidän asianne", sanoi Dick levollisesti, ja hänen silmissään oli jotakin, mikä sai Audreyn nopeasti nousemaan.

"Minun täytyy mennä kotiin", sanoi hän. "Tee oli erinomaista, paljon kiitoksia!"

"Ette ole lopettanut paahtoleipäänne."

"Syön suuren ja vahvan päivällisen tunnin kuluttua."

Dick soitti palvelijalle ja pyysi tämän tuomaan Audreyn sadetakin, joka oli viety keittiöön.

"Mitä sanotte, kun otan tulevaisuutenne käsiini?"

Audrey pudisti päätään.

"En tiedä. En luule, että olemme vielä päässeet sellaiseen paikkaan, missä tahtoisin tulevaisuuteni olevan jonkun muun kuin omissa käsissäni. Ette saa luulla minua kiittämättömäksi. Annan hyvin suuren arvon — kaikelle, mitä olette tehnyt ja voisitte tehdä..."

Hän nauroi hermostuneesti. Punainen lampunvarjostin se kai oli vastuussa väristä hänen poskillaan. Niillä oli varmasti sama vivahdus. Juuri silloin palvelija palasi tuoden hänen takkinsa, ja Dick auttoi sen hänen ylleen. Samassa kuului ovikello soivan.

"Joku ainakin tietää tien sisälle rikkomatta ikkunoitani", sanoi Dick.

"Suututtiko se teitä?" kysyi Audrey nauraen pehmeästi. "Olin porsas tehdessäni sen, koska olette niin kiukustunut. Se oli niin helppoa; kukaan ei nähnyt minun kohottavan kättäni ja heittävän kiviä."

William tuli taas sisään, ja häntä seurasi Steel.

Tämä nyökkäsi tytölle, sitten Dickille.

"Mitä nämä ovat?" kysyi hän ja veti taskustaan kourallisen erikokoisia kiviä. Eräät niistä olivat yhtä isoja kuin pähkinät, yksi vielä isompikin. Hän ammensi taskustaan pöydälle kourallisen kourallisen jälkeen.

"Mitä nuo ovat, sir?" kysyi hän uudelleen voitonriemuisesti.

"Ne", sanoi Dick hämmästyksestään toinnuttuaan, "ovat timantteja. Noin neljännesmiljoonan punnan arvosta."

"Ja kolme kertaa niin paljon on vielä Malpasin huoneessa", sanoi Steel. "Epäjumalan kuva on niin täynnä! Nyt minä tiedän, miksi se kummitus kävelee siellä!"

XLVII.

Epäjumalan kuva.

"Löysin kätköpaikan aivan sattumalta", sanoi Steel. "Kun aikani kävi siellä hieman ikäväksi, ryhdyin paremman puutteessa tarkastelemaan komerossa olevaa epäjumalan kuvaa. Jos muistatte, kapteeni Shannon, on sen kummallakin puolella pronssista tehty eläin, joka näyttää joltakin kissan ja pantterin välimuodolta. Olin usein ajatellut, olivatko ne siinä ainoastaan koristuksina, vai oliko niillä jokin erikoinen tarkoitus. Tänään iltapäivällä annoin toiselle niistä tavallista vahvemman sysäyksen nähdäkseni, oliko se kiinnitetty lujasti, ja silloin se hämmästyksekseni alkoi kääntyä, samalla kuin kuului ääni, aivankuin jokin suuri kellonkoneisto olisi alkanut käydä. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään muuta, kuin että kissa kääntyi puoli käännöstä oikealle — se oli aikaisemmin istunut suoraan huoneeseen katsoen. Tein saman kokeen toisellakin kissalla, ja tapahtui täsmälleen sama asia.

"En tiedä, olinko koskettanut jotakin jousta, vai oliko sysäys saattanut koneiston käyntiin. Joka tapauksessa vasemmanpuolinen kissa kääntyi puoli käännöstä vasempaan; ja samalla hetkellä, kuin se pysähtyi, tapahtui jotakin erikoista. Epäjumalan keskeltä aukeni aivankuin kaksoisovet. Nousin kuvan alustalle ja pistin taskulamppuni sen sisään, ja minä vannon teille, että sen ruumis on puolillaan yhtä isoja, ja isompiakin kiviä kuin mikään näistä! Otin niitä kourallisen ja pistin ne taskuuni ja tulin suoraan tänne tapaamaan teitä. En uskaltanut käyttää puhelinta pelosta, että joku syrjäinen olisi voinut kuulla enemmän, kuin mitä kenenkään tarvitsee tietää." Dick tarkasteli timantteja. Jokaisessa oli pieni punainen sinetti, joka osoitti sen alkuperän.

"Malpasilla on ollut hyvä apaja", sanoi Steel, "mutta minä en ymmärrä, miksi hän ei vapauttanut käsiään tästä tavarasta".

"Luulen voivani selittää sen", sanoi Dick. "Viime vuosina on timanttimarkkinoilla ollut niin paljon liikatuotantoa, että hinnat ovat laskeutuneet minimimääräänsä. Senvuoksi Malpas ei tahtonut myydä timanttejaan, ennenkuin hinnat olivat taas kohonneet entiselleen. Sitten on vielä muistettava toinenkin seikka: timantit ovat varma rahain sijoitustapa ja Mukavin muoto omaisuutta siirrettäessä paikasta toiseen. Mies, joka suunnittelisi kiireellistä lähtöä pois maasta, voisi kantaa useita miljoonia käsilaukussa! Suljittehan tietysti jälleen sen epäjumalan oven?"

Steel nyökkäsi.

"Onneksi ei huoneessa ollut silloin ketään muuta kuin minä. Käänsin kissat takaisin entiseen asentoonsa, ja ovet sulkeutuivat."

Shannon poimi timantit pöydältä, pani ne tavalliseen sokeriastiaan ja lukitsi sen kassakaappiinsa.

"Muut kivet on vietävä pois vielä tänä iltana", sanoi hän. "Kokoamme ne käsilaukkuun ja viemme Scotland Yardiin."

Audrey oli ollut äänettömänä ja hämmästyneenä kuuntelijana, ja Shannon oli melkein unohtanut hänen läsnäolonsa.

"Tahdotteko tulla mukaan, Audrey? Tahdotteko nähdä, miltä miljoonan punnan arvoinen läjä timantteja näyttää?"

Audrey seisoi epäröivänä.

"Enpä juuri tahtoisi nähdä enää sitä huonetta", sanoi hän, "mutta uteliaisuus on yksi heikkouksistani".

Annettuaan palvelijalleen ankarat ohjeet pysyä arkihuoneessa eikä poistua sieltä, ennenkuin hän palaisi, saattoi Dick seuralaisensa alas portaita kadulle. Siellä hän kutsui auton ja käski ajamaan Portman Squarelle.

Matkalla sinne ei syntynyt minkäänlaista keskustelua. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Jostakin omituisesta syystä johtui Dick Shannonia mieleen korkkiruuvin kahvalla varustettu naskali ilman että hän kykeni selittämään, mitä yhteyttä tällä aseella oli tänä iltana tehtyyn löytöön.

Hän oli ottanut mukaansa lujan nahkaisen käsilaukun timantteja varten.

"Epäilen, etteivät ne kaikki mahdu tuohon", sanoi Steel — mikä ajatus salaisesti huvitti Shannonia.

Steel oli jättänyt kaksi konstaapelia vartioimaan Malpasin huonetta; kolmas oli hallissa, ja tarkastaja tuli yläkerroksesta heitä vastaan.

"Luulen olevan parasta ottaa kaikki miehet huoneeseen siltä varalta, että siellä sattuu jälleen jokin niistä omituista tapahtumista, jotka ovat seurauksena aina, kun toimimme ystävämme Malpasin toivomuksia vastaan", sanoi Dick.

Hän meni komeron luo ja veti verhot syrjään. Audrey näki nyt ensikerran epäjumalan kauhean kuvan, joka sai hänet värisemään vastenmielisyydestä. Hänestä näytti, että kissojen smaragdinvihreät silmät tuijottivat uhkaavasti suoraan häneen. Steel sysäsi toista kissaa; koneisto alkoi surista, ja kissa kääntyi hitaasti oikealle pysähtyen sitten. Toinen kissa teki saman tempun. Kun se oli pysähtynyt, avautuivat kuvapatsaan rinnat.

"Selvä on", sanoi Steel tyytyväisenä, ja asetettuaan tuolin kuvan jalustalle Dick nousi sille seisomaan. Hän pisti kätensä aukkoon ja veti sieltä kasan keltaisia kiviä.

"Ne ovat mallinmukaisia, luulen minä", nauroi Steel väristen kiihtymyksestä.

"Varmasti", huohotti Dick. "Aivan varmasti!" Hän laskeutui alas, pyyhki tomun käsistään ja avasi käsilaukun asettaen sen Malpasin kirjoituspöydälle.

Samassa kuului ääni, joka sai hänet kääntymään ympäri. Molemmat kissat olivat kääntymässä takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Nyt ne pysähtyivät, ja ovet sulkeutuivat raksahtaen. Steel tuijotti kuvapatsaaseen. "Siinä on jokin koneisto, josta en ole perillä", sanoi hän. "Odottakaa — käännän ne taas takaisin."

Hän oli astunut askelen, kun tulet sammuivat, ja huone tuli pimeäksi.

"Asettukaa ovelle!" sanoi Shannon nopeasti. "Älkää päästäkö ketään ulos eikä sisään. Yksi miehistä haparoikoon seinää pitkin tarjoilupöydän luo ja painakoon patukkansa laudoitusta vastaan. Jos se liikkuu, niin iskeköön. Missä ovat taskulamput?"

"Porraskäytävässä sir", vastasi tarkastajan ääni.

"Käykää hakemassa ne. Te siellä ovella, päästäkää tarkastaja ulos ja varmistautukaa siitä, että se on hän, joka tulee takaisin."

Audrey tunsi sydämensä tykyttävän kaksinkertaisella nopeudella, ja vaistomaisesti hänen kätensä etsi Shannonin käsivartta.

"Mitä on tapahtumassa?" kuiskasi hän pelokkaasti.

"En tiedä", vastasi Dick myöskin kuiskaten, "Pysytelkää aivan minun takanani ja pitäkää kiinni vasemmasta käsivarrestani."

"Ovi on kiinni."

Ääni oli tarkastajan. Dick oli unohtanut, että salaiset sähkölaitteet vaikuttivat oviin samoin kuin valaistukseenkin.

"Eikö kellään ole tulitikkuja? Mitä täällä tapahtuu?"

Se oli Steelin ääni. Hän oli ryömimässä pitkin lattiaa epäjumalan kuvaa kohden.

"Kuulitteko jotakin, sir?"

"Luulen kuulleeni vinkuvaa ääntä. Voitteko ulottua epäjumalaan?"

"Olen... voi hyvä jumala!"

Audreyn veri jähmettyi hänen kuullessaan tämän tuskanhuudon.

"Mitä se on?" kysyi Dick.

"Kosketin jotakin melkein tulikuumaa. Epäjumalan jalustaa, luullakseni."

Toiset kuulivat hänen ähkivän tuskasta.

"Jokin palaa", kuiskasi Audrey. "Ettekö tunne hajua — kuuman raudan hajua?"

Dick oli jo huomannut saman omituisen, kuvottavan hajun. Hän irroitti lempeästi käsivartensa.

"Otan selville, mitä on tapahtunut", sanoi hän.

Sitten eräs konstaapeli huoneen toisessa päässä raapaisi tulen tulitikkuun, ja samassa syttyivät myöskin sähkövalot jälleen palamaan.

Nähtävästi ei mitään oltu liikutettu. Epäjumalan kuva oli entisellään; kissojen vihreät silmät välkkyivät kohti huonetta.

"Mitä teille on tapahtunut, Steel?"

Steel näytti kättään. Kämmenen poikki kulki tuuman levyinen tummanpunainen juova.

"Se on palohaava", ähkyi hän.

Dick juoksi epäjumalan kuvan luo ja kosketti kädellään jalustan reunaa. Se oli kylmä.

"Ei se ollut se, sir", sanoi Steel. "Se oli jokin muu, joka tuli ylös lattiasta, jonkinlainen tulikuuma ristikko."

"Olipa se mikä tahansa", sanoi Dick, "meidän täytyy ensin pitää huoli niistä kivistä".

Hän sysäsi kissat pyörähtämään; pieni ovi aukeni. Hypähdettyään jalustalle hän pisti kätensä kuvan sisään.

Siellä ei ollut mitään!

XLVIII.

Käsilaukku.

"Tämä alkaa jo olla kylliksi meille, luulen minä", sanoi Dick. "Varastaminen meidän silmiemme edestä on jo hiukan enemmän, kuin mitä yleinen mielipide tulee sietämään."

Hän tutki lattian huolellisesti mennen niinkin pitkälle, että kiskoi ylös maton, mutta ei nähnyt merkkiäkään mistään salaluukusta. Mistä tulikuuma ristikko oli tullut, pysyi arvoituksena.

Hän katsahti Audreyhin ja hymyili pakotetusti.

"Jos teistä ei tule paljon parempi salapoliisi, kuin mitä minä olen ollut", sanoi hän, "tulette olemaan hyvin huono. Olemme nähneet pahimman tapahtuman, mikä salapoliisille voi sattua."

Mutta sen illan hämmästyttävät tapahtumat eivät olleet vielä lopussa.

"Ruikuttamalla ei pääse mihinkään", sanoi Dick. "Liikkuiko seinälaudoitus, konstaapeli?"

"Ei, sir. Pidin patukkaani tässä." Hän painoi uhkaavan näköistä patukkaansa laudoitusta vastaan, jonka olisi täytynyt liikkua, jos vierailija olisi käyttänyt sitä sisääntulotietä.

Kävi selville, ettei se tie ollut enää käyttökelpoinen.

"Annoin katkaista hissin sähköjohdon", sanoi Steel. "Hissi ei enää lähde liikkeelle. Huh!"

Audrey oli tekemässä kahdesta nenäliinasta väliaikaista sidettä hänen käteensä estääkseen ilmaa pääsemästä vaikuttamaan verekseen palohaavaan. "En tietänyt koskaan, että vähäpätöinen asia voisi olla niin tuskallinen", sanoi Steel ähkyen.

"Antakaa jokaisen miehen tästä lähtien pitää mukanaan oma taskulamppunsa, tarkastaja", sanoi Dick. "Parasta on käydä hakemassa ne nyt."

Näytti melkein siltä, kuin olisivat nämä sanat olleet sovittu merkki ja tuntematon olisi päättänyt, mihin hintaan tahansa estää taskulamppujen saapumisen, sillä valot sammuivat toisen kerran, ja että huoneeseen viepä ovi sulkeutui kumahtaen, ennenkuin lähimpänä ollut konstaapeli ehti estää sitä.

"Tulitikkuja, pian", komensi Dick tunnustellen raivokkaasti taskujaan.

Hän kuuli jostakin tulitikkulaatikon ratinaa.

"Raapaiskaa yksi, hitto vieköön!" karjui hän.

"Minä yritän juuri", vastasi Audreyn hiljainen ääni.

Raapaisu, liekin leimahdus, ja sähkölamput syttyivät samalla hetkellä kuin tulitikkukin.

"Tämä on kamalaa", sanoi Dick, "ja..."

Audrey näki hänen suunsa jäävän auki ja silmänsä käyvän pyöreiksi. Hän tuijotti epäjumalan kuvaa kohden. Ja siihen oli syytäkin, sillä lattialla kuvana edessä oli nahkainen käsilaukku. Se oli iso ja uusi.

"Mistä tuo on tullut?"

Dick hyppäsi sen luo, nosti sen ylös hiukan vaikeasti ja asetti sen pöydälle sen käsilaukun viereen, jonka hän oli tuonut mukanaan timanttien poisvientiä varten.

"Olkaa varovainen, sir", varoitti Steel. "Ei voi tietää, mitä siinä on sisällä!"

Shannon tunnusteli laukkua ulkoapäin pikaisin, ammattimiehelle ominaisin ottein.

"Jos siellä on pommi, niin se on uutta lajia", sanoi hän ja tempasi laukun auki.

Hän oli vähällä pyörtyä. Laukku oli melkein täynnä samoja keltaisia kiviä, jotka hän oli nähnyt epäjumalan kuvan sisässä.

Hän veti syvän hengähdyksen ja viittasi Steelin tulemaan lähemmäksi.

"Luultavasti siinä on kaikki, mitä oli kuvapatsaassa?"

Mykistynyt Steel voi vain nyökätä, ja Dick otti käsilaukun käteensä ja kumarsi syvään pronssiselle kuvapatsaalle.

"Olet omituinen vekkuli ja kammottava kaveri, mutta myöskin hyvin palvelevainen, joten kiitoksia vain käsilaukusta! Viemme laukun heti minun asuntooni", sanoi hän sitten ääntään alentaen. "Kun olemme ottaneet mukaan muutkin kivet, panen ne lukon taakse päämajassa. En tunne itseäni turvalliseksi, ennenkuin ne ovat pomminkestävien ovien takana!"

"Mutta kuinka se tuli?" kysyi ymmälleen joutunut Steel, johon kivien löytäminen teki niin järkyttävän vaikutuksen, että hän unohti kipunsakin.

"Kivet puhalletaan ensin pois... ja lähetetään sitten takaisin käsilaukussa! Se on uskomatonta!"

Mutta Shannonilla ei ollut mitään halua keskustella siitä asiasta.

"Poistukaamme pian tästä paikasta, ennenkuin he huomaavat erehdyksensä", sanoi hän. "Tarkastaja, käskekää miehenne kokoamaan tavaransa. Poistan vartionne tästä talosta."

Tarkastaja näytti ilmeisesti huojentuneelta.

"Se on paras uutinen, jonka olen kuullut pitkään aikaan, sir. Olen mieluummin kuusi kuukautta toimessa muualla kuin yhden yön tässä paikassa."

He marssivat ulos kadulle. Dick ojensi kätensä työntääkseen oven kiinni, kun se sulkeutui voimakkaasti itsestään, ja huoneessa, josta he olivat juuri poistuneet, syttyivät valot taas palamaan.

"Nyt he ovat huomanneet erehdyksensä, ja siellä syntyy vakava hämminki", sanoi Dick katsoen kaihoten ovea. "Antaisin jotakin saadakseni olla toisella puolella."

He kulkivat kadun poikki. Samassa näkyi valojuova ikkunassa. Joku oli vetänyt ikkunaverhon syrjään ja katseli raosta kadulle. Silloin paholainen pääsi irti Shannonin sydämessä — hillitön, mieletön halu saada tämä arvoituksellinen juttu pikaiseen päätökseen.

"Minä yritän", sanoi hän.

Hänen revolverinsa kohosi, ja kolme laukausta seurasi toisiaan aivan perätysten. Kuului lasin kilinää; valoviiru katosi.

"Tämä voi aiheuttaa minulle vakavia vaikeuksia", sanoi Shannon ilottomasti hymyillen. "Mutta toivon sittenkin surmanneeni hänet!"

"Kenet?" kysyi säikähtynyt Audrey.

Mutta Dick ei vastannut mitään.

Pääkaupungin lakeja ei voi rankaisematta rikkoa, vaikka rikkojana olisikin maan korkein komissaari. Poliisien pillit alkoivat viheltää, ja kuului kiiruhtavien askelten ääniä. Kolme kypäräpäätä ilmestyi jostakin paikalle ja niiden taakse se väkijoukko, joka tulee tyhjästä kaikissa tällaisissa tapauksissa. Ovia ja ikkunoita avattiin Portman Squaren varrella. Tällaista hirveätä tapausta ei ollut sattunut tämän rauhallisen paikan koko historian aikana.

Huolimatta korkeasta asemastaan Scotland Yardissa täytyi Dickin ilmoittaa nimensä, revolverinsa numero ja osoitteensa, ja hän alistuikin vastaansanomatta kohtaloonsa, koska se oli pelisääntöjen mukainen. Laukaukset olivat ainakin tuoneet saapuville heidän tarvitsemansa auton, ja astuttuaan ensimmäiseen Dick sijoitti käsilaukun poikittain polvilleen. Ja sen painon tuntiessaan hän tiesi, ettei ilta ollut mennyt hukkaan.

"En tiedä, miksi ammuin — pahan tuulen, ärtyneisyyden tai muun sellaisen takia. Olen ennen ollut koko lailla hyvä ampuja, mutta valo ei ollut niin hyvä, kuin olisi voinut olla."

"Kuka se siellä on?" kysyi Audrey uudelleen. "Kenen luulette sen olevan — mr Malpasinko?"

"Hän on yksi, ja siellä on luultavasti muitakin", sanoi Dick.

"Mutta ovatko he olleet siellä koko ajan?"

Dick nyökkäsi.

"Hyvin todennäköisesti."

"Huh!" Audrey leyhytteli kasvojaan kädellään. "Minusta ei tule mitään hyvää salapoliisia! Olin vähällä ruveta kirkumaan."

"Ette kuitenkaan niin kovasti kuin minä, miss Bedford", sanoi Steel. "Voitteko poiketa hiukan syrjään tiestänne ja viedä minut Middlesexin sairaalaan? Minun täytyy saada tämä käsi sidotuksi."

He täyttivät hänen toivomuksensa. Sitten he ajoivat Oxford Streetin poikki ja jatkoivat matkaansa pitkin likaisen harmaata elokuvamaata, jona Lontoossa on Wardour Street.

"Teidän olisi pitänyt ottaa konstaapeli mukananne, kapteeni Shannon", sanoi Audrey äkkiä vakavasti.

Dick nauroi.

"En pidä luultavana, että meitä ahdistetaan tämän paikan ja Scotland Yardin välillä."

Heidän ollessaan puolivälissä Wardour Streetiä Audrey näki räikeän valon sivelevän auton kattoa takana olevan kurkistusaukon kautta ja kääntyi katsoakseen ulos. Juuri heidän takanaan tuli iso auto, joka ohjasi oikealle sivuuttaakseen heidät sellaisessa paikassa, jossa katu kapeni niin, että sille tuskin mahtui kaksi autoa vieretysten. Melkein ennenkuin hän ehti ajatellakaan, tapahtui se, mitä oli mahdoton välttää. Ohi ajanut auto käännähti vasemmalle ja sysäsi pienemmän vuokra-auton jalkakäytävän reunaa vastaan, josta se ryskien hypähti kapealle käytävälle.

Dickin ensimmäinen ajatus koski Audreyta. Silmänräpäyksessä hän kietoi käsivartensa Audreyn ympärille ja veti hänet itseään vastaan suojellakseen hänen kasvojaan, kun auton ikkunat särkyivät sirpaleiksi. Samalla hetkellä auton ovi kiskaistiin auki, joku pisti kätensä sisään ja hapuili lattiaa. Dick kääntyi ajoissa nähdäkseen käden tarttuvan käsilaukkuun, ja hänen nyrkkinsä teki nopean liikkeen Isku osui miestä olkapäähän, niin että tämä hetkeksi irroitti otteensa käsilaukusta, mutta sitten mutisten jotakin suuntasi oven kautta iskun kohti Dickiä. Shannon näki teräksen kimalluksen ja kiepahtaen ympäri, osaksi välttääkseen iskun ja osaksi päästäkseen käsiksi revolveritaskuunsa, hän potkaisi kaikin voiminsa ja onneksi hyvin tehokkaasti, sillä hän kuuli voihkaisun, ja puukko putosi lasinsirpaleiden joukkoon. Seuraavalla hetkellä hyökkääjä oli tiessään.

"Pysähdyttäkää se mies!" huusi Dick.

Hän oli nähnyt paikalle juoksevan poliisin, mutta hänen äänensä hukkui moottorin meluun. Auto ajoi kaaressa konstaapelin ohi ja kääntyi Shaftesbury Avenuelle kadoten näkyvistä.

Jonkin verran vaivalloisesti Dick Shannon ponnistautui ulos autosta ja auttoi Audreyn jaloilleen. Vuokra-auto oli rikkoutunut käyttökelvottomaksi, mutta sen kuljettajalta ei ollut loukkautunut muuta kuin tunteet.

"Saitteko selvän numerosta?" kysyi Shannon.

"En saanut", murisi konstaapeli, "mutta se oli vähällä tehdä selvän minusta!"

"Minä panin sen merkille", sanoi säikähtänyt autonkuljettaja. "XG. 97435."

Dick purskahti nauramaan.

"Säästän teiltä vaivan ottaa siitä selvän, konstaapeli. Se on minun oman autoni numero! Ystävällämme on omituinen huumorin taju."

Hän selitti konstaapelille, kuka oli.

"Tarvitsen auton, mutta luulen, että lähden teidän mukananne etsimään sitä", sanoi hän. "En tahdo olla yksinäni tämän käsilaukun kanssa."

"Onko siinä jotakin arvokasta, sir?" kysyi konstaapeli osoittaen kunnioittavaa mielenkiintoa.

"Noin kolme miljoonaa puntaa", sanoi Shannon.

Konstaapeli oli kohteliaasti hämmästynyt. Hän hymyili aina esimiestensä pilapuheille ja hymyili sen vuoksi nytkin.

"Missä on teidän tarkastajanne?"

"Hänen pitäisi olla täällä hetkisen kuluttua, sir. Hän tulee tavallisesti kierrokselleen tähän aikaan. Tuolla hän tuleekin, sir, kersantin kanssa."

Hän kiiruhti edeltä esimiestään vastaan, eikä Dick jäänyt kauaksi hänen jälkeensä.

Muutamat sanat selittivät tilanteen, ja konstaapeli saattoi Dickin hänen asunnolleen hyvillään siitä, että pääsi ikävästä kulkemisesta edestakaisin pitkin katuja.

"Halloo!" huusi Dick katsoen ylös ikkunaansa. Hän oli lähtiessään antanut palvelijalleen jyrkän määräyksen pysyä arkihuoneessa, kunnes palaisi, mutta ikkunassa ei näkynyt mitään valoa.

"Tulkaa porraskäytävään ja pitäkää tätä käsilaukkua", sanoi hän. "Audrey, seisokaa te konstaapelin takana. Minun Williamini ei tavallisesti laiminlyö saamiaan ohjeita."

Hallissa oli sähkönappula. Hän väänsi sitä, ja lamppu syttyi palamaan portaiden päässä. Sitten hän avasi etuhuoneen oven. Sisällä oli pimeä, ja kun hän painoi valonappulaa, ei tullut mitään valoa. Kurotettuaan ylös hän huomasi, että sähkölamppu oli kierretty irti — ja aivan äsken, sillä kuparinen lampunpidin oli vielä lammin.

Pitäen revolveriaan edessään hän kulki hallin halki ja koetti arkihuoneen ovea. Se oli lukossa. Peräännyttyään hiukan hän kohotti jalkansa ja potkaisi. Ovi aukeni räsähtäen, mikä sai konstaapelin nousemaan puoliväliin portaita.

"Onko jokin hullusti, sir?"

"Pysykää siellä, missä olette!" käski Dick terävästi.

Päästyään sisään hän väänsi sähkönappulaa, ja huone tulvahti täyteen valoa.

Ensimmäinen esine, jonka hän näki, oli William. Tämä makasi puoleksi sohvalla ja puoleksi lattialla, ja sohvalle tihkunut veri sanoi Shannonille kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää.

Kassakaappi oli auki, niinkuin hän oli odottanutkin. Aukiräjähdytetty ovi riippui kiinni vain toisessa saranassa. Sokeriastia kallisarvoisine sisällyksineen oli kadonnut.

Hän nosti Williamin sohvalle ja avasi hänen kauluksensa. William hengitti nopeasti, ja haavan pikainen tarkastus osoitti Dickille, ettei vamma kaikesta päättäen ollut vakavaa laatua. Se osoitti hänelle vielä muutakin: hyökkäys oli tapahtunut vain muutamia minuutteja ennen hänen saapumistaan.

Hän otti tarjoilupöydältä vesipullon ja pirskoitti siitä vettä Williamin kasvoille, jolloin tämä avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi ympärilleen.

"Tavoititteko hänet, sir?" kysyi hän innokkaasti.

"En, poikaseni, en tavoittanut häntä. Hän tavoitti sinut, kaikesta päättäen."