Part 20

William voihki, ja jättäen hänet siihen Dick avasi makuuhuoneeseensa vievän oven ja tarkasti pikaisesti tämän huoneen. Ikkuna oli auki. Hän sulki sen ja veti kaihtimen alas. Hän huomasi toisenkin merkin tunkeilijan läsnäolosta. Hänen pukeutumispöytänsä kaksi laatikkoa oli auki, ja niiden sisällys käännetty ylösalaisin. Myöskin hänen vuoteensa oli pengottu. Ilmeisesti sieltäkin oli etsitty jotakin. Hän palasi arkihuoneeseen ja huomasi, että palvelija oli sillä välin piristynyt niin paljon, että kykeni pysymään istuallaan.

"Lähetän sinut sairaalaan. Tapaat siellä mr Steelin", sanoi Dick tapaillen tilanteeseen sopivaa huumoria.

Mentyään ulos porraskäytävään hän huomasi, että siellä oli pimeä. Joku oli sammuttanut valon.

"Kuka on sammuttanut tämän lampun?" kysyi hän.

"Oletteko siellä ylhäällä, sir?" kysyi konstaapeli hämmästyneenä. "Luulin teidän sammuttaneen sen."

"Tulkaa ylös ja tuokaa käsilaukku. Tahdotteko tulla ylös, Audrey?"

"Käsilaukku, sir? Tehän otitte jo sen".

"Mitä?" karjaisi Dick.

"Tullessanne alas juuri äsken te sanoitte: 'Antakaa minulle käsilaukku ja seisokaa siinä, missä olette', sir", sanoi konstaapeli vapisevin äänin.

"Voi teitä hölmöä!" raivosi Dick. "Ettekö voinut nähdä minua?"

"Täällähän oli pimeä, sir", sanoi konstaapeli.

"Näittekö te hänet, Audrey?" kysyi Shannon.

Ei kuulunut mitään vastausta.

"Missä se nuori nainen on?"

"Täällä alhaalla, sir, lähellä ovea."

Dick kääntyi ja väänsi valon palamaan. Käytävässä ei ollut ketään muuta kuin konstaapeli.

Harpaten kolme porrasta kerrallaan Dick syöksyi alas kadulle. Audrey oli kadonnut!

Käsilaukku oli viety — se oli jo kyllin onneton. Mutta myöskin Audrey oli kadonnut — se oli menetys, joka sai Dick Shannonin sydämen muuttumaan jääksi.

XLIX.

Käynti Slick Smithin asunnossa.

Autonkuljettaja oli yhä vielä odottamassa. Hän oli nähnyt "herrasmiehen" tulevan ulos kantaen käsilaukkua, ja sitten oli nainen tullut ulos, ja siinä oli melkein kaikki, mitä hän tiesi. Hän myönsi olleensa enemmän kiintynyt keskusteluun erään toisen auton kuljettajan kanssa. Hän ei tietänyt, mitä tietä he menivät, tai menivätkö he yhdessä. Hän oli aivan varma siitä, että nuori nainen tuli ulos herrasmiehen jälkeen.

"Miltä se hiivatin herrasmies näytti?" murisi Shannon. "Oliko hän nuori vai vanha?"

Autonkuljettaja ei tietänyt. Hän oli juuri silloin katsonut toiseen suuntaan, joten hän ei ollut voinut nähdä häntä selvästi. Mutta hän luuli, että hän oli ollut vanhahko herrasmies. Hän väitti, että varas oli ollut hienompaa väkeä, ja korosti erikoisesti, ettei hän voinut varmasti sanoa, että hän oli ensinkään nähnyt naisen lähtöä.

Dick palasi asuntoonsa sydän lyijynraskaana.

"Olen pahoillani, että moitin teitä, konstaapeli", sanoi hän. "Se oli minun oma vikani. Minun olisi pitänyt varmistautua siitä, ettei sisällä ollut ketään, ennenkuin ryhdyin hoitamaan palvelijaani. Tulkaa ylös. Tiedättekö mitään ensiavusta? Voitte hoitaa palvelijaani sillä aikaa, kuin minä puhun puhelimessa."

Minuutin kuluttua oli Lontoon jokainen poliisiasema saanut tiedon ryöstöstä. Moottoripyörillä varustetut miehet olivat liikkeellä varoittamassa vartiokonstaapeleita pitämään silmällä käsilaukku mukanaan kulkevaa miestä ja — tässä kohden tuntomerkit olivat selvät — sadetakkiin pukeutunutta tyttöä.

William oli nyt kylliksi toipunut kyetäkseen kertomaan kaiken, minkä tiesi, ja sitä ei ollut paljoa. Kuitenkin hän vahvisti oikeaksi Shannonin teorian, että ryöstö oli tapahtunut vain muutamia minuutteja ennen hänen saapumistaan.

"Istuin pöydän ääressä lukien iltalehtiä, kun luulin kuulleeni ääntä makuuhuoneesta. Kuunneltuani tarkemmin minusta tuntui, että se oli ainoastaan avonaisen ikkunan kaihtimen liikkeestä aiheutuvaa ääntä, minkä vuoksi en noussut paikaltani. Viimeinen seikka, jonka muistan, oli se, että olin lukemassa selostusta eräästä oikeudenkäynnistä Old Baileyssä."

Sen talon takaosa, jossa Dick Shannon asui, liittyi Lower Regent Streetiltä käsin rakennetun lisärakennuksen tasaiseen kattoon, ja Dick huomasi vasta nyt ensikerran, kuinka yksinkertainen asia varkaalle oli päästä sisään talon takapuolelta.

"Ne olivat koko lailla teräviä työntekijöitä", oli kaikki, mitä hän sanoi, ja lähetettyään Williamin sairaalaan hän lähti ulos aikoen ajaa vuokra-autolla Scotland Yardiin.

Hänen kulkiessaan jalkakäytävän poikki eräs mies kosketti hattuaan. Se oli sillä alueella toimessa oleva siviilipukuinen poliisimies, ja Shannon tunsi hänet ulkonäöltä. Muutamin sanoin hän kertoi, mitä oli tapahtunut, ja antoi kuvauksen Audreysta. Salapoliisi pudisti päätään.

"Ei, sir, en ole nähnyt sellaista nuorta naista, enkä muista kenenkään kantaneen käsilaukkua. Seisoin Haymarketin maanalaisen radan aseman ulkopuolella, missä tuhansia ihmisiä kulkee ohi, mutta luuli että muistaisin, jos joku olisi kantanut käsilaukkua tähän aikaan illasta."

"Ettekö ole nähnyt ketään, joka voisi tulla kysymykseen ryöstön yhteydessä — ketään 'pojista'?"

Salapoliisi epäröi.

"Tosiasiassa näin yhden", tunnusti hän; "erään miehen, josta minulle huomautitte muutamia kuukausia sitten".

"Slick Smithinkö?" kysyi Dick nopeasti.

"Juuri niin, sir."

"Mitä tietä hän tuli?"

"Hän tuli pitkin Haymarketia, ja minusta näytti, että hänellä oli koko lailla kiire. Sanoin hänelle hyvää iltaa, kun hän meni ohitseni, mutta hän joko ei nähnyt tai ei tahtonut nähdä minua. Hänellä oli yllään tummansininen päällystakki, ja hän oli ilmeisesti ollut ulkona sateessa jonkin aikaa, sillä se oli läpimärkä."

"Mihin aikaan se oli?"

"Noin viisi minuuttia sitten. Hän kulki Pavilionteatterille päin, ja siellä kadotin hänet näkyvistä."

Päämajassa ei ollut mitään uutisia, kun Dick saapui sinne. Hän olisikin hämmästynyt, jos siellä niitä olisi ollut; ja hän viipyi siellä vain niin kauan, että sai neuvotella vuorossa olevan päällikön kanssa, minkä jälkeen hän lähti etsimään Slick Smithiä. Amerikkalainen veijari ei ollut kotona. Hän oli lähtenyt ulos jo hyvin varhain illalla.

"En tiedä, mihin aikaan hän saapuu", sanoi isäntä. "Itse asiassa en koskaan kuule hänen tulevan sisään. Hän on hyvin hiljainen mies, parhaita vuokralaisia, mitä minulla on koskaan ollut."

Asunnon isäntä ei pannut vastaan, kun Shannon meni ylös Smithin hallussa oleviin huoneisiin, sillä hän oli hyvin perillä asukkinsa maineesta, koska poliisi oli huomauttanut siitä hänelle jo paljon aikaisemmin. Ovi oli kiinni, mutta lukko oli helposti käsitelty, ja Dick meni huoneeseen tehden siellä pikaisen mutta perinpohjaisen tarkastuksen.

Jos Slick Smith olisi ollut sunnuntaikoulun opettaja tai mitä tahansa muuta, mikä oli täysin viatonta ja puhdasta, eivät hänen tavaransa olisi voineet esittää vähemmän todistuksia hänen rikollisista taipumuksistaan. Dick oli päässyt puoliväliin tarkastuksessaan, kun hän kuuli oven alhaalla avautuvan ja matalaäänistä keskustelua. Hiukan myöhemmin Smith astui hymyillen sisään hyvin iso sikari suupielessä.

"Hyvää iltaa, kapteeni", sanoi hän iloisesti. "Jos olisitte lähettänyt minulle kirjelipun, olisin ollut kotona ottamassa teidät vastaan. Kuinka minä pidänkään englantilaisista heidän ystävällisyytensä takia. On hauskaa, että tulitte minua katsomaan!"

Dick sulki oven.

"Kertokaa minulle tarkkaan, mitä olette puuhannut kello viiden jälkeen", sanoi hän lyhyesti.

Smith raapi leukaansa.

"Se ei ole niinkään helppoa", sanoi hän. "Ainoa asia, josta olen ehdottomasti varma, on se, että olin Haymarketilla neljännestä vailla kymmenen. Eräs verikoiristanne näki minut, joten olisi järjetöntä kieltää sitä, että olin siellä. Lopun aikaa olen maleksinut siellä ja täällä. Eikä siitä ole mitään hyötyä, että kerron teille, missä olen maleksinut, kapteeni Shannon", sanoi hän ilmeisen vilpittömästi, "koska te tiedätte, että jos minä sanoisin olleeni Boneylla klo 4.55. niin Boney vannoisi, että minä todellakin istuin siellä uunin vieressä, vaikka olisinkin ollut sadan mailin päässä sieltä. Mutta jos epäilette minun juttujani, kapteeni, niin tässä kylässä on muuan toimisto, nimeltä Stormer, joka on pitänyt erästä miehistään minun kintereilläni kuukausikaupalla. Luulen tämän toimiston voivan antaa teille minun edesottamuksistani luettelon, joka tulee teitä tyydyttämään — jollei minun olen onnistunut pujahtaa häneltä piiloon." Hän naurahti. "Teen sen toisinaan, ja se suututti häntä pahanpäiväisesti. Sanon teille jotakin, kapteeni paljastakaamme korttimme. Teidän asunnossanne on tapahtunut murtovarkaus tänä iltana."

"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Dick tuikeasti. Slick Smith naurahti jälleen. "Näin poliisin vahdissa oven ulkopuolella, kun kuljin ohi kymmenen minuuttia sitten", sanoi hän kuivasti, "ja toisen poliisin vievän puhkipäistä miestä sairaalaan. Ei tarvitse olla erikoisen teräväpäinen huomatakseen, että siellä oli tapahtunut jotakin, jollette ole siirtynyt elokuva-alalle, mutta en huomannut filmauskonetta ja valonheittäjiä ympärillä. Viettekö minut sen murtovarkauden takia?"

"En vie teitä minkään takia", sanoi Dick lyhyesti. "Mutta teillä on tunnetusti huono maine, ja te olitte Haymarketin läheisyydessä siihen aikaan, kuin varkaat murtautuivat minun asuntooni. Kuinka on teidän kasvojenne laita?"

Siitä saakka kuin Smith oli tullut huoneeseen, oli hän koko ajan pitänyt kasvojensa toista puolta varjossa, mutta nyt Dick tarttui häntä olkapäihin ja käänsi hänet ympäri niin, että valo lankesi hänen kasvojensa sille puolelle. Poskipäästä vasemman korvan yläpuolelle kulki pitkä, ruma naarmu, joka oli vienyt pois hiukan hiuksiakin.

"Se on kuulan jälki", sanoi hän.

Sitten hän huomasi Slickin leuassa lievän haavan, joka oli taitavasti peitetty.

"Ja tuossa on haava — sellainen haava, jonka särkynyt lasi olisi voinut tehdä. Kuka on ampunut teitä, Smith?"

"En kysynyt hänen nimeään ja osoitettaan", sanoi toinen venytellen sanojaan. "Minulla oli kiire."

"Sanonko teille, kuinka teitä ammuttiin, ja millaisessa asennossa olitte? Seisoitte ikkunan takana; kuula rikkoi ruudun, teki naarmun teidän otsaanne ja ponnahti pois päästänne, ja lasinsirpale..."

Hän keskeytti puheensa. Smithin märän päällystakin olkapäällä hän näki pienen kimaltelevan pisteen ja kaivoi sen esiin kankaasta, johon se oli uppoutunut.

"Se on lasia."

He katsoivat toisiaan puhumatta kumpikaan mitään. Hymy oli poistunut Slick Smithin kasvoilta, mutta humoristiset silmät välähtelivät yhä vielä.

"Teissä on hyvän salapoliisin aineksia, Shannon", sanoi hän. "Niin, totta on, että minua on ammuttu. Ja lasin lävitse — vuokra-auton ikkunalasin lävitse. Eräällä Sohon syyhyisistä sälleistä on jotakin vihaa minua vastaan. Voin antaa teille sen auton numeron, jossa ajoin, jos tahdotte tarkemmin tutkia asiaa."

Hän otti taskustaan kortin ja pani sen pöydälle. Dick näki siinä lyijykynällä kirjoitetun numeron. Slickin alibi oli hyvin valmisteltu. Miehen kylmäverisyys raivostutti Dickiä. Hänen hermonsa olivat jännittyneet äärimmilleen, ja hän tiesi sydämensä pohjalla, että tavattoman suurta omaisuutta merkitsevien hiomattomien timanttien menetys merkitsi hänelle vähemmän kuin kysymys Audreyn turvallisuudesta.

"Te saatte minut tuntemaan itseni narriksi. Se luultavasti olenkin", sanoi hän. "Smith, tahdotteko olla minulle avomielinen yhdessä asiassa? Minun asuntooni on murtauduttu, ja minä olen menettänyt hyvin arvokkaan omaisuuden, joka kuuluu jollekulle muulle. Mutta se ei vaivaa minua niin suuresti kuin" — hän epäröi — "eräs toinen asia. Kun minä tulin kotiin, oli miss Bedford minun seurassani. Te kai tunnette hänet?"

"Olen nähnyt hänet kerran", vastasi Smith.

"No niin. Se seikka, oletteko ollut tekemisissä varkauden kanssa, on minusta tällä hetkellä samantekevää. Tahdotteko sanoa minulle ainoastaan yhden asian: oletteko nähnyt miss Bedfordin tänä iltana?"

"Olenko nähnyt hänet? Varmasti olen nähnyt hänet", sanoi Smith leveästi hymyillen, "ja toivon näkeväni hänet jälleen, jollei joku ole vienyt häntä tällä välin mukanaan. Doughty Street on koko lailla kylmä ja tuulinen paikka nuorelle naiselle seisoskella ulkona tähän aikaan."

"Doughty Street!" läähätti Dick. "Missä hän on?"

"Hän oli oven ulkopuolella muutamia minuutteja sitten", sanoi Smith.

L.

Audreyn kertomus.

Ennenkuin Smith oli kunnolleen ehtinyt saada sanat suustaan, oli Shannon jo kiitämässä alas portaita. Kadulla hän näki tytön kävelevän edestakaisin.

"Audrey!" huusi hän iloissaan ja ennenkuin huomasikaan, mitä teki, oli vetänyt tytön syliinsä. "Rakkaani, tämä on ihmeellistä!" sanoi hän, ja hänen äänensä värisi. "Ette tiedä, mitä tämä hetki merkitsee minulle."

"Eikö mr Smith kertonut teille, että minä olin odottamassa?" kysyi Audrey irtautuen lempeästi hänen käsivarsistaan. "Hän ei antanut minun tulla, sisään, ennenkuin oli saanut selville, olitteko siellä."

"Odottiko hän siis minun olevan siellä?" kysyi Dick hämmästyneenä.

"Hän luuli niin. Hän sanoi, että tämä olisi teidän ensimmäinen käyntinne hänen luonaan."

Dick veti hänet ulko-ovesta sisään ja saattoi hänet Smithin huoneeseen, missä Smith otti uuden vieraansa vastaan mitä rauhallisimmin.

Ja sitten Audrey kertoi kertomuksensa.

"Olin lähellä ovea, kun kuulin teidän, niinkuin luulin, tulevan alas portaita ja sanovan jotakin kuiskaten konstaapelille. Vasta sitten, kun mies oli syöksynyt minun ohitseni ja avannut oven, huomasin, että olin erehtynyt. Dick, se oli mr Malpas!"

"Malpasko? Oletteko varma siitä?"

"Kyllä", sanoi Audrey vakuuttavasti. "En voinut erehtyä hänestä. Hänellä oli päässä pehmeä huopahattu, ja hänen päällystakkinsa kaulus oli nostettu ylös leukaan asti, ja se kauhea nenä...! Ensin olin vähällä kiljaista. Mutta sitten minun käteni, joka oli taskussa silloin, kosketti sattumalta hopeista merkkiä, ja minä tulin tietoiseksi velvollisuuksistani salapoliisina."

"Ja seurasitte häntä?" sanoi Dick. "Te paha nainen!"

"Hän oli jo ehtinyt kadun poikki, kun minä olin tehnyt päätökseni ja kiiruhdin hänen jälkeensä pitäen hänet näkyvissäni. Hän käveli pitkin Panton Streetiä Seicester Squarelle, mistä hän kääntyi Coventy Streetille, ja minä pysyttelin hänen takanaan lyhyen matkan päässä. Coventy Streetillä hän kulki kadun poikki ja poikkesi sille sivukadulle, joka kulkee Pavilion-teatterin ohi. Sitten hän kuljettuaan Shaftstesbury Avenuen poikki jatkoi nopeasti matkaansa pitkin Great Windmill Streetiä. Näin auton odottavan jalkakäytävän vieressä, mutta en arvannut, että se oli hänen, ennenkuin hän hyppäsi siihen ja pani koneen käyntiin. Ja sitten minä tein hyvin typerän tempun. Huudahdin 'seis!' ja juoksin kohti autoa. Sen sijaan että olisi ajanut tiehensä täyttä vauhtia, niinkuin olin odottanut, hän katsahti taaksepäin ja antoi koneen käydä hitaasti, vain niin nopeasti, että pysyi minun edelläni. Mutta sitten hän äkkiä pysähdytti auton, ja minä jouduin sen kohdalle, ennenkuin ehdin huomata, mihin vaaraan olin joutunut. Auto oli suljetulla kuomulla varustettu, enkä minä voinut nähdä ajajan kasvoja. Kadulla oli pimeä, eikä auton sisällä ollut minkäänlaista valoa.

"'Tekö se olette, miss Bedford?' kysyi hän. Vaikka olin kaiken aikaa ollut varma siitä, että se oli hän menin yksinkertaisesti sanattomaksi, kun huomasin että epäilykseni oli ollut oikea. 'Tulkaa sisään; tahdon puhua kanssanne', sanoi hän. Käännyin ympäri ja aloin juosta, ja samassa hänkin oli ulkona autosta Näkyvissä ei ollut ketään, ja minä olin kauhuissani. En tiedä, kuinka pääsin joutumasta hänen käsiinsä, mutta pääsin joka tapauksessa. Kun sitten vihdoin uskalsin katsoa taakseni, näin, ettei minua enää seurattu, ja auto ei tietystikään ollut näkyvissä, koska olin kääntynyt kolmesta tai neljästä kulmasta, ennenkuin hengästyin niin, etten kyennyt enää jatkamaan juoksua. Juuri kun olin päättänyt, että minun tuli etsiä poliisi ja ilmoittaa asia hänelle, tuli mr Smith näkyviin. Pelästyin kauheasti, sillä luulin häntä Malpasiksi. Siinä on kaikki, lukuunottamatta sitä, että mr Smith saattoi minut teidän asunnollenne, ja matkalla sinne me tapasimme erään salapoliisin, joka kertoi meille, että te olitte kysellyt häneltä tietoja mr Smithistä."

Dick veti syvän hengähdyksen.

"Teidän kaikkitietäväisyytenne arvoituksellisuus ei siis ole enää mikään arvoitus, Smith. Mistä johtui, että olitte niillä seuduin?"

"Olin seurannut tätä nuorta naista." Yksikään lihas ei liikahtanut Smithin kasvoissa, eikä silmäluomikaan värähtänyt. "Juuri sitä olin tekemässä — seuraamassa tätä nuorta naista; vaikkakaan en ehkä olisi ollut niin huolestunut, jos olisin tietänyt hänen olevan Stormerin palveluksessa. _Quis custodiet ipsos custodes_. Se on latinaa ja merkitsee: 'Kuka ajaa takaa takaa-ajajaa?' Ja nyt minä luulen teidän tahtovan mennä, kapteeni, enkä tahdo pidättää teitä. Mikäli voin nähdä, ei mitään puutu, mutta jos kotiin tultuanne löydätte taskustanne jotakin minun omaisuuttani, niin ehkäpä lähetätte sen minulle pikalähetin mukana takaisin."

Dick saattoi Audreyn hänen hotelliinsa, ja sen helpotuksen tunteen mukana, jonka tietoisuus Audreyn turvassaolosta aiheutti, tuli vastavaikutus. Lontoossa oli jossakin arvoltaan satumaiseen summaan nouseva joukko timantteja, eikä se seikka, että ne olivat niiden laittoman omistajan hallussa, tehnyt tilannetta vähemmän vakavaksi.

LI.

Sovinto.

Kun Audrey heräsi seuraavana aamuna, oli hän hiukan ymmällään huomatessaan olevansa huoneistossa, joka oli yhtä ylellinen, kuin hänen äskeinen asuntonsa oli ollut yksinkertainen. Arkihuoneen ovea koputettiin; hän aukaisi sen ja hyppäsi takaisin sänkyyn, kun siististi puettu palvelijatar tuli sisään tuoden mukanaan pyörillä kulkevan aamiaispöydän. Lautasen vieressä oli kirje, ja luotuaan siihen silmäyksen hän päästi hämmästyneen huudahduksen. Se oli Doralta ja oli osoitettu hänelle ei ainoastaan Ritz-Carltoniin, vaan suoraan hänen huoneistonsa numeroon. Audrey hymyili. Hyvät uutiset kulkevat melkein yhtä nopeasti kuin huonot, ajatteli hän ja avasi vahvasti alleviivatun kirjeen ihmetellen, mikä oli saanut hänen sisarensa ryhtymään tähän epätavalliseen keinoon. Jo ensimmäiset rivit täyttivät hänet hämmästyksellä.

"Rakas lapsi! Voitko koskaan antaa minulle anteeksi kaikki ne kauheat asiat, jotka olen tehnyt ja sanonut sinulle, sekä minun _kamalan_ ja _häpeällisen_ käyttäytymiseni sinua kohtaan vuosi sitten? Ajatus, että sinä menit vankilaan _syyttömästi_ rikoksen takia, joka oli oikeastaan Martinin, ei anna minulle mitään rauhaa. Ja kun muistelen _hirveätä_ hyökkäystäni sinun kimppuusi, niin voin tuskin uskoa olleeni silloin täydessä järjessä. Pyydän sinua antamaan _menneiden olla menneinä_ ja tulemaan käymään luonani. Minulla on paljon sanottavaa sinulle — yhden tekoni voin ainakin palauttaa ennalleen. Tahdotko olla _anteeksiantava enkeli_ ja soittaa minulle?

Sinua rakastava sisaresi

_Dorothy_."

"Dorothy?" toisti Audrey rypistäen otsaansa.

Kirjeen herättämistä ristiriitaisista tunteista huolimatta hän oli kuitenkin kokonaisuuteen katsoen iloinen. Palvelijatar oli tuskin ehtinyt ulos, ennenkuin hän oli jo puhelimessa. Doran ääni vastasi hänelle.

"Tietysti tulen käymään luonasi — tänään iltapäivällä, jos voin. Eikä sinun tarvitse olla huolissasi siitä — Hollowayn tapauksesta. En voi puhua selvemmin puhelimessa; mutta sinähän ymmärrät?"

"Kyllä, rakkaani", vastasi Doran matala ääni.

"Et ole kysynyt minulta, mitä teen täällä."

"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi Doran alakuloinen ääni. "Sinä olet nyt Stormerin palveluksessa, eikö niin?"

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Audrey hämmästyneenä.

"Joku kertoi siitä minulle, mutta sehän on samantekevää. Tuletko siis ja annat minulle anteeksi...?"

Audrey meni kylpyyn tuntien sydämensä keveämmäksi kuin moniin päiviin. Syvällä hänen sydämessään oli aina ollut hellä tunne Doraa kohtaan, ja tämän vihamielisyys oli huolestuttanut häntä hyvin suuresti. Nyt näytti siltä, kuin olisi yksi elämän suurimmista onnettomuuksista tullut poistetuksi. Kuitenkaan hän ei unohtanut omituista tehtäväänsä, pukeutuessaan hän käytti hyväkseen palvelijattaren läsnäoloa saadakseen tältä tietoja salaperäisestä mr Torringtonista.

"Hänen sanotaan olevan miljoonamiehen", sanoi palvelijatar siihen toivottomaan sävyyn, jolla sellaiset ihmiset, joilla ei ole miljoonia, puhuvat niistä, joilla on, "mutta minä en ymmärrä, mitä iloa hänellä on rahoistaan. Hän ei käy milloinkaan missään, ei tee milloinkaan mitään, istuu huoneessaan koko päivän lukien ja tupakoiden; menee hiipien ulos illalla — ei teattereihin, niinkuin jokainen muu säädyllinen herrasmies tekisi, vaan ainoastaan vetelehtimään pitkin katuja. Sitä en ainakaan minä sano huvittelemiseksi. Jos minulla olisi kaikki ne rahat, niin kyllä osaisin niitä käyttääkin! Menisin joka ilta Palais du Danseen ja kaikkiin niihin hyviin elokuviin, joita voi katsella iltapäivisin."

"Ehkäpä hän ei osaa tanssia", sanoi Audrey.

"Hän voisi oppia", sanoi palvelustyttö. "Mies, jolla on niin paljon rahaa, voisi oppia mitä tahansa!"

"Onko hän nyt huoneessaan?"

Tyttö nyökkäsi.

"Hän oli siellä viisi minuuttia sitten, kun vein sisään hänen aamiaisensa. Se minun täytyy sanoa hänen hyväkseen, että hän on hyvin kohtelias, ja hänen elintapansa ovat säännölliset. Tiedättekö, että hän on ylhäällä jo puoli kuusi joka aamu? Se on aivan totta, miss. Yöovenvartija saa tuoda hänelle kahvia siihen aikaan! Hän sanoo tottuneensa niin monien vuosien aikana nousemaan ylös puoli kuusi, ettei enää pääse siitä irti."

"Onko hänellä sihteeri?"

Tyttö pudisti päätään.

"Ei, hänellä ei ole sihteeriä, ei edes papukaijaakaan", sanoi hän epämääräisesti.

Aamun kuluessa Audrey asettui Stormerin toimiston yhteyteen ja antoi lyhyen raporttinsa. Se olisi voinut olla vieläkin lyhyempi, sillä hänellä ei ollut mitään todella kerrottavaa. Mutta ilmeisesti toimisto oli hyvin tyytyväinen siihen, että hän oli paikallaan. Se näytti olevan helposti tyydytettävissä, ajatteli Audrey.

Kello kolme iltapäivällä hän koputti Curzon Streetin varrella olevan talon ovea, ja hänet päästi sisään uusi palvelijatar. Doralle oli luonteenomaista, että entisen palvelijattaren laiminlyönneistä oli vähällä tulla hänen keskustelunsa pääaihe.

"Hän päästi sisään ihmisiä ilmoittamatta minulle, että he olivat talossa, senjälkeen kuin minä olin antanut hänelle jyrkät ohjeet, etten ollut kotona heitä varten." Sitten hän huomattuaan, ettei keskustelu mennyt aivan siihen suuntaan, kuin oli suunnitellut, otti kiinni Audreyn olkapäistä ja katsoi hellästi häntä kasvoihin. "Oletko antanut minulle anteeksi, tyttöseni?"

"Tietysti, rakkaani."

Jostakin syystä Audreysta tuntui tukalalta ja kömpelöltä. Oli aivan kuin ilmassa olisi ollut jotakin jännitystä, jonka hän tunsi kykenemättä sitä määrittelemään. Hänen levottomuuteensa oli ehkä syynä Martinin poissaolo. Hän oli odottanut tapaavansa myöskin hänet; sovinto oli epätäydellinen ilman hänen läsnäoloaan. Ja omituista oli, ettei Dora maininnut mitään hänen poissaolostaan tai pyytänyt sitä anteeksi.

"Istuhan, rakkaani, ja anna minun katsella sinua oikein tarkasti. Et ole muuttunut kovinkaan paljoa, etpä tosiaankaan. Kukaan ei uskoisi, että olet vuotta vanhempi kuin minä."

Audrey katsahti häneen hämmästyneenä.

"Vuotta vanhempiko?" kysyi hän.

"Juuri siitä tahdoin keskustella sinun kanssasi. Tahdotko teetä?"

"Mutta minä en ymmärrä sinua, Dora", sanoi Audrey jättäen teetarjouksen huomioonottamatta.

"En minä ole vanhempi kuin sinä; olen vuotta nuorempi."

Doran hidas hymy oli melkein vakuuttava.

"Olet vuotta vanhempi, lemmikkini. Äiti on vastuussa sekaannuksesta. Jostakin syystä, jota katkerasti pahoittelen, äiti ei pitänyt sinusta, ja hänen vastenmielisyytensä sai omituisen ilmaisumuodon, niinkuin me syystä tiedämme."

"Minä olen aina ollut siinä luulossa, että olen syntynyt jouluk. 1 p:nä 1904", aloitti Audrey.

"Helmik. 3 p:nä 1903", sanoi Dora hymyillen. "Minulla on sinun kastetodistuksesi. Tahdon näyttää sen sinulle."

Hän otti piirongin laatikosta pitkulaisen sinisen kirjekuoren.

"Tässä se on, rakkaani — Audrey Dorothy Bedford. Se oli äidin ensimmäinen mies. Olen kertonut sinulle, ettei äiti koskaan nimittänyt sinua omalla nimelläsi."

Audrey tarkasteli ymmällään ollen todistusta.