Part 21

"Mutta hän puhui minulle... hän sanoi, että sinä olit vanhempi — useita kertoja. Ja, Dora, minä muistan, että sinä olit aina yhtä luokkaa korkeammalla kuin minä koulussa. Jos se, mitä sanot, on totta, niin silloin minun isäni..."

"Sanoin sinulle, että sinun isäsi on vankilassa Kapkaupungissa, mutta se ei ole totta." Dora pyyhki silmiään. "Se on _minun_ isäni", sanoi hän murtuneesti. "Hän oli amerikkalainen, joka tuli Etelä-Amerikkaan ja kohtasi äidin, kun tämä oli nuori leski, jolla oli ainoastaan muutaman viikon vanha lapsi. He menivät naimisiin kolmea kuukautta myöhemmin." Audrey putosi istumaan erääseen nojatuoliin. "Kuinka omituista!" sanoi hän. "Mutta minä olen Audrey! Ja meidän kummankin nimi on Dorothy. Niin täytyy olla. Mutta" — hän pudisti avuttomasti päätään — "minä en voi uskoa, että olen vuotta vanhempi kuin sinä".

Dora hillitsi kasvavan suuttumuksensa suurella tahdon ponnistuksella, mutta sen, mitä hän silloin juuri aikoi sanoa, keskeytti Audreyn huudahdus.

"Minä voin todistaa olevani nuorempi!" sanoi Audrey voitonriemuisesti. "Äiti kertoi minulle, missä minut kastettiin — eräässä kappelissa Rosebankissa, Etelä-Afrikassa!"

Makuuhuoneessa sen huoneen yläpuolella, jossa he keskustelivat, kuunteli Martin Elton painaen korvaansa lattiaan ja tuli äkkiä hurjannäköiseksi. Audrey Torrington oli saatava pois tieltä! Millä tavalla, siitä hän ei välittänyt. Hän odotti kuunnellen, ja kun askelten ääni oli lakannut kuulumasta portaista, nousi hän ylös ja avasi oven.

Doran ääni, naurava ja huoleton, kuului ylös hänen korviinsa, ja samassa ulko-ovi sulkeutui, ja hän lähti alas tapaamaan vaimoaan.

"No?" kysyi Dora, mutta katsahti samassa Martinin kasvoihin ja hätkähti, aivankuin olisi saanut iskun.

"Martin... ethän vain...?"

Martin nyökkäsi.

Erään ihmisen henki oli hänen ja sen suunnattoman suuren omaisuuden välillä, josta hän oli haaveillut koko ikänsä. Hän oli tehnyt päätöksensä.

LII.

Mr Torringtonin sihteeri.

Mr Willitt oli aina hermostunut Dan Torringtonin läsnäollessa. Tällä kertaa hän oli sitä vieläkin enemmän tämän vanhan miehen silmien häntä tarkkaan tutkistellessa.

"Annan Stormerin päättää monista minun erikoista tarpeistani, mutta kun sihteerin ottaminen tulee kysymykseen, niin luulen itse olevani paras ratkaisija, mr Willitt. Tahdotteko ilmoittaa sen johtajallenne?"

Willitt vääntelehti tuolillaan hyvin epämukavassa asennossa. Hän oli jo joutunut istumaan aivan tuolin reunalle, ja seuraava liike olisi saattanut hänet putoamaan lattialle.

"Meillä ei ole mitään halua määrätä eikä edes ehdottaakaan, mr Torrington", sanoi hän kömpelösti, "ja mr Stormer ymmärtää, että te aivan hyvin kykenette hoitamaan palveluskuntaanne koskevat asiat ilman apua. Mutta hän toivoo erikoisesti, että tämä henkilö saisi paikan."

"Antakoon Stormer sitten hänelle paikan."

Torrington poltti savuketta, joka oli pistetty pitkään mustaan imukkeeseen, ja istui selkä takkavalkeaan päin käännettynä ja jalat ojennettuina.

"Ottakoon Stormer kaikin mokomin sen miehen palvelukseensa — annan hänelle siihen suostumukseni. Minä puolestani en tee mitään ehdotuksia."

"Ei se ole mies, se on tyttö", tokaisi Willitt.

"Silloin minä en missään tapauksessa ota häntä palvelukseeni", vakuutti Torrington. "Tyttö kävisi minun hermoilleni. En ymmärrä naisia, joten toinen puoli ajasta menisi hänen loukkaamiseensa ja toinen puoli anteeksipyyntöihin." Hän vilkaisi Willittin masentuneisiin kasvoihin ja naurahti. "Tämä asia näyttää olevan erikoisesti teidän sydämellänne. Kuka se tyttö sitten on?"

"Hän on se nuori nainen, joka oli Malpasin palveluksessa."

"Malpasin!" sanoi vanha mies hiljaa. "Onko hän sattumalta sen hyvin miellyttävän nuoren miehen, kapteeni Shannonin, ystävätär?"

"Kyllä, sir", sanoi toinen.

"Vai niin!" Torrington hieroi leukaansa. "Onko se Shannonin toivomus?" kysyi hän lopuksi.

"Shannon ei tiedä siitä mitään; se on yksistään mr Stormerin suunnitelma. Totta puhuen...", aloitti Willitt.

"Kas niin", sanoi toinen kuivasti. "Uskoin teidän aikaa myöten pääsevän niin pitkälle. Kertokaa siis totuus!"

"Se tyttö on meidän palveluksessamme, ja me tahtoisimme, että teidän lähellänne olisi joku siltä varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan."

"Hän on siis niitä naisia, jotka pystyvät saattamaan asiat oikealle tolalle", sanoi vanha mies nauraen. "En enää vastustele. Käskekää hänen tulla tänne tänään iltapäivällä. Mikä on hänen nimensä?"

"Audrey Bedford."

Nämä sanat eivät ilmoittaneet mitään Torringtonille.

"Odotan häntä kello kolme..."

"Hän on hotellissa tällä hetkellä. Ettekö tahtoisi tavata häntä nyt heti?"

"Toitteko hänet tullessanne?"

"Hän asuu täällä", sanoi Willitt. "Suoraan sanoen, mr Torrington, hän on saanut meiltä ohjeet omistaa huomionsa teille, ja hän on jo ryhtynyt noudattamaan niitä ohjeita."

Torrington naurahti ja hieroi yhteen käsiään.

"Vai sillä lailla!" Mutta sitten hän muuttui vakavammaksi. "Lähettäkää hänet tänne. Miss Bedford? Mikäli minulla on kokemusta tytöistä, ei ole ensinkään mahdotonta, että koko minun aikani menee hänen suojelemiseensa."

Willit pujahti ulos huoneesta ja palasi parin minuutin kuluttua mukanaan Audrey, ja Dan Torrington tarkasti pikaisin silmäyksin tytön päästä jalkoihin saakka.

"Mitään vähemmän salapoliisimaista en ole koskaan nähnyt", sanoi hän päätään pudistaen.

"Ja omasta mielestäni minä tunnun vielä vähemmän salapoliisimaiselta", sanoi Audrey nauraen puristaessaan Torringtonin kättä. "Mr Willitt sanoo teidän toivovan, että rupeaisin teidän sihteeriksenne."

"Mr Willitt liioittelee", sanoi Torrington hyväntuulisesti. "Ainoa asia, mitä minä _en_ toivo, on se, että rupeaisitte minun sihteerikseni, mutta minä pelkään, että minun on pakko vastoin tahtoani pyytää teitä ottamaan vastaan se toimi. Oletteko kykenevä sihteeri?"

"En ole", tunnusti Audrey murheellisena.

"Sitä parempi". Torringtonin hymy oli tarttuvaa lajia. "En luule, että voisin sietää kykenevää sihteeriä — pätevyys on vaikeimmin sulatettavia ominaisuuksia, joita yleensä voi huomata ympäristössään. Ainakaan ette kai tule salaa aukaisemaan kirjeitäni ja valokuvaamaan niiden sisällystä. Ja samaten olen varma siitä, että voin antaa rahojeni olla hajallaan huoneessani tarvitsematta pelätä, että niistä katoaa mitään. Selvä on, mr Willitt, tahdon puhua tarkemmin tämän nuoren naisen kanssa."

Hän tunsi omituista vetovoimaa tätä tyttöä kohtaan, kummallista mieltymystä, joka ei tehnyt hänen palkkaamistaan ainoastaan vähemmän ikäväksi, vaan vieläpä halutuksikin asiaksi.

"Tehtävää teillä ei tule olemaan melkein mitään", sanoi hän leikillisesti. "Työtuntinne alkavat sitten, kun todella tarvitsen apuanne, mikä tulee tuskin koskaan tapahtumaan. Nyt muistan teidät. Te olette se tyttö, joka joutui vaikeuksiin vuosi sitten."

Se onneton timanttivarkaus! Eikö hän saisi koskaan unohtaa sitä vuotta?

"Teillä on myöskin sisar, eikö niin?"

"Kyllä, minulla on sisar."

Torrington puri huultaan. Valo tanssi hänen silmälaseissaan hänen tuijottaessaan takkavalkeaan.

"Huono henkilö", sanoi hän lisäten heti nopeasti:

"Antakaa minulle anteeksi, jos olen teitä loukannut."

"En ole pahasti loukkautunut; mutta en luule hänen olevan aivan niin huonon, kuin ihmiset kuvittelevat", sanoi Audrey levollisesti.

"Ei hän olisikaan, jollei olisi joutunut naimisiin Martin Eltonin kanssa", sanoi Torrington. "Tunnen sen herrasmiehen huomattavan hyvin, vaikk'ei hän sitä aavistakaan. Olette ollut Malpasin palveluksessa, eikö niin? Koko lailla omituinen herrasmies."

"Hyvin omituinen", myönsi Audrey.

"Luuletteko, että hänet saadaan koskaan kiinni?" kysyi Torrington. "Tiedättekö, että on annettu määräys hänen vangitsemisestaan?"

"En tietänyt sitä, mutta aavistin", sanoi Audrey.

"Sievä mies, vai mitä ajattelette?"

"Mr Malpasko? Minun mielestäni hän on kauhistuttava!"

Heikko hymy laskeutui Torringtonin kasvoille.

"Onko hän teidän mielestänne kauhistuttava?" sanoi hän hitaasti. "No niin, ehkäpä hän onkin. Saitte kai eilen illalla kokea koko lailla järkyttävän tapauksen? — Tietystihän olette se tyttö, joka oli Shannonin mukana silloin, kun timantit vietiin häneltä?"

Audrey tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Kerrotaanko siitä sanomalehdissä?" kysyi hän, ja Torrington naurahti jälleen.

"Ei; ainoastaan minun yksityisessä uutislehdessäni! Näittehän ne, eikö niin? Kasoittain niitä, ihania, pieniä, keltaisia kiviä — ne kuuluvat minulle!"

Audrey oli sanaton hämmästyksestä. Torrington esitti tämän väitteensä aivan tavallisella äänensävyllä, aivankuin olisi sanonut: "Tämä kirja on minun", tai: "Tämä on minun huoneeni."

Kolmen miljoonan punnan arvosta hiomattomia timantteja! Oli tuskin uskottavaa, että tämä mies, joka niin kylmästi totesi kivien katoamisen, voisi todellakin suhtautua siihen niin filosofisesti.

"Niin, ne ovat minun, tai olivat", sanoi Torrington. "Jokainen niistä on varustettu Hallam & Cooldin kaivoksen sinetillä. Mainitkaa siitä seikasta Shannonille, kun tapaatte hänet seuraavan kerran, vaikka luulisin hänen sen tietävänkin."

"Hän ei ole koskaan puhunut siitä minulle."

"On koko joukko asioita, jotka Shannon tietää, mutta ei kerro niistä teille, ja jonakin päivänä joku tulee järkytetyksi", sanoi Torrington.

Äkkiä hänen silmänsä sattuivat Audreyn jalkoihin, ja hän tuijotti niin kauan hänen kenkiinsä, että hänestä alkoi tuntua epämukavalta. Ja lopuksi Torrington teki hämmästyttävän kysymyksen.

"Kostea sää tekee hiukan pahaa, eikö niin?"

"Kyllä, hiukan", pääsi Audreylta hämmästynyt vastaus, ja sitten hän kysyi änkyttäen: "Tekee pahaa...? Mitä tarkoitatte...? Kuinka tiesitte?"

Torrington nauroi, niinkuin Audrey ei ollut koskaan nähnyt minkään miehen nauravan. Hänen lopettaessaan naurunsa olivat hänen silmänsä kyynelissä. Hän näki Audreyn punastuneet kasvot ja tunsi katumusta.

"Antakaa minulle anteeksi! Minähän kiusaan teitä. Olen, nähkääs, utelias mies ja tein teitä koskevia tiedusteluja vankilan viranomaisilta — tohtori kertoi minulle koko joukon!"

Ja sitten hän äkkiä käänsi keskustelun sovinnaisemmille urille ja nyökkäsi kirjoituspöytään päin.

"Tuolla on kasa kirjeitä. Vastatkaahan niihin."

"Tahdotteko sanoa, mitä minun on kirjoitettava?"

Torrington pudisti päätään.

"Se ei ole tarpeen. Niille, jotka pyytävät rahaa, voitte vastata: 'Ei'. Niille, jotka tahtovat tavata minua, voitte sanoa, että olen Pariisissa; ja sanomalehtimiehille, jotka kirjoittavat pyytäen haastattelua, voitte ilmoittaa, että minä kuolin viime yönä ja että minun loppuni oli rauhallinen."

Hän pisti kätensä taskuunsa ja otti sieltä rypistyneen kirjekuoren.

"Tässä on eräs, joka tarvitsee erikoisen vastauksen", sanoi hän, mutta ei antanut kirjettä Audreylle.

"Kirjoittakaahan: 'Ensi keskiviikkona lähtee eräs laiva Etelä-Afrikkaan. Tarjoan teille 500 puntaa ja vapaan matkan. Jos pidätte arvossa henkeänne, niin hyväksytte minun tarjoukseni.'"

Audrey kirjoitti nopeasti sanelun mukaan.

"Kenelle lähetän tämän?"

"Mr William Stanfordille, Portman Square 552", sanoi Torrington katsoen kattoon hajamielisesti.

LIII.

Mitä Bunny näki.

Mr Torringtonin huoneistossa Ritz-Carltonissa oli erinäisiä omituisia piirteitä, joita Audrey ei huomannut, ennenkuin hän oli jäänyt yksin arkihuoneeseen Torringtonin mentyä ulos. Kaikki ovet olivat varustetut salvoilla, ja avattuaan ikkunan katsoakseen tulipaloa, joka oli puhjennut erään melkein vastapäätä olevan talon ylimmässä kerroksessa, Audrey hämmästyi, kun ovet lensivät auki ja kolme miestä syöksyi samalla kertaa huoneeseen.

Yhden heistä Audrey tunsi Stormerin asiamieheksi; kaksi muuta olivat tuntemattomia.

"Olemme pahoillamme, että olemme säikyttäneet teitä, miss", sanoi Stormerin mies. "Meidän olisi pitänyt varoittaa teitä olemaan avaamatta ikkunoita."

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Audrey. "Mitä olen minä tehnyt?"

"Kerron teille myöhemmin", sanoi mies sulkien ikkunan huolellisesti ja painaen säpin jälleen kiinni.

Kun muut kaksi olivat menneet, sanoi hän:

"Te kosketitte hälytyslaitetta. Ei, te ette voi nähdä sitä, koska ette saattanut sitä toimimaan, ennenkuin koskitte säppiin. Ei ole ensinkään tarpeen avata ikkunoita — tässä huoneessa on erikoinen ilmanvaihtojärjestelmä."

"Oliko se hälytys varkauden varalta?" kysyi Audrey ymmällään. "En aavistanutkaan tekeväni jotakin niin järjetöntä."

"Sellainen on jokaisessa ikkunassa ja jokaisessa ovessa yöllä. Näytän teille jotakin."

Vakavin ja taipumattomin yksityisetsiväkin tulee varomattomaksi sievän tytön seurassa. Hän vei Audreyn mr Torringtonin makuuhuoneeseen, joka oli silmiinpistävä siinä suhteessa, että siinä oli harvinaisen vähän huonekaluja. Siellä oli kahdenmaattava sänky kaksine päänalusineen.

"Hän nukkuu tällä puolella ja on onneksi hyvin rauhallinen nukkuessaan. Jos hän sattumalta painaa päänsä tälle päänaluselle..." Hän osoitti sitä ja kohotti sitä varovaisesti. Sen yhdestä kulmasta tuli esiin rihmamainen johto, joka katosi sängyn alle. "Pieninkin painallus tähän päänaluseen hälyttäisi tänne yövartijat."

"Mutta mr Willitt ei puhunut minulle mitään siitä, että täällä on muitakin vartijoita kuin minä", sanoi Audrey hieman harmissaan, mutta puhkesi sitten nauramaan huomatessaan, kuinka arvoton hänen oma apunsa olisi Torringtonille vaaran hetkellä. "Uhkaako häntä todellakin jokin vaara?" kysyi hän.

"Sitähän ei voi koskaan tietää", sanoi mies epämääräisesti.

Iltapäivällä Audreylla oli kylliksi aikaa kirjoittaa kirje Doralle, jonka luota hän oli lähtenyt jossakin määrin kiihtyneenä. Olihan jotensakin järjetöntä kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, riidellä ikää koskevasta kysymyksestä. Hänen äitinsä oli ollut niin kummallinen, että oli täysin mahdollista, että hän oli saanut päähänsä uskotella nuoremman vanhemmaksi. Missään tapauksessa siitä ei kannattanut kiistellä, ja Audrey istuutui ja kirjoitti sisarelleen:

"Rakas Dora! — Luulen, että olimme kumpikin koko lailla lapsellisia. Minä olen Dorothy tai mitä tahansa sinä tahdot, ja sinä olet minun nuorempi sisareni! Minä olen jo alkanut tuntea sitä äidillistä harrastusta sinua kohtaan, joka on niin luonnollista perheen päälle. Käyn jälleen luonasi hyvin pian."

Kirjeen alle hän kirjoitti "Dorothy". Dora sai kirjeen iltapostissa. Hän oli parhaillaan syömässä päivällistä ja ojensi sen pöydän yli miehelleen enemmittä selityksittä.

"Hänellä on enemmän älyä kuin sinulla, ystäväiseni", sanoi Martin luettuaan kirjeen ja pantuaan sen pöydälle. "Oli järjetöntä koettaa äkkirynnäköllä saada asiat muuttumaan. Sinun olisi pitänyt antaa sen ajatuksen kypsyä vähitellen eikä heittää sitä hänelle aivan odottamatta."

"Se ajatus ei ole kuitenkaan missään tapauksessa todistettavissa", sanoi Dora lyhyesti. "Jos siitä syntyisi erimielisyyttä, niin on olemassa kastemerkintä Rosebankissa. Sähkösanoma sinne riittäisi osoittamaan, että Audrey puhuu totta."

Martin kiinnitti häneen mietiskelevän katseensa, ja tämän tarkastelun ärsyttämänä Dora nousi äkkiä pois pöydästä.

"Älä mene", sanoi Martin. "Näytänkö sinulle voitto- ja tappiotilini tältä vuodelta? Tässä on kirje, joka on sinulle varmasti mielenkiintoinen."

Hän otti sen taskustaan ja työnsi sen Doran käden ulottuville.

"Pankistako?" Dora avasi sen nopeasti, ja hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi. "En tietänyt, että tiliäsi on ylitetty niin suuresti, Bunny" sanoi hän. "Luulin sinulla olevan riittävästi arvopapereita."

"Niin minulla onkin. Mutta pankki on saanut ne tilin ylitystä vastaan, ja arvopaperit ovat huonontuneet huomattavasti viime aikoina. Olemme koko lailla lujilla. Myönnän, että olen ollut lujemmallakin, mutta silloin minä en ollut niin pehmeä kuin nyt, vaan pystyvämpi aloittamaan jälleen alusta. Mutta nyt minä olen jo liian hyvin tottunut nykyisiin elintapoihini enkä aio ilman muuta luopua niistä. Tuo kirje ei merkitse mitään, se vain antaa meille yllykettä. Audrey on saatava pois tieltä."

"Minne?" kysyi Dora vaimeasti.

"En tiedä vielä. Jonnekin ulkomaille, kunnes saamme asiat kuntoon."

"Mutta jos hän katoaisi, ja minä esittäisin vaatimukseni, niin tiedettäisiin heti, että jotakin on vinossa. Et kai pidä Shannonia järjettömänä, vai mitä?"

"Shannonia", sanoi Martin ivallisesti. "En ole huolissani hänen takiaan. Ajattelen Slick Smithiä ja mitä se tulee maksamaan minulle."

"Minä en olisi kovinkaan huolissani hänen takiaan."

"Niin, minä luulen, ettet olisi. Mutta minä olen. Ajattelen häntä ainoastaan Audreyn yhteydessä ja kaikkeen siihen nähden, mitä hän tietää ja arvaa. Muistatko sen illan, jolloin lähdin ampuakseni Lacy Marshaltin? Luulen sinun muistavan! On olemassa vain hyvin vähän sellaisia seiniä, joita pitkin minä en osaa kiivetä, ja minä pääsin viereisen Malpasin talon katolle juuri ennen sitä, kun melu alkoi siellä alhaalla."

"Tarkoitatko Marshaltin murhaa?"

Martin nyökkäsi.

"Olin siellä juuri muutamia minuutteja aikaisemmin, ja Shannon puhui totta, kun hän sanoi poliisiaseman kellon pelastaneen minun pääni. Toisessa päässä kattoa, Marshaltin puolella, oli salapoliisi vartioimassa. Hän ei nähnyt minua eikä sitäkään miestä joka tuli ylös kiiveten köyttä pitkin, avasi Malpasin talon kattoikkunan ja pudottautui siitä sisään. Minä näin ja pidin huolen siitä, että pääsin sieltä mahdollisimman pian."

"Näitkö sen miehen, joka meni sisään kattoikkunasta? Silloinhan sinä näit murhaajan?" huohotti Dora.

"Näin enemmänkin", myönsi Martin nyökäten päätään. "Kun hän oli päässyt kattoikkunan alapuolella olevaan pieneen varastohuoneeseen, sytytti hän kynttilän ja otti taskustaan tekotukan, tekonenän ja -leuan. Kun hän oli kiinnittänyt ne paikoilleen, ei hänen oma äitinsä olisi tuntenut häntä miksikään muuksi kuin Malpasiksi."

"Malpasiksi!" huohotti Dora. "Kuka se oli?"

"Slick Smith", vastasi Martin.

LIV.

Epäjumalan poisvienti.

Kersantti Steel oli kutsusta tullut Shannonin virkahuoneeseen ja tapasi tämän lukemassa hyvin pitkää kaapelisähkösanomaa. Western Unionin otsakkeesta hän päätti sen olevan Amerikasta ja odotti, että hänen päällikkönsä mainitsisi jotakin sen sisällyksestä. Mutta nähtävästi sillä ei ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, jota varten Steel oli kutsuttu, sillä Dick pani liuskat ylösalaisin pöydälle, ennenkuin ryhtyi puhumaan hänen kanssaan.

"Ottakaa mukananne siviilipukuinen poliisi ja menkää Portman Squaren 551:een. Odottakaa siellä ja valvokaa Malpasin jumalan poisvientiä. Kun se on tehty, sulkekaa talo ja ilmoittakaa minulle."

"Aiotteko viedä pois epäjumalan?" kysyi toinen hämmästyneenä. Dick nyökkäsi.

"Olen sopinut Builders' Transport Companyn kanssa siitä, että kuorma-auto ja kaksikymmentä miestä on talon edustalla puoli neljän aikaan. Pitäkää huoli siitä, että miehet pääsevät sisään, pitäkää silmällä epäjumalan siirtämistä autoon ja saattakaa sitä Scotland Yardiin. Olen antanut kuljetusyhtiölle määräyksen peittää sen hyvin, sillä muuten puoli Lontoota seuraisi saattueena luullen meidän olevan antamassa jotakin näytöstä. Olen järjestänyt sen vastaanoton Scotland Yardissa. Kun olemme saaneet sen sinne, niin kaksi meidän insinööreistämme tarkastaa sen perinpohjaisesti, ja minä luulen sen tutkimuksen tuovan selvitystä Malpasiin ja hänen menetelmiinsä nähden, ja — Steel!"

Kersantti kääntyi takaisin.

"Keskustelin tänään erään Marshaltin palvelijattaren kanssa. Hän kertoi koko joukon hyödytöntä lorua asioista, jotka eivät merkitse mitään, mutta mainitsi erään mielenkiintoisenkin seikan. Marshalt pelkäsi toden teolla naapuriaan. Olen luullut, että koko tuo Stormerin miesten palkkaaminen vartioimaan taloa oli pelkkää silmänlumetta, mutta se johtui todellisesta pelosta. Eräänä päivänä tämän naisen oli mentävä Marshaltin lukuhuoneeseen hakemaan sieltä hiiliä, ja hän oli juuri tullut huoneeseen, kun kolme koputusta kuului toiselta puolen seinää. Muistatte kai minun kertoneen teille, että miss Bedford kuuli saman merkin. Marshalt ja Tonger olivat yhdessä, ja Marshalt oli koputuksen kuultuaan pelästynyt puolikuoliaaksi."

"Minä en ymmärrä, millä tavoin tämä lisää meidän tietojamme, sir", sanoi Steel, ja Dick Shannon hymyili.

"Se lisää koko lailla minun tietojani", sanoi hän. "Se sanoo minulle, kuka oli se kaksinaamainen lurjus, joka oli toisella puolella! Nyt matkalle."

Puolta tuntia myöhemmin kersantti Steel siviilipukuisen konstaapelin seuraamana nousi n:on 53 portaille, pisti avaimensa lukkoon ja avasi oven itselleen ja seuralaiselleen. Valo paloi hallissa, ja suuressa huoneessa ylhäällä ei ilmeisesti ollut tapahtunut mitään muuta muutosta, kuin että joku oli vetänyt verhon epäjumalan eteen.

"Vetäkää syrjään nuo ikkunaverhot", sanoi Steel. "Päästetään tähän paikkaan hiukan oikeata valoa."

Niin sanottuaan hän väänsi sähkölamput sammuksiin. Päivänvalossa Malpasin huone näytti vielä hautamaisemmalta kuin sähköjen palaessa.

"En ymmärrä, miksi päällikkö tahtoo, että meidän on valvottava muuttoa", murisi Steel katsoen kelloaan. "Miesten pitäisi olla täällä puolen tunnin kuluessa, ja sitten saamme nähdä, miltä tämä vanha epäjumala näyttää Mustassa museossa."

Konstaapeli kääntyi kuvapatsaaseen päin ja tarkasteli sitä uteliaana.

"Sen siirtäminen ei ole niinkään helppoa", sanoi hän. "Se näyttää olevan valettu yhdeksi kappaleeksi ja painaa ainakin yhden tonnin. Onpa ihme, että lattia kannattaa sen."

"Lattia ei sitä kannatakaan; seinä on rakennettu leveämmäksi sen alapuolella. Kapteeni Shannon antoi hakata reiän siihen nähdäkseen, oliko siellä mitään salaista koneistoa, mutta sellaista ei näkynyt."

"Kuka suorittaa siirtämisen?"

"Builders' Traction Company", sanoi Steel. "Panitteko kiilan oven väliin alhaalla?" kysyi hän teeskennellen välinpitämättömyyttä. Paikka kävi hänen hermoilleen.

Kului puoli tuntia, mutta miehistä ei näkynyt merkkiäkään. Steel tarttui puhelimeen ja huomasi sen olevan epäkunnossa. Hän katsahti hermostuneena ovelle ja noudattaen äkillistä mielijohdetta astui lattian poikki ja asetti erään tuolin siten, että oven sulkeutuminen kävi mahdottomaksi. Valo taivaalla alkoi himmetä; hän tahtoi sytyttää lamput jälleen palamaan, mutta huomasikin sähkövirran katkaistuksi.

"Luulen, että on parasta lähteä ulos", sanoi hän äkkiä, "mutta älkää koskeko tuohon tuoliin!"

Itse hän loikkasi sen yli ja meni alas portaita ketterämmin, kuin oli liikkunut muulloin kuin poikana ollessaan. Kiila oli vielä paikallaan ulko-oven välissä. Siinä seisoessaan hän kuuli oven ylhäällä sulkeutuvan.

"Mistä tämä kiire tuli?" kysyi siviilipukuinen mies tultuaan ulos hänen jälkeensä.

"Oletteko koskaan ennen ollut täällä?"

"En. Eipä silti, että sillä olisi väliä. Meidän miehemme tekivät siitä suurenkin numeron, mutta minusta se näyttää helpolta hommalta."

"Niinhän sitä luulisi", murahti Steel. "Se näyttäisi helpolta hommalta jokaisesta, joka ei ymmärrä sitä. Menkää Orchard Streetillä olevaan kauppaan, soittakaa sieltä kuljetusyhtiöön ja kysykää, kuinka kauan miehet aikovat viipyä."

Hän itse käveli edestakaisin jalkakäytävällä pitäen silmällä avonaista ovea ja puristaen terveen kätensä taskussaan olevan revolverin perän ympärille.

Kävellessään hän joutui muutamien metrien päähän avonaisesta ovesta ja kääntyessään takaisin näki keltaisen käden tulevan esiin oven takaa ja tarttuvan kiilaan — luusta ja lihasta olevan miehen käden, ja Steel ei pelännyt ketään miestä koko maailmassa.

Vetäen äkisti esiin revolverinsa hän juoksi ylös portaita, mutta silloin oli kiila jo ehditty ottaa pois oven välistä, joka alkoi sulkeutua. Se oli enää vain tuuman verran raollaan, kun Steel heittäytyi sen tummaa laudoitusta vastaan, ja sekunnin verran rako pysyi sellaisena. Mutta sitten joku sisäpuolella lisäsi painonsa jousien voiman avuksi, ja ovi sulkeutui. Steel seisoi huohottaen ja uupuneena nojaten oveen ja näki apulaisensa tulevan juosten paikalle.

"Soitin kuljetusyhtiöön, ja siellä sanottiin, että kapteeni Shannon oli itse peruuttanut määräyksensä tänään iltapäivällä."

"Siitä voisi vaikka lyödä vetoa", sanoi Steel katkerasti. Hän katsahti kiiltäviin ikkunoihin. "Kun tulemme takaisin kapteenin luo, saamme kuulla, ettei hän ole antanut mitään sellaista määräystä. Parasta onkin, että soitan heti täältä hänelle."

Shannon kuunteli ääneti hänen ilmoitustaan.