Part 22

"Ei — en ole antanut mitään sellaista määräystä. Jättäkäämme asia sikseen täksi illaksi. Huomenna avaan talon, ja saatte nähdä jotakin tapahtuvan. Menkää talon takapuolelle ja pitäkää silmällä, mitä siellä tapahtuu."

Sitten hän soitti sähkölaitokselle, ja kun hän lopulta sai puheilleen tarvitsemansa virkailijan, sanoi; hän: "Täällä on kapteeni Shannon Scotland Yardista. Toivon, että huomenna kello neljä iltapäivällä kaikki sähkövirta katkaistaan Portman Squaren 551:stä. Täsmälleen mainitulla hetkellä. Voitteko tehdä sen tarvitsematta päästä sisälle taloon?... Hyvä!"

Sillä välin olivat Steel ja konstaapeli menneet Malpasin talon takana olevaan kujaan. He olivat ehtineet muutaman metrin päähän portista, kun hienosti puettu mies tuli ulos heiluttaen kävellessään kiiltävää kävelykeppiään.

"Slick Smith!" huohotti Steel. "Ja hänellä on keltaiset käsineet!"

LV.

Murtovaras.

Mr Slick Smith oli ottanut tavakseen tehdä iltapäivävierailuja. Tämä hänen uusi heikkoutensa lyhensi hänen nukkumisaikaansa, sillä se merkitsi nousemista epätavalliseen aikaan — hän oli näet toisinaan ylhäällä jo niin aikaisin kuin keskipäivällä.

Poliisin tietojen mukaan hän oli asiantuntija hotelli- ja asuntovarkauksien alalla, mutta todellisuudessa mr Smithin taide ulottui näiden likaisten rajojen ulkopuolelle. Keltaisten käsineittensä herättämää huomiota aavistamatta Slick Smith käveli rauhallisesti länteenpäin, kunnes tuli vilkasliikkeiselle Edgware Roadille, jolta hän kääntyi pohjoiseen ja saapui verkalleen vaeltaen Maida Valelle. Tämän hienon kadun varrella on useita kortteleita korkeimman asteen vuokrataloja, joissa vuokrat ovat niin korkeat, että ainoastaan varakas osakekauppias voi kuulla ne pyörtymättä. Oli siellä toisiakin taloja, joissa sellaisten ihmisten, jotka tekivät työtä toimeentullakseen, kannatti asua, mutta nämä viimeksimainitut eivät tällä kertaa kiinnittäneet missään määrin Slick Smithin mieltä.

Hän pysähtyi Greville Mansionsin edustalle. Tämä komea kortteli oli sellaisten perheiden hallussa, jotka olivat niin varakkaita, että niiden kannatti asua suurimman osan vuotta jossakin muualla. Toisin sanoen asunto Greville Mansionsissa edellytti tavallisesti myöskin taloa maaseudulla, ja kolmekymmentä prosenttia huoneistoista oli säännöllisesti ilman asukkaita kautta vuoden.

Slick Smith astui sisään hienoon eteishalliin ja kääntyi loistavasti hymyillen ovenvartijan puoleen.

"Tahtoisin tavata mr Hilliä", sanoi hän kohteliaasti.

"Mr Hill ei ole kaupungissa, sir. Onko kysymys jostakin huoneistosta?"

"Kyllä", vastasi Slick. "Lady Kilfernin huoneiston pitäisi olla vuokrattavana."

"Niin, se on vuokrattavana kalustoineen. Oletteko tullut vuokratoimistosta?"

Keltainen käsine sukelsi taskuun, josta tuli esille, kahden sormen välissä, sininen paperisuikale. Ovenvartija silmäili sitä.

"Hyvä on, sir. Tämä on määräys näyttää teille lady Kilfernin huoneistoa. Tahdotteko tulla minun mukanani?"

Hän vei vieraan toiseen kerrokseen, avasi upean oven ja ohjasi Slickin sisälle huoneistoon. Slick ainoastaan vilkaisi verhoilla peitettyihin huonekaluihin ja pudisti sitten alakuloisesti päätään.

"Tämä huoneistohan onkin kadun puolella, eikö niin? Käsitin sen olevan pihan puolella. Nukun huonosti, ja katuliikenteen melu häiritsee minua."

"Pihan puolella ei ole vapaita huoneistoja, sir."

"Kenenkä huoneisto tämä on?"

He seisoivat porraskäytävässä, ja hän osoitti hissin takana olevaa ovea. Ovenvartija ilmoitti hänelle vuokralaisen nimen — eräs asianajaja — samalla kuin Slick siirtyi hitaasti porraskäytävässä olevaa ison, pihanpuolisen ikkunan luo.

"Tämä sopisi minulle mainiosti", sanoi hän. "Vieläpä paloportaatkin! Pelkään erikoisesti tulipaloa."

Hän nojautui ulos ikkunasta ja tarkasteli alhaalla olevaa pihaa. Hän näki enemmänkin; hän huomasi, että huoneiston n:o 9 ovessa oli patenttilukot ja; että lujahermoinen mies voisi paloportailta ylettyä n:o 9:n eteisen ikkunaan.

"Katsoisin mielelläni jotakin näistä pihanpuolisista huoneistoista, mutta luultavasti se on mahdotonta", sanoi hän alakuloisesti.

"Aivan oikein, sir. Minulla on pääavain tulipalon tai onnettomuustapauksien varalta, mutta minua on jyrkästi kielletty käyttämästä sitä muulloin."

"Pääavain?" Mr Smith oli ihastuttavasti hämmästynyt. "Mikä se sellainen pääavain on?"

Osoittaen tyydytystä, jolla älyltään rajoitettu mies selittää jotakin, mikä on uutta toisille ja tuttua hänelle itselleen, pisti ovenvartija kätensä liivinsä taskuun ja otti sieltä avaimen.

"Tämä on pääavain", sanoi hän.

Slick otti sen käteensä ja tarkasti sitä suurella mielenkiinnolla.

"Kuinka merkillistä!" sanoi hän. "Se näyttää aivan samanlaiselta kuin muutkin avaimet. Millä tavoin sitä käytetään?" Hän katsoi miestä suoraan silmiin.

"Sitä en voi selittää teille, sir", sanoi ovenvartija vakavasti.

Hän pisti avaimen takaisin taskuunsa, ja samassa soi hissin kello.

"Suokaa anteeksi, sir -", aloitti hän, mutta Slick tarttui hänen käsivarteensa.

"Voitteko tulla vielä takaisin? Tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne tästä kadunpuolisesta huoneistosta", sanoi hän.

"Tulen takaisin hetkisen kuluttua, sir."

Kun hän palasi saatettuaan hissin täyden väkeä erääseen ylempään kerrokseen, seisoi Smith miettiväisen näköisenä yhä samalla paikalla, johon hän oli jäänyt.

"Niinkuin jo sanoin teille, sir, nämä pääavaimet..." Ovenvartija pisti kätensä taskuunsa, ja pelästynyt ilme ilmestyi hänen kasvoilleen. "Olen kadottanut sen!" huohotti hän. "Näittehän tekin, että Panin sen takaisin taskuuni?"

"Aivan varmasti. Mutta tuossahan se onkin!"

Hän osoitti mattoa miehen jalkojen juuressa.

"En olisi tahtonut menettää sitä kokonaisesta Maisuudestakaan", sanoi ovenvartija helpotuksesta huokaisten, ja jälleen kellonsoitto keskeytti keskustelun ja kutsui hänet alas. "Teidän pitäisi mennä ylös katolle, sir. Sieltä on hieno näköala. Vien teidät ylös hissillä."

"Kävelen mieluummin", sanoi Slick Smith.

Hän odotti, kunnes hissi oli poissa näkyvistä, ja hänen halunsa kävelemiseen vei hänet kolmella harppauksella ovelle. Hän työnsi sitä hiljaa, ja se aukeni niinkuin hän odotti sen tekevänkin, sillä hän oli ovenvartijan ensikertaa poissaollessa avannut lukon, kiinnittänyt sen sisäpuolelta säppiin ja työntänyt oven jälleen kiinni. Nyt hän päästi varmuussäpin putoamaan ja kulki nopeasti huoneesta toiseen.

Huoneisto oli kauniisti sisustettu, ja rikkaalla asianajajalla oli ilmeisesti taiteellisia taipumuksia, sillä hänen pienessä ruokasalissaan riippuvien taulujen joukossa oli kaksi oikeata vanhojen mestarien maalaamaa. Mutta Slick Smith ei ollut etsimässä maalauksia. Hän haki helpommin kuljetettavissa olevia kalleuksia, ja viidessä minuutissa hän oli mitä tieteellisimmällä tavalla tutkinut makuuhuoneen läpikotaisin ja ottanut kaiken, mitä piti ottamisen arvoisena, pistäen esineet hännystakkinsa tilavaan taskuun. Täytettyään tämän tehtävänsä hän siirtyi tarkastamaan muita huoneita.

Hän kiinnitti erikoista huomiota keittiöön ja ruokasäiliöön tunnustellen leipää saadakseen selville sen tuoreuden, haistellen voita, tutkien aukaistua säilykemaitopurkkia, joka oli keittiön pöydällä; ja lopuksi hän, aivankuin tyytyväisenä siihen, ettei siellä ollut mitään syötäväksi kelpaavaa, hiipi eteiseen ja kuunteli ovella. Hänen korviinsa kuului hissin surina, ja kumarruttuaan hän kohotti kirjeluukun kantta ja näki vilahduksen hissistä sen kulkiessa ohi ylöspäin. Samassa hän pujahti ulos, sulki oven ja seisoi odottaen hallissa, kun ovenvartija tuli alas.

"Oh, siinäkö te olettekin, sir? Ihmettelin, minne te olitte mennyt."

"Olen päättänyt ottaa lady Kilfernin huoneiston"; sanoi Smith, "mutta luultavasti te ette hoida sitä puolta asiasta?"

"En, sir", myönsi mies. "Kiitoksia, sir."

Hän otti runsaan juomarahan, jonka Smith pisti hänen käteensä, ja keltakäsineinen mies poistui talosta. Käveltyään jonkin matkaa pitkin Maida Valea hän kutsui auton ja antoi sen ajajalle osoitteen erääseen Sohossa olevaan paikkaan.

Siellä hän astui ulos autosta, poikkesi eräälle sivukadulle ja pysähtyi pienen jalokivikaupan ulkopuolelle. Silmättyään oikealle ja vasemmalle varmistautuakseen siitä, ettei häntä oltu seurattu, hän pujahti hämärään kauppaan, jossa pieni kalottipäinen mies laahusti esiin verhon takaa.

"Minkäarvoinen tämä on?" kysyi Smith ojentaen sormuksen jalokivikauppiaalle.

"Jos antaisin teille viisi, varastaisin itseltäni."

"Jos tarjoisitte minulle viisi, surmaisin teidät", sanoi Smith hyväntuulisesti.

Samassa ovi aukeni, ja leveäharteinen mies astui sisään.

"Halloo, Smith! Kuinka käy kauppa?"

Smith katsahti hymyillen Scotland Yardin edustajaan.

"Arvaan teidän seuranneen minun jälkiäni", sanoi hän.

"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?" sanoi toinen loukkautuneena. "Antakaapa minun silmätä sitä sormusta."

"En ole ostanut sitä, en ole ostanut sitä!" vakuutti pieni jalokivikauppias. "Hän tarjosi sitä minulle, mutta minä käskin hänen ottaa sen takaisin!"

"Mistä olette saanut tämän, Smith?"

"Se on lahja Rachel-tädiltäni", sanoi mr Smith. "Se on todellakin minun oma sormukseni, ja kapteeni Shannon olisi iloinen saadessaan todeta saman asian."

"Shannonko?" kysyi toinen ymmällään.

"Juuri niin", sanoi Slick. "Tulkaa mukaan hänen luokseen. Mutta säästän teiltä sen vaivan. Katsokaa sormuksen sisäpuolelle."

Salapoliisi vei sormuksen päivänvaloon ja luki kaiverruksen:

"Slickille tädiltä."

"No niin, minä..."

"Luulen, että jollette ole, niin tulette olemaan — ja minä en aikonutkaan myydä sitä. Olin ainoastaan — asia on niin, hyvä mies", sanoi Smith kohteliaan vilpittömästi, "että tunsin teidät astuessasi ulos autosta, ja minusta tuntui, että minun pitäisi hankkia hiukan hauskuutta teidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänne. Jos olisitte ollut tehtäväni tasalla, olisitte pysähdyttänyt auton saadaksenne selville, missä minä olin noussut siihen. Mutta sitä te ette valitettavasti tehnyt. Tahdotteko viedä minut Shannonin luo?"

Salapoliisi nykäisi niskojaan tuimin ilmein.

"Jonakin päivänä...", uhkasi hän.

"Hyvä otsake kauniille laululle; ehkäpä kirjoitattekin sellaisen", sanoi Slick ja käveli viheltäen koko matkan takaisin Bloomsburyyn.

Kunnes hän äkkiä huomasi, kuinka hullu oli ollut. Jos se sukkela salapoliisi olisi pidättänyt ja tutkinut hänet... Slick Smith tunsi selässään kylmät väreet sitä ajatellessaan.

LVI.

Vipu.

Miehelle, joka on antautunut sellaiseen työhön, joka oli mr Martin Eltonin erikoisalana, keräytyy ehdottomasti vuosien kuluessa varsin suuri määrä asiapapereita, jotka on pidettävä turvallisessa paikassa, missä ne eivät voi vetää puoleensa uteliaan syrjäisen huomiota. Sillä niiden hävittäminen ja ilmituleminen on yhtä vaarallista.

Martin luotti hyvin paljon omaan muistiinsa, ja hän olikin tässä suhteessa hyvin varustettu, sillä hän ei koskaan unohtanut pienintäkään yksityiskohtaa. Pohtiessaan nyt niitä tärkeitä kysymyksiä, jotka odottivat käsittelyä, ja etsiessään kaikilta suunnilta välttämätöntä apua ja niitä vaikuttimia, joita voisi käyttää hyväkseen tämän avun saamiseksi, hän muisti erään nelisivuisen muistiinpanon, joka oli kirjoitettu Big Bill Stanfordin kauniilla käsialalla.

Stanford oli eräänlainen paperistrategisti. Entisaikoina oli hänen huvinaan suunnitella paperilla jokaisen aiotun kaappauksen eri vaiheet pienintä yksityiskohtaansa myöten. Suurin osa näistä suunnitelmista oli tullut hävitetyksi, mutta niiden joukossa oli ollut yksi, joka Martinin mielestä oli niin taitavasti kokoonpantu, että hän oli säilyttänyt sen, osaksi harvinaisuutena, osaksi tulevaisuutta silmälläpitäen. Sellaiset paperit kuin nämä säilytettiin erään pankin talletuslokerossa. Tänä iltapäivänä oli Martin käynyt pankin holvissa ja ollut siellä puoli tuntia tutkien papereita ja hävittäen paljon sellaista, millä ei enää ollut arvoa. Kun hän tuli ulos, oli hänellä rintataskussaan nämä neljä paperiliuskaa, jotka saattoivat varsin hyvin osoittautua voimakkaaksi vivuksi Martinin tahtoessa saada Bill Stanfordin ajatukset kulkemaan samaan suuntaan kuin hänen omatkin ajatuksensa.

Kotiin tultuaan hän kutsutti luokseen kaupunginlähetin ja antoi tälle kirjeen Stanfordille vietäväksi. Puolta tuntia myöhemmin soi hänen puhelimensa. Stanfordin äänensävystä hän päätti, että tämä oli huonolla tuulella.

"Kuulepas, Martin. En minä voi juosta sinun luoksesi niinkuin mikäkin lemmikkikoira joka kerta, kun kutsut minua. Mitä sinä tahdot minusta?"

"Tahdon puhua kanssasi. Se on todella tärkeätä."

Stanford mutisi jotakin ja sanoi sitten:

"Olisi parempi, että sinä tulisit tänne minun luokseni tänä iltana."

"Se ei tule kysymykseenkään", sanoi Martin. "Sinä saat ohjeesi minulta, Stanford, niinkuin ennenkin, oletpa sitten Marshaltin edustaja tai et. Sinun on oltava täällä ennen kello viittä."

"Mikä on kysymyksessä?" Stanfordin ääni oli terävä ja epäluuloinen. "Sanoinhan sinulle, etten jouda mihinkään."

"Tule sanomaan se minulle", sanoi Elton kärsimättömästi. "Älä sano sitä puhelimessa, jolloin puolet Lontoon poliiseista on sitä kuulemassa. Et kai luule minun lähettävän hakemaan sinua, jollei asia olisi tärkeä, vai mitä?"

Langan toisessa päässä oli pitkä äänettömyys, ja sitten Stanford puhui jälleen lauhkeammalla äänellä.

"Olkoon menneeksi, minä tulen. Mutta älä luule saaneesi minua niin pitkälle, että minun on pakko ottaa vastaan määräyksiä sinulta, Elton. Sinulla ei ole mitään oikeutta..."

Martin Elton pani puhelimen kiinni tällä hetkellä. Hän tunsi miehensä liian hyvin antaakseen tämän päästä vauhtiin puhelinväittelyssä.

Muutamia minuutteja yli viisi Stanford tuli, ja hän tuli ikävällä tuulella. Martin makasi leposohvalla lempiasennossaan ja katsahti ylös kirjasta, kun Stanford syöksyi huoneeseen.

"Mitä hiivattia sinä, Elton, tarkoitat lähettäessäsi hakemaan minua, aivankuin olisin mikäkin kuli? Sinun on tapana..."

"Sulje ovi", sanoi Martin. "Olet koko lailla kovaääninen, ystäväni."

"Luuletko sinä, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin juosta sinun jäljessäsi?"

Stanford oli kalpea kiukusta. Hänellä oli se ominaisuus, joka on erikoinen rikollisille, mutta ei aivan outo lainkuuliaisemmillakaan henkilöillä, nimittäin tavaton turhamaisuus, joka helposti loukkaantui, kun hänen oma arvonsa oli uhattuna.

"Riitelemisessä ei ole mitään järkeä", sanoi Martin. "Asia on vakava; muussa tapauksessa en olisi pyytänyt sinua tulemaan."

Hän nousi ylös, otti laatikosta sikarin ja sytytti sen. Sitten hän ojensi laatikon Stanfordille, joka otti äreästi vastaan tarjotun sikarin. Sitten Martin päästi pomminsa räjähtämään.

"Audrey Bedford on mennyt Stormerin palvelukseen, ja se lapsi on sukkela työntekijä."

"Audrey? Tarkoitatko vaimosi sisarta?"

Martin nyökkäsi.

"Onko hän mennyt Stormerin palvelukseen? Mitä minä siitä välitän! Stormer ei merkitse mitään minulle — eikä sinullekaan. Ja jos sinä olet kutsunut minut Portman Squarelta vain kertoaksesi sen minulle, niin sinä tuhlaat aikaani!"

"Sanon sinulle, että hän on sukkela työntekijä", sanoi Elton hitaasti, "ja terävä myöskin, Stanford. Et kai ole unohtanut, että hän oli kaksitoista kuukautta Hollowayssa sinun varastamasi tavaran kuljettamisesta?"

"Älä sano 'sinun', vaan 'meidän'", sanoi Stanford vihaisesti.

"Älkäämme halkoko hiuksia", myönsi Martin. "Hän oli siellä aikansa. Miltä luulet sen hänestä tuntuvan — tuskalliselta, eikö niin? Luulen, että sinustakin tuntuisi tuskalliselta, jos olisit saanut olla kaksitoista kuukautta vankilassa rikoksesta, jota et ole tehnyt."

Stanford silmäili häntä epäluuloisesti.

"No niin, entä sitten?" kysyi hän, kun toinen oli lopettanut. "Luultavasti hänestä tuntuu tuskalliselta, Riitta hän on nyt saanut uuden toimen ja suoriutuu hyvin. Miksi luulet Stormerin ottaneen hänet?"

"Sanon sen sinulle — koska hän on mennyt Stormerin toimistoon ja juorunnut siellä kaiken, mitä hän tietää timanttivarkaudesta, ja nyt hänet on pantu kokoamaan todistuksia. Älä unohda, että Stormerin toimisto on melkein kaikkien Lontoossa olevien lähetystöjen palveluksessa."

William Stanford nauroi ivallisesti.

"Hän saa koota kaikki todistukset, jotka ovat koottavissa, mitä minuun tulee", sanoi hän. "Onko siinä kaikki?"

"Ei aivan", sanoi Martin. "Muistatko, että sinä kirjoitit pienen taistelusuunnitelman sitä Suomen kuningattaren kaulanauhan varkautta varten? Muistatko, kuinka sinä merkitsit muistiin kaikki mahdollisuudet, vieläpä piirustit pienen kartan siitä paikasta puistossa, missä auton pysähdyttämisen piti tapahtua, sekä laadit yksityiskohtaiset ohjeet siitä, kuinka paikalta lopuksi oli poistuttava?"

"Muistan", sanoi Stanford hetkisen ajateltuaan, "mutta se suunnitelma hävitettiin".

"Sitä ei hävitetty", sanoi Martin tyynesti. "Se oli niin nerokas luomus, että minä hyvin järjettömästi säilytin sen. Audrey oli täällä kaksi päivää sitten — hän tuli minun ja Doran ollessa ulkona, ja meni ylös Doran huoneeseen kampaamaan tukkaansa. Dora pitää minun talletuslokeroni avainta kirjoituspöytänsä laatikossa."

Stanford katsoi tiukasti häneen.

"Entä sitten?" kysyi hän.

"Tänään minä menin pankkiin ottamaan talletuslokerostani hiukan rahaa. Rahat olivat siellä, mutta kaikki paperini olivat kadonneet."

Stanford kävi kalpeaksi.

"Tarkoitatko, että minun suunnitelmani on mennyt niiden mukana?"

Martin nyökkäsi hyvin hitaasti.

"Juuri sitä tarkoitan", sanoi hän. "Älä nyt räjähdä", lisäsi hän nähdessään veren kohoavan Stanfordin kasvoihin ja voimattoman raivon kiiluvan hänen silmissään. "Tiedän olleeni hullu säilyttäessäni sen; se olisi pitänyt hävittää heti, varsinkin kun sinä, jos muistan oikein, mainitsit siinä nimiä. Minä olen sekaantunut tähän asiaan yhtä suuresti kuin sinäkin ja olen yhtä suuressa vaarassa — suuremmassakin, koska Audreylla on Doraa ja minua vastaan jotakin, mitä hänellä ei ole sinua vastaan."

Stanford hieroi yhteen käsiään, mikä oli merkkinä siitä, että hän oli hermostunut.

"Sinä olet saattanut minut satimeen, sinä sika!" sanoi hän raivoissaan. "Kuinka sinä voitkaan olla niin varomaton!"

"Kuka kirjoitti nimet paperiin? Jos niitä ei olisi siinä, ei olisi mitään hätää", keskeytti Martin. "Varsinainen syy on sinun. En kylläkään väitä, ettei syytä olisi minussakin, mutta jos asia tulee oikeuden eteen, ja valamiehistö on sitä mieltä, että se paperi on riittävä todistus sinua vastaan, Stanford, niin sinun oma oveluutesi on siihen syynä."

Stanford kohautti olkapäitään. Näennäisestä voimakkuudestaan ja kerskaavaisuudestaan huolimatta hän oli pohjaltaan heikko, niinkuin Martin hyvin tiesi.

"Mitä minun sitten olisi tehtävä?" kysyi hän, ja he keskustelivat puoli tuntia keinoista ja menettelytavoista.

LVII.

Audrey menee päivällisille.

Audreyn läsnäolo ei ollut tarpeen sinä iltana — mr Torrington korosti erikoisesti sitä seikkaa, vaikka hänen jyrkkyyteensä liittyi eräänlainen lieventävä sävy, jonka Audrey heti huomasi.

"Niin että jos olette saanut jonkin kutsun teatteriin tai päivällisille, tai jos teillä on jotakin käsityötä tehtävänä, voitte käyttää illan mielenne mukaan."

"Aiotteko mennä ulos...?" aloitti Audrey mutta huomasi heti hairahduksensa. "Minun ei olisi pitänyt kysyä teiltä sitä", sanoi hän anteeksipyytävästi, "enkä minä oikeastaan kysynytkään sitä amatöörisalapoliisina, vaan ainoastaan..." Tässä hän pysähtyi etsien onnistumatta sopivia sanoja ajatuksensa ilmaisemiseksi.

"Pelkästä ystävällisyydestä", neuvoi Torrington, ja Audrey nyökkäsi.

"Ei, lapseni, pysyn kotona tänä iltana." Torrington katsahti uunin reunustalla olevaan kelloon. "Päivällisen jälkeen minulla on tärkeä keskustelu."

Hän avasi oven Audreylle, joka meni ulos pitäen hänestä. Audrey oli iloinen saadessaan käyttää illan omiin asioihinsa, sillä Dora oli kutsunut hänet luokseen syömään päivällistä. Dora aikoi lähteä ulos, sanoi hän, eikä senvuoksi pukeutuisi päivällistä varten, joten Audrey voisi tulla sellaisena kuin oli.

Audrey ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään Dick Shannonista sinä päivänä, ja hän etsi turhaan sanomalehdistä jotakin mainintaa timanttivarkaudesta. Kun Torrington oli puhunut asiasta edellisenä päivänä, oli Audrey luullut, että uutinen oli jo yleisesti tunnettu; mutta nähtävästi Torringtonilla oli jokin tietolähde, joka ei ollut sanomalehtien käytettävissä, sillä Audrey ei löytänyt yhdestäkään lehdestä riviäkään tästä tapahtumasta. Hän toivoi voivansa tavata Dickiä - edes pariksi minuutiksikin, vaikka ei ollutkaan mitään erikoista asiaa, josta hän olisi tahtonut keskustella tämän kanssa. Mutta Dick ei ollut soittanut eikä käynyt katsomassa, joten Audrey oli iloinen Doran kutsun tarjoamasta ajanvietteestä.

Kun hän saapui perille, avasi hänen sisarensa hänelle oven.

"Käy sisään, rakkaani", sanoi Dora suudellen häntä. "Minulla on ollut taas yhteenotto palvelusväen kanssa. Keittäjättäreni jätti paikkansa tänään iltapäivällä, ja uusi sisäkköni on ulkona tänä päivänä; minulla ei ollut sydäntä kieltää häntä — hän on katsomassa sairasta äitiään. Saat siis antaa anteeksi kaikki päivällisen puutteellisuudet — onneksi on herkkusuu Martin mennyt klubiinsa."

"Luulin teidän molempien aikoneen mennä ulos", sanoi Audrey hämmästyneenä.

"Siinä oletkin oikeassa", sanoi Dora hymyillen, "sillä. Martin tulee takaisin noutamaan minut. Hänen täytyi tavata eräs mies, ja minä ehdotin, että hän söisi päivällistä klubissa ja tulisi senjälkeen tätä kautta."

Pöytä oli katettu kahdelle, ja se oli kaunis katsella, sillä Dora oli kaikista vioistaan huolimatta erinomainen emäntä. Päivällinen, joka sitten seurasi, oli niin täydellinen, että Audrey olisi saattanut epäillä keittäjättären valmistaneen sen ennen poistumistaan näyttämöltä — niinkuin asia olikin; sillä tämä suuttunut nainen oli lähtenyt vasta puoli tuntia ennen Audreyn saapumista, ja lähdön oli aiheuttanut perusteeton syytös epärehellisyydestä, jonka Dora oli suunnitellut niin hyvin, että sen oli pakko haavoittaa paksunahkaisintakin palvelijatarta.

Kun oli päästy puoliväliin päivällistä, sanoi Dora iloisesti:

"Juokaamme pieni pullo viiniä juhliaksemme sovintoamme."

Hän nousi pöydästä, otti hopeisesta jäähdyttimestä pullon ja katkaisi kätevästi korkkia pidättävän langan. Audrey nauroi.

"En ole maistanut viiniä sen jälkeen..." Hän kuisti illan, jolloin oli syönyt päivällistä Marshaltin kanssa, ja poisti nopeasti mielestään tämän vastenmielisen muiston.

"En luule sinun koskaan maistaneen tällaista viiniä", jatkoi Dora lörpöttelyään. "Martinilla on monia vikoja, mutta hän on ihmeellinen asiantuntija. Tätä samppanjaa ei ole Englannissa kaikkiaan neljää tusinaa, pulloa, ja kun sanoin hänelle, että aiomme käyttää yhden pullon tänä iltana, hän suorastaan vääntelehti tuskasta!"

Korkki pamahti pullon suulta, ja Dora täytti lasin, niin että vaahto valui yli reunojen.

"Seuraavan hauskan yhdessäolomme malja", sanoi Dora ja kohotti lasinsa.

Audrey nauroi pehmeästi ja maistoi hiukan lasistaan.

"Juo!" sanoi Dora. "Ei maljaa juoda sillä tavalla."

Audrey kohotti juhlallisesti lasinsa eikä pannut sitä pois, ennenkuin se oli tyhjä.

"Oh!" sanoi hän sitten ja veti henkeä. "Luultavasti se on erinomaista, mutta minä en ehkä ole perillä viineistä. Minusta se maistui koko lailla karvaalta — aivankuin kiniiniltä."

Puolta tuntia myöhemmin Doran uusi sisäkkö ilmestyi odottamatta.

"Luulin teidän aikoneen mennä teatteriin?" sanoi Dora terävästi.

"Minulla on päänkipua", sanoi sisäkkö. "Olen hyvin pahoillani, että se pääsylippu, jonka annoitte minulle, jää käyttämättä."

"Tulkaa sisään", sanoi Dora.

"Ehkä voisin palvella teitä pöydässä, ettei teidän ja miss Bedfordin..."

"Olemme jo päättäneet päivällisen", sanoi Dora, "ja miss Bedford on juuri lähtenyt täältä. Ihmettelen, ettette tullut häntä vastaan."

LVIII.

Mr Torrington yllättää.

Vierasta, joka saapui Ritz-Carltoniin, odotettiin, eikä hän ilmoittanut nimeään, ennenkuin ovenvartija kutsui hotellipojan.

"Saata tämä herrasmies mr Torringtonin huoneistoon", sanoi ovenvartija, ja Martin seurasi poikaa hissiin.

Dinael Torrington, jolla oli tohvelit jalassa ja aamutakki yllä, heitti terävän, tutkivan katseen Martiniin, kun tämä astui sisään, ja osoittamatta mitään suurempaa sydämellisyyttä kehoitti häntä kädenliikkeellä istuutumaan.