Part 23

"Minusta tuntuu, että olen tavannut teidät aikaisemmin", sanoi Martin.

"Minä olen yhtä varma siitä, ettemme ole tavannut toisiamme, vaikka tunnen teidät varsin hyvin kuulopuheiden perustalla", sanoi Torrington. "Riisukaa pois päällystakkinne, mr Elton. Te pyysitte kahdenkeskistä keskustelua, ja erinäisistä syistä olen siihen suostunut. Tehän olette minun sihteerini lanko?"

Martin taivutti päätään vakavasti.

"Ikävä kyllä", sanoi hän.

"Niinkö?" Vanha herrasmies kohotti kulmakarvojaan. "Ah, nyt huomaan, mitä tarkoitatte! Ajatteletteko hänen rikollista menneisyyttään?"

Hänen kasvojensa ilme oli täysin muuttumaton, mutta hänen äänessään oli purevan ivallinen sävy, jonka Martin, joka oli herkkätuntoinen sellaisiin seikkoihin nähden, heti huomasi.

"Sen täytyy olla suuri suru teille ja teidän vaimollenne. Se tyttöparkahan oli sekaantunut erääseen jalokivivarkauteen, eikö niin? En ole varma siitä, oliko hän se roisto, joka pysähdytti Suomen kuningattaren auton Green Parkissa, vai oliko hän vain suunnitellut varkauden."

"Jalokivet olivat hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin", sanoi Martin.

Keskustelu oli kehittymässä paljon vaikeammaksi kuin mitä hän oli kuvitellut.

"Olivatko jalokivet hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin?" sanoi Torrington. "No, eikö se ole jo liian pahaa! Tietysti minä tiesin kaiken sen, ennenkuin otin tuon nuoren naisen palvelukseeni, vaikka luulenkin teidän tulleen tänne suojellaksenne minua hänen vehkeilyiltään?"

Jälleen Martin tunsi pettymyksen aiheuttamaa kylmää vilunvärettä. Vanha herrasmies piti häntä pilkkanaan siitä huolimatta, että hänen kasvojensa ilme pysyi vakavana ja käyttäytymisensä kohteliaana.

"Ei, en ole tullut siinä tarkoituksessa. Tulin teitä paljon läheisemmästä syystä", sanoi hän maltillisesti. "Annatte kai minulle anteeksi, jos kosketan teille hyvin tuskallista asiaa?"

Torrington nyökkäsi. Hänen silmänsä olivat voimakkaiden lasien takaa kiinnitetyt liikkumattomasti Martinin kasvoihin; hänen koko asenteensa oli torjuva. Martin tunsi sen sillä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen.

"Mr Torrington, useita vuosia sitten te jouduitte vankilaan Etelä-Afrikassa laittomasta timanttikaupasta."

Torrington nyökkäsi.

"Niin, kysymyksessä oli salajuoni, jonka oli järjestänyt timanttikenttien suurin roisto, eräs Lacy Marshalt, joka nyt on onneksi kuollut. Jouduin uhriksi sillä kertaa ja, niinkuin sanoitte, vankilaan."

"Teillä oli nuori vaimo" — Martin epäröi — "ja lapsi, pieni tyttö, Dorothy?"

Jälleen Torrington nyökkäsi.

"Vaimonne oli suuresti järkytetty vangitsemisenne johdosta eikä koskaan jälkeenpäin antanut teille anteeksi sitä häpeää, niinkuin hän ajatteli, jonka olitte aiheuttanut hänelle. Pian sen jälkeen kuin te olitte joutunut vankilaan, hän poistui Etelä-Afrikasta, ja senjälkeen te ette ole kuullut hänestä mitään, eikö niin?"

"Kerran." Sana tuli aivankuin piiskan sivallus. "Kerran, ystäväni, hän kirjoitti — niin, kerran!"

"Hän tuli Englantiin mukanaan pienokaisensa ja vanhempi tyttärensä, muutti nimensä Bedfordiksi ja eli täällä pienillä tuloillaan..."

"Elinkorolla", keskeytti Torrington, "jonka olin järjestänyt hänelle ennen vangitsemistani. Siihen saakka olette oikeassa. Jatkakaa."

Martin veti pitkän hengähdyksen. Jokainen sana vaati erikoista ponnistusta tässä ilmapiirissä. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin miehestä, joka koettaa hakata reikää graniittiseinään.

"Vaimovainajanne oli koko lailla kummallinen. Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, hän kasvatti Dorothyn" — Martin korosti tätä nimeä — "siinä uskossa, että hän oli äitinsä ensimmäisen miehen tytär, ja toiselle tytölle uskoteltiin, että Dorothy oli vanhempi. En tiedä, mistä syystä..."

"Ettekö?" sanoi Torrington. "Tämä kaikki voi olla totta tai perätöntä. Entä sitten?" Martin teki ratkaisevan hyökkäyksen. "Te olette siinä luulossa, sir, että tyttärenne Dorothy on kuollut. Se ei ole totta. Hän elää; hän on nyt Englannissa ja on minun vaimoni."

Daniel Torrington katsoi häneen; hänen silmänsä näyttivät raivaavan itselleen tien Martinin sielun salaisiin sopukkoihin.

"Sekö teillä oli kerrottavana minulle", sanoi Torrington vihdoin, "että pikku Dorothyni on elossa ja teidän vaimonanne?"

"Juuri se, mr Torrington."

"Ah!" Vanhus hieroi leukaansa. "Todellako?"

Seurasi kiusallinen äänettömyys.

"Tunnetteko kertomuksen minun vangitsemisestani — missä olosuhteissa se tapahtui? Näen ettette tunne. Kerron sen siis teille."

Hän katsoi kattoon, kostutti kielellään huuliaan ja näytti palauttavan muistiinsa tapahtuman yksityiskohdat.

"Istuin taloni stoepilla Wynbergissa — tulin aina sinne kesäksi — ja muistan pitäneeni sylissäni pikku tyttöäni. Luultavasti tiedätte, mikä stoep on? Se on leveä, korkea kuisti, joka ulottuu talon päästä päähän. Näin Marshaltin tulevan pensaikon takaa ja ihmettelin, mitä hänellä oli asiaa, kunnes näin, että hänen mukanaan oli kaksi salapoliisia. Hän pelkäsi minua, pelkäsi tavattomasti! Kun nousin ja laskin lapsen kehtoon, veti hän esiin revolverin ja ampui. Hän sanoi minun ampuneen ensiksi, mutta se on valhe. En olisi ampunut ollenkaan, mutta hänen kuulansa sattui kehtoon, ja minä kuulin lapsen kiljaisevan. Vasta silloin minä ammuin vuorostani häntä kohden, ja hän olisi ollut kuoleman oma, jollen minä olisi ollut niin suunniltani tuskasta lapsen takia. Senvuoksi ammuin ohi, ja hänen toinen laukauksensa murskasi minun sääreni. Tiesittekö sen?"

Martin pudisti päätään.

"Ettekö siis koskaan olekaan kuullut laukauksesta, joka sattui kehtoon?"

"En; se on uutta minulle."

"Niin minä ajattelinkin. Lapsi ei ollut vaikeasti haavoittunut; kuula oli ainoastaan sattunut sen pikkuvarpaaseen ja murskannut luun — ihmettelen, ettei vaimonne ole koskaan kertonut teille siitä", sanoi Torrington venytellen sanojaan.

Martin oli ääneti.

"Pikku Dorothyni ei ole kuollut — olen tietänyt sen jo pitkän aikaa. Olen etsinyt häntä, ja ystäväni Stormerin ansiosta olen hänet löytänytkin!"

"Tietääkö hän itse sen?" kysyi Martin kalmankalpeana.

Torrington pudisti päätään.

"Ei, hän ei tiedä sitä; minä en ole sitä tahtonut, tahdoin ilmoittaa sen hänelle vasta saatuani tehtäväni täytetyksi. Ja minä olen uskotellut kaikille, paitsi yhdelle ainoalle miehelle, että hän on vieras minulle. Kysykää viattomalta mr Willittilta, joka melkein rukoili minua polvillaan ottamaan hänet sihteerikseni."

Hänen kylmät silmänsä eivät väistyneet Martinin kasvoilta.

"Teidänkö vaimonne muka on minun tyttäreni? Pyytäkää häntä tulemaan tänne ja näyttämään minulle vasemman jalkansa. Voitte väärentää kastetodistuksia, Elton — se pani teidät hätkähtämään, ystäväiseni — mutta pikkuvarpaita te ette voi väärentää!"

Hän soitti kelloa.

"Saattakaa tämä herrasmies ulos", sanoi hän sisään astuvalle miehelle, "ja kun miss Bedford palaa, niin tahdotteko pyytää häntä tulemaan suoraan minun luokseni?"

Martin meni kotiin aivankuin unissaan, ja Dora luki tappion sanoman hänen kalpeilta kasvoiltaan. Hän veti Martinin salonkiin ja sulki oven.

"Mikä sinua vaivaa, Martin? Tapasitko hänet?"

Martin nyökkäsi.

"Hän tietää", sanoi hän käheästi.

"Tietää..."

"Hän tietää, että Audrey on hänen tyttärensä — siinä kaikki. Hän on tietänyt sen kaiken aikaa. Hän oli palkannut Stormerin etsimään hänet. Ja hän aikoi ilmoittaa asian Audreylle tänä iltana. Luultavasti tiedät, mitä tämä merkitsee sinulle ja minulle?"

Martin istui kasvot käsiin painettuina.

"Sen piti merkitä meille rikkautta", sanoi Dora, ja Martin katsahti ylös nopeasti.

"Sinä tahdoit tehdä tämän, ja minä suostuin vastoin tahtoani. Minun ajatukseni oli ilmoittaa Torringtonille, että Audrey on hänen tyttärensä. Sinä sen sanoit, että ennemmin kuolisit kuin sallisit Audreyn saada kaikki rahat. Mistä se rikos nyt tulee?"

Dora nyökkäsi hitaasti.

"Torrington tulee maksamaan saadakseen hänet takaisin, jos..."

"Jos mitä?"

"Jos hän on vielä elossa", sanoi Dora Elton, "ja jollei mitään... muuta ole tapahtunut."

LIX.

Mr Smith saa naisvieraan.

Mr Slick Smithin asunnon isäntä oli suvaitsevainen, mukautuvainen mies. Hän tiesi, että hänen vuokralaisensa eli elämän varjoisalla puolella, mutta se ei ylentänyt eikä alentanut Slick Smithiä hänen silmissään. Hänelle hänen vuokralaisensa oli mies, joka maksoi laskunsa säännöllisesti, oli aina kohtelias, ei aiheuttanut mitään häiriötä ja oli kiitollinen kaikista niistä pikkupalveluksista, joita asunnon isäntä, hyvin arvossapidetty asianajajan apulainen, voi tehdä hänelle.

Heti kun hän sai selville Slick Smithin häpeällisen kutsumuksen, oli hänellä ollut tämän kanssa suorasukainen keskustelu, jonka tulos voitiin sisällyttää lauseeseen: "Te voitte tehdä, mitä tahdotte, mutta te ette saa saattaa minua tai minun taloani huonoon huutoon."

Vieraisiin hän suhtautui kylmästi, sillä vieraat muistuttivat salaliitosta; ja tässä suhteessa Slick Smith rikkoikin hyvin harvoin hänen toivomuksensa.

Sinä iltana isäntä kuuli koputusta kello yksitoista. Hän meni itse ovelle ja näki siellä nuoren ja miellyttävän näköisen naisen, jota hän ei tuntenut ja joka, mikäli hän tiesi, oli täysin tuntematon hänen vuokralaiselleen.

"Mr Smithkö?" sanoi hän epävarmasti. "Ei, en luule hänen olevan sisällä, miss. Voisinko minä ilmoittaa hänelle asianne?"

"Se on hyvin tärkeä; minun täytyy saada tavata hänet", sanoi nainen melkein järkähtämättömään sävyyn.

Isäntä epäröi. Hän ei hyväksynyt minkäänlaisia vieraita, mutta naispuoliset vieraat kello yksitoista illalla loukkasivat häntä määrättömästi. Ajateltuaan kuitenkin, että naisen saapumisella voisi olla jokin tärkeä syy, että tämä voi esimerkiksi olla hänen vuokralaisensa sisar tai tiedontuoja hänen sairaalta äidiltään, tai jotakin yhtä puolustettavaa, hän nousi ylös portaita ja koputti ovea saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Hän avasi oven ja astui sisään. Huoneessa ei ollut ketään, ja hän palasi jälleen ulko-ovelle.

"Mr Smith ei ole sisällä, miss", sanoi hän, sulki oven ja palasi piippunsa ja lakikirjansa pariin.

Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa jonkun kulkevan alas portaita, avasi oven ja pilkisti ulos. Kulkija oli mr Smith.

"En kuullut teidän tulevan sisään."

"En ole ollut sisällä kauan", sanoi Smith tavanmukaisella miellyttävällä äänellään.

"Oletteko menossa ulos?"

"Kuulin koputusta ja ajattelin sen tarkoittavan minua."

"Siellä oli eräs naishenkilö, joka tahtoi tavata teitä...", aloitti isäntä.

"Luultavasti se on hän, jota odotan", sanoi Smith.

Isäntä huomasi hetken sopivaksi korostaa auktoriteettiaan.

"Suokaa minulle anteeksi, mr Smith, mutta minä en pidä vieraista tähän aikaan illalla, joten te ette kai pyydä häntä sisään?"

"Jos sen teen, niin ehkä saan lainata teidän arkihuonettanne", sanoi Smith. "Luulen, että kysymyksessä on jokseenkin tärkeätä liikeasiaa koskeva ilmoitus. Suoraan sanoen se on ystävältäni kapteeni Shannonilta, Scotland Yardin Sherlock Holmesilta."

Isäntä tiesi, että kapteeni Shannon oli erittäin arvossapidetty, ja suostui pyyntöön, vieläpä sytytti kaikki lamputkin palamaan arkihuoneessa.

"Tulkaa sisään", sanoi Smith. "Oletteko kapteeni Shannonin lähettämä?"

"Kyllä", kuului vastaus — kaikki, mitä isäntä kuuli ja mikä oli tarkoitettu hänen kuultavakseen. Ja isäntä oli tyytyväinen.

Hän kuuli matalalla äänellä käydyn keskustelun mutinaa arkihuoneesta neljännestunnin ajan. Sitten nainen lähti pois, ja Smith tuli hänen luokseen.

"Kysymyksessä oli tärkeämpi asia, kuin olin kuvitellutkaan", sanoi hän vakavasti. "Kapteeni Shannon on joutunut hyvin vakavaan vaikeuteen ja pyytänyt minua avuksi. Me näet autamme usein poliisia sen jouduttua vaikeuksiin."

Tämä oli uutinen isännälle, mutta hän oli tyydytetty, sillä hän oli yksinkertainen mies, joka ei ollut perillä mistään muusta kuin laista, ja lakimiehet ovat tunnetusti lapsellisia.

Slick vaihtoi frakkipukunsa, joka hänellä oli ollut yllään palatessaan, toiseen pukuun, veti ylleen paksun päällystakin ja otettuaan eräästä laatikosta yhden monista ammattivälineistään liittyi naiseen, joka odotti häntä kadunkulmassa ja jonka kanssa hän käveli aina Southampton Rowille saakka.

Erottuaan naisesta hän jatkaessaan kulkuaan pitkin Southampton Rowia vilkaisi taakseen ja näki välttämättömän Stormerin miehen tulevan perässään. Kun hän kutsui auton, niin hänen varjonsa seurasi hänen esimerkkiään. Smith ei vaivautunut katsomaankaan; hän tiesi ilman sitäkin.

"Minne, sir?" kysyi autonkuljettaja.

"Greville Mansions, Maida Vale", vastasi Slick.

Hän saapui tähän aristokraattiseen taloon omistajan ilmein, niinkuin hän oli oikeutettukin tekemään, koska hän oli toisessa kerroksessa sijaitsevan hienon huoneiston väliaikainen vuokralainen.

Hissinhoitaja vei hänet ylös vaihtaen hänen kanssaan tavanomaisia mielipiteitä ilmasta ja toivotti hänelle hyvää yötä jättäen hänet, niinkuin luuli, nauttimaan siitä rauhallisesta unesta, joka on kaikkien sellaisten miesten oikeus, jotka ovat kyllin varakkaita vuokraamaan jonkun ladyn huoneiston ja maksamaan siitä kaksikymmentä guineaa viikossa.

Samana iltana kersantti Steel ja hänen esimiehensä olivat kahtena jäsenenä siinä kolmen miehen neuvostossa, joka oli koolla Dickin huoneistossa. Kolmantena oli tarkastaja Marylebone Lanen poliisiasemalta, ja keskustelu koski n:oa 551 ja sen taideaarretta.

"En ole vieläkään tehnyt lopullista päätöstä epäjumalan poisviennistä, mutta sähkölaitokselle annetut määräykset pysyvät voimassa. Eräs laitoksen insinööreistä on ollut puheillani, ja hän sanoo, että he voivat katkaista virran talon ulkopuolella olevasta johtokaivosta käsin. Mikä merkitsee sitä, ettei se voima, joka on auttanut Malpasia ja hänen ystäviään, tule enää olemaan heidän käytettävissään."

"Minä olen sitä mieltä, että teidän on oltava sisällä talossa, ennenkuin sähkövirta katkaistaan. Muuten se johtaisi äärettömiin vaikeuksiin", sanoi tarkastaja.

Dick oli samaa mieltä.

"Minut tekee tyytyväiseksi tietoisuus siitä, että tulemme herpaisemaan mr Kummituksen toiminnan, vaikka on myöskin mahdollista, että ystävämme, kun sähkövirta katkaistaan, jää vangiksi johonkin salaiseen piilopaikkaan, ja tulevat sukupolvet saavat ratkaistavakseen häntä koskevan arvoituksen."

"Siinä tapauksessa", sanoi Steel, "me emme saa enää koskaan nähdä Slick Smithiä".

Shannon nauroi.

"Luuletteko siis, että Smith on sen seuran pääpappa?"

"Olen varma siitä", sanoi toinen vakuuttavasti. "Eikö teistä ole tuntunut merkilliseltä, että Smith on aina ollut lähettyvillä, kun olemme nähneet näitä mielenosoituksia. Tänään iltapäivällä minä näin hänen tulevan takakadulta heti sen jälkeen, kuin keltakäsineinen käsi oli esiintynyt ulko-ovella. Ja hänellä oli keltaiset käsineet!"

"Viidelläkymmenellätuhannella muulla miehellä on myöskin keltaiset käsineet", sanoi Dick. "Se on hienosti puettujen miesten muotina Lontoossa. Voitte pitää mr Smithin mielessänne, vaikkakaan minä en ole vakuutettu siitä, että teidän mielipiteenne on oikea."

"Jotakin kieroa hänessä on joka tapauksessa", väitti Steel. "Tarkoitan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. En ole nähnyt häntä koskaan ilman Stormerin miestä kintereillään, ja Stormerin toimisto ei ryhdy niin suureen vaivaan, jollei sillä ole hyvää otusta tähtäimessä."

Dick hymyili ajatellessaan Stormerin armeijan uusinta alokasta.

Kokous päättyi puoli yksitoista, sitten kun oli sovittu seuraavan päivän toimenpiteistä; ja neljännestä vailla yksitoista Steel teki kierroksensa niissä lukuisissa ja omituisissa klubeissa, joita oli syntynyt Lontoossa sodan jälkeen. Oli tanssiklubeja ja illallisklubeja; eräät kullatuissa salongeissa, useat salaisissa, suurin kustannuksin huvihalleiksi muutetuissa kellareissa, joissa esiintyi välttämätön synkapoitu orkesteri ja joiden jäsenjärjestelmä oli koko lailla vapaa. Hän pani merkille tavanmukaiset epäsäännöllisyydet ja merkitsi ne muistiin tulevia toimenpiteitä varten. Suoritettuaan kierroksensa hän käveli kotiin. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän tuli Upper Gloucester Placelle, missä asui, ja hänen kätensä oli jo taskussa tunnustelemassa avainta, kun hän näki miehen kävelevän nopeasti häntä kohden kadun toisella puolella. Nopeassa kulkijassa ei ollut mitään epätavallista tähän aikaan yöstä eikä myöskään mitään merkillistä siinä seikassa, että hän kantoi käsilaukkua; sillä Marylebonen asema on kivenheiton päässä, ja viimeisillä junilla saapuneet matkustajat kulkivat usein Upper Gloucester Placen kautta kotimatkallaan.

Hän ei tuntenut miestä, kun tämä tuli katulampun valopiiriin, mutta käsilaukku näytti varmasti olevan tuttua mallia. Hän taisteli lyhyen taistelun itsensä kanssa, mutta sitten hän, vaikka hänen ruumiinsa jokainen solu vaati ankarasti unta, kääntyi takaisin ja lähti seuraamaan käsilaukkua.

Tämä hänen toimenpiteensä johtui käytännöllisestä syystä. Sillä jos hän silloisessa hermostuneessa mielentilassaan olisi laiminlyönyt tutustua asiaan tarkemmin ja vakuuttautua siitä, että hänen silmänsä olivat pettäneet hänet, olisi hän maannut valveilla tuntikausia tuomiten laiskuuttaan. Juttu oli hieman järjetön, sillä toinen käsilaukku muistuttaa hyvin suuressa määrin toista, ja kadun poikki katsoessa pimeässä yössä ja riittämättömässä katuvalaistuksessa samannäköisyys on vieläkin täydellisempi. Mutta hän oli päättänyt nähdä sen käsilaukun lähempää ja kiirehti askeliaan, mihin hän oli pakotettu, sillä mies hänen edellään käveli nopeasti, vaikka käsilaukku oli niin raskas, että hän vaihtoi sen vähän väliä kädestä toiseen.

Mies kääntyi kulkemaan pitkin Harley Streetiä, mutta Steel pysytteli perässä ja lähti lopulta suutuksissaan juoksemaan. Hän oli jo noin kymmenen metrin päässä saaliistaan, kun mies kääntyi ja nähtyään takaa-ajajansa seurasi hänen esimerkkiään ja alkoi juosta kääntyen eräälle syrjäkadulle ja sukeltaen erääseen niistä kapeista kujista, joita on runsaasti näillä seuduin. Olipa käsilaukun laita kuinka tahansa, niin pakenijalla oli jokin syy pakoonsa, ja Steelin poliisinvaisto sai uutta yllykettä, hän kiristi vauhtinsa äärimmilleen. Yhtään poliisia ei ollut näkyvissä, ja käsilaukun kanssa juoksija tunsi ilmeisesti kierroksen niin hyvin, että voi välttää vastenmielisen kohtauksen lain edustajan kanssa, sillä hän lähti uudelleen kiertämään samaa kierrosta. Tällä kertaa häntä ei onnistanut yhtä hyvin; nyt oli poliisikonstaapeli passipaikallaan kadun kulmassa, ja pakenija pysähtyi, epäröi hetkisen ja sitten, kun Steel ehti hänen kohdalleen, pani maahan käsilaukkunsa ja sukeltaen salapoliisin käsivarren alitse pakeni tiehensä tuulen lailla.

Samalla hetkellä Steel tunsi hänet; hän oli Slick Smith! Pitikö hänen mennä hänen perässään? Hän päätti, että käsilaukku oli hänen varsinainen päämääränsä.

"Seuratkaa tuota miestä ja ottakaa hänet kiinni", sanoi hän konstaapelille ja käänsi huomionsa käsilaukkuun...

Dick oli riisuutumassa, kun hänen apulaisensa syöksyi sisään silmät loistaen kiihtymyksestä ja iso nahkainen käsilaukku kädessään.

"Katsokaapas tätä!" sanoi hän ja tempasi sen auki. Dick katsahti sen sisään ja mykistyi hämmästyksestä.

"Timantit!" sanoi hän kuiskaten. "Ne olivat Slick Smithillä!" huusi salapoliisi hengästyneenä. "Näin hänen kulkevan pitkin Upper Gloucester Placea kantaen käsilaukkua ja seurasin häntä, vaikka en tietänytkään, kuka oli kysymyksessä. Ja sitten hän pillastui, ja kun tavoitin hänet, pudotti hän käsilaukun."

"Slick Smithkö? Mistä hän oli tulossa?"

"Park Roadin suunnalta", sanoi Steel nopeasti. "Luulin saavani halvauksen, kun avasin käsilaukun ja näin, mitä siinä oli."

Dick otti kourallisen timantteja ja antoi niiden valua sormiensa välitse takaisin laukkuun.

"Tällä kertaa ei saa sattua mitään erehdystä", sanoi hän. "Hakekaa auto!"

Hän pukeutui kiireesti, ja ennenkuin hän oli ehtinyt valmiiksi, palasi Steel takaisin, ja tällä kertaa hän ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan. Sillä kun he kantoivat käsilaukun alas ulko-ovelle, he löysivät auton virkapukuisten poliisien ympäröimänä, ja neljän miehen istuessa sisällä, kahden ohjaajanistuimella, ja yhden konstaapelin seisoessa kummallakin sivulaudalla auto saapui Scotland Yardiin, ja panssariholvin isot teräsovet sulkivat sisäänsä Malpasin aarteen.

"Tulkootpa nyt hakemaan sitä", sanoi Shannon. "Sillä välin..."

"Me pistämme kiinni Slick Smithin", sanoi Steel innokkaasti. "Minä menen nyt hänen asuntoonsa."

"Te ette löytäisi häntä", sanoi Shannon. "Kuvitteletteko hänen menevän takaisin satimeen? Jättäkää Smith minulle. Minä luulen voivani saada hänet kiinni."

Molemmat miehet palasivat Haymarketille, missä he tapasivat epäluuloisen Williamin ovella hyvin pieni ja hyvin likainen poika edessään.

"Hän sanoo, että hänellä on kirje teille, eikä tahdo antaa sitä minulle, sir."

"Hän sanoi, että antaisin sen ainoastaan kapteeni Shannonille."

"Minä olen kapteeni Shannon", sanoi Dick, mutta poika epäröi yhä vielä luopua kirjeestä.

"Tuokaa hänet sisään", sanoi Dick kärsimättömästi, ja poika vietiin arkihuoneeseen. Hän oli Lontoon laitakaupungin äärimmäisen repaleinen ja likainen tuote, sukaton, melkein jalkineeton, ja hänen kasvonsa ja kätensä olivat sitä erikoista väriä, jonka vain pienet pojat saavat syntymään.

Pukunsa kätköistä hän sai suuren vaivan jälkeen esille jotakin likaista, mikä näytti kolmikulmaiseksi hatuksi taitetulta sanomalehden suikaleelta. Dick avasi sen ja näki, että se oli eräästä aamulehdestä reväisty paperinpalanen. Sanoma oli kirjoitettu lyijykynällä sen painamattomaan reunaan.

"Pelastakaa minut Jumalan tähden! Olen Fouldin lastaussillan luona. Se paholainen tahtoo tehdä minusta lopun ennen aamua."

Allekirjoittajaksi oli merkitty "Lacy Marshalt"!

LX.

Fouldin lastaussilta.

"Lacy Marshalt!" huudahti Steel. "Hyvä Jumala! Se ei ole mahdollista!"

"Mistä sait tämän?" kysyi Shannon nopeasti.

"Eräs poika antoi sen minulle Spa Roadilla ja pyysi minua tuomaan sen tänne. Taikka oikeastaan hän ei ollut poika, sir; hän oli nuori mies."

"Etkö tiedä hänen nimeään?"

"En. Hän sanoi, että eräs herrasmies oli pistänyt sen ulos eräästä ristikosta lähellä Dockheadia ja että minä saisin punnan, jos veisin sen kapteeni Shannonille."

"Miksi hän ei tuonut sitä itse?"

Poika virnisti.

"Koska hän tuntee teidät, sir — niin hän sanoi. Hän on ollut pakkotyössä."

"Tiedätkö, missä Fouldin lastaussilta on?"

"Kyllä, sir; se on lähellä Dockheadia; se on puutavarain lastauspaikka. Olen onkinut siellä usein."

"Hyvä, sinä voit näyttää meille tien. William, ottakaa auto ulos. Ottakaa tämä poika istumaan viereenne ja desinfioikaa hänet! Tässä on rahasi, poikaseni."

Hän ojensi punnan setelin pojalle, joka tarttui siihen innokkaasti.

Auto poikkesi Scotland Yardiin ottamaan mukaan niin monta konstaapelia, kuin sieltä oli saatavissa. Kun he olivat saapuneet London Bridgen luo, pysähtyivät he uudelleen ja ottivat mukaan erään paikallisen salapoliisi-kersantin, joka tunsi kysymyksessä olevan paikan.

"Niin, se on erääseen vanhaan varastoon liittyvä lastaussilta — yksi harvoista lavalaitureista koko joella."

"Mitä tarkoitatte 'lavalaiturilla'?" kysyi Dick.

"Se on rakennettu paaluille veden yläpuolelle, eikä siinä ole, niinkuin useimmissa laitureissa, kivistä ja tiilistä rakennettua reunusta."

He ajoivat pitkin erästä synkkää katua, kulkivat telakan ympäri, mistä laivojen korkeat mastot näkyivät aidan ylitse, ja kiitivät kerran suuren kokkapuun alitse, joka pisti aidan ja kapean kadun ylitse. Vihdoin salapoliisi kääntyi autonkuljettajan puoleen.

"Olemme perillä", sanoi hän. "Luulen, että voimme nyt tulla toimeen ilman tätä poikaa, kapteeni Shannon."

Poika sai karvaaksi pettymyksekseen nousta pois autosta, ja laskeuduttuaan alas jyrkkää rinnettä miehet tulivat vanhalle portille, jonka yli kiipeäminen ei tuottanut heille mitään vaikeuksia.

He olivat nyt likaisella vankkuritiellä, joka johti eräälle rakennukselle, ja he näkivät edessään joen veden välkkeen. Heidän kierrettyään rakennuksen nurkan ympäri pakotti kylmä pohjoistuuli heidät käärimään päällystakkinsa tiukemmin ympärilleen.

"Laituri on oikealla."

Salapoliisi-kersantti osoitti synkkää, paalujen varaan puusta rakennettua laituria, joka kumisi ontosti Shannonin jalkojen alla, kun hän kulki sen reunalle ja katsoi alas veteen.