Part 24

"Täällä ei ole ketään; meidän on paras tutkia varastorakennus."

"Auttakaa!"

Ääni oli heikko, mutta Dick kuuli sen.

"Mistä se tuli?" kysyi hän.

"Se ei varmastikaan tullut varastorakennuksesta", sanoi Steel. "Se tuntui paremminkin tulevan joelta päin."

He seisoivat hetkisen kuunnellen, ja sitten he kuulivat sen jälleen — matalaa voihkinaa ja sitten:

"Auttakaa! Jumalan tähden, auttakaa!"

"Se kuului laiturin alta", sanoi Dick äkkiä.

Hän juoksi laiturin reunalle ja katsoi alas. Vuorovesi oli kohoamassa; se oli enää vain muutamia jalkoja laiturin reunaa alempana. Vähän matkan päässä oikealla hän näki veneen ja hyppäsi siihen.

"Auttakaa!" Tällä kertaa ääni kuului tulevan lähempää.

Kurkistettuaan laiturin alle Dick luuli näkevänsä liikettä pimeässä.

"Missä te olette?" huusi hän.

"Täällä!"

Se oli Lacy Marshaltin ääni!

Veneessä ei ollut airoja, minkä vuoksi Dick irroitettuaan veneen ohjasi sen käsillään paaluista sysäisemällä sille kohtaa, mistä ääni oli kuulunut. Hän sytytti taskulamppunsa ja alkoi etsiä, ja hetkisen kuluttua sen valo pysähtyi Marshaltin aavemaisille kasvoille. Mies oli hartioitansa myöten vedessä, ja hänen kätensä, joita hän piti päänsä yläpuolella, näyttivät olevan kiinnitetyt paaluun.

"Sammuttakaa valo — hän saa muuten teidät käsiinsä", huusi hän.

Dick sammutti taskulamppunsa, ja samassa kajahti kaksi laukausta. Shannonin hattu lensi pois päästä; hän tunsi polttavaa kipua vasemmassa korvassaan, ja hetkiseksi hän irroitti otteensa laiturista, niin että vene jäi ajelehtimaan. Heittäytyen polvilleen veneeseen hän meloi sen takaisin käsillään, ja seuraavalla hetkellä Steel hyppäsi laiturin reunalta hänen viereensä.

"Ottakaa esiin revolverinne ja sytyttäkää taskulamppunne", sanoi Dick ohjaten venettä eteenpäin lahonneiden pylväiden lomitse. "Ja ampukaa heti, kun näette jonkun pään!"

Hetken päästä he olivat jälleen Marshaltin luona. Riippulukolla kiinnitetyt ketjut pitivät häntä vyötäisten kohdalta kiinni paalussa, ja hänen ranteensa olivat suljetut ruosteisiin käsirautoihin ja kiinni korkealla pään yläpuolella olevassa naulassa. Selvää oli, että jos hän olisi jäänyt siihen asemaan vielä kymmeneksi minuutiksi, niin mikään ei olisi voinut enää pelastaa häntä.

"Käsirautojen avain, pian! Onko teillä sellainen, Steel?"

"Kyllä, sir."

Käsirautojen aukaisemiseen meni vain hetkinen, ja sitten Dick käänsi huomionsa riippulukkoon. Hänen oli tehtävä työtä pimeässä, samalla kuin Steel tutki pimeätä ympäristöä taskulampullaan etsien miestä, joka oli ampunut. Laiturin takaosassa näkyi vihreiden vesikasvien peittämä seinä ja kolme ruosteista rautatankoa, jotka näyttivät jonkin ristikon yläosalta. Tähän aukkoon Steel keskitti huomionsa pitäen revolveriaan koholla valmiina ampumaan. Mitään ei kuitenkaan tullut näkyviin, ja kolme minuuttia kestäneen työn jälkeen Marshalt pääsi irti helpotuksesta ähkien ja kiskottiin veneeseen.

He meloivat veneen takaisin laiturin joenpuoliseri reunan viereen, ja maaten vatsallaan lahonneella laudoituksella southwarkilainen kersantti veti Marshaltin laiturille. Marshalt oli säälittävässä tilassa; hän värisi kylmästä, hänen partansa oli ajamatta ja posket kuopallaan. He kiidättivät hänet lähimmälle poliisiasemalle, missä hän saatuaan kuuman kylvyn pukeutui lainaksi saamaansa pukuun. Paitsi että hän oli kovin kalpea, ei hän näyttänyt erikoisemmin kärsineen seikkailustaan. Että hän oli hyvin järkytetty ei ollut ihmeteltävää; hän oli säälittävässä tilassa ja värisi joka jäseneltään.

"En tiedä, missä olen ollut", sanoi hän väsyneesti. "Kuinka kauan on kulunut katoamisestani?"

Saatuaan sen kuulla hän ähkäisi.

"Olen ollut kaksi päivää kellarissa varastorakennuksen alla. Jollen olisi löytänyt paperinpalasta, joka oli pudonnut kadulta kellariin, olisin ollut kuoleman oma. Milloin kapteeni Shannon tulee takaisin?"

"Hän on nyt tarkastamassa varastorakennusta", sanoi poliisiaseman kersantti.

Varastorakennuksen tarkastus antoi hyvin vähän lisää Dickin tietoihin. Hän löysi pääoven avonaisena, mutta ei jälkeäkään ampujasta. Rakennuksessa oli useita maanalaisia osastoja, joissa Marshaltia oli voitu pitää vankina. Hän löysi yhden, joka oli kadun yhteydessä, ja juuri siellä hän huomasi jotakin tärkeämpääkin. Kellarikerrokseen johtavien portaiden juuressa hän näki vihreällä etiketillä varustetun pahvikotelon ja otti sen ylös. Se oli sisältänyt automaattisen pistolin ammuksia ja oli ilmeisesti sama kotelo, joka oli puuttunut Malpasin varastohuoneessa olevasta laatikosta, kun hän oli suorittanut siellä pintapuolisen tarkastuksensa. Hän ojensi sen Steelille sanaakaan sanomatta.

"Malpas on täällä jossakin", kuiskasi salapoliisi ja katseli hermostuneesti ympärilleen.

"En usko sitä", sanoi Shannon levollisesti. "Ystävämme ampuu ainoastaan yhden laukauksen illassa."

Hän vilkaisi varastorakennuksen yläosaan johtaviin portaisiin.

"Luulen tuskin maksavan vaivaa etsiä ylhäältä, pyydän kersanttia tarkastamaan huomenna yläosan rakennusta."

Mies, joka seisoi syvänteessä, joka aikaisemmin oli ollut rakennuksen yläosan ikkunana, tunsi helpotusta kuullessaan tämän päätöksen. Se säästi häneltä sen vaaran, joka olisi seurannut hyppäystä pimeyteen.

Hän antoi Dick Shannonin päästä hyvän matkaa edelle, ennenkuin astui hapuillen alas portaita. Tirkistettyään varovaisesti puoleen ja toiseen nähdäkseen, oliko ehkä joku konstaapeli jätetty pitämään silmällä rakennusta, hän meni laiturin reunalle, kurkisti alas ja hiukan epäröityään laskeutui veneeseen. Hänen kätensä kosketti kylmää vettä, ja häntä värisytti.

"Sota on todellakin helvettiä", sanoi Slick Smith.

LXI.

Marshaltin kertomus.

Shannonin saapuessa poliisiasemalle Marshalt oli riittävästi virkistynyt voidakseen kertoa kokemuksistaan.

"Suoraan sanoen, minä voin antaa teille hyvin vähän tietoja, kapteeni Shannon", sanoi hän, "muusta paitsi tämän seikkailun alusta. Niinkuin ehkä olette saanut selville, minut houkuteltiin Malpasin huoneistoon kirjeellä, jossa minua pyydettiin" — hän epäröi hiukan — "tapaamaan siellä erästä naista — naista, joka herättää mielenkiintoa meissä molemmissa. Myönnän olleeni mitä suurimmassa määrin järjetön kun en epäillyt ansaa siinä yhteydessä. Se mies vihasi minua — seikka, jonka luulen olevan teille tunnetun. Mutta minä olin utelias näkemään hänet, olin kuullut niin paljon tästä salaperäisestä mr Malpasista."

"Milloin saitte kirjeen?"

"Noin puoli tuntia ennen sitä, kuin lähdin ulos. Olin syönyt päivällistä Reetorin ravintolassa eräiden ystävieni kanssa ja olin juuri lähtemässä sieltä, kun Tonger toi minulle kirjeen — niinkuin Tonger voi teille kertoa..."

"Pelkään, ettei Tonger enää kerro meille mitään", sanoi Dick levollisesti, ja Lacy Marshalt tuijotti häneen.

"Kuollutko?" sanoi hän kuiskaten kauhun valtaamana. "Hyvä Jumala! Milloin hän kuoli?"

"Hänet löydettiin kuolleena puolen tunnin kuluttua teitä vastaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen."

Uutinen näytti tekevän miehen sanattomaksi, mutta hetken kuluttua hän jatkoi kertomustaan.

"En tiedä, aiheutuiko se aavistuksesta, vai vaikuttiko sen muisto saamistani varoituksista, mutta ennen uloslähtöä minä menin huoneeseeni, riisuin pois paitani ja puin ylleni vanhan kuulia kestävän panssarin, jota käytin ollessani Balkaneilla muutamia vuosia sitten toimilupia hankkimassa. Se on hyvin epämukava, mutta, niinkuin näyttäytyi, tämä varovaisuus pelasti henkeni. Lähdin ulos ilman päällystakkia aikoen tulla sieltä suoraan takaisin kotiini ja koputin 551:n ovea, joka heti aukeni."

"Ettekö kuullut mitään ääntä?" kysyi Dick.

Marshalt pudisti päätään.

"En, ovi aukeni ilman muuta. Odotin näkeväni siellä jonkun palvelijan, mutta hämmästyksekseni ei näkyvissä ollut ketään, mutta minä kuulin jonkun ylhäältä sanovan: 'Tulkaa ylös.' Luonnollisesti noudatin tätä kehoitusta. Astuin isoon huoneeseen, joka oli raskaasti verhottu sametilla, mutta tyhjä. Silloin minusta alkoi tuntua hieman epäilyttävältä, ja minä olin juuri astumassa ulos huoneesta, kun ovi hämmästyksekseni sulkeutui aivan nenäni edessä. Seuraavalla hetkellä kuulin jonkun nauravan ja käännyttyäni ympäri näin miehen, joka oli ilmeisesti puettu salapukuun, seisovan toisessa päässä huonetta. 'Nyt olet minun käsissäni!' sanoi hän.

"Hänellä oli kädessä vanhanmallinen revolveri. Huomattuani olevan mahdotonta päästä pois huoneesta syöksyin häntä kohden. En ollut ottanut kantakaan askelta, ennenkuin kompastuin huoneen poikki jännitettyyn lankaan, ja päästyäni siitä ylös kompastuin toiseen samanlaiseen. Luulin, ettei hän ollut aivan vakavissaan, ja tahdoin päästä häneen käsiksi ottaakseni revolverin pois häneltä. Olin vain muutaman askelen päässä hänestä, kun hän laukaisi, ja siinä on kaikki, mitä muistan, ennenkuin heräsin kamalaan kipuun ja arvasin — katsokaa!"

Hän veti auki paitansa ja näytti vaaleanpunaisen, miehen käden kokoisen läiskän rintansa vasemmalla puolella.

"Missä olitte tullessanne jälleen tajuihinne?"

"Muistan hyvin vähän selvästi sen jälkeen", sanoi Marshalt vilpittömästi. "Muistan olleeni usein valveilla, ja kerran muistan sen vanhan miehen pistäneen neulan käsivarteeni. Se neulanpisto luultavasti sitten herätti minut. Yritin nousta ylös ja käydä häneen käsiksi, mutta olin niin heikko kuin lapsi. Aika ajoin olen tullut tuntoihini, mutta aina eri paikoissa, kunnes eräänä iltana heräsin siinä kauheassa kellarissa, käsiraudoissa ja avuttomana. Malpas seisoi vieressäni ja katsoi minuun. Hän ei sanonut minulle, kuka oli, ja vaikka ajattelin pääni puhki, en tuntenut häntä. Mutta nähtävästi minä olen jollakin tavalla loukannut häntä pahasti Etelä-Afrikassa. Hän sanoi minulle, että se ilta oli viimeiseni maan päällä. Kun hän oli lähtenyt, löysin sen paperinpala, sen, ja onneksi oli lyijykynänpätkä taskussani. Odotin sopivaa tilaisuutta. Pystyynpääsemisessä oli kauhea homma, mutta lopuksi se minulle onnistui, ja minä kykenin pistämään kirjeen eräälle nuorelle miehelle, joka kurkisti kellariin; hän näytti olevan niin pelästynyt nähdessään siellä frakkipuvussa — ja millaisessa frakkipuvussa! — olevan miehen, että oli vähällä juosta pakoon."

"Ettekö voi muistaa tulleenne viedyksi takaisin Portman Squarelle?"

Lacy pudisti päätään.

"En ensinkään. Kertokaa nyt minulle Tonger-parasta. Kuinka kauheata! Kuka surmasi hänet? Luuletteko, että se oli Malpas?"

"Sanokaa minulle yksi asia, mr Marshalt: onko teidän talonne ja Malpasin talon välillä minkäänlaista käytävää tai ovea? Minun täytyy myöntää tutkineeni asiaa hyvin huolellisesti löytämättä mitään sellaista."

Marshalt pudisti päätään.

"Jos sellainen on olemassa, on Malpasin täytynyt se tehdä, mutta minä epäilen sitä." Hän rypisti kulmiaan. "Nyt, kun mainitsette asiasta, muistan tehneeni kerran valituksen kuulemastani koputtavasta äänestä. Sekä minä että Tonger olemme kuulleet niitä koputuksia aika ajoin. Mitä Malpas tällöin teki, en voi sanoa. Pääsikö Stanford muuten minun talooni? Niinä harvoina hetkinä, jolloin olin tajuissani, muistui mieleeni, että olin jokin aika sitten määrännyt hänet ottamaan huostaansa taloni, jo minulle tapahtuisi jotakin."

"Miksi sen teitte?" kysyi Dick. "Se tapahtui vuosia sitten, kun tulin tuntemaa Stanfordin ja olin ystävällisemmässä suhteessa häneen kuin nyt. Totta puhuakseni ja ollakseni vilpitön ennenkuin sain tietää, ettei hän ollut suora ja rehellinen. Stanford on niin ollen talossa?" Hänen kasvonsa vääristyivät. "Luultavasti kaikki on kunnossa", sanoi hän, "mutta hän ei todellakaan ole sellainen mies, jonka olisin valinnut."

Hän ojensi Dickille kätensä.

"En voi olla kyllin kiitollinen teille kaikesta siitä, mitä olette tehnyt minun hyväkseni, kapteeni Shannon. Te olette pelastanut minun henkeni. Jos olisitte tullut viisikin minuuttia myöhemmin..." Hän värisi.

Dick ei vastannut heti, ja kun hän sitten puhui, ei hän sanallakaan viitannut niihin palveluksiin, joita oli tehnyt miljoonamiehelle.

"Tahdotteko sanoa minulle yhden asian, mr Marshalt?" sanoi hän. "Vaikka sanotte, ettette tuntenut Malpasia, niin teillä on täytynyt, olla jokin ajatus siitä, kuka hän on, jokin aavistus."

Marshalt epäröi.

"Niin minulla onkin", sanoi hän. "Minusta tuntuu — teistä se kai on liian mielikuvituksellista — että Malpas on nainen!"

LXII.

Mitä Audrey näki.

Audrey Bedford näki kauheata unta. Hän oli makaavinaan korkean, kapean tornin reunalla. Hänen siinä maatessaan hänen päätään pakotti niin, että se oli halkeamaisillaan, torni heilui edestakaisin, ja hän sen mukana. Joka heilahduksella tornin reuna kallistui vähitellen, ja hän kiljahteli unissaan ja tarttui lujasti kiinni reunaan odottaen äkkiä putoavansa alhaalla olevaan mustaan tyhjyyteen.

Päänkipu oli todellista. Se alkoi hänen silmiensä takaa, ammahti ohimoihin ja sieltä miljoonia tulisia teitä pitkin pään takaosaan. Hän kääntyi voihkien ja hautasi kasvonsa käsikoukkuunsa. Hänellä ei ollut koskaan ollut sellaista päänkipua. Hän ojensi kätensä ulottuakseen vuoteensa vieressä olevaan soittokelloon haluten sekavasti saada kupin teetä. Hänen kielensä oli kuiva, ja suussa oli kauhea maku Hän kääntyi jälleen, voihkaisi ja nousi istumaan.

Oli aivan pimeä, eikä hän ollutkaan maannut missään vuoteessa; hän istui patjalla, ja hänen päällään oli huopapeite, ja kun hän ojensi kätensä, niin se kosketti lattiaan. Hän nousi epävarmasti seisomaan nojaten seinään estyäkseen kaatumasta, sillä hänen päässään meni kaikki ympäri. Sitten hän alkoi seinää pitkin tunnustellen etsiä ovea, löysi sen jonkin ajan kuluttua ja sysäsi sen auki. Ulkopuolellakin oli pimeätä. Jonkin pitkältä tunnelilta näyttävän päässä hän näki valonvälkettä ja hoiperteli sitä kohden. Hän huomasi olevansa lyhyessä, kalustamattomassa käytävässä, ja hänen näkemänsä valo lähti katosta riippuvasta paljaasta lampusta.

Eräässä pienessä huoneessa hän näki pesulaitteen ja astui ilahtuneena sen luo. Kun hän väänsi veden vuotamaan, oli se ensin ruosteista ja likaista, mutta muuttui vähitellen aivan puhtaaksi. Käyttäen käsiään astianahan joi ahnaasti. Hän pesi kasvonsa; naulassa riippui pyyheliina — näytti melkein siltä, kuin se olisi asetettu siihen erikoisesti häntä varten, sillä koko huoneistossa ei ollut mitään muuta kalustusta kuin patja ja huopapeite.

Hän jätti veden vuotamaan, sillä sen ääni oli hänelle jonkinlaisena seurana. Sitten hän istuutui ikkunan reunalle ja koetti palauttaa muistiinsa tämän kokemuksen alun. Viimeinen seikka, minkä hän muisti, oli hänen keskustelunsa mr Torringtonin kanssa. Ei, se ei ollut viimeinen; hän oli huoneessaan panemassa hattua päähänsä lähteäkseen ulos. Askel askelelta hän pääsi tietoisien liikkeittensä jäljille ja muisti lopuksi kauhusta hätkähtäen Dora Eltonin päivällispöydän ja viinin, joka kuohui ja helmeili ja maistui niin inhoittavalta. Dora!

Hän oli vielä tylsä huumausaineen vaikutuksesta, mutta sai kuitenkin jo nyt selville, miksi siellä oli niin pimeätä. Kaikki ikkunat oli peitetty paksuilla luukuilla, ja luukut oli suljettu tiukasti kiinnihakatuilla rautasalvoilla. Ponnistaen kaikki voimansa hän koetti nostaa salpaa toisensa jälkeen; mutta vaikka hän kiersi kaikki ikkunat, ei hän löytänyt yhtään salpaa, joka olisi antanut myöten.

Ovi oli lukossa; hän katsoi ulos avaimenreiästä, mutta ei voinut nähdä mitään. Ja sitten hänen ponnistuksensa huumausaineen vaikutuksen lisänä aiheuttivat välttämättömän tuloksen. Hän tunsi polviensa käyvän voimattomiksi, ja hänellä oli juuri riittävästi mielenmalttia laskeutua pitkäkseen lattialle, ennenkuin hän jälleen menetti tajuntansa. Kun hän sitten taas tuli tajuihinsa, oli hän viluinen ja jäykkä, mutta päänkipu oli melkein mennyt, ja hän palasi siihen huoneeseen, jossa vettä oli saatavissa.

Hänen onnistui jonkin aikaa etsittyään sytyttää valo huoneeseen, jossa oli ollut silloin, kun heräsi ensikerran. Huone osoittautui olevan tyhjä, lukuunottamatta lattialla olevaa patjaa ja särkynyttä tuolia. Ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui irroittaa tuolista tukeva piena; se oli hänen ainoa aseensa, eikä siitä olisi ollut suurtakaan hyötyä, jos hän olisi yrittänyt käyttää sitä silloisessa heikossa tilassaan. Mutta se oli kuitenkin jotakin; se antoi hänelle hiukan enemmän turvallisuuden tunnetta. Vähitellen hänen onnistui saada loputkin tuolista palasiksi, kunnes hänellä oli käytettävänään tukeva tuolinjalka ja osa sen selkänojaa, joiden avulla hän kävi ikkunanluukkujen salpojen kimppuun, mutta ilman tuloksia.

Nälkäisenä ja väsyneenä hän heittäytyi vuoteelle, veti huopapeitteen päälleen ja vaipui uneen melkein heti. Kun hän heräsi, tuntui lämpimämmältä, ja hänen nälkänsä oli lieventynyt jäytäväksi tuskaksi. Hän istui vuoteella koettaen ajatella. Ja silloin hän kuuli ääntä. Joku mies puhui. Oliko se Martin? Ei, se oli Martinin ääneksi liian matala. Hän hiipi ovelle ja kuunteli. Ja silloin hän kuuli hiipiviä askelia portailta juuri oven ulkopuolelta.

Kuka se oli? Hänen sydämensä takoi kiivaasti. Ääni alhaalta kuului jälleen, ja sen kuullessaan Audrey oli vähällä pyörtyä.

Se oli Lacy Marshalt! Audrey painoi käden suutaan vastaan voidakseen olla kiljahtamatta. Lacy Marshalt, joka sanoi:

"Niin, jossakin täällä se oli..." Audrey luuli olevansa tulemassa hulluksi. Tai ehkäpä hän olikin jo hullu! Jossakin alhaalla oli Lacy Marshalt — ja Lacy Marshalt oli kuollut!

Ja Audreyn seisoessa siinä kauhusta jähmettyneenä askelet kuuluivat jälleen. Kyyristyen alas hän katsoi avaimenreiästä. Heikko valo valaisi portaita, ja hän näki miehen, mutta tämän kasvot olivat käännetyt poispäin.

"Se oli jossakin täällä", kuului Marshaltin ääni jälleen sanovan.

Mies portaissa kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin Audreykin. Audrey näki hänen kääntävän päätään. Hän näki pitkän nenän, terävän leuan ja korkean, ulkonevan otsan. Malpas! Kun Audrey katsoi uudelleen, oli mies mennyt.

Malpas ja Marshalt! Mitä se merkitsi? Audreyn jäsenet vapisivat; hänen täytyi käyttää seinää tukenaan horjuessaan takaisin huoneeseensa. Hän ei ollutkaan Curzon Streetillä: hän oli sen paholaisen käsissä! Kauhu valtasi hänet, ja hetkinen hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen järkensä tahtonut mennä sekaisin. Ja sitten joku koputti hiljaa käytävän ovea. Audrey pidätti hengitystään ja odotti silmät kiinnitettyinä siihen paikkaan, mistä kauhu tulisi sisään.

LXIII.

Mies portaissa.

Koputus uudistui vähän ajan kuluttua. Audrey pysyi hiljaa uskaltaen tuskin liikuttaa silmäluomeakaan. Tiesikö Malpas, että hän oli siellä? Tällöin juolahti hänen mieleensä ajatus, että Doran ja hänen miehensä täytyi olla tietoisia tämän peloittavan talon salaisuudesta.

Kauhea koputus kuului jälleen, ja sitten oli taas hiljaista. Audrey odotti puoli tuntia, ennenkuin uskalsi liikkua. Ei kuulunut mitään ääntä; talo oli hiljainen kuin hauta, ja Audrey palasi siihen huoneeseen, jossa oli herännyt, saadakseen jälleen säpsähtää kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa. Siitä, missä hän istui, voi hän nähdä ainoastaan käytävän seinän. Kuului rapinaa, ja sitten ovi sulkeutui jälleen.

Odottiko Malpas häntä käytävässä? Audreyn sydän alkoi sykkiä kiivaasti hänen sitä ajatellessaan, mutta sitten hän hoksasi tämän ajatuksen järjettömyyden. Miksi Malpas odottaisi käytävässä? Kuitenkin Audrey sai koota koko rohkeutensa, ennenkuin uskalsi katsoa ulos, ja sen tehtyään hän olisi voinut huutaa ilosta, sillä lattialla oli tarjotin ja sillä kuuma kahvikannu, leipää ja voita sekä paksuja viipaleita kylmää lihaa. Audrey kantoi tarjottimen huoneeseensa ja söi varovaisesti. Vasta nyt hän alkoi huomata, kuinka nälkä hänen oli; ja vasta kun suurin osa ruokavaroista oli huvennut ja Audrey oli juonut kolmannen kupillisen kahvia, päätti hän ateriansa pahoitellen, ettei ollut katsonut käytävään miehen ollessa vielä siellä.

Mutta ehkäpä se olikin ollut Dora. Täällä hän ei voisi vedota kehenkään, ajatteli Audrey. Eikä hän voinut toivoa mitään Martiniltakaan, mikäli toivoa oli olemassa.

Ja nyt hän voi ajatella selvästi ja loogillisesti Miksi he olivat tehneet tämän? Mitä oli Dora tai hänen miehensä saavuttanut tällä tarkoituksettomalla teolla? Audrey tiesi, että Dora vihasi häntä! Dora tekisi mitä tahansa voidakseen vahingoittaa häntä, siitä hän oli yhtä varma. Mutta Dora ei vahingoittaisi ketään, jollei siitä olisi hyötyä hänelle itselleen, eikä Audrey voinut ymmärtää, mitä hyötyä oli hänen sulkemisestaan Malpasin taloon. Mutta hän _oli_ Malpasin talossa; se teki hänet jälleen vakavaksi.

Hän väänsi kaikkia sähkönappuloita, jotka voi löytää; valo sai hänet tuntemaan itsensä vähemmän yksinäiseksi. Milloin tulisi seuraava ateria, ajatteli hän. Koettaisiko hän nähdä sen miehen tai naisen, joka toisi sen? Hän meni monta kertaa ovelle kuuntelemaan, mutta hiljaisuutta ei rikkonut mikään.

Hän oli seitsemättä kertaa käymässä ovella, kun hänen korviinsa tuli tuskin kuuluva ääni, joka syntyi siitä, että joku laskeutui alas portaita. Hän laskeutui polvilleen lattialle kurkistaen ulos jokseenkin isosta avaimenreiästä, ja tällä kertaa hänen vaivansa tuli palkituksi. Jotakin tummaa kulki oven editse ja pysähtyi jonkin matkan päähän siitä. Audrey näki nyt miehen selvästi, tai niin selvästi kuin hämärässä valaistuksessa oli mahdollista. Mies oli puettu pitkään päällystakkiin, joka ulottui hänen kantapäihinsä saakka; päässä hänellä oli musta riippulierinen hattu. Hän seisoi hetkisen kuuntelevassa asennossa, sitten hän ojensi kätensä, ja osa seinää aukeni — ovi, tuskin enemmän kuin kuuden tuuman levyinen, niin hyvin naamioitu seinäpaperilla, että Dick Shannon oli kulkenut kymmenisen kertaa sen ohi saamatta selville sen olemassaoloa.

Audrey katsoi, aivan kuin lumottuna, kun mies pisti kätensä tähän aukkoon. Hän näki sinisen liekin leimahduksen, ja valot käytävässä sammuivat. Sitten mies kääntyi. Hän oli tulossa ovea kohden. Audrey ajatteli, että hän menisi oven ohi ja jälleen ylös portaita, mutta parhaillaan katsoessaan avaimenreiästä hän näki avaimen pään tulevan reikään, ja hän kääntyi ja juoksi kiljahtaen käytävän toiseen päähän paiskaten huoneensa oven lujasti kiinni ja asettuen seisomaan selkä sitä vastaan... Ulko-oven lukko lipsahti auki...

LXIV.

Dora ei tahdo puhua.

Dick Shannon palasi asuntoonsa kello neljä aamulla saatettuaan Lacy Marshaltin takaisin kotiinsa, missä hänen äkillinen ilmestymisensä saattoi mr Stanfordin hyvin hämmennyksiin.

Dick tapasi arkihuoneessaan kaksi miestä. Toinen oli uninen, mutta itsepäinen William, toinen...

"Tekö täällä, mr Torrington? Olette viimeinen henkilö maailmassa, jonka odotin tapaavani täällä!"

Mies oli muuttunut. Hänen hiukan ivallisesta sävystään ei nyt näkynyt merkkiäkään. Dick huomasi sen samalla hetkellä, kuin Torrington alkoi puhua.

"Minun oli välttämättömästi saatava tavata teitä. Tyttäreni on kadonnut."

"Teidän...?"

"Minun tyttäreni — Audrey. Ettekö tietänyt, että hän on minun tyttäreni? En voi nyt kertoa sen enempää, mutta Audrey Bedford on Audrey Torrington, minun toisen vaimoni lapsi."

Dick katsoi häneen aivan kuin usvan läpi.

"Olen ymmälläni", sanoi hän. "Audrey... sanotteko, että hän on kadonnut? Mutta hänhän on asunut teidän hotellissanne!"

"Hän lähti ulos eilen illalla eikä ole tullut takaisin. Annoin hänen mennä ulos, koska olin luvannut ottaa vastaan Martin Eltonin, jolla oli kerrottavana minulle jotakin -jotakin, minkä tiesin, ja jotakin minkä arvasin."

Hän kertoi lyhyesti kaiken, mitä oli tapahtunut Martinin käydessä hänen luonaan.

"Hänen onnettomuudekseen tiesin kaikki tosiasiat ja arvasin, mihin hän pyrki, ennenkuin hän oli lopettanut. Annoin määräyksen, että Audreylle ilmoitettaisiin minun odottavan häntä, kun hän palaisi. Kello yksitoista hän ei ollut vielä tullut takaisin; keskiyöllä, kun kysyin häntä arvellen hänen menneen joihinkin tanssiaisiin, hän oli yhä ulkona. Tietäessäni, että nuoret tytöt nykyisin ovat ylhäällä myöhään yöhön asti, en ollut huolissani, ennenkuin kello tuli ensin yksi ja sitten kaksi. Silloin asetuin Scotland Yardin yhteyteen, mistä ilmoitettiin, että te olitte ulkona, ja luvattiin ilmoittaa teille heti, kun palaisitte. En jaksanut odottaa enää kauemmin, vaan tulin tänne."

"Minne hän meni?" kysyi Dick.

Mr Torrington pudisti päätään.