Part 25

"En tiedä. Hän sanoi vain menevänsä ulos eikä kertonut kellekään, minne aikoi. En ole tietystikään tarkastanut hänen huonettaan — en tahtonut ryhtyä siihen keinoon, ennenkuin olin varma."

"Menemme nyt sinne", sanoi Dick ja ajoi hänen kanssaan takaisin hotelliin.

Yöovenvartijalla, joka avasi heille oven, ei ollut mitään uutisia.

"Neiti ei ole vielä tullut takaisin, sir", ilmoitti hän.

Hän vei heidät hissillä Audreyn kerrokseen ja avasi heille hänen huoneensa oven. Vuoteessa ei ollut nukuttu; Audreyn yöpuku oli asetettu alaspäin käännetylle lakanan reunalle; lasillinen maitoa oli yöpöydällä. Dick näki sen vieressä kuluneen kirjoitussalkun ja aukaisi sen tarkastaen nopeasti siinä olevat kirjeet. Niissä ei ollut yhtään, josta olisi saanut vihjaustakaan Audreyn matkan määrästä, mutta lopuksi Dick näki mitättömän pienessä paperikorissa kirjeenpalasia. Tyhjennettyään paperikorin sisällyksen pöydälle hän ryhtyi panemaan kokoon näitä palasia.

"Tämä on mrs Eltonilta, ja se on kirjoitettu tänään."

Jonkin ajan kuluttua kirje oli saatu kokonaiseksi. Siinä kehoitettiin Audreyta tulemaan aikaisin, ja siinä oli merkille pantava jälkikirjoitus:

"Ole hyvä ja polta tämä kirje. Minusta on ikävää ajatella, että kirjeeni vetelehtivät siellä täällä, varsinkin hotellissa, missä kuka tahansa voi saada ne käsiinsä."

"Menen tapaamaan Eltoneita. Teidän ei tarvitse tulla mukaan, mr Torrington", sanoi Dick levollisesti.

Torrington teki vastaväitteitä, mutta huomasi lopulta tämän toimenpiteen järkevyyden ja antoi Dickin mennä yksin.

Eltonin talo oli pimeässä, mutta Dickin ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin hän näki valon ilmestyvän eteiseen. Oven avaaja oli Martin Elton; hän oli aamunutussaan, mutta puvussa näkyvät sikarintuhkan jäljet kielivät, ettei hän ollut noussut suoraa päätä vuoteestaan.

"Halloo, Shannon! Tulkaa sisään. Olette jokseenkin varhainen vieras", sanoi hän sulkiessaan oven.

"Onko vaimonne valveilla?"

"En tiedä — käyn katsomassa. Onko teillä asiaa hänelle?"

"Minulla on asiaa teille molemmille", sanoi Dick.

Kun poliisivirkailija puhuu siihen sävyyn, jota Dick Shannon käytti, ei vastaväitteistä ole erikoisempaa hyötyä.

Viiden minuutin kuluttua Dora tuli alas aamuvaippaansa pukeutuneena.

"Tahdotteko puhua minun kanssani, kapteeni Shannon?"

"Tahdon tietää, missä Dorothy Audrey Torrington on", sanoi Dick.

"En tiedä...", aloitti Dora.

"Ette tiedä mitä minä tarkoitan, tietysti. Kuulkaahan nyt, mrs Elton. Teidän sisarenne tuli tänne päivälliselle teidän kutsustanne. Lähetitte hänelle kirjeen, jonka pyysitte hänen polttamaan, mutta jota hän ei polttanut, vaan repi palasiksi. Hän saapui tähän taloon kello kuuden vaiheilla." Hän keskeytti äkkiä saatuaan uuden ajatuksen. "Kutsukaa tänne palvelijattarenne!" käski hän.

"Hyvä kapteeni Shannon, mitä hyötyä hänestä voi olla? Kerron teille kaikki, mitä tiedän. En tahtoisi palvelijoita sekoitettavan tähän asiaan", sanoi Dora happamesti.

"Menkää kutsumaan hänet tänne!"

Martin meni ylös portaita talon ylimpään kerrokseen, koputti ovea ja hämmästyi suuresti, kun ovi heti aukeni ja sisäkkö tuli ulos, täysin puettuna ja päällystakki yllään.

"Mitä hittoa!" huudahti Martin, ja tyttö naurahti.

"Mitä tahdotte, mr Elton?"

"Kapteeni Shannon tahtoo puhutella teitä", sanoi Martin hämmästyksestään selvittyään. "Hän tiedustelee rouvan sisarta. Tehän tiedätte, että hän söi täällä päivällistä eilen illalla, ja teidän olisi parasta sanoa Shannonille olleenne täällä koko ajan ja muistavanne hänen lähtönsä täältä."

Tyttö ei vastannut mitään.

"Tässä on tyttö", sanoi Martin saattaessaan sisäkön huoneeseen, ja Dora loi tyttöön tuiman silmäyksen.

"Miksi olette pukeutunut tuolla tavoin?" kysyi hän vihaisesti.

"Koska pukeudun tällä tavalla aina, kun olen menossa ulos", sanoi tyttö.

Hän oli punaposkinen, terveennäköinen nuori nainen, koko lailla tanakkatekoinen.

"No niin, tyttöseni", sanoi Shannon, "miss Audrey Torrington — eli, niinkuin hänet täällä tunnetaan, miss Bedford oli täällä päivällisellä eilen, eikö niin?"

"Uskon hänen olleen täällä, sir. Minä en ollut kotona, kun hän saapui, enkä nähnyt hänen lähtöään. Mrs Elton lähetti minut teatteriin ja erotti keittäjättären tuntia ennen miss Bedfordin saapumista, niin että talossa oli ainoastaan kolme henkeä — mr ja mrs Elton sekä miss Bedford."

"Minä en ollut täällä ensinkään", sanoi Martin raivoissaan. "Minä olin klubissani."

"Te olitte talossa, yläkerroksessa", sanoi tyttö tyynesti. "Minä en nähnyt miss Bedfordin lähtöä, koska olin kadun toisessa päässä keskustelemassa erään meidän miehemme kanssa. Näin ajurinrattaiden tulevan täältä päin, ja luulen, että miss Bedford oli jo todellakin poissa talosta, kun minä sitten tulin kotiin."

"Erään teidän miehenne kanssa? Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Dick.

Tyttö ei vastannut mitään, vaan otti esiin taskustaan pienen, viisisakaraisen hopeatähden.

"Olen Stormerin palveluksessa", sanoi hän sitten ja lisäsi nähtyään kauhistuneen ilmeen Doran kasvoilla: "Niin oli edellinenkin palvelijattarenne, mrs Elton. Olen odottanut teitä, sillä uskoin teidän tulevan", sanoi hän puhuen nyt Dick Shannonille. "Ainoa asia, jonka voin teille ilmoittaa, on, ettei miss Bedford ole tässä talossa. Olen tutkinut sen ullakolta kellariin saakka."

Martin Eltonin kasvot olivat kalmankalpeat. Hänen vaimonsa jatkoi taistelua viimeiseen saakka.

"Kuinka romanttista!" sanoi hän ivallisesti hymyillen. "Naissalapoliisi! Olitte hyvin huono palvelijatar."

Tyttö keskeytti hänet.

"Minä tyhjensin pöydän" — hän puhui yhä edelleen Shannonille — "ja kaadoin miss Bedfordin lasissa jäljellä olleen viinin tähän". Hän otti taskustaan pienen lääkepullon, jossa oli juuri sen verran viiniä, että pohja oli peitossa. "Ja tämän löysin mrs Eltonin korulippaasta myöhemmin illalla."

Dora yritti siepata hänen kädessään olevan pienen sinisen pullon, mutta tyttö oli varuillaan. Sysättyään vaivattomasti Doran syrjään hän pani pullon Dickin käteen.

"Luultavasti huomaatte sen olevan butylikloridia. Siinä ei ole mitään nimilippua; se oli liuotettu pois. Mutta se haisee butylille."

Shannonin piirteet olivat kovat ja jäykät; hänen silmänsä kiilsivät kuin käärmeellä.

"Te olette kuullut, mitä tämä tyttö on sanonut, Elton. Missä on Audrey?"

"Tahdotteko tietää sen?" vastasi Martin hänelle. "Voin sen ilmoittaa teille, mutta teidän on maksettava siitä — ei, en tarkoita rahaa. Vaadin Doralle ja itselleni kaksikymmentäneljä tuntia päästäksemme pois maasta. Luvatkaa se minulle, ja minä ilmoitan teille, missä hän on. Ja teidän olisi parasta maksaa vaadittu hinta, Shannon", sanoi hän tarkoituksellisesti. "Hän on suuremmassa vaarassa, kuin voitte aavistaakaan. Lupaatteko?"

"En lupaa teille mitään", sanoi Shannon. "E päästä teitä käsistäni, vaikka Audreyn henki olisi kysymyksessä! Missä hän on?"

"Ottakaa selville!" huudahti Dora uhmailevasti: "Jos tämä 'naispoliisi' tietää niin paljon, niin ehkäpä hän voi ilmoittaa teille enemmänkin."

Dick ei sanonut enää mitään. Hän veti takataskustaan käsiraudat ja näpsäytti ne Martinin ranteisiin. Martin ei yrittänytkään vastarintaa, vaikka hänen kasvonsa kävivät äkkiä harmaiksi ja vanhannäköisiksi kun rauta kosketti hänen ihoansa. Ehkäpä hänen mieleensä johtuivat hänen poikaikänsä muistot, ne ohjeet, joiden mukaan hän kerran oli pyrkinyt elämään.

"Te ette saa panna minulle käsirautoja!" kiljaisi Dora, kun Shannon tarttui hänen käsivarteensa. "Ette saa! Ette saa!"

Mutta Stormerin toimiston nainen pujahti hänen taakseen ja kävi kiinni hänen kumpaankin käsivarteensa. Seuraavalla hetkellä hän oli sidottu aineellisemmalla siteellä kuin se, joka sitoi hänet hänen vieressään olevaan mieheen.

LXV.

Stanford.

Dick vei heidät poliisiasemalle ja antoi määräyksen heidän pidättämisestään. Tullessaan alas portaita hän teki Stormerin toimiston tytölle kysymyksen, jonka hän oli unohtanut tehdä aikaisemmin.

"Onko Eltonilla käynyt viime aikoina ketään vieraita?"

"Kyllä — Stanford. Heillä oli riitaa jostakin. En voinut saada tarkkaa selkoa siitä, mitä riita koski — nähtävästi jotakin suunnitelmaa, sillä en voinut kuulla oikein hyvin. Mrs Elton seisoi niin lähellä ovea, että en uskaltanut kuunnella."

"Luuletteko Stanfordin olevan mukana tässä asiassa?"

Tyttö pudisti päätään.

"Sitä on vaikea sanoa. Minusta tuntuu, etteivät he ole mitään hyviä ystäviä. Kuulin Eltonin kiljuvan puhelimessa Stanfordille, ja hänen vastauksistaan päättelin, että heidän välillään oli jotakin riitaa."

"Näin Stanfordin tänä yönä", sanoi Dick Shannon miettiväisesti, "mutta hänellä ei näyttänyt olevan mitään omallatunnollaan". Hän ojensi tytölle kätensä. "En hyväksy yksityisetsiviä", sanoi hän raukeasti hymyillen, "mutta alan vähitellen tottua Stormerin toimistoon".

Hän ajatteli ensin palata hotelliin kertomaan Torringtonille, mitä oli tapahtunut, mutta sensijaan hän selitti lyhyesti asian puhelimitse ja luvattuaan käydä hotellissa myöhemmin lähti Portman Squarelle. Jos jokin paikka Lontoossa oli ansainnut hänen ikuisen vihansa, niin ainakin tämä komeiden talojen kasautuma oli varmasti sellainen. Hän koputti ja soitti ovikelloa, ja koputti jälleen. Kului kokonaista kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai ketään kuulemaan, ja sitten Stanford tuli itse avaamaan hänelle oven. Nähdessään salapoliisin hän sai kasvoilleen levottoman ilmeen. Dick olisi voinut vannoa hänen vapisevan.

"Missä on miss Bedford?" kysyi salapoliisi ilman valmisteluja. "Ja ajatelkaa tarkkaan, ennenkuin vastaatte, Stanford. Elton ja hänen vaimonsa ovat jo lukon takana, ja siinä vieressä on mukava koppi, johon juuri te olisitte sopiva asukas."

Mies tuijotti häneen typerästi; hänen näytti olevan vaikea löytää sanoja vastatakseen.

"En tiedä, mitä te tarkoitatte Audrey Bedfordista", sanoi hän lopuksi. "Kuinka minä tietäisin? Olen ollut täällä koko illan; te itse näitte minut täällä. Hän ei tulisi ainakaan tähän taloon." Ja sitten hän aivankuin aavistaen, ettei Shannonilla ollut mitään tarkkoja tietoja, jatkoi rohkeammin: "Mitä tekemistä Martin Eltonilla on minun kanssani? Olen riitaantunut hänen kanssaan — sehän teidän pitäisi tietääkin. Minulla oli sanasota hänen kanssaan eräästä minulle kuuluvasta esineestä, jonka hän on hävittänyt."

"Kuka siellä on?" kuului ääni ylhäältä portaista.

"Shannon", murisi Stanford, ja Marshalt tuli aamunuttuaan napittaen alas portaita.

"Tahdotteko tavata minua, Shannon?"

"Tulin tapaamaan Stanfordia. Audrey Bedford katosi eilen illalla syötyään päivällistä sisarensa kanssa Curzon Streetin varrella. On olemassa todistuksia siitä, että hänet on huumattu ja viety jonnekin. On täysi syy uskoa, että tämä mies tietää siitä asiasta".

"Minä en tiedä mitään", sanoi Stanford äreästi.

"Tulkaa ylös minun huoneeseeni", keskeytti Marshalt.

Kaikki kolme menivät ylös lukuhuoneeseen, ja Marshalt väänsi valot palamaan.

"Saanko nyt kuulla, mikä on kysymyksessä?"

"Olette jo kuullut kaiken, mitä teidän tarvitsee tietää, Marshalt", sanoi Stanford töykeästi. "Tällä salapoliisilla ei ole mitään minua vastaan. Minulla on puhtaat paperit, eikä hän voi saada minua tunnustamaan sellaista, mitä en ole tehnyt."

"Jos tulee kysymykseen teidän kiinnipanemisenne, niin te olette käsissäni", sanoi Dick. "Kaksi päivää sitten me löysimme erään Malpasin talossa olevan epäjumalankuvan sisästä erinäisiä esineitä — enemmän hiomattomia timantteja kuin olen nähnyt koskaan ennen. Ennenkuin ehdimme viedä niitä pois, tapahtui jotakin. Timantit katosivat. Viittä minuuttia myöhemmin valot sammuivat jälleen; joku oli erehtynyt, ja me löysimme ne kaikki isosta ruskeasta käsilaukusta, joka on sen jälkeen saatu säilöön." Marshaltin kasvojen ilme oli katsomisen arvoinen.

"Timantteja... epäjumalankuvassa!" Hän kääntyi hitaasti Stanfordiin päin. "Mitä te tiedätte siitä, Stanford?"

"En mitään!" sähähti tämä.

"Kenties ette tiedä mitään siitä käsilaukusta, johon ne oli pantu — uudesta käsilaukusta, jonka Waller, Regent Streetin varrella, on myynyt samana iltapäivänä — myynyt teille!" Dickin syyttävä sormi osoitti Stanfordia. "Waller selitti tänä yönä tuntevansa ostajan teiksi. Otimme puhelun hänen kotiinsa Elthamiin. Hän muistaa myyneensä sen käsilaukun; se oli tahrautunut sisältä, ja hän myi sen halvalla. Ja se mies, jolle hän sen myi, olitte te!"

Stanford ei vastannut. Hän seisoi toinen käsivarsi nojaten marmoriseen uuninreunakkeeseen katsoen isoon, tyhjään takkaan.

"Kuulitteko, mitä kapteeni Shannon sanoi?" kysyi Marshalt terävästi.

"Kuulin. Minulla ei ole mitään sanottavaa."

"Missä on Audrey Bedford?"

"Minulla ei ole mitään sanottavana", sanoi Stanford. "Voitte panna minut kiinni, jos tahdotte. Ja mitä käsilaukkuun tulee, niin te näette unta. Minä varastan kaikki käsilaukkuni!"

"Tunnetteko Slick Smithin?"

"Olen nähnyt hänet", sanoi Stanford äreästi. "Jos tahdotte viedä minut, lähden kyllä", lisäsi hän sitten äkkiä raivostuen.

Dick pudisti päätään.

"En vie teitä nyt. Aion saada tämän käsilaukkua koskevan kysymyksen perinpohjin puiduksi huomenna. Te voitte olla sellaisessa paikassa, mistä minä voin löytää teidät, ja jos saan selville, että olette osallinen tähän ryöstöön, tulette olemaan liian sairas ollaksenne surullinen!"

Vaikka matka Portman Squarelta Ritz-Cartoniin olikin lyhyt, vaipui Dick Shannon uneen, niin että autonkuljettajan oli herätettävä hänet.

"Tehän olette aivan lopussa", sanoi Torrington nähdessään salapoliisin ja kysyi sitten kiihkeästi: "Luuletteko niiden ihmisten todellakin tietävän? Eivätkö he valehtele?"

"Tarkoitatteko Eltoneita? He tietävät kyllä".

Torrington käveli edestakaisin arkihuoneessaan.

"Voisinko minä tavata heitä?" kysyi hän.

Dick epäröi.

"Hehän ovat pidätettyinä, eikö niin?"

"Niin, teknillisesti he ovat pidätettyinä. En ole vielä syyttänyt heitä", sanoi Shannon. "Ei ole olemassa mitään syytä, mikä estäisi teitä tapaamasta heitä."

Hän ei kysynyt Audreyn isältä, miksi tämä tahtoi keskustella Eltonien kanssa. Hän tiesi, mutta ei kuitenkaan tahtonut tietää. Tiedon, jota hänen ei ollut onnistunut saada uhkauksilla, Torrington saisi rahalla.

"Voitteko päästää heidät vapaiksi? Minä tiedän kysyväni sellaista, mitä ette mielellänne tee, mutta minä tiedän myöskin, Shannon, ettei koko maailmassa ole ketään, jolle Audreyn turvallisuus merkitsee enemmän kuin teille."

Taistelu Dick Shannonin sydämessä oli lyhyt.

"Tulkaa minun mukanani", sanoi hän, ja he palasivat poliisiasemalle.

"Te voitte päästää vapaiksi henkilöt, jotka minä pidätin", sanoi Dick vuorossa olevalle kersantille. "Jos tarvitsen heitä, niin tiedän, missä he ovat tavattavissa."

Hän poistui poliisiasemalta, ennenkuin Elton ja hänen vaimonsa olivat tulleet saapuville, ja kiipesi väsyneesti ylös asuntonsa portaita kellon juuri lyödessä viittä.

Uskollinen William istui odottamassa.

"Pankaa herätyskello soimaan yhdeksältä. Teidän ei tarvitse vaivautua nousemaan ylös", sanoi Dick.

Hän heitti pois kenkänsä ja kauluksensa, ja asetettuaan herätyskellon tuolille muutaman tuuman päähän päästään hän heittäytyi vuoteelleen täysissä pukimissa ja nukkui samalla hetkellä.

Kello yhdeksän hän heräsi musikaalisen maanjäristyksen meluun ja meni puolinukuksissa suihkuunsa, eikä jääkylmällä vedelläkään ollut sen tavallista vaikutusta, sillä hän nukkui seisoallaan, kun William kurkisti ovesta ja saattoi hänet jälleen tajuihinsa.

"Saisitte paremman suihkun, sir, jos riisuisitte pois vaatteenne", sanoi William kunnioittavasti.

Dick heräsi hätkähtäen ja huomasi olevansa puettu ja likomärkä. Hän nautti pikaisen aamiaisen puhelinkeskustelujen lomassa. Torrington ei ollut palannut hotelliinsa, ja tähystäjät Doughty Streetillä eivät olleet nähneet merkkiäkään Slick Smithistä; mikä seikka ei huolestuttanut Dickiä. Kunhan Slick Smithin vain annettaisiinkin olla yksinään!

Dick oli soittanut ja pyytänyt Willamia korjaamaan pois aamiaisen, kun Torrington saapui.

"Koetin taivuttaa heitä kaikin tavoin", sanoi hän istuutuen väsyneenä, "ja mies on taipuvainen auttamaan minua. Mutta se nainen!"

"Hän pitää miestään ohjaksissaan, niinkö? Luuletteko heidän tietävän?"

"He tietävät varmasti", sanoi vanha Torrington surullisesti. "Doran viha on kamala nähdä. Näyttää siltä, kuin kaikki se inho, jota hänen äitinsä tunsi minua kohtaan, olisi perintönä siirtynyt Doralle ja kohdistunut Audrey-parkaan. Tarjosin heille rahaa — lupasin heille turvallisuuden", lisäsi hän vilpittömästi, "vaikka tiesin, ettette hyväksyisi sitä. Sanoin, että antaisin heille niin paljon rahaa, että he voisivat elää ylellisesti lopun ikäänsä, ja antaisin heidän käytettäväkseen tänä aamuna lentokoneen, joka veisi heidät Ranskaan. Mutta mikään ei voinut horjuttaa Doraa. Mies on jo aivan lamassa, mutta Doran voimat näyttävät kasvavan samassa määrin, kuin hänen asemansa käy vaarallisemmaksi. Stanford tietää."

"Oletteko tavannut hänet? Mikä saa teidät sanomaan, että hän tietää?"

"Se pääsi Eltonilta sattumalta. Vain nimen ensimmäinen tavu, mutta minä olen varma siitä, että hän on siinä osallisena."

"Käyn tapaamassa häntä uudelleen", sanoi Dick. "Minun on mentävä sinne uudelleen tänä aamuna. Aion viedä Lacy Marshaltin Malpasin taloon nähdäkseni, mitä voin saada irti hänestä."

"Ettekö antaisi minun tulla mukaan?" kysyi Torrington kiihkeästi.

"Tahtoisin teidän menevän nukkumaan", sanoi Dick laskien kätensä Torringtonin olalle. "Minä voin kestää tämän hiukan paremmin kuin te."

Torrington pudisti päätään.

"En voisi nukkua. Vanhat ihmiset tarvitsevat vähemmän unta kuin muut. Onko teillä mitään sitä vastaan, että odotan täällä? Minusta on sietämätöntä mennä yksinäni takaisin hotelliin."

Dickin auto oli tuskin kadonnut kulman taakse, kun melkein vastapäätä olevan talon varjosta astui esiin mies, joka oli suurella mielenkiinnolla seurannut hänen lähtöään.

Mies oli Slick Smith, joka hänkin olisi antanut tuhat dollaria saadakseen nukkua kymmenen tuntia.

LXVI.

Takateitse.

Slick Smithin oli noudatettava tavatonta varovaisuutta. Hän tiesi, että jokainen siviilipukuinen poliisimies Lontoossa oli häntä etsimässä, eikä hän ollut sitä tyyppiä, jolle tekoparta antoi uutta oman arvon tuntoa.

Sää suosi häntä; sade jatkui ja jatkui ja yhä vielä jatkui. Mr Smith siunasi sydämessään ankaria luonnonvoimia; ne tekivät hänelle mahdolliseksi päästä aivan niiden miesten nenien editse, jotka olivat häntä etsimässä. Hän veti alas pehmeän huopahattunsa reunan, nosti kauluksensa silmiinsä saakka ja kulki kadun poikki.

Taksa-autoja on harvassa sateisina päivinä, sillä sellaisetkin henkilöt, joita autonkuljettajat sanovat "amatööriratsastajiksi", kaivavat esiin lanttinsa ja antautuvat autohurjisteluun, josta he eivät haaveilisikaan muissa tapauksissa. Mutta mr Smithillä oli onnea; hän löysi ensiluokkaisen auton, joka sattumalta oli vapaana.

"Ottakaa kiinni tuo pitkä, keltainen auto. Tavoitatte sen Regent Streetin tungoksessa. Pitäkää se näkyvissä", sanoi hän ja olikin ehtinyt aivan Dickin kintereille, ennenkuin tämä oli selvinnyt siitä tungoksesta, joka kasautuu varhaisina aamuhetkinäkin Oxford Circukselle.

Niinkuin Smith epäili, oli Shannon matkalla Marshaltin taloon. Kun hän oli saanut varmuuden siitä seikasta, antoi hän autonkuljettajalleen määräyksen muuttaa suuntaa ja astui pois autosta viidenkymmenen metrin päässä aukiosta sellaisessa paikassa, missä häntä ei kukaan pitänyt silmällä. Takakadut olivat tähän aikaan aamulla täynnä ääntä, sillä autonkuljettajat olivat täydessä työssä vaunuvajoissaan, ja paria kuorma-autoa pantiin kuntoon päivän töitä varten avonaisella kadulla.

Kaikilla näillä miehillä oli kyllin puuhaa omissa tehtävissään ollakseen uteliaita, joten kukaan ei huomannut sitä tanakkaa miestä, joka ilman päämäärää käveli sen aitauksen vierustalla, joka erotti Portman Squaren varrella olevien talojen pihat tästä takakadusta. Kukaan ei myöskään nähnyt hänen pujahtavan sisään siitä portista, joka vei hänet Malpasin talon takapuolelle. Ja jos joku olisi nähnytkin, niin takakaduilla oli näinä päivinä maleksinut niin paljon outoja miehiä, että näkijä olisi pitänyt häntä salapoliisina eikä olisi välittänyt asiasta sen enempää, sillä Portman Squaren murhan herättämä mielenkiinto oli jo melkein kokonaan haihtunut.

Dickin, joka ei tietänyt, että häntä seurattiin, eikä olisi siitä välittänyt, vaikka olisi tietänytkin, päästi sisään eräs palvelustytöistä. Hänet ohjattiin heti ylös lukuhuoneeseen, missä mr Marshalt istui yksin synkin ilmein, jota hänen vieraansa saapuminen ei ollut omiaan poistamaan.

"Tahdon tavata Stanfordia, mr Marshalt, mutta sillä välin pyytäisin teitä tulemaan minun mukanani tuohon salaperäiseen taloon ja kertomaan minulle kaiken, mitä teille siellä tapahtui."

Marshalt nousi seisomaan hiukan vitkastellen.

"En pidä siitä paikasta", sanoi hän ärtyisästi, "mutta teillä on oikeus saada tietää kaikki täsmälleen, niinkuin se tapahtui. Voitteko päästä sinne sisään?"

"Minulla on avain, jos sähkölaitteet eivät ole toimimassa."

Hän selitti järjestelmän, jolla ovet avattiin ja suljettiin.

"Minä arvasinkin sen, kun menin sinne", nyökkäsi Marshalt. "Suoraan sanoen sitä samaa järjestelmää tarjottiin minullekin, mutta minä en huolinut siitä. Se olisi hyvin hankala, jos sähkövirta joutuisi epäkuntoon."

"Virta joutuu epäkuntoon tänään iltapäivällä", sanoi Shannon. "Järjestän niin, että se katkaistaan erilleen pääjohdosta. Tahdotteko tulla nyt, vai odottaisitteko mieluummin siksi, kunnes olette syönyt aamiaisenne? Minulla ei ole mitään kiirettä."

"Tulen nyt heti", sanoi Marshalt.

Hän meni alas salapoliisin kanssa ja puki yllensä sadetakin, ja he lähtivät yhdessä viereiseen taloon. Avain kääntyi Malpasin ulko-oven lukossa, ja ovi aukeni. Dick näki puisen kiilan hallin lattialla ja työnsi sen terävän pään avonaisen oven alle Marshaltin seuratessa mielenkiintoa osoittaen hänen hommiaan.

"Tahtoisitteko, että kertoisin teille kaiken, mitä minulle tapahtui sinä iltana, jolloin minua ammuttiin? Minä tulin sisään tästä ovesta", sanoi hän, "ja, niinkuin tiedätte, ei minua vastaanottamassa ollut ketään."

Hän ohjasi kulun ylös portaita puhuen kaiken aikaa. Seuraavassa kerroksessa hän pysähtyi.

"Olin jossakin näillä paikoin, kun ääni pyysi minua tulemaan sisään. Luulen sanoneeni, että olin portaiden juuressa — ei, olen oikeammassa sanoessani, että olin jossakin näillä paikoin."

He menivät sisälle pitkään huoneeseen, ja Dick veti auki ikkunan verhot.

"Tahdotteko nyt kuvata minulle, missä Malpas seisoi ampuessaan? Asettukaa samaan asemaan, mr Marshalt."

Lacy meni huoneen toiseen päähän, niin että hänen selkänsä oli kätkössä olevan kuvapatsaan kohdalla.

"Hän oli tässä", sanoi hän, "ja minä olin siinä, missä te seisotte".

"Koko asia on minulle aivan selvä." Dick puhui hyvin harkitusti. "Luulen, että minulla oli ratkaisu jo viikko sitten — se on..."

Samassa ovi sulkeutui pamahtaen.

"Mitä se oli?" kysyi Lacy hätkähtäen.

Shannon ei ollut millänsäkään. Hän oli jo tottunut tällaisiin tapahtumiin.

"Näyttää siltä, kuin ovet olisivat sulkeutuneet meidän takanamme."

Hän koetti työntää oven auki, mutta ei onnistunut yrityksessään. "Missä on Stanford?" kysyi hän sitten.

"Hän on jossakin minun talossani", sanoi Marshalt hitaasti. "Kuka sen teki?"

"Sen juuri aion ottaa selville — tänään", sanoi Shannon, "ja te tulette auttamaan minua. Kas, nyt ovi aukeni jälleen!"

Se aukeni hitaasti.

"Se on omituista", mutisi Marshalt.

Hän meni nopeasti ulos huoneesta ja katsoi porraskaiteiden yli.

"Se on hyvin omituista! Mutta te puhuitte minulle jostakin epäjumalankuvasta — missä se on?"

Dick meni hänen kanssaan takaisin huoneeseen ja veti syrjään verhot — ja hätkähti huudahtaen taaksepäin. Epäjumala oli siellä — ja jotakin muutakin. Mustalla marmorijalustalla makasi velttona, pää toisella ja jalat toisella puolella riippuen — Big Bill Stanford!

LXVII.

Viimeinen uhri.

Dick hypähti Stanfordin luo ja suoritti pikaisen tarkastuksen.

"Hän ei ole kuollut", sanoi hän, "mutta hän kuolee pian, jollemme hanki hänelle apua. Tahdotteko juosta takaisin taloonne ja soittaa Middlesexiin pyytäen lähettämään sairasvaunut? Tämä puhelin ei ole kunnossa", sanoi hän nähdessään Lacyn katsahtavan pöydällä olevaan puhelimeen.