Part 26

Kun Marshalt oli mennyt, tarkasti Shannon pikaisesti Stanfordin vammat. Hänessä oli kolme kuulanhaavaa, yksi olkapään läpi, toinen, joka oli tunkeutunut sisään sydämen alta, ja kolmas, joka oli viiltänyt haavan niskaan. Mies oli tiedottomana ja ehkä viimeisillään. Shannon tarkasti kuvan jalustan: se oli paksulta veressä; ja hän oli tuskin lopettanut tarkastuksensa ja tyrehdyttänyt verenvuodon olkapäässä olevasta haavasta, kuin sairasvaunujen kellon kimeä ääni kuului kadulta, ja parin minuutin kuluttua valkovaippaiset miehet nostivat tiedottoman miehen paareille.

"Kuinka se on voinut tapahtua?" kysyi Marshalt otsa rypyssä ja neuvottomana. "Erosin hänestä varastohuoneessani, missä säilytän kaikenlaisia tarpeettomia tavaroita. On totta, että vaihdoin muutamia teräviä sanoja hänen kanssaan. Minä en usko, ettei hän tiedä mitään Audrey Bedfordista, ja minä sanoin sen hänelle, ja hän sanoi jättävänsä koko talon. Olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hänet on murhattu sen jälkeen, kuin te ja minä lähdimme ulos. Se on kamalaa, kamalaa! Mikä mies se Malpas onkaan? Hänen täytyy olla ruumistunut paholainen!"

"Siinä olette oikeassa", sanoi Dick. Hän katsoi miettiväisenä ovea. "Minä olen niin kyllästynyt tämän talon tutkimiseen kaikkien näiden tapahtumien jälkeen, etten luule enää välittäväni koko asiasta. Stanfordilla ei ollut kaulusta eikä kaulanauhaa. Huomasitteko sen?"

"Kyllä. Minusta se oli omituista. Kun minä näin hänet aikaisemmin, niin hänellä olivat ne molemmat."

"Näyttäkäähän minulle, missä hän oli", sanoi Dick, ja he palasivat yhdessä viereiseen taloon.

Ensimmäinen asia, jonka he näkivät varastohuoneessa, oli kaulus ja kaulanauha, jotka riippuivat siellä naulassa seinällä.

Shannon puhutteli toista kahdesta jäljelläolevasta palvelijattaresta. Stanford oli nähty sinä aamuna; tyttö, joka oli päästänyt Dickin sisään, sanoi nähneensä Stanfordin varastohuoneessa vähän ennen salapoliisin saapumista, ja siinä olivatkin kaikki tiedot, jotka Dick kykeni saamaan. Stanford oli asunut Marshaltin huoneessa siihen saakka, kunnes talon omistaja oli palannut, minkä jälkeen hän oli muuttanut tavaransa niihin huoneisiin, jotka Tongerin eläessä olivat olleet tämän hallussa.

Dick oli nähnyt nämä huoneet aikaisemmin eikä nyt löytänyt mitään, mistä hänelle olisi ollut apua. Stanfordin vaatimattomassa matkalaukussa oli ainoastaan muutamia pukukappaleita, mannermaajunien aikataulu ja joitakin toalettitarpeita.

Dick tuli jälleen alas katkerasti pettyneenä, sillä hän ei ollut saanut käsiinsä mitään, mikä olisi saattanut hänet lähemmäksi Audrey Bedfordin katoamisen arvoitusta.

Hän oli lähettänyt Steelin haavoittuneen Stanfordin vuoteen viereen antaen hänelle ohjeet, että hänen oli pysyttävä paikallaan siihen saakka, kunnes toinen mies tulisi hänen tilalleen, ja merkittävä muistiin kaikki, mitä haavoittunut puhuisi joko houraillessaan tahi tultuaan jälleen tajuihinsa, mihin mahdollisuuteen sairaalan viranomaiset eivät olleet valmistautuneet. Heti kun Dick oli laatinut raporttinsa tästä uudesta tapahtumasta, hän ajoi Middlesexiin, missä hänet päästettiin siihen yksityisosastoon, johon Stanford oli otettu. Steel seisoi vuoteen vieressä pitäen silmällä tajutonta miestä.

"Hän tietää, missä tyttö on", sanoi kersantti.

"Onko hän puhunut?" kysyi Dick nopeasti.

"Ainoastaan unissaan; kun hänelle annettiin huumausainetta, ennenkuin kuulaa ryhdyttiin poistamaan, huusi hän: 'En tahdo sanoa teille, missä hän on!'"

"Se ei ole paljoa; luultavasti hän luuli puhuvansa minulle. Täältä ei ole saatavissa mitään."

Hän seisoi epävarmana Middlesex-sairaalan portailla tuntien olevansa lyöty mies ja ihmetellen, mille tielle hänen nyt olisi käännyttävä. Hän ei voinut uskoa, että Audrey oli Lacyn talossa — mahdotonta oli, että hänet olisi viety salaperäiseen taloon, jonka jokainen huone oli milloin tahansa tarkastettavissa. Niin Dick päätteli, ja täsmälleen samalla hetkellä Audrey Bedford juoksi kiljuen käytävää pitkin, ja hänen jäljessään mr Malpasin peloittava hahmo.

LXVIII.

Kääntyvä seinä.

Senjälkeen kuin Dick Shannon oli lähtenyt, istui Lacy Marshalt pitkän aikaa kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päätään käsiinsä. Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja painoi soittokellon nappia. Yksi palvelijattarista saapui pitkän odotuksen jälkeen.

"Kuka muu on talossa?" kysyi Marshalt terävästi.

"Milly, sir."

"Pyytäkää hänetkin tänne."

Marshalt otti taskustaan kourallisen rypistyneitä seteleitä, valitsi niiden joukosta muutamia ja suoristi ne. Kun tytöt saapuivat, oli heidän edessään pöydällä kaksi pientä setelipinkkaa.

"Siinä on palkkanne ja kuukauden palkka irtisanomisen asemesta. Olen päättänyt sulkea talon ja matkustaa ulkomaille."

"Milloin tahdotte meidän lähtevän, sir?" kysyi toinen tytöistä hämmästyneenä.

"Tahdon teidän lähtevän heti. Itse aion lähteä puolen tunnin kuluttua."

Hän katsoi portailta, kun heidän tavaransa vietiin pois, ja näki lopuksi heidän ajurinsa katoavan näkyvistä. Sitten hän meni ulko-ovelle, asetti varmuusketjun paikalleen, kiersi oven kaksinkertaiseen lukkoon ja työnsi vielä salvan eteen, minkä jälkeen hän palasi toimettomuuteensa lukuhuoneeseensa. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt hymy, josta leikki oli kaukana. Hän ajatteli miestä, joka oli kerran yrittänyt ryöstää hänen omaisuutensa ja joka oli pettänyt hänet, miestä, joka oli kieltäytynyt puhumasta, kunnes...

Hän istui puoli tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Ovikellon kilinä, jota seurasi jyrisevä koputus, sai hänet kavahtamaan pystyyn. Hän astui ikkunan ääreen ja tirkisti ulos. Portailla olivat Elton ja hänen vaimonsa. Ja Torrington — niin, hän tunsi Torringtonin, vaikk'ei ollut nähnyt tätä moniin vuosiin. Lisäksi oli siellä eräs poliisitarkastaja ja neljä miestä, jotka olivat ilmeisesti salapoliiseja.

Hän otti taskustaan litteän kahvan ja naskalin, ja sovitti ne yhteen. Sitten hän astui uunin luo ja työnsi naskalin syvälle niiden puuleikkauksien keskelle, jotka reunustivat tulisijaa. Hän väänsi naskalia, ja uuni kääntyi äänettömästi näkymättömissä olevan navan ympäri. Iso epäjumalankuva oli sivuittain hänen oikealla puolellaan, vasemmalla puolella puolikäännöksen tehnyt uuni. Sitten hän avattuaan kirjoituspöytänsä alalaatikon otti sieltä kaksinkertaisen pohjan välistä pienen kotelon ja puuhaili hetkisen sen ääressä. Tekotukka, pitkä riippunenä, terävä leuka, joiden väri sopi niin hyvin hänen kasvoihinsa, ettei asiantuntijakaan olisi tietänyt, missä luonnollinen loppui ja keinotekoinen alkoi — kaikki kiinnitettiin näppärin sormin kohdalleen.

Koputus ovella jatkui yhä, ja nyt hän kuuli lasin särkymisestä syntyvän äänen. Hän oli ottanut pois avaimen, joten siitä ei olisi heille apua, ajatteli hän.

Sitten hän astui puoliympyrän muotoisen uuninedustan sisään ja käänsi jälleen naskalia, tällä kertaa vasemmalle. Kun uuni ja seinä pyörähtivät ympäri, piti hän jalallaan vastaan vaimentaakseen sysäystä, joka syntyi, kun uunin pyörähdysliike lakkasi. Kömpelö Tonger oli kerran antanut sen seisahtua niin äkillisellä sysäyksellä, että hehkuva hiili oli lennähtänyt Malpasin huoneeseen. Naskali tuli jälleen käytäntöön, ja seisoen syrjässä Marshalt näki uunin kääntyvän oikeaan asentoonsa. Hän irroitti naskalin ja kahvan jälleen toisistaan, pani ne takaisin taskuunsa ja lähti sitten hyvin hitaasti astumaan ylös portaita.

Audrey Bedford oli siellä. Vastahakoisesti, vaivalloisesti oli Stanford sen hänelle ilmoittanut. Ja nyt tämä murhenäytelmä, joka ei ollut riistänyt häneltä ainoastaan sitä omaisuutta, jonka hän oli koonnut, vaan uhkasi riistää häneltä hänen henkensäkin, päättyisi Audrey Bedfordiin — josta se oli alkanutkin.

Marshalt pysähtyi sillä kerroksen kohdalla nauttiakseen etukäteen siitä julmasta lopullisesta voitosta, jonka hän saavuttaisi niistä lain koirista, jotka parhaillaan haukkuivat hänen ovellaan innokkaina ottamaan hänet kiinni ja laahaamaan hänet siihen kauheaan aitaukseen, jossa hän saisi kuulla punavaippaisen, valkotukkaisen miehen julistaman kuolemantuomion. Lacyn huulilla oli hymy, joka näytti jähmettyneen niille liikkumattomaksi. Kaikki hänen suunnitelmansa — hänen ponnistuksensa — hänen ovelat juonensa...

Ja sitten hän muisti jotakin, mikä pyyhkäisi pois hänen hymynsä. Miksi ovien sulkulaitteet olivat toimineet, kun hän oli siellä Dick Shannonin kanssa? Oliko siihen olemassa jokin syy? Hän kohautti hartioitaan. Sääsuhteet — ja tuhannet muut seikat voivat vaikuttaa sähkövirran sulkeutumisen...

Nyt hän oli oven ulkopuolella ja taivutti päätään kuunnellen. Hän kuuli käytävästä keveitä askelia ja hymyili jälleen. Puolet siitä julmasta ilosta, jota hän tunsi sydämessään, johtui siitä, että hän jo ennakolta nautti siitä kauhusta, jonka hänen ilmestymisensä herättäisi Audreyssä.

Hän avasi portaissa olevan pienen kaapin, väänsi sähkövirran katkaisijaa ja tiesi, että valot olivat samalla hetkellä sammuneet siinä tyhjässä huoneessa, jonka kautta hän pian kulkisi etsien saalistaan. Hän ei tarvinnut mitään valoa, ei edes sitä taskulamppua, jota oli pitänyt mukanaan valaistakseen kasvonsa ja säikyttääkseen kaikkia, jotka näkivät hänet. Pimeys kuului hänelle, ja Audreylle.

Hän väänsi avainta. Sitä tehdessään hän kuuli Audreyn keveiden askelien kiitävän pitkin käytävää, kuuli hänen jokeltavan jotakin ja oven paukahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli sisäpuolella; avain pistettiin lukkoon, ja lukko käännettiin kiinni. Hän oli kahdenkesken Audreyn kanssa. Audrey Bedfordia ei voinut auttaa Jumala eivätkä ihmiset.

Hänen herkkätuntoiset kätensä hapuilivat seiniä. Hän hiipi hitaasti eteenpäin, kunnes saapui ensimmäiselle ovelle ja avasi sen. Hän ei voinut kuulla sieltä mitään hengitystä, mutta hänen täytyi olla varma. Hän kulki ensin pitkin seiniä ja sitten huoneen poikki kädet levällään ja saapui jälleen käytävään. Toinen huone — se oli sama, jossa Audrey oli ollut. Marshalt tunnusteli jalallaan vuodetta, mutta ei kuullut mitään ääntä, ja teki kierroksensa tässäkin huoneessa. Hän pysähtyi avattuaan kolmannen huoneen oven ja kuunteli. Audrey oli siellä! Marshalt tunsi hänen läsnäolonsa, kuuli jonkun hengittävän.

"Tule tänne, kultaseni! Et voi päästä karkaamaan minun luotani tällä kertaa. Meillä on sopimus; se on lykkäytynyt pitkän aikaa, mutta sinun täytyy pitää se tänään!"

Hän kuuli askelten ääntä lattialta, ja joku pujahti hänen ohitseen. Mutta hän oli kyllin nopea ja seisoi jälleen oviaukossa.

"Ihailijasi on alhaalla, rakastettuni — se pölkkypää Shannon kumppaneineen. Ja sinun isäsi! Et ole tietänytkään, että sinulla on isä, mutta hän on siellä. Hän saa nähdä sinut... myöhemmin. Sinä ja minä menemme ulos yhdessä. Se on hyvä loppu sille miehelle, jota hän vihaa, mutta hän ei ole saava mitään iloa siitä."

Äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja sai kiinni jostakin käsivarresta. Se ei ollut se käsivarsi, jota hän oli odottanut. Ja nyt, hänen siinä seisoessaan, ilmestyi omituinen ja kammottava keltainen valo hänen rintansa tasalle. Hän näki edessään omat kasvonsa — nenän, leuan, pään!

Toinen Malpas — kauhistava, hirvittävä — piti kiinni hänen käsivarrestaan.

"Hyvä Jumala! Mitä se on?" huudahti hän ja yritti vääntää itsensä vapaaksi.

"Tule mukaan!" sanoi ontto ääni.

Kirkaisten tempaisi Lacy Marshalt itsensä irti ja kääntyi juoksemaan pakoon. Samassa valot syttyivät palamaan, ja katsottuaan taakseen hän näki jäljennöksen omasta itsestään! Malpasin! Mutta hänhän oli Malpas!

"Piru sinut periköön!" ähkyi hän ja veti esiin revolverinsa.

Revolveri sylki kerran — kahdesti.

"Säästä itseltäsi se vaiva, ystäväiseni", sanoi hänen kaksoisolentonsa. "Ammuksesi ovat tyhjiä — olen vaihtanut ne äskettäin!"

Raivosta ulvoen sinkosi Marshalt revolverinsa häntä kohden. Mies kyyristyi, ja seuraavassa hetkessä hän oli kiinni Marshaltin kurkussa.

Ja jossakin taempana hämärässä seisoi Audrey väännellen kauhusta käsiään. Mutta hänen sydämessään orasti uusi elämä.

LXIX.

Kaksoisolento.

Dick oli liittynyt ovella olevaan ryhmään, ja koputus oli nyt lakannut. Avuksi hankittu murtorauta oli työnnetty lukon väliin, ja lukko alkoi ryskien irtautua, kun viimeiset iskut sattuivat murtorautaan.

"Oletteko varma siitä, että hän on täällä?"

Martin nyökkäsi.

"Stanford vei hänet mukanaan eilen illalla. Hän sanoi vievänsä hänet Malpasin taloon."

Shannon oli jo koetellut 551:n pääovea, mutta se oli suljettu sähkölaitteella.

"Tiedättekö, mitä Stanfordille on tapahtunut?"

"Olen juuri kuullut sen", sanoi Elton matalalla äänellä.

Samassa lukko murtui, ja he syöksyivät eteishalliin. Dick kiiruhti edellä ylös portaita. Lukuhuone oli tyhjä, ja tällä kertaa hän meni suoraan uunin luo ja alkoi etsiä aukkoa, jonka tiesi olevan siellä jossakin. Tien siihen aukkoon täytyi käydä uunin kautta eikä mistään muualta.

Pian hän löysikin reiän, sovitti Tonger-paran kotitekoisen naskalin siihen ja käänsi kahvasta. Uuni pyörähti ympäri, ja Malpasin huone näkyi selvästi kuvapatsaan ohitse.

"Älkää koskeko kahvaan", varoitti Dick jäljessä tulevia ja pujahti aukosta sisään. Siellä hän riensi ensin pöydän luo katkaistakseen ovien sähkösulkuihin menevän virran ja kiiruhti sitten ovelle. Ollessaan juuri juoksemassa ulos ovesta hän kuuli kaksi laukausta ja seisahtui kasvot kalmankalpeina. Hetken kuluttua hän kuitenkin syöksyi portaisiin. Vaikka hän juoksikin nopeasti, tuntui hänestä, niinkuin hänen jalkansa olisivat olleet lyijyä.

Hänen ehdittyään ylimmän kerroksen ovelle se paiskautui auki. Siitä astui ulos kaksi miestä — kaksi miestä, jotka olivat niin täydellisesti samannäköiset, että Dick voi vain tuijottaa toisesta toiseen.

"Tässä on otuksenne, kapteeni Shannon", sanoi lyhyempi niistä kahdesta ja heitti käsiraudoissa olevan vankinsa odottavien salapoliisien käsiin.

Sitten hän yhdellä tempauksella heitti pois tekotukan, nenän ja leuan.

"Luulen teidän tuntevan minut?"

"Tunnen teidät varsin hyvin", sanoi Dick. "Te olette Slick Stormer — eli, niinkuin mieluummin tahdotte olla Lontoon poliisin tuntema, Slick Smith."

"Milloin tunsitte minut?"

Dick hymyili.

"Se pitäisi niin ovelan salapoliisin kuin teidän kyllä tietää", sanoi hän.

Dick näki käytävässä jonkun muunkin, jonkun, joka pelokkaasti pysytteli niin kaukana kuin mahdollista. Samassa hän oli juossut käytävän toiseen päähän ja saanut Audreyn syliinsä.

Slick loi taakseen pikaisen silmäyksen ja sulki oven.

"Kenties tahtoisitte mielellänne nähdä tyttärenne, ja hän on myöskin oleva iloinen nähdessään teidät, mutta hän tuntee tämän miehen paremmin kuin teidät, luulen minä", sanoi hän, ja Torrington nyökkäsi.

LXX.

Mitä Slick kertoi.

"En ole koskaan ollut täysin varma siitä, oletteko pitäneet minua samassa arvossa kuin minä itse, vai oletteko niitä varovaisia englantilaisia, jotka eivät usko mitään erikoisesti, ja silloinkin vain jotakuta naista miellyttääkseen", sanoi Slick Smith istuessaan sinä iltana komean päivällispöydän suurenmoisena isäntänä.

"Jouduin tähän juttuun yhdeksäntoista kuukautta sitten, jolloin sain kirjeen mr Torringtonilta, joka antoi minulle kaikki käytettävissään olevat tiedot ja kysyi minulta, voisinko minä ottaa selville hänen vaimonsa olinpaikan ja tarkistaa tiedon hänen tyttärensä kuolemasta. Sivumennen hän kertoi minulle koko joukon asioita mr Lacy Marshaltista, jotka herättivät minussa mielenkiintoa sekä salapoliisina että inhimillisenä olentona.

"Minulla on jonkin verran kokemusta siitä, ettei yksityisetsiviä pidetä erikoisessa arvossa, varsinkaan täällä Englannissa, missä niitä pidetään leikkinä, ja lisäksi mauttomana leikkinä. Ja minä tiesin, että jos tahdoin saada jotakin aikaan tässä asiassa, niin minun oli aivan välttämättömästi siirryttävä työskentelemään maanalaisessa maailmassa tarpeelliset suosituskirjeet mukanani. Senvuoksi minä asetuin Stormerina kapteeni Shannonin yhteyteen ilmoittaen hänelle, että erään tunnetun amerikkalaisen veijarin odotettiin millä hetkellä tahansa saapuvan Englantiin, ja annoin hänelle hyvin eloisan kuvauksen siitä, miltä tämä ilkeä lurjus näytti. Sain Scotland Yardista tavanmukaisen ystävällisen vakuutuksen: 'Otamme ilmoituksenne huomioon', mutta satun tietämään, että samalla hetkellä, kuin Slick astui maihin, hän joutui silmälläpidettäväksi, hänen jälkiään seurattiin Lontooseen, häntä varoitettiin — suoraan sanoen hänelle tapahtuivat kaikki ne asiat, jotka tavallisesti tapahtuvat maahan tuodulle tavaralle.

"Onneksi vain hyvin harvat ihmiset Lontoossa tuntevat minut. Olen aina siitä saakka, kuin perustin toimistoni Lontooseen, pitänyt sääntönä pysyä henkilökohtaisesti syrjässä kaikista jutuista, ja ainoastaan kolme tai neljä minun henkilökuntani parhaista miehistä kykenisi valaehtoisesti vakuuttamaan tuntevansa minut. Mutta nämä kolme tai neljä miestä ovat siinä suhteessa suuriarvoiset, että vaikka he hyvin tuntevat minut, he tarvittaessa ovat myöskin sen tekemättä.

"Toinen suuri etu oli, että Slick Smithinä minä aina voin pitää yhden miehistäni mukanani aiheuttamatta epäluuloa rikollisten luokkien keskuudessa. Niinkuin muistatte, minun jälkiäni seurasi aina eräs Stormerin toimiston miehistä — hän olisi menettänyt toimensa, jollei olisi sitä tehnyt.

"Minä olin myöskin saanut tehtäväkseni ottaa selville, minne oli joutunut hyvin suuri joukko timantteja, jotka oli viime vuosina varastettu mr Torringtonin kaivoksesta ja sikäläisen poliisin mielipiteen mukaan viety Englantiin. Ja minun onnistuikin saada selville hyvin huomattava asia. Etelä-Afrikassa, niinkuin te, kapteeni Shannon, tiedätte, on rangaistuksen alainen rikos pitää hallussaan timantteja, jollei voi antaa niistä viranomaisille tyydyttävää selvitystä — puhun nyt hiomattomista timanteista. Lacy Marshalt oli käynyt sellaista kiellettyä kauppaa useita vuosia. Hän harjoitti sellaista hommaa toimiessaan Streams Mining Corporationin salapoliisina, jolloin hän sommitteli syytteen, jonka johdosta mr Torrington joutui pakkotyöhön. Hän on siitä saakka jatkanut samaan tapaan. Mutta timanttikauppa Etelä-Afrikassa on vaarallista leikkiä, sekä myyjälle että ostajalle; ja Marshalt keksi keinon tulla Lontooseen, missä hän asettui asumaan suureen taloon ja järjesti säännöllisen kuriiritoiminnan kivien kuljettamiseksi Englantiin. Mutta ilmeistä oli, ettei hän voinut tehdä sitä Marshaltina, sillä ennemmin tai myöhemmin joku kuitenkin olisi juorunnut asiasta. Ja se ei olisi ollut ensinkään edullista Lacy Marshaltille, joka sillä välin oli pokkuroinut itsensä Etelä-Afrikan parlamenttiin, josta hänet oli kuitenkin potkittu taas pois, kun valitsijat olivat tulleet jälleen järkiinsä.

"Hän osti eri nimillä kaksi taloa Portman Squaren varrelta. 551 ostettiin erään pankin välityksellä. Hän antoi erään etevän ulkomaisen liikkeen asettaa paikalleen näiden talojen sähkölaitteet ja varusti talon n:o 551 mitä kekseliäimmillä koneistoilla.

"Lacy Marshalt on itse taitava mekaanikko. Hän on niitä ihmisiä, joista saa lukea joka päivä, että he olisivat päässeet pitkälle, jos olisivat valinneet itselleen kunniallisen elämänuran. Uuni ja epäjumalankuva olivat hänelle työ, joka tuotti hänelle suurta huvia. Kuvapatsaan hän osti Durbanista. Sain sen selville lähes vuosi sitten ja tiesin kaiken sen koneellisesta rintakehästä. Mutta aukon tekeminen seinään uunin ja epäjumalankuvan kohdalle oli hänen oma keksintönsä. Hän asui yksin talossaan — Tonger oli siihen aikaan vielä Etelä-Afrikassa, missä hän toimi hänen asiamiehenään — neljä kuukautta, ennenkuin työ oli saatu suoritetuksi. Ja juuri ennenkuin Tonger saapui, ilmestyi Malpasin nimi Lontoon osoitekirjaan, Malpasin, timanttien ostajan, joka ei voinut koskaan joutua kiinni!

"Tonger on todella traagillinen henkilö tässä kertomuksessa. Hän meni jokseenkin vanhalla iällä naimisiin nuorehkon naisen kanssa, joka kuoli jättäen jälkeensä tyttären, joka merkitsi Tongerille koko maailmaa. Mutta Tongerilla oli niin huono onni, että hänen tyttärensä joutui kosketuksiin Lacy Marshaltin kanssa. Olisi odottanut, että Marshalt olisi menetellyt toisella tavalla Tongeriin nähden, joka oli hänen ystävänsä ja auttajansa. Mutta Lacy ei pitänyt millään mitään väliä, ja kun välttämätön oli tapahtunut ja Tonger tahtoi tietää erinäisiä asioita, niin Lacy tarttui Tongerin vangitsemiseen taivaan lähettämänä tilaisuutena, joka teki mahdolliseksi siirtää syyn toisen miehen niskoille. Hän suostutti tytön nimeämään Torringtonin rakastajakseen ja sai hänet menemään Amerikaan, minne hän lupasi lähettää hänelle kohtuullisen rahasumman joka viikko. Samalla hän uhkasi, että jollei tyttö tekisi, niinkuin hän toivoi, nimittäin kirjoittaisi isälleen säännöllisesti tyytyväisiä kirjeitä oloistaan Amerikassa, niin hän lopettaisi rahojen lähettämisen ja saattaisi perikatoon Tongerin, jonka tyttö uskoi olevan jossakin vastuunalaisessa asemassa Marshaltin liikkeessä.

"New York ei ole pahempi paikka naiselle kuin mikä tahansa muu suurkaupunki: se on minun kokemukseni", sanoi Slick miettiväisesti. "Luultavasti se sama vanha vainooja on lentänyt Lontoon muistomerkin huippuun, joka istuu Woolworth-rakennuksen 54 kerroksessa. Tyttö meni menojaan — alkoi juoda, velkaantui mutta ei uskaltanut ilmoittaa mitään Lacylle. Sitten hän eräänä päivänä epätoivoissaan hyppäsi laivaan ja tuli Lontooseen. Luullakseni te näitte hänet sinä päivänä, jolloin ensikerran kävitte ystävämme Malpasin luona?"

Audrey nyökkäsi.

"Hän oli se nainen, joka koputti Marshaltin ovea."

"Juuri niin. Tonger-parka lienee säikähtänyt melkein kuoliaaksi nähdessään hänet. Joka tapauksessa, niinkuin minä olen ajatellut asian, Tonger päästi hänet sisään, kiidätti hänet ylös huoneisiinsa ja piti häntä siellä neljä päivää luultavasti tehden kaikkensa saadakseen hänet kertomaan totuuden — jonka Tonger jo silloin lienee arvannut. Sitten Lacy eräänä päivänä sai selville, että hän oli talossa, ja tiesi olevansa heti tuomittu, kun Tonger pääsisi hänen jäljilleen.

"Marshalt päätti toimia heti. Tonger lähetettiin Parisiin viemään kirjettä, jolla ei ollut mitään merkitystä — olen nähnyt sen. Hänen poissaollessaan Marshalt sai tytön ulos huoneesta ja luultavasti kehoitti häntä menemään puistoon ja odottamaan siellä häntä. Ottakaa huomioon" — Slick kohotti sormensa korostaakseen tätä kohtaa — "että Tongerin tytär oli alkoholisti. Hän oli humalassa, kun hänet nähtiin ensikerran Lontoossa, ja meillä on palvelijattarien antama todistus, että Tongerilla kuolemansa edellisellä viikolla oli erikoisen suuri määrä whiskya huoneessaan — hänellä, joka siihen saakka ei ollut koskaan ottanut ryyppyäkään. Whiskyn imi itseensä tyttö — ei Tonger.

"Kun Marshalt huomasi, että tytöllä oli tämä himo, oli helppoa antaa hänelle pullo, jossa oli kyllin myrkkyä tappamaan kokonaisen rykmentin, ja kehoittaa häntä menemään puistoon hyvin tietäen, että hän ennemmin tai myöhemmin joisi siitä pullosta eikä liikkuisi enää senjälkeen. Mutta Marshalt yritti tehdä liian paljon. Hän aikoi samana iltana tavata miss Bedfordia eli Torringtonia. Hän tahtoi tavata häntä hyvin innokkaasti, niin innokkaasti, ettei hän tahtonut lykätä tapaamista toistaiseksi. Silloin Tonger tuli takaisin.

"Marshaltin ei ollut ensinkään tarpeen selittää naisen katoamista, koska hän ei tietänyt mitään hänestä: hän oli voinut mennä ulos omin päinsä. Voitte olla varmoja siitä, että hän meni ulos takatietä — samaa tietä, josta erään rouvashenkilön oli tapana tulla sisään ollessaan luvattomilla vierailuilla Lacyn luona. Ei ollut luultavaa, että Tonger juuri sinä iltana saisi tietää, että hänen tyttärensä oli kuollut, mutta kuitenkin tapahtui juuri niin! Tonger sai selville asian juuri samalla hetkellä, jolloin Marshalt odotti Malpasin huoneessa Audrey Bedfordin saapumista.