Part 27

"En tiedä, mitä aikomuksia Marshaltilla oli. Luultavasti hän olisi esittänyt kirjeen, jossa sovittiin tapaamisesta tuossa asunnossa, mutta se on pelkkää luuloa — asiain oikeata tilaa emme saa koskaan tietää. Joka tapauksessa hän ei tavannut miss Torringtonia. Saamastaan tiedosta raivostuneena Tonger, joka tunsi uunin salaisuuden ja oli valmistanut siihen sopivan avaimen, avasi sen, astui Malpasin huoneeseen ja selvitti siellä tilinsä petollisen isäntänsä kanssa. Hänellä oli, luulen minä, aseenaan vanhanmallinen pistoli, ja siinä suhteessa Marshalt puhui totta. Hän ampui kaksi kertaa, ja Lacy kaatui maahan. Se kuulia kestävä paita, joka hänellä oli yllään — ei sen vuoksi, että hän oli ollut Balkanilla, vaan koska pelkäsi olevansa kuoleman oma samana päivänä, jona Torrington ilmestyisi näyttämölle — pelasti hänen henkensä. Sillä aikaa kuin Tonger puolihulluna oli tutkimassa hänen kirjoituspöytäänsä, Marshalt tuli jälleen tuntoihinsa, hoiperteli takaisin omaan huoneeseensa ja ampui vuorostaan Tongerin, minkä jälkeen hän pakeni.

"Marshalt oli jo etukäteen hankkinut itselleen kätköpaikan. Asianajajana tai jonakin sentapaisena hän oli vuokrannut itselleen komean huoneiston Greville Mansionsista, missä hänet tunnettiin nimellä 'mr Crewe'. Satun sen tietämään, koska olen vuokrannut viereisen huoneiston erinäiseen tarkoitukseen. Hän meni sinne sinä iltana, lääkitsi ruhjevammansa — hän oli saanut myöskin lievän haavan — ja tuli sitten takaisin hakemaan timantteja. Tiedän sen, koska näin hänet."

"Kuka oli se mies, jonka kasvot minä näin kattoikkunan läpi murhailtana?" kysyi Shannon.

"Minä", sanoi Slick Stormer rauhallisesti.

"Mutta katolla vartioimassa oleva miehenne sanoi..."

Slick nauroi.

"Mitä varten luulette heidän olleen katolla? He olivat minun muuallaoloni todistajia ja suojelijoitani. Kun te viimeksi teitte kysymyksiä yhdelle heistä, olin minä kyyryssä savupiipun takana tuskin metrin päässä teistä. Tietysti he eivät olleet nähneet minua! He olisivat menettäneet hyvän toimen, jos olisivat nähneet! Olin aina sen katon lähettyvillä. Kiipeäminen on erikoisalani, vaikka en olekaan niin hyvä kiipeäjä kuin Martin Elton, joka ei tarvinnut köyttä niinkuin minä.

"Marshalt tahtoi peloittaa kaikki muut pois talosta. Hän vihasi niinkuin myrkkyä poliisivartiota, koska hän tahtoi päästä käsiksi timantteihin, jotka olivat epäjumalan sisässä, ja koska hän ei voinut tehdä sitä pääsemättä sitä ennen vapaaksi poliiseista. Senvuoksi hän esiintyi omana itsenään, frakkipuvussa ja kuolleen näköiseksi naamioituna. Kun kätköpaikka oli keksitty, tuli hän toivottomaksi ja tyhjensi Stanfordin avulla, joka oli otettava osalliseksi salaisuuteen, epäjumalankuvan teidän silmienne edessä. Mutta Stanford oli poropeukalo ja koneistoon tottumaton. Kun timantit oli saata käsilaukkuun, tahtoi hän pyöräyttää epäjumalan takaisin alkuperäiseen asentoon, jolloin hän sattumalta sammutti valot huoneesta. Säikähdyksissään hän silloin kaikesta päättäen pudotti kädessään olleen käsilaukun kuvapatsaan jalustalle, ja kun kuvapatsas pyörähti takaisin, toi se käsilaukun mukanaan."

"Mihin minä sitten poltin käteni?" kysyi Steel.

"Uunin ristikkoon! Kun te lähditte liikkeelle, oli laite kääntynyt ympäri, ja te satutitte kätenne tulikuumaan ristikkoon, josta hiilet oli vasta vähän ennen sitä poistettu. Tehän muistatte, kapteeni Shannon, että huoneessa tuntui tavallisesti kuuman raudan hajua aina, kun nämä näytelmät tapahtuivat?

"Kun te olitte lähtenyt pois käsilaukku mukananne, seurasi Marshalt teitä. Stanford meni Haymarketille ja murtautui teidän kassakaappiinne — suoraan sanoen näin hänen tulevan ulos, mutta en pitänyt välttämättömänä kertoa sitä teille — kun taas Marshalt seurasi teitä autossaan ja ajoi nurin teidän autonne. Kunnia käsilaukun takaisinsaamisesta tulee Stanfordille, joka oli silloin vielä teidän asunnossanne, kun tapasitte palvelijanne tajuttomaksi lyötynä.

"Saatuaan timantit takaisin päätti Marshalt viedä ne heti hyvään turvaan. Hän vei käsilaukun Greville Mansionsissa olevaan huoneistoonsa. Löysin sen sieltä murtauduttuani sinne etsiessäni miss Torringtonia. En löytänyt häntä, mutta näin käsilaukun ja luovuin siitä vasta sitten, kun huomasin, etten voinut viedä sitä oikeihin käsiin joutumatta itse pidätetyksi.

"Kun Marshalt, joka on hyvin epäluuloinen mies, huomasi, että käsilaukku oli kadonnut, niin hän luonnollisesti epäili asiasta liittolaistaan. Hän ampui Stanfordin juuri vähän ennen sitä, kun te saavuitte sinne tänä aamuna. Juttu on nyt melkein lopussa. Meidän on kuitenkin vielä arvattava, mitä Stanfordin ja Marshaltin välillä tapahtui. Luultavaa on, että Marshalt vasta silloin sai selville, että miss Torrington oli kätkössä siinä talossa, ja päätti tietäen, että peli oli pelattu loppuun ja omaisuus menetetty, kostaa sen miehen tyttärelle, jota hän vihasi ja pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hänen onnettomuudekseen minun on pitkin aikaa ollut tapana olla siinä talossa, kun miehet, jotka tulivat Kapkaupungista, toivat hänelle timantteja. Olin siellä kerran kirkkaalla päivällä korjauttelemassa seiniä, ja Marshalt kuuli sen — miss Torrington kuuli sen myöskin — koska tahdoin päästä selville salaovesta. Olen kahdesti esiintynyt salaperäisenä mr Malpasina ja onnistunut siinä osassa erinomaisesti. Olin päättänyt pukeutua mr Malpasiksi aina, kun murtauduin sinne, koska tiesin, että kerran tulisi se päivä, jolloin hän ja minä katsoisimme toisiamme kasvoista kasvoihin, ja minä toivoin, että hänellä olisi heikko sydän. Erästä nuorta neitosta säikytin perinpohjaisesti", sanoi hän, ja Audrey voi jo nauraa sitä muistellessaan.

"Minä kiljuin kauheasti, eikö niin?" sanoi hän katuvaisesti.

"Minäkin kiljun toisinaan", sanoi Smith, "tai tahtoisin ainakin kiljua".

"Vain yksi asia on enää kertomatta, ja sen te jo tiedätte, Shannon. Te tiesitte sen, ennenkuin saitte pyynnön saapua Fouldin laiturille. Heti kun Marshalt oli saanut takaisin timantit, ei hän voinut tehdä muuta, kuin ilmestyä jälleen dramaattisella tavalla näyttämölle. Se oli hyvin läheltä liiankin dramaattista, sallikaa minun se sanoa! Hän meni veteen laiturin alle, lukitsi itse käsiraudat ja odotti käsirautojen avain toisessa ja revolveri toisessa kädessä teidän saapuvan määrätyn ajan kuluessa. Mutta te tulittekin hiukan myöhemmin, kuin mitä hän oli laskenut, sillä te olitte myöhästynyt matkalla viisi minuuttia. Ja näiden viiden minuutin aikana tapahtui onneton sattuma: hän pudotti vahingossa käsirautojen avaimen veteen eikä voinut vapauttaa itseään. Jollette te olisi tullut kyllin ajoissa, olisi hän hukkunut. Kun te sitten tulitte, oli hänen helppo toimia. Hänellä oli revolveri kädessään — jos olisitte pitänyt taskulamppunne valon häneen suunnattuna, olisitte sen nähnyt, mutta hän pyysi teitä sammuttamaan valon ja ampui heti senjälkeen kaksi laukausta teitä kohden, pudotti revolverin veteen — olen sen sittemmin onkinut sieltä ylös — ja lopun te tiedätte. Jos hän olisi surmannut teidät, olisi hänen syyttömyytensä ollut selvä — hän ei ollut voinut tehdä sitä.

"Ja nyt, miss Torrington, pyytäisin teitä antamaan minulle takaisin virkamerkkinne."

Audrey aukaisi hämmästyneenä käsilaukkunsa ja otti sieltä hopeisen tähden.

"Paljon kiitoksia", sanoi Slick rakastettavasti. "Toivottavasti, ette ole loukkaantunut. En anna kenenkään pitää tähteä sen jälkeen, kuin hän on eronnut minun palveluksestani ja siirtynyt kilpailijan yhtiötoveriksi."

Hänen Dickiin suunnatut silmänsä nauroivat. "Laskin leikkiä", sanoi hän. "Te ette ymmärrä sitä, koska olette englantilainen. Mutta ette kai pane pahaksenne, jos päästän pienen yksityisen naurun? Ha! ha!"