Part 8

"Paras Miss Bedford. Hämmästytte kaiketi saadessanne kirjeen henkilöltä, joka on teille tuntematon, mutta huomattuani sattumalta nimenne Palacen vieraskirjassa ja ajatellen voivani olla teille joksikin hyödyksi, varsinkin ottaen huomioon sen hirveän oikeuden erehdyksen, jonka uhriksi jouduitte, kirjoitan kysyäkseni teiltä, tahdotteko tulla keskustelemaan kanssani huomisiltana klo 7,30 ylläolevan osoitteen ilmoittamaan paikkaan. Luulen voivani löytää teille sopivan toimen tai, jos ette ole sen tarpeessa, ainakin tarjota teille epäitsekkään ystävän hyviä palveluksia.

Teidän _Lacy Marshalt_.

P.S. — Tahtoisitteko lähettää minulle sähkösanoman, jos voitte tulla?"

Kirje tuotti hänelle päänvaivaa koko aamuksi. Lacy Marshaltin nimen hän tunsi. Marshalt kuului siihen osaan valtiollis-yhteiskunnallista maailmaa, jonka edustajien nimet toistuvat sanomalehdissä. Audrey lähetti sähkösanoman ennen lounasta ilmoittaen ottavansa vastaan kutsun etsittyään ensin Marshaltin nimen aikalaiskirjasta ja huomattuaan, että siellä esiintyi myöskin mrs Marshalt. Mrs Marshalt esiintyi kaikissa hakemistoissa, mutta siihen hänen näkyväisyytensä päättyi. Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli ollut mitä mukavin keksintö. Menestyksensä alkuaikoina Marshalt oli huomannut, että samalla kuin rikasta poikamiestä voitiin tavoitella, niin erinäiset selkkaukset seurasivat aina hänen yritystään jakaa huomaavaisuutensa puolueettomasti useammalle suunnalle. Milloin hän yhdellä taholla sai osakseen erittäin ystävällisen vastaanoton, oli sen vastapainona se kylmä kohteliaisuus, joka häntä tervehti kaikkialla muualla. "Mrs Marshalt" tuli maailmaan hänen hyväkseen. Kun häntä ei enää voitu pitää mahdollisena aviomiesehdokkaana, sai hän pitää paikkansa hauskana seurustelijana, ja hän nautti myöskin suurempaa yhteiskunnallista arvonantoa kuin poikamiehestä käydessään. Hän ei koskaan puhunut vaimostaan; kun muut tekivät suoranaisia tai epäsuoria viittauksia tähän, niin hän hymyili alakuloisesti. Tietämättä enempää maailma tuli siihen päätökseen, että jos heidän välillään oli kylmä suhde, niin syy oli mrs Marshaltissa.

Juuri ennen puolta kahdeksaa Audrey saapui ajurilla Lacy Marshaltin talon edustalle, ja sievästi puettu palvelustyttö päästi hänet sisään. Audrey oli puettu yksinkertaiseen, mustaan päivällispukuun, jonka hän oli ostanut Shaftesbury Avenuen varrelta, ja vaikka hänellä ei ollut yllään yhtään jalokiveä, niin hänen ryhdissään oli jotakin niin kuninkaallista, että Lacy Marshalt tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihaillen. Hän oli äärettömän paljon kauniimpi, kuin Marshalt oli ajatellutkaan.

Audrey puolestaan näki karkeapiirteisen, kunnollisen näköisen miehen, mutta, mikä oli tärkeämpää, hän ei nähnyt ketään muuta vierasta, ja "mrs Marshalt", jonka hän oli odottanut tapaavansa, oli samaten näkymättömissä.

"Te olette siis miss Bedford? Olen hyvin iloinen saadessani tavata teidät."

Marshalt otti Audreyn pienen käden omaansa, mutta ei erehtynyt pitämään sitä sekuntiakaan kauemmin, kuin oli välttämätöntä.

"Toivon, ettei päivällinen kahdenkesken ole teistä hyvin vastenmielinen. Minä kammoan suurta seuraa. Kaksikymmentä vuotta sitten, kun olin nuorempi, vihasin yksinäisyyttä yhtä suuresti."

Tällä hänen ikänsä ovelalla korostamisella oli rauhoittava vaikutus tytön levottomaan mieleen.

"Olitte hyvin ystävällinen kutsuessanne minut, mr Marshalt", sanoi Audrey pirteästi hymyillen. "Eivät kaikki tahtoisi ottaa vastaan henkilöä, jolla on sellainen menneisyys kuin minulla!"

Marshalt kohautti leveitä hartioitaan merkiksi, ettei hän välittänyt maailman mielipiteistä.

"Te olitte tietysti täydellisesti syytön", sanoi hän. "Jokainen, joka ei ole syntymästään saakka idiootti, tiesi sen. Ja, mikä on tärkeämpää, te tahdoitte suojella jotakuta toista!" Hän kohotti kättään. "Ei, en aio kysyä teiltä, kuka se oli, mutta olitte hyvin rohkea, ja minä ihailen teitä. Ja luulen voivani auttaa teitä, miss Bedford. Eräs ystäväni tarvitsee sihteeriä..."

"En tahdo pitää teitä siinä luulossa, ettei minulla ole työtä", sanoi Audrey hymyillen. "Minut on itseasiassa pestannut palvelukseensa eräs naapurinne, vaikka en ole erikoisen iloinen siitä työstä."

"Minun naapuriniko?" kysyi Marshalt nopeasti. "Kuka se on?" Ja, kun Audrey oli kertonut hänelle: "Malpasko? Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän olisi ollut kyllin inhimillinen ottaakseen ketään palvelukseensa. Minkä näköinen hän on? — Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se herrasmies herättää minussa melkoista mielenkiintoa."

"Hän on — ei ole erittäin kaunis", sanoi Audrey.

Jonkinlainen uskollisuuden tunne teki Audreylle vaikeaksi keskustelun hänen työnantajastaan, ja ilmeisesti huomaten hänen hämminkinsä Marshalt ei tyrkyttänyt hänelle uusia kysymyksiä.

"Jos ette ole tyytyväinen, niin luulen voivani hankkia teille aseman, jossa teillä tulee olemaan mahdollisimman mukava", sanoi hän. "Suoraan sanoen voin melkein luvata teille sen toimen."

Samassa ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja he poistuivat salongista kulkien käytävää pitkin ja erään toisen oven kautta, joka oli avattu ja joka oli ainoa yhdysside sen takana olevien huoneiden ja talon muun osan välillä, pieneen ja aistikkaasti sisustettuun ruokasaliin.

Heidän astuessaan huoneeseen Lacy pysähtyi puhumaan palvelijattarelle matalalla äänellä, ja Audrey kuuli hänen äänensä mutinan, ihmetteli... ja pelkäsi.

Hetken aikaa hän oli yksin huoneessa. Hän katsahti ylös ja näki vilahduksen huolestuneista kasvoistaan uuninreunakkeella olevassa peilissä.

Ja sitten hänen mieleensä johtui ajatus, että hän katsoi parhaillaan seinää, joka erotti huoneen hänen salaperäisen työnantajansa asunnosta. Juuri kun tämä ajatus tuli hänen mieleensä...

"Tap, tap, tap!"

Joku koputti seinään Malpasin talossa.

"Tap, tap, tap!"

Se kuului aivan kuin varoitukselta... Mutta kuinka se vanha mies voi tietää?

Aterian ensimmäinen osa meni ilman mitään tavallisesta poikkeavaa. Audreyn isäntä oli pelkkää kohteliaisuutta, ja kuultuaan, ettei Audrey juonut viiniä, hän täytti hänen lasinsa vedellä. Itse hän ei osoittanut hyleksivänsä viiniä, vaan joi runsaasti, vaikka viinillä ei näyttänyt olevan vähintäkään vaikutusta häneen. Siitä huolimatta Audrey, kun pöydässä tarjoileva palvelijatar avasi kolmannen samppanjapullon, alkoi tuntea olonsa hieman levottomaksi. Sitten tulivat makeiset ja kahvi, ja Lacy työnsi Audreyn eteen kultaisen kotelon.

"Kiitoksia, minä en tupakoi", sanoi Audrey hymyillen.

"Teillä on kaikki hyveet, miss Bedford", sanoi Lacy kohteliaasti. "Mr Malpas ei kai pidä siitä, että tupakoisitte?"

"En ole koskaan kysynyt hänen neuvoaan", vastasi Audrey.

"Mitä hän maksaa teille viikossa?"

Audrey oli vastaamaisillaan kysymykseen, kun huomasi sen kylmäverisen tunkeilevaisuuden.

"Palkkaa ei ole vielä määrätty", sanoi hän ja katsahti uuninreunakkeella olevaan kelloon. "Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, että lähden näin pian, mr Marshalt?" sanoi hän. "Minulla on vielä työtä tänä iltana."

Sikaria pitelevä käsi liikahti kärsimättömästi.

"Se voi odottaa", sanoi Lacy. "Minulla on melko paljon puhuttavaa teille, nuori neiti. Luultavasti te käsitätte, ettei Malpasilta saamanne työ voi kestää iankaikkisesti? Hän on omituinen vanha paholainen, ja poliisi on hänen kintereillään."

Tämä oli uutinen tytölle, vaikka hän ei tuntenutkaan itseään niin hämmästyneeksi, kuin miltä näytti.

"Minulla on syytä uskoa", jatkoi Marshalt hitaasti, "että se vanha mies antoi teille tämän toimen vain päästäkseen tuttavaksi kanssanne ja saadakseen tilaisuuden tutkia teitä lähempää tuttavuutta silmälläpitäen."

"Mr Marshalt!" huudahti Audrey loukkaantuneena ja nousi seisomaan.

"Me keskustelemme ystävinä", puolustautui Marshalt. "Koetan kertoa teille kaiken, mitä tiedän..."

"Te olette keksinyt sen! Tehän ette edes tunne mr Malpasia; sanoitte minulle niin juuri äsken."

Marshalt hymyili.

"Minun käytettävissäni on tietolähteitä", sanoi hän salaperäisesti, "jotka tekevät minulle kaiken erehdyksen mahdottomaksi. Suvaitkaa istuutua, miss Bedford."

"Minun täytyy mennä", sanoi Audrey.

"Odottakaa vielä vähän aikaa. Tahdoin puhua tästä asiasta kanssanne, ja kello yhdeksän ei ole vielä niin kovin myöhäistä", sanoi Marshalt nauraen.

Audrey istuutui uudelleen epäröiden.

"Olen tuntenut teidät kauemmin, kuin voitte arvatakaan. Tunsin teidät jo ennen sitä, kun jouduitte siihen selkkaukseen. Ette kai muista nähneenne minua Fontwellissa? Ja totta on, ettei ole mennyt päivääkään, jolloin olisitte ollut poissa ajatuksistani. Audrey, pidän teistä hyvin paljon."

Audrey nousi seisomaan, tällä kertaa vähimmän kiireisesti, ja Marshalt seurasi hänen esimerkkiään.

"Voin tehdä elämänne hyvin miellyttäväksi, rakkaani", sanoi Marshalt.

"Pidän vaivalloisempaa tietä parempana", vastasi Audrey arvokkaan levollisesti ja astui ovea kohden.

"Hetkinen", pyysi Marshalt.

"Tuhlaatte aikaanne, mr Marshalt", sanoi Audrey kylmästi. "Käsitän hyvin hämärästi ehdotuksenne ja voin vain toivoa, että olen erehtynyt. Olin hyvin typerä tullessani tänne, koska luulin, että olitte herrasmies, joka todella tahtoi auttaa erästä, joka oli kärsinyt — syyttömästi, niinkuin huomautitte."

Marshaltin äänensävy muuttui nyt.

"Te tulitte tänne, koska pyysin teitä tulemaan", sanoi hän, "eikä kukaan järjissään oleva ihminen voi väittää, että olen syönyt päivällistä kanssanne kahdenkesken vastoin teidän tahtoanne."

Audrey silmäili häntä vakavasti.

"Te näytätte unohtavan, että kirjoititte minulle kirjeen, ja että se kirje..." Hän keskeytti.

"On käsilaukussanne", sanoi Marshalt hymyillen. "Ei, rakas neitiseni, teidän on oltava järkevä. Ja minä pyydän, ettette koeta päästä täältä, sillä tämä osa taloa on eristetty muista huoneista, ja ainoastaan yhdellä etuoikeutetulla henkilöllä on avain. Jos te olette järkevä tyttö, tulette te olemaan se etuoikeutettu henkilö."

Audrey juoksi käytävään. Eteishalliin johtava ovi oli lukittu. Hän kiskoi ovenripaa, mutta ovi ei liikahtanutkaan. Seuraavalla hetkellä Marshaltin käsivarsi oli hänen ympärillään, ja nostaen hänet ylös, aivankuin hän olisi ollut pieni lapsi, Marshalt kantoi hänet takaisin pieneen ruokasaliin.

Audrey iski kaikin voimin kasvoja, jotka olivat painetut hänen kasvojaan vastaan, ja tehden yli-inhimillisen ponnistuksen riistäytyi vapaaksi. Hänen silmänsä sattuivat teräväkärkiseen paistiveitseen, joka oli tarjoilupöydällä, ja siepaten sen käteensä hän asettui torjuvaan asentoon.

"Tapan teidät, jos koskette minuun!" sanoi hän hengästyneenä. "Avatkaa ovi!"

Sisimmältään Lacy Marshalt oli pelkuri, ja uhkaava veitsi sai hänet perääntymään.

"Älkää, jumalan tähden, olko hullu", huusi hän. "Minä — minä vain tahdon auttaa teitä."

"Avatkaa ovi!"

Marshalt hapuili taskustaan avainketjunsa ja veti esille avainkimpun. Audrey kuuli aukeavan lukon napsahduksen ja astui ulos sivuuttaen nopeasti Marshaltin tämän pitäessä ovea auki. Takana oli hämärästi valaistu käytävä.

"Tahdotteko antaa minulle anteeksi?" kuiskasi Marshalt.

Audrey ei vastannut, vaan livahti hänen ohitseen pudottaen veitsen matolle.

"Oikealle", kuiskasi Marshalt aivan kuin neuvoen hänelle tietä.

Totellen häntä Audrey kääntyi kapeaan käytävään, vaikka hänen vaistonsa ja muistinsa sanoivat hänelle, että tie turvallisuuteen oli suoraan edessäpäin. Ennenkuin hän huomasi vaaraa, oli Marshalt hänen takanaan. Audrey epäröi vain hetkisen ja lähti sitten juoksemaan pitkin kapeata käytävää. Toisessa päässä oli porraskäytävä, ja hän juoksi sitä pitkin ylöspäin mies kintereillään. Portaat, joita pitkin hän kiipesi täydellisessä pimeydessä, kuuluivat kaikesta päättäen palveluskunnan käytettävissä olevaan osaan taloa. Hän ei tietänyt, kuinka monta porrasjaksoa juoksi peloissaan. Äkkiä hän pysähtyi: askelet eivät enää seuranneet häntä. Hänen päänsä yläpuolella oli kattoikkuna, johon hän ei kuitenkaan voinut ylettyä. Ei ollut muuta tehtävää kuin palata, ja hän lähti hiipimään alaspäin pitkin matolla peitettyjä portaita. Saavuttuaan ylimmän kerroksen kohdalle hän kuuli heikon, valittavan äänen, naisen nyyhkytystä.

Porraskäytävän akustiset ominaisuudet olivat sellaiset, ettei hän voinut tarkalleen määritellä, mistä ääni kuului. Se voi tulla alhaalta tai ylhäältä päin; se voi tunkeutua seinän lävitse, joka erotti hänet viereisestä talosta — Malpasin talosta!

Hän kuunteli tarkkaavasti. Nyyhkytys vaimeni matalaksi valitukseksi, ja sitten oli kaikki hiljaista. Vain hetkeksi oli hänen huomionsa kääntynyt pois häntä itseään uhkaavasta vaarasta. Lacy Marshaltista ei kuulunut ääntäkään eikä näkynyt merkkiäkään, ja Audrey laskeutui seuraavan porrasjakson tuijottaen hermostuneesti pimeyteen, johon hänen silmänsä olivat nyt niin tottuneet, että hän kykeni näkemään selvästi. Hän tuli siihen kerrokseen, jossa pieni ruokasali sijaitsi, ja kapeaan halliin, jonka oven takana oli vapaus. Lacysta ei vieläkään näkynyt merkkiäkään.

Ja sitten, kun hän astui varovaisesti käytävään, kietoutui käsi hänen vyötäistensä ympäri, toinen peitti hänen suunsa; hänet kannettiin takaisin ruokasaliin, ja ovi napsahti lukkoon hänen perästään.

"Kas niin, pikku vankiseni!" Lacy Marshaltin ääni värisi voitonriemusta. "Nyt me keskustelemme järkevästi!"

Hän laski Audreyn syvään nojatuoliin, ja Audrey istui siinä puku epäjärjestyksessä, hengästyneenä, irroittamatta pelottomia silmiään hetkeksikään Marshaltin kasvoista.

"Jolleivät palvelijani olisi saaneet ankaria määräyksiä pysytellä palvelijain hallissa, olisi alku häväistysjuttuun ollut valmis. Käsitättekö minun näkökantani? Jos olisin tietänyt, millaisen villikissan saisin vieraakseni, olisi minun pitänyt hankkia tänne kaitsija teitä varten", sanoi Marshall leikillisesti.

Hän kaatoi lasillisen viiniä ja ojensi sen Audreylle.

"Juokaa tämä", komensi hän.

Ollen pyörtymäisillään Audrey tunsi voimiensa olevan loppumassa, ja uhmaten kaikkea hän joi ahnaasti viinin.

"Siihen ei ole sekoitettu mitään; teidän ei tarvitse katsoa siihen kahdesti", sanoi Marshalt. "Audrey, olettehan kiltti tyttö? Rakastan teitä. Olette ainoa nainen maailmassa, jota olen koskaan rakastanut, ja se on selvinnyt minulle vasta tänä iltana. Voin antaa teille kaikkea, mitä sydän voi haluta — rahaa enemmän kuin voitte uneksiakaan..."

"Tuhlaatte nyt turhaan aikaanne, mr Marshalt", sanoi Audrey. Viini oli elvyttänyt häntä, antanut hänelle uutta voimaa. "En tahdo sanoa teille, kuinka suuresti olette minua loukannut; sellaiset sanat olisivat teistä tyhjiä ja merkityksettömiä. Menen takaisin hotelliin ja soitan kapteeni Shannonille ja kerron hänelle, mitä täällä on tapahtunut."

Marshalt nauroi.

"Toisin sanoen, aiotte ilmoittaa poliisille! Mutta se on hyvin vanhanaikuinen uhkaus, joka ei peloita minua. Shannon on maailmanmies; hän tietää, etten olisi kutsunut Hollowaysta päässyttä naista päivällisille kanssani, jollei... Niin, käyttäkää järkeänne, lapseni. Ja hän tietää, ettette te olisi ottanut vastaan kutsua, jollette olisi odottanut hakkailua. Teidän mielestänne minä olen raakalainen, mutta luolaihmisen menettelytapa säästää koko joukon aikaa ja joukon järjettömiä valmisteluja. Yleisesti sanoen, naiset pitävät siitä enemmän kuin kaikesta muusta."

"Teikäläiseen lajiin kuuluvat naiset ehkä, mutta minä en ole sitä lajia", sanoi Audrey.

"Kyllä, jumaliste, sitä te juuri olette!" sanoi Marshalt matalalla äänellä. "Te ette ainoastaan ole minun lajiani, vaan te merkitsette minulle yhtä paljon kuin kaikki muut naiset yhteensä — naisellisuuden ydinmehua!"

Hän kumartui ja nosti Audreyn ylös kiertäen vahvat käsivartensa hänen ympärilleen, toinen käsi hänen päänsä takana, ja Audrey tuijotti kauhun lamauttamana hänen mustan sielunsa syvyyksiin. Hetken kuluttua Marshaltin huulet painuivat hänen huuliaan vastaan. Audrey oli avuton; tietoisuus oli poistumaisillaan hänestä; elämä, kaikki, mikä kuului elämään, oli hukkumaisillaan hänen uupuneen sydämensä rummutukseen, kun hän äkkiä kuuli hiljaista rapinaa oven lukossa: joku pisti avainta lukkoon. Marshalt kuuli sen myöskin ja päästäen Audreyn irti niin äkkiä, että tämä putosi polvilleen lattialle, pyörähti ympäri oven hitaasti avautuessa. Oviaukossa seisoi mustapukuinen nainen, jonka silmät siirtyivät miehestä puku epäjärjestyksessä permannolla polvillaan olevaan tyttöön.

Se oli Dora Elton, ja katsoessaan ylös Audrey näki vihan sisarensa silmissä ja tunsi värisevänsä.

XIX.

Joshuan juttu.

"Minä näytän tulleen sopimattomalla hetkellä", sanoi Dora Elton metallinkirkkaalla äänellä.

Hän kohtasi Marshaltin silmistä liekehtivän raivon hievahtamatta.

"Olet koko lailla mieltynyt meidän perheeseemme, Lacy", sanoi hän.

Audrey oli ponnistautunut pystyyn, ja kooten päällysvaatteensa hän epävarmoin askelin kulki sisarensa ohi halliin ja sieltä kylmään, kirkkaaseen yöilmaan.

Sanaakaan ei puhuttu, ennenkuin ulko-oven kumahdus ilmoitti heille, että Audrey oli mennyt.

"En aio pyytää sinulta mitään selitystä, koska kaikki on kohtalaisen selvää", sanoi Dora sitten.

Marshalt kaatoi vapisevin käsin lasiin viiniä ja nielaisi sen, ennenkuin puhui mitään.

"Kutsuin hänet syömään päivällistä, ja hän tuli hiukan hyvälle tuulelle — siinä kaikki. Mitään muuta ei ole tapahtunut", sanoi hän.

Dora hymyili.

"En voi kuvitella arvokasta Audreyta 'hyvällä tuulella', mutta naiset ovat omituisia luontokappaleita sinun magneettisen vaikutuksesi alaisina, Lacy." Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen asiaan: "Bunny tietää, että olin täällä eilisiltana — jolloin minun piti muka olla konsertissa."

"En välitä vähääkään siitä, mitä hän tietää", mutisi mies. "Jos sinusta on niin tärkeätä, mitä Bunny ajattelee ja mitä Bunny tietää, olisi parasta, ettet enää tulisi tänne."

Jälleen Dora hymyili.

"Ja sinä tahtoisit avaimen, tietysti? Bunny löytäisi sen helposti. Se avaa takaportin ja kasvihuoneen oven ja oven, jonka takana tämä pieni rakas _sanctum sanctorum_ on. Bunnylla on melko suuri intohimo pääavaimia kohtaan."

"En tahtoisi sinun ajattelevan, että sinun sisaresi..."

"Hän ei ole minun sisareni, mutta se ei merkitse mitään. Ja mitä siihen tulee, ettei teidän välillänne... Lacy, sinä peto!"

Huvitetun välinpitämättömyyden ilme oli hävinnyt hänestä. Raivo vapisutti häntä päästä jalkoihin saakka ja riisti häneltä puhelahjan joksikin aikaa, minkä jälkeen sanat sitten purkautuivatkin vuolaana ja häijynä virtana.

"Olen uskaltanut kaikkea sinun takiasi. Olen valehdellut ja pettänyt... Oh, sinä halpamainen olento! Olen aina vihannut Audreyta! Jumalani, kuinka vihaan häntä nyt! Ja sinä tahdot hänet minun paikalleni? Ensin tapan sinut! Ammun sinut niinkuin koiran, Lacy..."

"Sinä ammut minut joka päivä", keskeytti Lacy hänet ärtyneesti nauraen. "Joko sinä tai miehesi. Minä olen Eltonien inhimillinen maalitaulu. Ole nyt järkevä, Dora."

Hän tarttui häntä hartioihin ja veti nyyhkyttävän naisen pään rintaansa vastaan.

"Jos luulet, että olen rakastunut siihen karitsaan, niin olet mieletön. Aion nyt tehdä tunnustuksen, ja sinun on uskottava minua tällä kertaa."

Dora mutisi jotakin, mitä Lacy ei voinut kuulla, vaikka voikin arvata, minkä vuoksi hän hymyili Doran olkapään ylitse.

"No niin, tämä on totuus — kerta kaikkiaan! Maailmassa on yksi mies, jota minä vihaan pahemmin kuin ketään muuta, ja se mies on Audrey Bedfordin isä. Se saa sinut hätkähtämään!"

"Audreyn nimi ei ole Bedford", sanoi Dora nielaisten nyyhkytyksensä. Hän kuivasi silmiään pienellä nenäliinalla.

"Olet oikeassa. Hänen nimensä on Torrington, vaikka se ei ollut sinun nimesi. Dan Torrington ja minä olemme vanhoja vihamiehiä. Minulla on suuri lasku suoritettavana, ja se ei ole vielä selvitetty."

"Hänen isänsä on rangaistusvanki." Doran äänessä oli yhä nyyhkytystä.

Lacy nyökkäsi.

"Hän on aallonmurtajalla Kapkaupungissa elinkautiseksi tuomittuna", sanoi hän. "Jos minun pyssyni olisi ampunut suoraan, olisi hän nyt kuollut mies. Hänellä oli onnea; satutin häntä sääreen ja tein sen sian rammaksi. Jolleivät salapoliisit olisi saaneet häntä kiinni samalla hetkellä, olisi ehkä minun loppuni ollut seurauksena."

"Sinäkö siis annoit pidättää hänet?" kysyi Dora hämmästyneenä.

Lacy nyökkäsi.

"Niin, minä johdin Streams Diamond Mining Corporationin etsivää osastoa ja sain selville, että Dan Torrington harjoitti laitonta timanttikauppaa. Sain hänet satimeen, ja siinä on melkein koko historia, lukuunottamatta sitä, että hänen rangaistustaan kovennettiin sen johdosta, että hän oli ampunut minua."

Dora irtautui hänestä ja naisellisia vaistojaan seuraten siirtyi uuninreunakkeella olevan peilin ääreen. "Katsohan silmiäni!" sanoi hän säikähtyen. "Voi, kuinka hullu olinkaan, kun tulin tänne! En tiedä, onko minun uskottava sinua vai ei, Lacy. Kuinka sinä voisit kostaa Torringtonille hakkailemalla hänen tytärtään?"

Lacy nauroi.

"No niin, ehkäpä se ei ole yhtä selvää, kuin miltä näyttää", sanoi hän. "Olin joka tapauksessa hullu koettaessani saada hänet jaloiltaan. Minun olisi pitänyt menetellä hitaasti ja vakavasti, ja silloin hän olisi voinut mennä naimisiin kanssani."

"Naimisiin sinun kanssasi?"

Lacy nyökkäsi.

"Sellainen oli suunnitelma."

"Mutta — sinähän sanoit, ettet menisi koskaan naimisiin..."

Lacy viittasi pöydän vieressä olevaan tuoliin, ja Dora istuutui.

"Kerron sinulle kertomuksen, joka on aivan kuin jostakin kirjasta otettu", sanoi Marshalt. "Siihen aikaan kuin Torrington osti timantteja alkuasukkailta, omisti hän Graspan-nimisen farmin. Etelä-Afrikassa on tuhansittain Graspaneja, mutta tämä erikoinen Graspan oli joen varrella, yhden niistä, joiden mukaan nimi Fourteen Streams on syntynyt. Hänet oli tuskin lähetetty kärsimään rangaistustaan, kun farmilta löydettiin iso timanttikerrostuma. Sain asian selville vasta äskettäin, sillä löytöpaikalla ryhdyttiin töihin hänen lakimiestensä Hallamin ja Cooldin nimessä. Sen nimenä onkin nykyisin Hallamin ja Cooldin kaivos. Dan Torrington on miljoonamies; hän on myöskin kuoleva miljoonamies. Koko ajan, kun olen ollut Englannissa, on eräs vanginvartija lähettänyt minulle kuukausittain tietoja Torringtonista, ja viimeksi saamani tiedon mukaan hän oli hitaasti huononemassa."

"Jos sinä siis menet naimisiin Audreyn kanssa...?"

Marshalt nauroi jälleen.

"Aivan niin! Jos minä menen naimisiin Audreyn kanssa, tulee minusta tavattoman rikas mies."

Dora katsoi häntä hämmästyneenä.

"Mutta sinähän olet rikas nytkin!"

Hymy poistui Marshaltin kasvoilta.

"Olen kyllä rikas nytkin", sanoi hän töykeästi, "mutta voisin olla rikkaampikin".

Ovelta kuuluva kolkutus keskeytti hänet.

"Kuka siellä?" kysyi hän terävällä äänellä.

Palvelustytön ääni vastasi:

"Eräs herrasmies tahtoo tavata teitä, herra. Hän sanoo hänellä olevan tärkeätä asiaa."

"En voi ottaa vastaan ketään. Kuka se on?"

"Kapteeni Shannon, herra."

Doran suusta pääsi kauhun huudahdus.

"Hän ei saa nähdä minua! Mihin voin mennä?"

"Kasvihuoneen kautta ja ulos takatietä, samaa tietä kuin tulitkin", sähisi Lacy.

Hän oli tuskin ehtinyt työntää Doran pimeään kirjastoon ja palata huoneeseensa, ennenkuin Dick Shannon astui ovesta sisään. Hän oli iltapuvussa, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota ei ollut hauska nähdä.

"Tahdon puhua kanssanne, Marshalt."

"Mr Marshalt", murisi toinen.

"Mr tai Marshalt on aivan samantekevä. Te kutsuitte erään neidin syömään kanssanne päivällistä tänä iltana."

"Mutta jospa se neitonen tarjoutui itse syömään päivällistä kanssani", sanoi Marshalt kylmästi.

"Te kutsuitte erään neitosen syömään päivällistä kanssanne tänä iltana ja loukkasitte häntä niin pahoin, kuin naista yleensä voi loukata."

"Hyvä ystävä", sanoi Marshalt sanojaan venytellen, "te olette maailmanmies. Kuvitteletteko sen tytön tulleen tänne ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia?"

Hetkisen Dick Shannon tuijotti häneen, ja sitten hän sivalsi miestä kasvoihin kätensä selkäpuolella, niin että Marshalt horjahti taaksepäin raivosta karjahtaen.

"Se on valhe, jota ei saa toistaa", sanoi Dick Shannon matalalla äänellä.

"Te sanotte itseänne poliisiksi — kuuluuko tämä virkatehtäviinne?" kirkui Lacy.