Part 6

"Olen kuullut, että Stanford on matkustanut Italiaan — se mies on varmasti sellainen lintu, joka on kahdessa paikassa samalla kertaa. Onko jotakin tekeillä?"

"Ei mitään", vastasi Martin terävästi. "Lontoo on ollut koko lailla ikävä siitä lähtien, kuin Melilla Snowdenin huoneistoon Albemarlessa murtauduttiin ja hänen helmensä vietiin."

Slick Smith nauroi pehmeästi.

"Olen syytön", sanoi hän, "mutta kuitenkin sanon, että ne olivat hänen omaa väkeään. Varkaus oli koko lailla hyvin järjestetty, ja se melu, jonka hänen sanomalehtiasiamiehensä siitä nosti, oli omiaan kiinnittämään häneen yleisön huomion. Minun mielipiteeni Melillasta, sekä näyttelijättärenä että naisena, on mennyt aivan alas. Jos teillä on jotakin sellaista työtä, jonka minä voin tehdä, niin ilmoittakaa minulle. Mutta sen on oltava kunniallista."

"Tulkaa jonakin päivänä panemaan paikalleen hella keittiössäni", murisi Martin, joka ei ollut aivan parhaalla tuulella.

"Uunit ovat erikoisalani", sanoi Slick hämmentymättä. "Tahdotteko hyvän sikarin?" Hän tarjosi kotelostaan.

"En!"

"Ehkäpä olette oikeassa", myönsi toinen. "Olen saanut ne joululahjaksi. En voi saada ketään koettelemaan niitä. Oletteko tavannut Shannonin?"

Martin huokasi raskaasti.

"Rakas ystävä, en ole tavannut Shannonia enkä haluakaan tavata häntä. Suoraan sanoen en ole tällä kertaa keskustelutuulella."

"Se on ikävää", sanoi Slick pahoitellen. "Minä taas tunnen itseni puheliaaksi ja olen kyllästynyt puhumaan itsekseni. Se on niin ikävystyttävää."

"Te olette vaarassa ikävystyttää minua", Martin hymyili huonosta tuulestaan huolimatta.

"Olen sen kylläkin huomannut. Olen vastuussa ilmapiiristä. Lacy Marshalt on toista lajia."

Hänen sanoissaan ei ollut mitään erikoista korostusta. Puhuessaan hän parhaillaan sytytti sikariaan, huolellisesti ja varovaisesti.

"En tiedä paljoakaan Marshaltista", sanoi Martin lyhyesti.

"En sitä luullutkaan. Minä puolestani tunnen häntä hiukan. Hän on varas, hänkin. Ja se, mitä hän varastaa, jättää jälkeensä huomattavan aukon. Te olette koko lailla kelpo mies, Elton."

Viimeisen huomautuksen näennäinen epäjohdonmukaisuus ei jäänyt hänen kuulijaltaan huomaamatta.

"En luule, että menisin pitemmälle, jos olisin teidän sijassanne", sanoi Martin Elton levollisesti. "Koetatte kai olla kohtelias, vai mitä?"

"En koeta. Olen luonnollisesti sitä." Slick Smithin hymy oli leveätä ja aseettomaksi tekevää. "Mutta kello soi — saamme nähdä, meneekö hän naimisiin herttuan kanssa ja lähettää maalaiskosijansa takaisin kotikyläänsä. Luulen, ettei hän tee sitä — niin ei tehdä koskaan näytelmissä."

Ajaessaan kotiin sinä koleana iltana Elton ajatteli Slick Smithiä. Hän ei ollut nauttinut näytelmästä, eikä myöskään Dora, ja kumpikin oli hyvin pidättyväisellä tuulella. He eivät vaihtaneet koko matkalla yhtään sanaa.

Elton seurasi vaimoansa salonkiin ollen täysin varustautunut ottamaan vastaan tulossa olevan purkauksen, jollei hän ollut erehtynyt.

"Mikä sinua vaivaa, Bunny? Olet puhunut tuskin sanaakaan koko iltana. Olen väsynyt pahaan tuuleesi! Sinä teet minut niin hermostuneeksi, että tuskin tiedän, mitä teen!"

Elton puri poikki pään sikarista ja sytytti sen kiinnittäen kaiken huomionsa tulitikkuun.

"En ole pahalla tuulella. Olen vain ajatuksissani, siinä kaikki", sanoi hän heittäen tikun tuleen, ennenkuin istuutui tilavan sohvan nurkkaan. "Oletko kuullut mitään muuta sisarestasi?"

"Enkä ole", tiuskaisi Dora, "ja suokoon Jumala, etten kuulisi hänestä enää koskaan! Siitä ruikuttavasta tyrmäntuttavasta!"

Elton otti sikarin suustaan ja tarkasteli sitä huolellisesti.

"En muista hänen ruikuttaneen; ja jos hän on tyrmäntuttava, niin me olemme tehneet hänet siksi", sanoi hän.

Dora tuijotti häneen hämmästyksissään.

"Sinähän puhut nyt aivan uudella äänellä, Bunny. Työnsithän hänet suorastaan ulos ovesta, kun hän viimeksi oli täällä."

Martin nyökkäsi.

"Niin, en ole sitä unohtanut", sanoi hän rauhallisesti. "Lontoo on mätä paikka kauniille tytöille olla yksin, ilman rahaa tai ystäviä. Toivon, että tietäisin, missä hän on."

Typerä hymy kohosi Doran kauniille kasvoille.

"Niin, kauniit tytöthän ovat aina olleetkin heikkoutenasi", sanoi hän ivallisesti.

Martin teki vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen. Oli hetkiä, jolloin Wechester Collegessa omaksutut opetukset heräsivät unestaan ja antoivat todistukseni olemassaolostaan.

"Hänen kauneutensa merkitsee minulle vähemmän tällä hetkellä kuin hänen avuttomuutensa. Eikö hän ole kirjoittanut?"

"Luonnollisesti hän ei ole kirjoittanut", sanoi hänen vaimonsa halveksivasti. "Sekö sinut on tehnyt niin synkäksi? Bunny-parka!" pilkkasi hän. "Hänellä on lempeä sydän ahdingossa olevaa kaunotarta kohtaan."

Martin katsoi häneen hetkisen kylmän tutkivasti, mikä sai hänet raivostumaan.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän ääni vihasta väristen. "Sano minulle, mitä sinulla on sydämelläsi — sillä jotakin siellä kuitenkin on!"

"Niin, kyllä siellä on jotakin", myönsi Bunny Elton; "itse asiassa useitakin seikkoja, ja Audrey on yksi niistä. Tyttö voi nähdä nälkää. Jumala tietää, mitä hänelle on voinut tapahtua."

"Jättäkäämme hänet Hänen haltuunsa", sanoi Dora tekohurskaasti, ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät ryppyyn.

"Olen ajatellut viime aikoina", sanoi Martin, "että jos sinä käyttäydyt tällä tavalla omaa sisartasi kohtaan, niin minkähänlaisen kohtelun minä saisin osakseni, jos asiat menisivät hullusti ja sinun olisi tehtävä pikainen vaali minun ja turvallisuuden välillä?"

"Turvallisuus tulisi voittamaan", sanoi Dora kylmästi. "En tahdo pitää sinua väärässä luulossa, Bunny. '_Sauve qui peut_' on minun tunnussanani."

Hän potkaisi kengät jalastaan ja pani sijaan punaiset yötohvelit, jotka olivat uunin edessä.

"Ja siinäkö kaikki? Huolestuttaako sinua ainoastaan ajatus kotoa ajetusta pienestä tyttöraukasta?" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.

"On toinenkin asia", sanoi Martin. Hän viskasi sikarinsa tuleen ja nousi seisomaan. "Dora" — hänen äänensä oli jääkylmä — "mr Lacy Marshalt ei ole suositeltava tuttavuus".

Dora katsoi ylös silmät selko selällään.

"Eikö hän ole kunniallinen?" kysyi hän viattomasti.

"On olemassa koko joukko kunniallisia miehiä, joiden kanssa kukaan säädyllinen nainen ei voi syödä päivällistä Shavarrin yksityishuoneessa", sanoi Martin harkitusti. "Lacy Marshalt on yksi niistä."

Dora loi jälleen silmänsä tuleen; värit vaihtuivat hänen poskillaan.

"Olet vakoillut minua, eikö niin? Marshalt voi olla hyvin hyödyllinen mies tuntea erinäisissä tapauksissa."

"Hänestä ei ole mitään hyötyä minulle missään tapauksessa", sanoi Martin Elton; "ja hän ei ole koskaan niin hyödytön, kuin syödessään päivällistä salaa vaimoni kanssa."

Seurasi pitkä hiljaisuus.

"Olen ainoastaan kerran syönyt hänen kanssaan päivällistä Shavarrilla", puhui Dora lopuksi. "Aikomukseni oli kertoa siitä sinulle, mutta unohdin koko asian. Sadat ihmiset syövät päivällistä yksityishuoneessa Shavarrilla", sanoi hän uhmailevasti.

Martin nyökkäsi.

"Ja minulla on erikoisesti syytä huolehtia siitä, ettet sinä olisi samanlainen kuin joku näistä sadoista", sanoi hän. "Sinä olet ollut hänen kanssaan päivällisillä kaksi kertaa, se on aivan varmaa — kaksi kertaa, mikäli minä tiedän; luultavasti useamminkin. Dora, se ei saa enää tapahtua."

Dora ei vastannut.

"Kuuletko sinä?"

Dora kohautti olkapäitään.

"Olen saanut hirveän vähän elämästä", sanoi hän nyyhkyttäen. "Ainoat ihmiset, joita tapaan, olette Stanford ja sinä sekä ne pikku varkaat, joita te käytätte eri yrityksissänne. Tahdon olla tekemisissä jonkun kanssa, joka ei kuulu samaan joukkoon — toisinaan. Se on aivankuin raikkaan ilman tuulahdus, joka saa minut unohtamaan sen ummehtuneen ilmapiirin, jossa elän."

Hän ei nähnyt miehensä kyynillistä hymyä, mutta kun hän tunsi tämän, voi hän arvata, kuinka. Martin suhtautuisi hänen puolustukseensa.

"Tavattoman liikuttavaa", sanoi Martin. "Piirtämäsi kuva puhtaasta lapsesta, joka pyrkii palauttamaan menetetyn viattomuutensa muiston, liikuttaa minua syvästi. Mutta jos tahdot palata luontoon, niin minä ehdotan joitakin muita tapoja kuin kahdenkeskisiä päivällisiä Shavarrilla. Ne eivät sovi, Dora. Sinä et saa mennä enää."

Dora katsahti ylös pikaisesti.

"Mutta jos minä tahdon mennä...", aloitti hän uhmailevasti.

"Sinä et mene enää", sanoi Martin melkein kuiskaten. "Jos teet sen, niin minä etsin käsiini mr Lacy Marshaltin ja lasken kolme kuulaa sen taskun lävitse, jossa hän pitää oivallisia sikarejaan. Mitä teen sinulle, sitä en tiedä", sanoi hän asiallisella äänellä. "Se riippuu kokonaan minun mielialastani sillä hetkellä ja sinun — sinun läheisyydestäsi. Kuvittelen melkein siitä tulevan kolminkertaisen murhenäytelmän."

Doran kasvot olivat kalmankalpeat. Hän yritti puhua, mutta ei voinut saada sanojaan järjestykseen. Sitten hän äkkiä oli Martinin jalkojen juuressa ja syleili hänen polviaan.

"Voi, Bunny, Bunny!" nyyhkytti hän. "Älä puhu sellaista; älä puhu sellaista! Teen, mitä tahdot... siinä ei ollut mitään pahaa... vannon, ettei siinä ollut mitään, Bunny... Menin sinne vain ylimielisyydestä."

Martin kosketti kädellään hänen kultaista tukkaansa.

"Sinä merkitset minulle hyvin paljon, Dora", sanoi hän lempeästi. "En ole antanut sinulle kaikkein parasta koulutusta ja luulen heittäneeni pois kaikki ne hyvät vanhat moraaliset periaatteet, jotka ovat useimpien ihmisten ohjeena. Mutta on yksi, josta pidän kiinni ehdottomasti — se on 'rehellinen peli varkaiden kesken', Dora... rehellinen peli varkaiden kesken!"

Dora oli ollut vuoteessa kaksi tuntia, kun Martin yhä vielä istui takkavalkean jätteiden ääressä, sytyttämätön sikarinpätkä valkoisten hampaittensa välissä, alakuloisesti tuijottaen sammuneeseen valkeaan. Ne olivat olleet kaksi katkeraa tuntia, kun hän oli katsonut alastonta totuutta kasvoista kasvoihin ja oli turvautunut kaikkeen filosofiaansa ja kokemukseensa arvostellessaan sitä naista, jota rakasti. Tämä hyvännäköinen nuori mies virheettömine hipiöineen ja keikarimaisine pukuineen oli hyvin inhimillinen.

Hän nousi pystyyn, avasi kirjoituspöydän laatikon, otti sieltä pienen browningpistolin ja istui neljännestunnin tulisijan edessä pistoli kämmenellään ja vakavat silmänsä aseeseen kiintyneinä. Hän kuuli kahisevaa ääntä ulkopuolelta ja pisti aseen taskuunsa, kun Dora yöasussaan tuli huoneeseen.

"Kello on jo yli kaksi, Bunny", sanoi Dora huolestuneella äänellä. "Etkö tule nukkumaan?"

Martin nousi kankeasti ja ojenteli jäseniään.

"Ethän ole enää pahalla tuulella, Bunny, eikö niin?" kysyi Dora pelokkaasti.

Hänen silmänsä olivat vielä itkusta punaiset; käsi, jonka hän laski Martinin käsivarrelle, vapisi. Martin otti sen omaansa ja taputti sitä.

"Ei, en ole enää pahalla tuulella", sanoi hän. "Aloitamme uudelleen alusta."

"Mutta, Bunny", itki Dora, "ei ole tarpeen aloittaa uudelleen. Minä vannon sinulle..."

"Aloitamme uudelleen", sanoi Bunny ja suuteli häntä.

XIV.

Sattumalta tapahtunut kohtaaminen.

Dick Shannon koputti kiivaasti sen auton ikkunalasiin, jolla hän oli ajamassa pitkin Regent Streetiä, ja pudotettuaan ikkunan alas nojautui siitä ulos.

"Kääntäkää ympäri ja ajakaa toiselle puolelle katua. Tahdon puhutella tuota neitiä", sanoi hän.

Repaleprinsessa! Se oli hän — hän olisi tuntenut hänet missä tahansa — mutta aivan toinen repaleprinsessa.

"Mitä neitiä, sir?"

Autonajaja käänsi ruumiinsa mutkalle voidakseen huutaa kysymyksensä avonaisen ikkunan kautta, samalla kuin hän ohjasi vaununsa vastakkaisella puolella olevan katukäytävän viereen. Mutta Dick oli avannut auton oven ja loikannut kadulle, ennenkuin auto oli ehtinyt seisahtuakaan.

"Miss Bedford, luulen minä?" nauroi hän. "Tämä on hyvin mieluisa yllätys."

Niin se olikin, useammassa kuin yhdessä merkityksessä. Kaikki jäljet Audreyn köyhyydestä olivat kadonneet; tyttö oli hyvin puettu ja hyvissä jalkineissa, ja hän oli uudessa asussaan niin miellyttävä ilmestys, että oli saanut kulkea kääntyvien päiden muodostaman kujan kautta.

Yllätys oli molemminpuolinen, ja loisteesta päättäen, joka tuli Audreyn silmiin, ei hänen mielihyvänsä ollut pienempi kuin Dickinkään.

"Olen etsinyt teitä kaikkialta Lontoosta", sanoi Dick alkaen kävellä hänen rinnallaan huomaamatta autonajajan antamia merkkejä tämän pelätessä jäävänsä kyydittävästään ilman maksua. "Huonon onneni ansiosta minä en ehtinyt tapaamaan teitä sinä aamuna, jolloin tulitte Hollowaysta. Saavuin pari minuuttia sen jälkeen, kuin te olitte lähtenyt. Ja kummallista kyllä minä erehdyin luulemaan, että teidän olisi ollut ilmoittauduttava poliisille."

"Niinkuin muidenkin vaarallisten rikollisten", hymyili Audrey. "Ei — olen säästynyt siitä. Näin teidät kaksi tai kolme kertaa Hollowayssa. Olitte siellä virka-asioissa."

Virka-asia, joka oli tuonut Dick Shannonin naisten vankilaan, oli tarkoitus nähdä Audreyta vaikka vain vilahdukselta ja saada tietoja hänen voinnistaan. Hän oli voinut järjestää Audreylle pieniä etuoikeuksia, niinkuin esimerkiksi, että tämän suoritettavaksi määrättiin vähemmän epämieluisia tehtäviä. Audrey oli usein ihmetellyt, miksi hänet oli niin äkkiä otettu pois raskaasta työstä pesutuvassa ja siirretty hänelle paremmin sopivaan kirjastonhoitajan työhön, eikä ollut asettanut Dick Shannonin satunnaisia käyntejä olosuhteiden muutoksen yhteyteen.

He kääntyivät Hannover Squarelle, missä tungos oli pienempi. Audreylla ei ollut ollut mitään aikomusta mennä Hannover Squarelle, vaan hän oli itse asiassa matkalla erääseen kauppapuotiin Oxford Streetin varrelle, mutta hän mukautui tässä pikkuasiassa Dickin tahtoon olematta täysin selvillä siitä, miksi niin teki.

"Aion nyt puhua teille, aivan kuin olisin setänne", sanoi Dick hidastuttaen askeliaan. "Te ette ole vapaamuurari, enkä minäkään. Mutta vapaamuurarit luottavat toisiinsa ja säilyttävät toistensa salaisuudet ja puhuvat keskenään asiat avomielisesti ja vilpittömästi."

Silmissä, jotka Audrey käänsi häneen, oli naurua.

"Ja niiden tietojen mukaan, jotka olen saanut paikassa, joka saa jäädä ilman nimeä", sanoi hän, "ovat poliisit ovelia. Ja kristillisen lähimmäisenrakkauden verholla..."

Hän näki Dickin punastuvan ja painavan päänsä alas.

"Olen kauhean pahoillani; tarkoitukseni ei ollut loukata teitä. Jatkakaa, olkaa avomielinen — minä tulen pelkäämättä pysymään totuudessa, mutta te ette saa kysyä minulta mitään Dorasta ettekä suorastaan saa ottaa ensinkään puheeksi niitä onnettomia kuningattaren kaulaketjuja."

"Dora Elton on teidän sisarenne, eikö niin?"

Audrey oli vaiti hetkisen.

"Hän ei ole oikeastaan minun sisareni, vaikka minä olinkin siinä luulossa, että hän oli", vastasi hän.

Dick siveli leukaansa ajattelevasti.

"Hänen hyväkseen voi kuitenkin sanoa, että hän pitää teistä nyt huolta."

Tytön pehmeä nauru oli hänelle vastauksena.

"Tarkoitatteko, ettei hän tee sitä?" Hän pysähtyi ja katsoi Audreyta otsa rypyssä.

"Dora ja minä emme enää ole missään tekemisissä toistemme kanssa", sanoi Audrey, "ja se onkin luonnollista. Doralle ei ole edullista olla tekemisissä tytön kanssa, jolla on sellainen menneisyys kuin minulla. Vakavasti puhuen, kapteeni Shannon, minä en tahdo puhua Dorasta."

"Mitä te nyt teette?" kysyi Dick suorasukaisesti.

"Minä _olin_ kävelemässä Daffridgelle päin, mutta tulin pidätetyksi ja otetuksi..."

"Sanokaa minulle vakavasti, mitä työtä te teette?"

Audrey epäröi.

"En tiedä, voiko sanoa työksi kirjeiden puhtaaksikirjoittamista eräälle hyvin vastenmielisen näköiselle vanhalle herrasmiehelle, jolta saan siitä hyvästä kohtuuttoman suuren korvauksen."

Hänen sanojensa kevyestä sävystä huolimatta Dick huomasi epäröintiä hänen äänessään ja tiesi, että hänen suruttoman asenteensa taakse kätkeytyi vakava huolestuminen.

"Hannover Square ei ole rauhallisin paikka maailmassa", sanoi Dick. "Vien teidät autolla puistoon, jossa voimme keskustella täysin häiritsemättä."

Hän katseli ympärilleen kutsuakseen auton. Muuan auto tuli madellen hänen takanaan, ja sen ajajan kasvot näyttivät omituisen tutuilta.

"Herranen aika! Olin unohtanut teidät", huudahti hän.

"Minä en ollut unohtanut _teitä_!" sanoi autonkuljettaja töykeästi. "Minne tahdotte mennä?"

Hyde Parkista he löysivät kaksi kuivaa tuolia ja haluamansa yksinäisyyden.

"Tahdon ensiksi kuulla siitä vastenmielisen näköisestä vanhasta herrasmiehestä", sanoi Dick, ja Audrey antoi hänelle lyhyen ja eloisan kuvauksen kokemuksistaan mr Malpasiin nähden.

"Teidän mielestänne tein luultavasti halveksittavasti käyttäessäni ollenkaan niitä rahoja; mutta kun joku on hyvin nälissään ja hyvin viluissaan, niin hänellä ei ole aikaa eikä haluakaan ruveta pohtimaan abstraktisia moraalikysymyksiä. Minulla ei ollut suinkaan mitään aikomusta särkeä kenenkään sydäntä, mutta minä en myöskään ajatellut tarkemmin minulta vaadittuja tehtäviä, ennenkuin olin mukavassa huoneessa Palace-hotellissa mukanani kaksi päiväpukua, kolme paria kenkiä ja koko joukko muita asioita, joista ette käsittäisi kerrassaan mitään, jos luettelisin ne teille! Vasta seuraavana aamuna omatuntoni alkoi toimia kamalaa vauhtia. Olin edellisenä iltana kirjoittanut mr Malpasille ilmoittaen hänelle uuden osoitteeni ja olin aamulla päässyt, puoliväliin toista kirjettä, jossa selitin, että samalla kuin olin valmis ja halukas suorittamaan kaikkia, kuinka alhaisia tehtäviä tahansa, olin huomannut, ettei minulla ole mitään taipumuksia sydänten särkemiseen, kun sain häneltä kirjeen. Se ei ollut tavallisen kirjeen näköinen; se oli paksu kirjekuori, joka sisälsi kymmenisen lyijykynällä kirjoitettua kirjettä, jotka hän pyysi minun kirjoittamaan puhtaaksi ja palauttamaan hänelle."

"Minkälaisia kirjeitä?" kysyi Dick uteliaana.

"Ne olivat enimmäkseen kirjeitä, joissa hän ilmoitti, ettei voinut ottaa vastaan saamiaan kutsuja päivällisille ja muihin seurustelutilaisuuksiin, jotka olivat kaikesta päättäen tulleet läheisiltä ystäviltä, koska hän allekirjoitti kirjeet ainoastaan alkukirjaimellaan. Hän sanoi, että ne piti kirjoittaa hotellin kirjepaperille ja ettei niitä saanut kirjoittaa koneella."

Dick Shannon istui pitkän aikaa mietteissään.

"En pidä siitä erikoisemmin", sanoi hän lopuksi.

"Tunnetteko hänet?"

"Olen kuullut hänestä. Suoraan sanoen: minulla oli äskettäin pitkä keskustelu hänestä eräiden — ystävien kanssa. Mikä on palkkanne?"

Audrey pudisti päätään.

"Siitä ei ole ollut puhetta. Hän antoi minulle setelipinkan ja pyysi minua tulemaan uudelleen ensi viikolla, ja senjälkeen minä en ole tehnyt mitään muuta kuin kirjoittanut puhtaaksi ne asiakirjat, jotka hän lähettää minulle joka aamu ensimmäisessä postissa. Tänä päivänä kirjeet olivat pitempiä. Minun oli kirjoitettava jäljennös kirjeenvaihdosta Bermudan kuvernöörin ja Englannin siirtomaaministeriön välillä. Tällä kertaa asiakirja oli painettu — se oli nähtävästi repäisty jostakin virallisesta julkaisusta. Mitä minun on tehtävä, mr Shannon?"

"Kunpa sen vain tietäisin", sanoi Dick ymmällään. "Yhtä asiaa ette ainakaan saa tehdä, nimittäin mennä yksinänne siihen omituiseen taloon ensi lauantaina, tai mikä tahansa se päivä oli, jolloin teidän piti sinne mennä. Teidän täytyy ilmoittaa minulle täsmällinen aika, ja minä odotan Portman Squarella, ja kun ovi avautuu teille, niin minun on helppo pujahtaa sisään teidän mukananne." Huomatessaan Audreyn tulleen levottomaksi hän hymyili. "Jään halliin niin pitkän matkan päähän, että kuulen ainoastaan, jos huudatte minua, joten teidän ei tarvitse pelätä, että tulisin käyttämään teitä mihinkään halpamaisiin poliisitarkoituksiini. Meillä ei ole mitään mr Malpasia vastaan, paitsi sitä, että hän on salaperäinen. Ja kaikesta siitä huolimatta, mitä on kirjoitettu päinvastaiseen suuntaan, poliisi vihaa kaikkea salaperäistä. Oliko muuten kirjoittamienne kirjeiden joukossa yhtään mr Lacy Marshaltille osoitettua?"

Audrey pudisti päätään.

"Sehän on se afrikkalainen miljoonamies, eikö niin? Hän asuu viereisessä talossa. Autonkuljettaja kertoi minulle."

Hän kertoi mr Marshaltin talon portailla näkemänsä pienen huvinäytelmän.

"Hm!" sanoi Dick. "Se näyttäisi voivan hyvinkin sopia sen vanhan miehen kiusantekosuunnitelmiin. Luulen olevan parasta, että käyn mr Marshaltin puheilla ja kysyn, mitä Malpasilla on häntä vastaan, sillä näiden kahden välinen vihamielisyys on aivan ilmeinen."

Puhalsi kylmä tuuli, ja Audrey värisi vilusta, vaikka olikin lämpimästi puettu. Huomatessaan hänen värisevän Dick hyppäsi seisomaan.

"Olen itsekäs olento!" sanoi hän katuvaisesti. "Tulkaa kanssani juomaan kuppi kuumaa kahvia, ja minä jatkan kuuluisia 'Neuvojani Lontoossa yksin oleville nuorille tytöille'".

"Ehkäpä te silloin vasta aloitatte ne", sanoi Audrey kainosti. "Tähän saakka olemme vasta kuulleet teidän yhtä kuuluisan esitelmänne aiheesta 'Kuinka voidaan saada tietoja parantuneilta rikollisilta'!"

XV.

Mies, jota Lacy ei tuntenut.

Tonger avasi oven Dick Shannonille, ja Dick tunsi hänet Audreyn kuvauksesta. Audrey oli sanonut, että hän oli linnun näköinen, ja tämä pieni, vanha mies kirkkaine silmineen ja nopeine, äkillisine liikkeineen muistutti todellakin hyvin paljon uteliasta varpusta. Hänen terävät silmänsä näyttivät tahtovan katsoa salapoliisin lävitse.

"Mr Lacy Marshalt on kyllä sisällä", sanoi hän seisoen oviaukossa. "Mutta te ette voi tavata häntä muutoin kuin sopimuksesta. Kukaan ei voi tavata; mr Lacy Marshaltia muutoin kuin sopimuksesta, ei ainakaan minun ollessani kotona."

Kohteliaisuuden täydellinen puuttuminen Tongerin käyttäytymisestä huvitti Dick Shannonia. Tonger oli selvästi enemmän kuin tavallinen palvelija.

"Ehkä tahdotte viedä korttini hänelle?"

"Ehkäpä", sanoi toinen tyynesti. "Mutta aivan yhtä mahdollista on, etten tahdo! Kaikenlaiset omituiset ihmiset tahtovat tavata mr Lacy Marshaltia, koska hän on ystävällinen ja antelias ja suuri. Hän on sitä lajia, jota me kasvatamme Etelä-Afrikassa. Antelias, avosydäminen..."

Hän keskeytti puheensa ottaakseen Dickin ojentaman kortin ja luki sen.

"Oh!" sanoi hän kalveten hieman. "Te olette salapoliisi, eikö niin? No niin, käykää sisään, kapteeni. Oletteko tullut pidättämään jonkun?"

"Onko mahdollista, että joku tarvitsisi pidättämistä tässä ihmeen hyvässä järjestyksessä olevassa talossa, jossa lakeijatkin ovat niin kohteliaita ja palvelevaisia, että on suorastaan kiusallista häiritä heitä?"

Tonger naurahti.

"En ole lakeija", sanoi hän. "Olette tehnyt pienen erehdyksen."

"Talon poika ehkä?" arvaili Dick leikillisesti. "Tai ehkä olette itse mr Lacy Marshalt?"

"Jumala varjelkoon!" irvisteli mies. "Minä en tahtoisi hänen rahojaan ja niiden mukana seuraavaa vastuunalaisuutta. Tätä tietä, kapteeni."

Hän opasti vieraan salonkiin ja seurasi Dickin hämmästykseksi itse mukana sulkien oven perässään. "Eihän vain ole tapahtunut mitään pahaa?" kysyi hän levoton sävy äänessään.

"Ei mitään, mikäli minä tiedän", sanoi Dick. "Tämä on täysin ystävällinen käynti, eikä teidän tarvitse mennä alas astiakaapille laskemaan lusikoita."

"En ole hovimestarikaan", oikaisi Tonger. "Ilmoitan teidät mr Marshaltille."

Hän pujahti ulos huoneesta ja palasi parin minuutin kuluttua mr Lacy Marshaltin seuraamana. Hän olisi jäänyt huoneeseen, mutta Marshalt avasi hänelle oven antaen hänelle siten selvän merkin poistua.

"Toivottavasti Tonger ei ole käyttäytynyt sopimattomasti, kapteeni Shannon", sanoi Marshalt, kun he olivat jääneet kahdenkesken. "Hän on kasvanut yhdessä minun kanssani eikä niin ollen ole koskaan saanut täydellistä sivistystä."

"Minusta hän oli päinvastoin huvittava", sanoi Dick.

Mr Lacy Marshalt murisi.

"Toisinaan hän on minusta kaikkea muuta kuin huvittava", sanoi hän kuivasti. "Uskollisuudesta voi saada maksaa liian suuren hinnan — on aikoja, jolloin Tonger panee kärsivällisyyteni hyvin kovalle koetukselle."

Hänellä oli salapoliisin kortti kädessään, ja hän silmäili sitä nyt jälleen.

"Te olette Scotland Yardista, näen minä. Mitä voin tehdä hyväksenne?"

"Ensiksi tahtoisin kysyä, tunnetteko mr Malpasin, lähimmän naapurinne?"

Marshalt pudisti päätään.

"En", sanoi hän. "Johtuuko tämä käynti siitä valituksesta, jonka tein joitakin kuukausia sitten..."