Part 5

"Tässä tapauksessa, jos missään, oikeus teki hairahduksen!" sanoi hän. "Ja sittenkään minä en voi käsittää, minkä muun päätöksen valamiehistö olisi voinut tehdä."

"Mutta jos hän oli syytön", sanoi Steel ymmällään ollen, "niin mikä oli hänelle helpompaa kuin puhua, niinkuin asia oli? Ei ole syytöntä salata syyllinen."

"Jättäkäämme tämä asia toistaiseksi", sanoi Dick ärtyisästi. "Mitä kuuluu mr Malpasista?"

"Hän on arvoitus", sanoi Lane, "ja hänen talonsa vielä enemmän. Mikäli olen voinut saada selville, on talo n:o 551 Portman Squaren varrella ollut hänen hallussaan tammikuusta 1917 lähtien, ja hän on asunut siinä suurimman osan aikaa. Kukaan ei ole nähnyt häntä. Viime vuonna mr Lacy Marshalt, joka asuu viereisessä talossa, valitti meille, että häntä häiritsevät öisin kuuluvat koputukset, mutta me voimme ainoastaan neuvoa häntä antamaan haasteen. Hän maksaa laskunsa säännöllisesti, ja kun hän tuli taloon (joka muuten sivumennen sanoen on hänen omansa), kulutti hän korjaustöihin huomattavan rahasumman. Eräs suuri italialainen liike Torinosta varusti talon sähkövalolla, hälytyslaitteilla murtovarkaiden varalta ja erilaisilla muilla vehkeillä, mutta mitään huonekaluja en huomannut sinne vietävän."

"Onko siellä mitään palvelijoita?"

"Ei yhtään, ja se on juuri omituisin seikka. Taloon ei tule mitään ruokatavaroita, mikä merkitsee sitä, että hänen täytyy syödä ulkosalla tai nähdä nälkää. Olen antanut pitää taloa silmällä sekä edestä että takaa, mutta mieheni eivät ole nähneet häntä kertaakaan, vaikka ovatkin huomanneet eräitä mielenkiintoisia asioita."

Dick Shannon siveli leukaansa.

"Ei ole rikos elää erakkona", sanoi hän, "mutta salaliittoon pestaaminen on rikos. Tuokaa sisään se tyttö, Steel."

Steel meni ulos huoneesta ja palasi mukanaan vahvasti puuteroitu nuori nainen, joka nyökkää tyynesti huoneessa oleville ja istuutui tuolille, jonka Steel hänelle lykkäsi.

"Oletteko miss Neilsen, ammatiltanne tanssijatar, nyt ilman paikkaa?"

"Kyllä", kuului lakoninen vastaus.

"Pyydän teitä kertomaan meille käynnistänne Portman Squaren numerossa 551."

Tyttö ei ollut erikoisen innokas tai taipuvainen puhumaan.

"Jos olisin tietänyt puhuvani salapoliisin kanssa, kun olin niin puhelias sinä iltana, en olisi sanonut niin paljoa", myönsi hän vilpittömästi. "Teillä ei ole mitään oikeutta kuulustella minua..."

"Te suorastaan syytitte erästä vastuunalaisessa asemassa olevaa herrasmiestä yrityksestä pestata teidät mukaan salaliittoon", sanoi Dick. "Sellaisen syytöksen esittäminen on hyvin vakava asia."

"En sanonut, että kysymyksessä oli salaliitto", kielsi tyttö kiireisesti. "Sanoin ainoastaan, että se vanha herrasmies, joka oli minulle täysin tuntematon, kysyi minulta, tahtoisinko tehdä jotakin mr Marshaltin talossa — viereisessä talossa. Hän pyysi minua menemään sinne jonakin iltana ja järjestämään siellä melukohtauksen — huutamaan, että mr Marshalt on roisto, iskemään rikki ikkunan ja antamaan pidättää itseni."

"Eikö hän selittänyt teille syytä?"

Tyttö pudisti päätään.

"Ei. Joka tapauksessa se ei ollut minulle sopiva tehtävä. Olinkin kovin iloinen, kun pääsin ulos sieltä." Häntä puistatti. "Oletteko kuulleet rumista miehistä? Te ette tiedäkään, mitä rumuus on. Minua suorastaan peloitti! Minun piti istua pöydän ääressä huoneen toisessa päässä hänen istuessaan toisessa. Ja huone oli pimeä, lukuunottamatta pientä lamppua siellä, missä hän istui. Talo on täynnä aaveita — juuri siltä minusta tuntui. Ovet avautuvat itsestään, ja äänet puhuvat milloin mistäkin. Kun olin päässyt jälleen kadulle, olisin voinut laskeutua polvilleni ja rukoilla kiitosrukouksen."

"Jos olitte hänelle tuntematon, niin kuinka hän sitten tuli tietämään teistä?" kysyi Dick ymmällään ja epäluuloisesti.

Tytön selitys oli loogillinen.

"Hän oli nähnyt nimeni eräässä teatterilehdessä ‒ paikanhakuilmoituksessa", sanoi hän.

Lane teki hänelle vielä useita kysymyksiä, mutta hänen kertomuksensa osoittautui paikkansapitäväksi, minkä vuoksi hänet päästettiin menemään.

"Omituista", sanoi Dick Shannon miettiväisesti. "Tahtoisin nähdä tuon mr Malpasin. Onko ollut muita valituksia!"

Lane epäröi.

"En sanoisi niitä valituksiksi. Tuloveron tarkastaja vaivasi meitä hiukan sen johdosta, ettei hän ollut voinut saada tavata mr Malpasia. Hänen tuloilmoituksensa oli veroviraston mielestä liian alhainen, minkä vuoksi häntä kehoitettiin saapumaan tarkastajan puheille. Ja tietysti hän ei tullut, vaan sensijaan lähetti luvan tarkastaa hänen pankkitilinsä. Minä satuin kuulemaan siitä ja käytin hyväkseni tilaisuutta olla mukana tarkastuksessa. Se oli yksinkertaisin tili, jonka olen koskaan nähnyt: tuhatviisisataa puntaa vuodessa maksettu sisään — käteisellä; tuhatviisisataa vuodessa otettu ulos. Ei mitään liikeshekkejä. Ainoastaan veroja, tonttivuokra ja suurehkoja summia hänen juokseviin menoihinsa."

"Onko hänellä käynyt vieraita?" kysyi Dick.

"Kyllä. Aioin juuri puhua niistä. Aika ajoin, ei koskaan pitemmän ajan kuin kahden viikon kuluttua, hänen luonaan käy vieras, toisinaan kaksi samana päivänä. Tavallisesti se tapahtuu lauantaina. Vieras ei tule koskaan, ennenkuin on tullut pimeä, eikä viivy puolta tuntia kauemmin. Mikäli olemme voineet saada selville, ei sama mies tule koskaan kahta kertaa. Sen me saimme selville suorastaan sattumalta: muuan miehistämme näki erään miehen menevän sisään ja tulevan ulos. Seuraavana lauantaina, täsmälleen samaan aikaan, hän näki erään vieraan saapuvan ja poistuvan jonkin ajan kuluttua. Tämä vieras, joka oli neekeri, nähtiin jälleen muutamia viikkoja myöhemmin. Miehemme hieroi hänen kanssaan tuttavuutta, mutta ei saanut hänestä irti mitään."

"Malpasia on pidettävä entistä tarkemmin silmällä", sanoi Dick, ja tarkastaja merkitsi määräyksen kirjaansa. "Pidättäkää jollakin tekosyyllä joku hänen vieraistaan ja tarkastakaa, mitä hänellä on hallussaan. Ehkä käy silloin selville, ettei se vanha mies ole sen vaarallisempi kuin almujen antaja — toiselta puolen taas ehkä jotakin muutakin!"

Täten oli arvoituksellista mr Malpasia koskeva aihe melkein tyhjennetty, ja he siirtyivät keskustelemaan eräästä sallimuksen suomasta tulipalosta, joka oli pelastanut erään maksukyvyttömän puusepän vararikosta.

Keskustelu olisi tuskin ollenkaan kääntynyt mr Malpasiin, jollei olisi ollut sitä juttua, jonka edellämainittu tanssijatar oli kertonut eräälle myötämieliselle ja viralliselle kuuntelijalle. Dick Shannon ei voinut uneksiakaan, että tämä epäilyttävä henkilöt tulisi sekaantumaan niihin tapahtumiin, jotka hänen silmissään olivat kehittymässä huippukohtaansa, että se repaleprinsessa, jonka kuva ei ollut yhdeksässä kuukaudessa häipynyt hänen mielestään, joutuisi ennen pitkää tämän vanhan miehen näköpiiriin ja saisi huomata kohtalonsa ja tulevaisuutensa joutuneen hänestä riippuviksi. Mr Malpas oli "kysymys", mielenkiintoinen seikka, joka oli tutkittava ja selvitettävä. Pian hän oli ilmestyvä näyttämölle ja saattava varjoon kaikki muut asiat kapteeni Shannonin ajatuksissa.

* * * * *

Audrey Bedford oli tehnyt mielenkiintoisen keksinnön. Elämässä oli eräs tärkeä asia, josta hän ei ollut koskaan kuullut. Se oli jokin arvoituksellinen asia nimeltä "todistus", josta toisinaan käytettiin hienompaa nimitystä "suositukset".

Ilman jompaakumpaa (ja ne olivat itse asiassa yksi ja sama asia) oli mahdotonta saada minkäänlaista paikkaa. Oli tarkoituksellisesti silmäileviä miehiä, jotka sanoivat: "Samantekevää, pikku neiti, tulemme toimeen ilmankin"; toisia miehiä, jotka eivät katselleet tarkoituksellisesti ja olivat ilmeisesti yllätettyjä, kun hän kertoi heille, että oli juuri päässyt vankilasta, mutta jotka kuitenkin karkaisivat luontonsa pestatakseen hänet palvelukseensa ja pyytääkseen häntä kanssaan päivällisille; ja sitten oli vielä toisia (ja niistä hän piti eniten), jotka sanoivat lyhyesti: "Meillä ei ole mitään paikkaa teille."

Hänen vähäiset rahavaransa kutistuivat kokoon. Koitti joulupäivä, jolloin hän heräsi käydäkseen hyvällä ruokahalulla käsiksi aamiaiseensa, johon kuului vettä ja kuiva leivänpalanen, jonka hän oli säästänyt edellisen päivän illallisesta. Ja se olisi ollut samalla kertaa myöskin hänen päivällisensä ja illallisensa, jollei samana iltana olisi eräällä pienellä kadulla Gray's Inn Roadin lähellä sattunut tappelua kahden raivottaren välillä, joista toinen työnsi pienen ja rasvaisen käärön hänen käteensä voidakseen pontevammin käsitellä vastustajaansa. Samassa tuli poliisi, syntyi kauhea meteli, tappelijat laahattiin Theobalds Roadin poliisiasemalle, ja Audrey vei käärön mukanaan kotiin saaden kuninkaallisen illallisen paistetusta kalasta ja perunoista. Se oli taivaallista!

Tiistai-aamuna hänen emäntänsä tuli ylös portaita, ja Audrey kuuli naisen raskaiden askelteni äänen mielettömän pelon vallassa.

"Hyvää huomenta, miss. Tässä on kirje teille."

Audrey tuijotti häneen ymmällään. Kukaan ei tietänyt hänen osoitettaan — hän ei ollut koskaan päässyt osoiteasteelle saakka paikanhakuyrityksissään.

"Toivon siinä olevan hyviä uutisia", sanoi emäntä pahaa ennustavasti. "En vaadi huoneistani suurta vuokraa, mutta tahdon saada sen säännöllisesti. Meidän on kaikkien elettävä, ja minulta on kysytty juuri tätä huonetta juuri tänä aamuna. Ei niin, että aikoisin ajaa teidät ulos. Mieluummin tekisin teille vuoteen sohvalle", lisäsi hän.

Audrey ei kuunnellut. Hän käänteli kirjettä kädessään. Repäistyään sen auki hän löysi siitä osoitteen ja pari lyijykynällä kirjoitettua riviä. Hän luki ne ja joutui ymmälleen.

"Tulkaa kello 5 tänä iltana. Minulla on työtä teille."

Kirjeen lähettäjäksi oli merkitty "Malpas".

Hän veti otsansa ryppyyn. Kuka oli "Malpas", ja kuinka tämä oli saanut selville hänen olinpaikkansa?

XII.

Kohtaaminen.

Audrey Bedford nosti märän paperisuikaleen lähemmäksi silmiään ollakseen varma osoitteesta. Lyijykynällä kirjoitetut rivit olivat nyt kuluneet heikoksi ja melkein selvillesaamattomaksi tahraksi. Harmaan joulukuisen iltapäivän heikossa valossa olisi jo muutenkin ollut kyllin vaikea lukea, mutta nyt olivat kaikkien muiden vastuksien lisänä vielä tuuli ja lumiräntä. Hänen vanha päällystakkinsa oli melkein kyllästetty vedellä. Se oli tullut märäksi jo ennenkuin hän oli kävellyt mailiakaan; hänen mustan samettihattunsa reuna oli likomärkä.

Hän pisti paperin takaisin taskuunsa ja katseli hieman pelokkaana Portman Squaren numeron 551 synkkää ovea. Tämä vastenmielinen kivitalo likaisine julkisivuineen ja ilmeettömine ikkunoineen saattoi kätkeä sisäänsä kodikkuutta ja ylellisyyttä, mutta sen ulkonäkö ei ollut kovinkaan lupaava.

Mikä olisi tuloksena tästä yrityksestä, ihmetteli hän niin rauhallisena, että se tuntui hänestä itsestäänkin omituiselta. Päättyisikö sekin niinkuin aikaisemmat poislähettämiseen, tai, mikä oli vielä pahempaa, paikan lupaamiseen sellaisilla ehdoilla, joista ei puhuttu mitään, mutta joita kuitenkin selvästi tarkoitettiin.

Portman Square oli tyhjä jalankulkijoista. Aukion toisella puolella isot punaiset autobussit jyrisivät ja suljetut taksa-autot kiitivät ohi aika ajoin. Vedettyään pitkän huokaisun hän nousi portaille ja etsi soittokelloa. Kun sellaista ei näkynyt missään, koputti hän hiljaa ovea.

"Kuka siellä?"

Ääni tuntui tulevan oven kivisestä pihtipielestä.

"Miss Bedford", sanoi hän. "Minulla on asiaa mr Malpasille."

Kului hetkinen, minkä jälkeen ovi aukeni hitaasti.

"Tulkaa portaita myöten ylöspäin ensimmäisessä kerroksessa olevaan huoneeseen", sanoi ääni.

Se tuli seinässä olevasta pienestä ristikon peittämästä aukosta. Eteishalli oli tyhjä. Keltaisen pallon sisällä oleva sähkölamppu piti huolen valaistuksesta. Hänen katsellessaan ympärilleen ovi sulkeutui jälleen ilman näkyvää sulkijaa. Hetkiseksi hänet valtasi äkillinen, selittämätön pelko. Hän etsi ovenripaa, mutta sellaista ei ovessa ollutkaan. Hänen oli mahdoton saada raskasta, mustaa ovea auki.

Audreyn kädet vapisivat; kylmyys ja pelko yhdistyivät murtamaan hänen rohkeutensa — kylmyys ja pelko ja nälkä, sillä hän ei ollut nauttinut sinä päivänä mitään muuta kuin palan leipää ja edellisen illan kahvin jäännökset.

Hän katseli ympärilleen eteishallissa. Siellä ei ollut mitään muuta kalustoa kuin vanha tuoli seinän vieressä. Marmorilattialla oli paksulta pölyä, ja haalistuneilla seinillä ei ollut mitään tauluja tai verhoja.

Tahtonsa karkaisten hän sai vapisevat jäsenensä tottelemaan itseään ja lähti nousemaan ylös kiviportaita. Toisessa kerroksessa oli kiilloitettu ruusupuinen ovi — ainoa ovi, jonka hän oli nähnyt talon sisäpuolella — ja koottuaan hetkisen uutta rohkeutta hän koputti ovea.

"Onko siellä miss Bedford?"

Tällä kertaa ääni tuli hänen päänsä yläpuolelta. Katsottuaan ylöspäin hän näki toisen ristikon oviaukon syvennyksessä. Se oli sijoitettu niin, että jokainen ovea koputtava vieras tuli seisomaan juuri sen alapuolella.

"Kyllä", vastasi hän pitäen kurissa levottomuutensa.

Samassa ruusupuinen ovi aukeni, ja hän astui leveään, hyvinvalaistuun halliin. Vastapäätä oli toinen ovi, raollaan.

"Astukaa sisään, olkaa hyvä!"

Tällä kertaa ääni puhui huoneesta; se ei kuulunut yhtä selvään kuin aikaisemmin.

Audrey epäröi; hänen sydämensä tykytti tuskallisesti. Huone näytti olevan pimeässä heikkoa heijastusta lukuunottamatta. Työntäen auki oven hän astui sisään.

Huone, johon hän nyt tuli, oli iso: noin kolmenkymmenen jalan levyinen ja melkein kaksi kertaa niin pitkä. Seinät olivat niin tarkkaan peitetyt samettiverhoilla, että oli mahdoton sanoa, missä ikkunat olivat, samoinkuin hämärän takia ei voinut nähdä, missä katto alkoi ja seinät päättyivät. Lattialla oli paksu matto, johon Audreyn kompastelevat jalat vajosivat hänen astuessaan kolme askelta, minkä jälkeen hän pysähtyi ja katsoi eteensä avoimin silmin.

Huoneen etäisimmässä päässä istui eräs mies kirjoituspöydän ääressä, jolla palava vihreäverhoinen lamppu oli ainoa valonlähde tässä hämärässä huoneessa.

Omituisen vastenmielisen näköinen olento. Hänen päänsä oli kapea ja kalju; hänen keltaiset, parrattomat kasvonsa olivat tuhansien ryppyjen ja poimujen peittämät; nenä oli iso ja riippuva. Hänen pitkä, terävä leukansa liikkui kaiken aikaa, aivankuin hän olisi puhunut itsekseen.

"Istuutukaa sille tuolille", sanoi mies ontolla äänellä.

Tuolin Audrey näki vasta sitten, kun hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään: se oli erään pienen pöydän takana, ja hän istuutui sille hitaasti ja tuntien kipua kaikissa jäsenissään.

"Olen kutsunut teidät tänne tehdäkseni teidät rikkaaksi", sanoi mies mutisevalla äänellään. "Monet ihmiset ovat istuneet sillä tuolilla ja lähteneet pois rikkaina."

Siinä vihreässä valossa, joka lankesi hänen kasvoilleen lampun varjostimesta, hän näytti jonkun kiinalaisen taiteilijan mielikuvituksen luomalta hirveältä kuvatukselta. Audrey värisi ja katsoi kaiken aikaa hänen ohitseen.

"Pöydällä — katsokaa!" sanoi mies.

Hänen oli täytynyt painaa jotakin pöydällä olevaa nappulaa, sillä samalla hetkellä Audrey huomasi istuvansa voimakkaan, keltaisen valon ympäröimänä, joka tuli hänen yläpuolellaan olevasta kellonmuotoisesta varjostimesta ja valaisi kirkkaasti ympyränmuotoisen alan lattiaa hänen ympärillään. Ja sitten hän näki pöydällä ohuen kimpun seteleitä.

"Ottakaa se!" sanoi mies.

Hetken aikaa epäröityään Audrey ojensi kätensä ja otti setelit vavisten päästä jalkoihin saakka. Ylhäältä tuleva valo himmeni vähitellen. Pian se haihtui kokonaan, ja Audrey istui pimeässä pitäen tiedottomasti käsissään haltuunsa saamaansa rikkautta. Ja avainta — hän ei huomannut sitä, ennenkuin mies myöhemmin mainitsi siitä.

"Audrey Bedford. Sehän on nimenne?"

Audrey ei vastannut mitään.

"Kolme viikkoa sitten te pääsitte vankilasta, jossa olitte ollut kärsimässä rangaistustanne osallisuudesta erääseen jalokivivarkauteen, eikö niin?"

"Kyllä", sanoi tyttö rauhallisesti. "Olisin kertonut siitä teille joka tapauksessa. Olen aina kertonut siitä, kun olen ollut etsimässä työtä."

"Olitte tietysti syytön, vai mitä?" kysyi mies.

Hänen ilmeettömissä kasvoissaan ei näkynyt mitään hymyä, ja Audrey ei voinut ratkaista, oliko hänen sävynsä ivallinen vai ei. Hän oletti sen olleen ivallisen.

"Niin juuri, olin syytön", sanoi hän tyynesti.

"Perätön syytös... sepitetty juttu, kas vain Elton oli suunnitellut kaiken valmiiksi teitä varten. Ettekö tietänyt mitään varkaudesta?"

Hän odotti.

"En tietänyt mitään varkaudesta", sanoi Audrey rauhallisesti.

"Sanoitteko sen kuulustelussa?"

Audrey ei vastannut. Mies istui niin hiljaa, että Audrey olisi voinut luulla häntä jonkun huumausaineiden hullaannuttaman taiteilijan tekemäksi vahakuvaksi.

"Te olette huonosti puettu... se loukkaa minua. Teillä on rahaa, ostakaa parasta. Tulkaa jälleen ensi viikolla samaan aikaan. Pöydällä on avain; se avaa kaikki ovet, jos sulkulaite ei ole sitä estämässä."

Audrey sai äänensä jälleen valtoihinsa.

"Minun täytyy tietää, mitkä minun velvollisuuteni tulevat olemaan", sanoi hän, ja hänen äänensä kuului kuolleelta ja elottomalta tässä verhotussa huoneessa. "Olette hyvin hyväntahtoinen uskoessanne minulle niin paljon rahaa, mutta tehän ymmärrätte, että minun on mahdotonta ottaa rahoja vastaan, jollen tiedä, mitä minulta odotetaan."

Nälkiintyneeltä tytöltä, jolla ei ollut muita toiveita illallisesta sinäkään päivänä ja jonka silmien edessä väikkyi hänen pienen huoneensa likaisenharmaa rumuus ja hänen emäntänsä moittivat kasvot, vaati näiden sanojen lausuminen tavattomia ponnistuksia. Nälkä turmelee hienoimmankin luonteen, ja hän oli pyörtymäisillään ruoan puutteesta.

Mies puhui hitaasti.

"Tehtävänne on särkeä erään miehen sydän", sanoi hän.

Audrey melkein nauroi.

"Sehän kuuluu... jokseenkin uhkaavalta. Ette kai puhu tosissanne?"

Mies ei vastannut mitään. Audrey tunsi kylmän ilmavirran tulevan takaapäin. Käännyttyään katsomaan sinne päin hän pelosta säpsähtäen huomasi oven avautuvan.

"Hyvää yötä!"

Huoneen toisessa päässä istuva olento heilautti kättään ovea kohden. Keskustelu oli päättynyt.

Audrey oli astunut toisen jalkansa portaille, ovi sulkeutui jälleen, ja hän laskeutui alas halliin ajatukset täydellisessä sekasorrossa. Ulko-ovi ei ollut auki; mies odotti nähtävästi hänen käyttävän avainta. Vapisevin sormin hän koetti painaa sen mikroskooppisen pieneen aukkoon, jonka löysi jonkin aikaa etsittyään. Kiireessä avain luiskahti hänen kädestään ja putosi. Se oli niin pieni, ettei hän voinut löytää sitä ensialuksi. Se voima, jolla hän oli koettanut painaa sen avaimenreikään, oli heittänyt sen erääseen hallin nurkkaan. Hän löysi sen jonkin aikaa etsittyään ja löysi jotakin muutakin — pähkinän kokoisen piikiven. Siihen oli kiinnitetty kappale punaista sinettilakkaa, jossa oli selvä pienen sinetin jälki. Se oli niin harvinainen esine, että hän unohti hetkeksi palavan halunsa päästä ulos talosta. Kaikki harvinainen viehättää nuoria, ja tässä niin huolellisesti sinetöidyssä tavallisessa kivenpalasessa oli jotakin hyvin omituista.

Audrey katsoi ylös portaita toivoen näkevänsä vanhan miehen voidakseen kysyä, oliko tämä hänen löytönsä tälle jollakin tavalla tärkeä. Sitten hän muisti tapaavansa hänet jälleen viikon kuluttua ja pisti piikiven käsilaukkuunsa.

Sitä tehdessään hän huomasi, että hänen toisessa kädessään oli tukku seteleitä. Kuusisataa puntaa! Siinä oli kolme sadan, neljä viidenkymmenen ja kaksikymmentä viiden punnan seteliä.

Audrey veti pitkän henkäyksen. Hän työnsi rahat pois näkyvistä ja väänsi lukkoon pistämäänsä avainta ja seuraavassa hetkessä hän oli jälleen ulkona lumipyryssä.

Häntä kohden laiskasti mateleva taksa-auto ei ensiksi herättänyt hänessä mitään ajatuksia. Sitten hän äkkiä muisti olevansa tavattoman rikas nainen ja sydämensä lyödessä hiukan tavallista nopeammin kohotti kätensä merkiksi autolle kävellen nopeasti sitä vastaan, kun se ajoi jalkakäytävän viereen.

"Ajakaa..."

Minne? Ensin ruokaa; sitten, ruoan saatettua tunteet tasapainoon, muutamia minuutteja rauhallista mietiskelyä.

"Hän on saanut yhden liikaa", virnisteli autonkuljettaja.

Audreyn ensimmäinen vaikutelma oli, että mies puhui hänestä, ja hän ihmetteli, mitä tämä tarkoitti. Mutta mies katsoi hänen ohitseen, ja seuraten hänen silmiensä suuntaa hän näki näyn, joka ensin herätti hänessä inhoa, mutta sai sitten hänen sydämensä täyttymään säälistä.

Sen salaperäisen talon, josta hän oli juuri lähtenyt, vieressä olevan talon portailla oli nainen, joka pysyi pystyssä ainoastaan pitämällä kiinni portaiden kaiteesta. Heiluen epävarmasti hän riippui toisella kädellä lujasti kiinni kaiteessa, samalla kuin hän toisella kädellä käsitteli ulko-oven kolkutinta. Hänen juhlallisen hieno ulkoasunsa, hänen isoilla sulilla koristettu hattunsa, hänen kuosiltaan hullunkurisen hieno, märkä ja takkuinen nahkakappansa, kaikki yhdessä muodostivat unohtumattoman kuvan. Audrey inhosi juopuneita ja varsinkin naispuolisia. Kuitenkin olivat Gray's Inn Roadin tappelevat raivottaret olleet suunnattomasti vähemmän inhoittavia kuin tämä ihmisraukka punaisine, turvonneine kasvoineen ja itkunsekaisine mutinoineen.

Audrey oli ottanut pois jalkansa auton sivulaudalta aikoen mennä hänen luokseen, kun ovi paiskattiin kiivaasti auki, ja hän näki laihan, vanhahkon miehen ilmestyvän ovelle.

"Mitä meteliä täällä on? Menkää tiehenne, tai lähetän hakemaan poliisia!"

Tongerin ääni kuului Audreyn korviin saakka tuulen kimeästä viuhinasta huolimatta.

"Mennään sisään...", läähätti ihmishylkiö ja koetti keinotella itsensä avonaista ovea kohden.

Audrey näki Tongerin koettavan pidättää häntä, mutta hän keikahti kuitenkin oveen päin. Syntyi vähäinen kamppailu, ja äkkiä Tonger sysäsi naisen eteiseen, ja ovi paukahti kiinni.

"Se on mr Marshaltin talo", sanoi autonkuljettaja. "Hän on se afrikkalainen miljoonamies. Minne sanoitte tahtovanne mennä, miss?"

Audreyn mieleen juolahti mainita muuan pieni naistenräätäliliike Shaftesbury Avenuen varrella, jonka näyteikkunoita hän katseli aina, kun työtä etsiessään oli joutunut länsiosaan kaupunkia. Myöhemmin hän pohtisi, oliko soveliasta käyttää sen kauhean vanhan miehen rahoja. Sillä hetkellä olivat hänen ruumiilliset tarpeensa etualalla. Räätäliliikkeen vastapäätä oli kenkäkauppa; kahden korttelin päässä oli hauska hotelli.

"Herään kyllä kerran tästä unesta", sanoi Audrey katsellen auton lumiräntäisistä ikkunoista ohi vilahtelevia kauppapuoteja, "mutta aion herätä kuivin vaattein ja siistissä vuoteessa!"

XIII.

Bunny puhuu suoria sanoja.

Toisinaan on vaikea vetää viiva ihmiselämän poikki ja sanoa täsmällisesti: "Se ura alkoi tästä." Martin Eltonin olivat tehneet rikolliseksi luonnollisessa järjestyksessä toisiaan seuraavat tapahtumat, jotka kaikki perustuivat koko ihmiskunnalle yhteiseen haluun elää tekemättä työtä.

Hän oli käynyt läpi erään korkeakoulun, mutta saanut jo varhaisella iällään huomata, ettei hänellä ollut mitään muita varoja kuin miellyttävä esiintymistapa, kyky keskustella hauskasti ja joukko käyttökelpoisia ystäviä. Hän meni sinne, missä hänen kykynsä hankkivat hänelle suurimmat osingot; ja kun hänellä ei ollut esteenä omatunto eikä liian ankara kunniallisuus, joutui hän luonnollisesti sellaisten miesten ja naisten seuraan, jotka hankkivat toimeentulonsa älynsä terävyydellä. Hän oli käynyt pelitaloissa (jollaisessa hän oli ensikerran tavannut Doran ja huomannut saavansa hänestä puolison, joka oli yhtä vapaa typeristä arveluista); hän oli järjestänyt varkauksia, jotka olivat luonteeltaan jossakin määrin maantierosvouksen kaltaisia; hän oli sekaantunut petoksiin kilpa-ajoradalla ja saanut kaikki yrityksensä tuottoisiksi.

Toisen ja kolmannen näytöksen välillä teatterissa, jonne Dora oli vienyt hänet mukanaan, hän lähti harhailemaan lämpiöön. Siellä oli useita henkilöitä, jotka tunsivat hänet ja nyökkäsivät hänelle, mutta ainoastaan yksi, joka yritti päästä keskusteluun hänen kanssaan, sillä Martin ei ollut seuranhaluista lajia. Hän oli mieluummin yksin omine ajatuksineen, ja ennen kaikkea tänä iltana.

"Halloo, Elton!"

Hän hymyili koneellisesti ja olisi jatkanut kulkuaan, mutta mies, joka oli hänet pysähdyttänyt, ei ollut tietääkseenkään hänen yksinäisyydenhalustaan.